Mies kaiken takana
Aleksandr Jakovlev, Sumerki,
”Materik”, Moskva 2003, 687 s.
Toisin kuin
usein kuvitellaan, Venäjällä on aina ollut myös liberaalia ajattelua kaikkein
korkeimmissakin piireissä. Vain sen toteuttaminen on ollut hallitsijoille liian
pelottavaa ja heidän vastustajilleen mahdotonta. Tämänhän me muistamme Aleksanteri
I:n ja Speranskin ajoilta.
Tietenkin
itsevaltias on saattanut myös olla juopunut vallastaan ja uskonut sen
ylivertaiseen, messiaaniseen merkitykseen, kuten Stalin.
Kuitenkin myös
Stalin teroitti koko puolueelle sitä, että sen riveissä on vihollisen agentteja,
joita oli soluttautunut kaikkein korkeimmallekin tasolle. Mitä kaikkea yksikin
vihamielinen agentti saattoi saada aikaan, jos hän oli avainasemassa suuren
armeijan päämajassa, kysyi Stalin retorisesti aloittaessaan suuret puhdistukset.
Yleensä tämä on
kuitattu Stalinin vainoharhaisuuden osoituksena, mutta epäilemättä hänellä oli
omat syynsä epäluuloihin: kuinka kokonainen suuri kansa olisi voinut ilman
vastarintaa sulattaa koko sen epäinhimillisyyden, jota suuri Johtaja toteutti?
Kommunistisella
puolueella oli jokseenkin samanlaatuinen tilanne kuin tsaristisella hallinnolla
aikoinaan: kaikenlainen oppositio ja yleensä sekaantuminen valtiollisiin
asioihin oli ulkopuolisilta kielletty. Mikäli haluttiin uudistuksia, oli niiden
tultava sisältäpäin.
Alekandr
Jakovlev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=harmaa+eminenssi
), entinen NKP:n politbyroon jäsen, keskuskomitean sihteeri ja ”tieteellisen
sosialismin” ylin valvoja oli jo varhain ymmärtänyt, että se aate, jota hänen
puolueensa palveli, oli mätä. Hän oli myös tajunnut, että siitä voitaisiin
päästä eroon vain puolueen omaa, totalitaarista valtaa käyttäen. Puolue oli
räjäytettävä sisältä käsin sen omilla menetelmillä ja se tehtiin niin sanotun Perestroikan
aikana.
Tämän Jakovlev
on kertonut avoimesti muistelmissaan, joita hän oin kirjoittanut useita niteitä,
esimerkiksi ”Muistin syvänne” (Omut pamjati), 2001. Yleensä niihin liittyy
laajempaakin historiallista pohdiskelua, kuten juuri käsillä olevaan teokseen.
Toimiessaan
rehabilitaatiokomitean puheenjohtajana Jakovlev kertoo lukeneensa tuhansia ja
taas tuhansia sivuja kommunistihallinnon rikoksista ja arvelee tuntevansa ne paremmin
kuin ehkä kukaan toinen.
Jakovlev selostaa
noita dokumentteja tässäkin kirjassa ja on aivan erityisen järkyttynyt siitä
julmuudesta, jota kohdistettiin lapsiin. Koko kommunismin ideologiaa hän ei
väsy nimittelemästä mitä värikkäimmin epiteetein. Lenin oli ”kyltymättömän
verenhimoinen hirviö” ja Stalin pyrki olemaan hänen arvollinen oppilaansa.
Koko pahuutta on
kirjoittajan mielestä vaikea syntetisoida yhteen käsitteeseen, siinä yhdistyvät
”sosiaalinen kannibalismi, Kainin psykologia (Kainstvo), herostraattisuus, koko
Juudaksen synti loppuun asti viedyssä muodossaan”.
Samat asiat kirjoittaja
on sanonut jo aiemmissakin kirjoissaan, joita hän on kirjoittanut useita. Hän
on myös julkaissut valtavan määrän Neuvostoliiton historian avaindokumentteja,
joita luettuaan voisi kuvitella jokaisen jo ymmärtävän, mistä
neuvostokommunismissa oli kyse.
Siinä on vapautettu totuus, jota Putin ei enää
voi kätkeä älymystöltä. Mitä massoihin tulee, on tilanne toinen, kuten valitettavasti
voimme havaita.
Jakovlev oli lähtöisin
yksinkertaisesta talonpoikaiskodista, osallistui sotaan merijalkaväessä,
haavoittui ja jäi invalidiksi ja oppi sydämensä pohjasta vihaamaan sotaa.
Henkilökohtaisesti hän otti suuren riskin ryhtyessään paljastamaan
kommunistihallinnon rikoksia ja sai palkakseen runsaasti tappouhkauksia ja
hyökkäyksiä lapsiaankin vastaan.
Toisin kuin niin
moni muu, Jakovlev ei käyttänyt hyväksi asemaansa rikastuakseen ja voimme pitää
häntä sangen puhtaasti aatteensa elähdyttämänä hahmona.
