keskiviikko 20. elokuuta 2025

Taantumusmies

 

Alamaisen on pelättävä

 

Filosofejahan riittää joka junaan. On hyvä muistaa, etteivät monet heistä ole koskaan olleet sellaisen sallivan ja pluralistisen yhteiskunnan kannattajia, joka nykyään on ainakin läntisessä maailmassa lähes aina ajattelun lähtökohtana.

Konstantin Leontjevista n(1831-1891) olen hiukan kirjoittanut aina silloin tällöin (ks. Vihavainen: Haun leontjev tulokset) ja hän on taas nykyään ollut Venäjällä kiinnostava eurooppalaisvihansa takia. Myös Putin on joskus häneen viitannut.

Leontjevin viha kohdistuu liberalismiin ja sitä tuottavaan poroporvarillisuuteen (meštšanstvo). Se tasapaksu onni, johon nuo typerät oliot pyrkivät on hänestä jo sellaisenaan kuvottavaa ja sitä paitsi mahdotonta. En tiedä, mitä Leontjev sanolisi, jos hänet voitaisiin tuoda nykyaikaiseen ostoskeskukseen. Sellainen toki tympäisee monia nykyihmisiäkin.

Joka tapauksessa työn tuottavuus on niin valtavasti noussut, että Leontjevin kulttuurikritiikin toinen puujalka on katkennut.

Onpa se nykyään ollut hyvinkin mahdollista nostaa kokonaisia kansoja vauraaseen elämään, 1800-luvun lopun mittapuilla ajatellen jopa uskomattomaan rikkauteen. Valkoisen miehen ansiotahan se on, muistakaamme taas kerran.

1800-luvulla tällaista ei yleensä osattu kuvitellakaan, poikkeuksena jokin Nikolai Tšernyševski, jonka kuvitelmat lasi- ja alumiinikaupungeista olivat tosiaankin vain kuvitelmia (ks. Vihavainen: Haun Tšernyševski, tulokset).

Tässä näyte Leontjevista parhaimmillaan:

”Eikö olisikin hirvittävää ja loukkaavaa ajatella,

että … apostolit saarnasivat, marttyyrit kärsivät,

runoilijat lauloivat, taiteilijat maalasivat…. vain

sen takia, että ranskalainen, saksalainen tai venäläinen

porvari säädyttömässä ja naurettavassa puvussaan

viihtyisi ”yksilöllisesti” tai ”kollektiivisesti” koko

tämän suuruuden raunioilla? Venäjää on edes hieman

pakastettava, ettei se ”mätänisi”

Tuon ”pakastamisen” omaksui sitten myös 1800-luvun taitteen johtava venäläinen taantumusmies, Konstantin Pobedonostsev

Leontjevin muuan tärkeä puheenvuoro, jonka hän piti Dostojevskin vuoden 1880 kuuluisan Puškin-puheen (ks. Vihavainen: Haun Puškin-puheen tulokset)  johdosta ja jonka aiheena oli yleismaailmallinen rakkaus, on suomeksi luettavissa Vesa Oittisen toimittamasta kirjasta ”Venäjä ja Eurooppa” (Vastapaino 2007).

Enemmän tavaraa löytyy vaikkapa teoksesta ”Vostok, Rossija i slavjanstvo” (Eksmo 2007),892 s.  jossa kirjoittaja esittää laajasti Euroopan-vastaisia näkemyksiään. Kirjassa on myös esimerkiksi Nikolai Berdjajevin Leontevista kirjoittamaa aikalaiskritiikkiä. Olen niitä joskus selostanut, mutta laiminlyönyt yhden aspektin, joka Leontjevin ajattelussa nousee voimakkaasti esiin.

Kyseessä on pelko alamaishyveenä. Jos otamme tuosta kokoelmasta esille vaikkapa yhden artikkelin, ”Liberalismista yleensä”, joka kuuluu sarjaan ”Varsovalaisesta päiväkirjasta”, voimme todeta, mikä kirjoittajan mielestä on liberalismin yleinen olemus:

”Kaikki luova, kaikki säilyttävä, se, mikä kerran on luotu jonkin kansan historiassa, on aina enemmän tai vähemmän eriyttävää, erottavaa, sellaista, joka asettaa yhden kansan vastakkain muiden kanssa… Kaikki liberaalinen taas on väritöntä, yleisesti hävittävää, sisällytyksetöntä tuossa mielessä, se on aina samanlaista kaikkialla…

Liberalismi on kaikkialla yhtä vihamielistä niille historiallisille periaatteille, joiden vallitessa tietty kansa on kasvanut. Liberalismi on kaiken äärimäisyyden, myös kaikkein korkeimman kieltämistä, kaiken pakottamisen ja kaiken tyylin kieltämistä”.