Hänen -ja perestroikan-
saavutukset ovatkin lähes uskomattomia: muutamassa vuodessa, 1985-1991
Venäjälle palautettiin kansalaisvapaudet, lopetettiin kylmä sota, vapautettiin
kansakunnat ja avattiin tie normaalille, liberaalille kehitykselle. Läheskään
kaikkia tapahtuneita asioita ei tarkoitettu, mutta vanhan systeemin
lopettaminen oli koko ajan Jakovlevin tarkoituksena, joskaan ei kaikkien
muiden.
Valitettavasti samaan
aikaan tapahtui hirvittävä taloudellinen katastrofi, joka suisti raiteiltaan
sen keskiluokan, joka Venäjälle oli jo syntynyt. Rikollinen valtion omaisuuden
varastaminen tapahtui yleensä demokratian tunnusten alla ja koko venäläisen kansakunnan
omanarvontunto kärsi katkeran iskun.
Virheitä
tehtiin, mutta vuonna 2003 Jakovlev oli yhä täynnä toivoa. Se voima, jota hän
eniten pelkäsi, oli byrokratia, uusi ja vanha, joka pelasi omaa peliään. Sen
piiristä ilmeisesti löytyikin se aines, joka salaa (neglasno) pyrki tekemään
tyhjäksi Venäjän siirtymisen pois liberaalilta uralta. Kirjasarja nimeltä ”Projekt
Rossija” oli tämän suuntauksen väline (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=%22projekti+Ven%C3%A4j%C3%A4%22)
.
Mitä Venäjän
kehitystiehen tulee, Jakovlev katsoo, että Stolypinin reformit olivat Venäjän
toivo ja mahdollisuus 1900-luvun alussa. Mikäli se olisi saatu viedä loppuun ja
siten muodosta kyläyhteisöstä vapaa, riippumaton talonpoikaisto, olisi tie
ollut avoin liberaalille kehitykselle.
Huomiota
herättää, että juuri samaan aikaan myös Putinilla oli ”stolypinilainen”
kautensa: hän ylisti tätä puheissaan ja kirjoja julkaistiin ja patsaita pystytettiin.
On kyllä mahdollista,
että Putinia kiehtoi Stolypinissä ennen muuta tämän kovakouraisuus: kapinointi
ja terrorismi tukahdutettiin säälimättä ja jopa 3000 henkeä hirtettiin.
Joka tapauksessa
Jakovlev näkee vielä Putinin oman työnsä jatkajana ja hyväksyy tämän ”epistoloissaan”
ilmaisemat ajatukset: yksityisomistus, oikeusvaltio, lain kunnioitus,
monipuoluejärjestelmä ja muut liberaalin yhteiskunnan ominaisuudet
Nomenklatura, ahne ja tunnoton joukko
hengittää kuitenkin koko ajan niskaan ja byrokraattien autoritarismi esiintyy yhä
vapaammin. Nyt (2003) Venäjällä istutaan hämärässä (v sumerkah) odottamassa,
mitä tuleman pitää.
Ellei reformeja viedä
loppuun, pohdiskeli Jakovlev, käy venäläisille kuin syyteille, atsteekeille, inkoille
ja monille muille: he häviävät historiasta. Silloin syynä on se, että
venäläiset ovat yhä liiaksi orjia, joilla kuitenkin riittää pöyhkeyttä (raby s
pretenzijami).
Sellaisille ei
kolmannella vuosituhannella ole mitään käyttöä, vaan ne ovat pelkästään
naurettavia: täynnä ylpeyttä ilman arvokkuutta. ”Debolševisointi” oli vielä vietävä
loppuun saakka.
"Putinia kiehtoi Stolypinissä ennen muuta tämän kovakouraisuus: kapinointi ja terrorismi tukahdutettiin säälimättä ja jopa 3000 henkeä hirtettiin.
VastaaPoistaJoka tapauksessa Jakovlev näkee vielä Putinin oman työnsä jatkajana ja hyväksyy tämän ”epistoloissaan” ilmaisemat ajatukset: yksityisomistus, oikeusvaltio, lain kunnioitus, monipuoluejärjestelmä ja muut liberaalin yhteiskunnan ominaisuudet"
Jos Putinin olisi pysynyt tuolla linjallaan, hän olisi jäänyt historiaan yhtenä ns valistuneista itsevaltiaista. Ottiko Jakovlev - tai blogisti - kantaa siihen, mikä muutti miehen?
Sääli muuten, että noita Jakovlevin kirjoja tai edes tiivistelmiä niistä ei ole käännetty suomeksi.
Jostakin syystä Putin hurahti suurvalraisuuteen ja näyttää uskovat olevansa suuri historian ymmärtäjä ha tekijä. Aluksi vieläA N. Saharov yritti opettaa häntä.
PoistaKyllä tosiaan pitäisi Jakovlevin kirjoja saada suomeksi.