”On esimerkiksi typerää niin sokeasti uskoa, kuten enemmistö eurooppalaisittain kasvatetuista ihmisistämme tekee, mahdottomuuteen, lopulliseen oikeudenmukaisuuden (pravda) ja maanpäällisen onnen valtakuntaan, poroporvarien ja työläisten harmaaseen ja kasvottomaan maanpäälliseen paratiisiin, jota valaisevat sähköiset auringot, ja joka keskustelee puhelimitse Kamtšatkalta Hyväntoivonniemelle… Tyhmää ja häpeällistä on, että jopa ihmiset, jotka kunnioittavat liberalismia, uskovat rtällaiseen mahdottomaan asiaan kuin ihmiskunnan onni, edes likimain…”

”Koko ihmiskunta ’on ikävissään’, kuten Lamartinen sanoin liberaali ja rauhallinen Ludvig Filipin ja Guizot’n Ranska oli ikävystynyt… ihmiset tulevat yhä vaativammiksi eikä kaikkien noiden vaatimusten tyydyttämiseksi ole keinoa keksitty eikä todennäköisesti keksitäkään.”

Siinä siis liberalismin ja eudaimonismin koko tyhjyys, mutta mitä tilalle?

”Kestävää ihmisissä on nimenomaan se, mikä olemukseltaan on vastakkaista demokraattiselle vapaudelle ja sille individualismille, joka sen synnyttää. Pelon ja rakkauden sekoitus, kas siitä on ihmisyhteisöjen elettävä, jos ne elää haluavat…rakastava pelko joidenkin ihmisten edessä on aito tunne eikä politiikan takia teeskennelty… Mutta vapaata ja periaatteellista pelkoa eivät liberaalit halua, he pitävät sitä yhteensopimattomana nykyaikaisen pororoporvarin arvon kanssa”.

Ja kuitenkin aito kristillisyys opettaa, että hierakia on kaikkialla, Edes enkelit eivät ole keskenään tasavertaisia… Valtion tulee olla uhkaava, joskus julma ja säälimätön.

Nikolai Berdjajev ei suotta hämmästellyt sitä, että Leontjev pystyi tekemään kristinuskostakin säälimättömyyden ja eriarvoisuuden saarnaajan. Venäjäänkään Leontjev ei Berdjajevin mielestä edes uskonut, vaan nauroi slavofiilien naiiviudelle. Sen sijaan hän usko venäläiseen valtiollisuuteen ja polvistui nöyrästi sen edessä ja kuitenkin tämä valtiollisuus oli ”Bysanttilaisuuden ja tatarilaisuuden luomus”.

Leontjev saarnasi vallan mystiikkaa ja jumaloi valtiota ja siinä suhteessa hän sopii mainiosti nykyisen outinismin oppi-isäksi. Sotilaallinen kunnia ei ollut hänestä kovin korkeatasoista, mutta kuitenkin se oli sellainen taso, mille myös vähälahjaisemmat pystyivät nousemaan ja siksi kannatettava. Kun tähän lisätään vielä Eurooppa-viha, voinee sanoa, ettei Kremlin ohranka parempaa auktoriteettia voisi tässä tilanteessa keksiäkään.

Paradoksaalista on, että Leontevin omituinen kristillis-aristokraattinen paatos, johon sisältyi vielä konkreettinen tavoite Konstantinopolin valloittamisesta, kuuluu aikaan, jolloin yleisen hyvinvoinnin mahdollisuuteen kohdistuva epäily oli hyvin perusteltavissa.

Silloin voitiin leivän asemesta ja sen puuttuessa korostaa isänmaallisten sirkushuvien merkitystä. Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja Leontjevin aikalaiskritiikiltä on, kuten sanottu, yksipuujalka katkennut. Siitä huolimatta hän näyttää olevan naapurissa sangen kunnioitettu.

Tietenkin meidän kannattaa muistaa, että Venäjältä löytyy aina jokaista hullua kohti useampiakin viisaita. Heidän asemansa vain on tiettyinä aikoina kovin ahdas. Mutta vielä se aika koittaa taas heillekin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjoita nimellä.