Shovinistka

 

Chauvinistin muotokuva

 

Наталия Нарочницкая, Россия в современном мире. Москва «Алгоритм» 2009,  414 с.

 

Natalia Narotšnitskaja on vaikuttanut korkeakoulumaailmassa ja toiminut   politiikassa erilaisissa tehtävissä ja elimissä, jotka ovat lähellä sisäministeriötä, puolustusministeriötä ja yhteiskuntakamaria (Obštšestvennaja palata). Kunniamerkkejä hän on saanut aina Aleksanteri Nevskin ritarikuntaa myöten.

Hän on vuodesta 2008 myös johtanut ”Demokratian ja yhteistyön instituuttia”, jonka pääpaikka on Pariisissa, ja joka tutkii demokratian ja ihmisoikeuksien loukkauksia USA:ssa ja Euroopassa. Ulkomailla Narotšnitskaja on viettänyt monia vuosia, mm. YK:n elimissä työskennellessään.

Tämä kirja, jonka mainitaan olevan poliittinen bestseller, on ilmestynyt vuonna 2009, jolloin Venäjän ja lännen suhteet näyttivät sangen pilvettömiltä ja harvoihin kauneuspilkkuihin kuului Georgian sota vuonna 2008, jonka senkin toki Georgia itse aloitti.

Tässä kirjassa on vain pari varsinaista artikkeIia ja enimmäkseen se koostuu erilaisista haastatteluista, joita tekijä on antanut sekä keskusteluista, joihin hän on osallistunut. Mukana on myös pari ranskalaista kirja-arvostelua hänen kirjastaan ”Miksi ja ketä vastaan me taistelimme”.

Kirjoittajina ovat tunnetut ranskalaiset tutkijat François-Xavier Coquin ja Jacques Sapir. Arvosteltu kirja liittyy toiseen maailmansotaan ja siinä tekijä puolustaa Molotovin-Ribbentropin paktia ja selittää länsivaltojen politiikan kavalaksi ja jopa pohjimmiltaan neuvostovastaiseksi…

Putin on nimittänyt Neuvostoliiton hajoamista nykyajan suurimmaksi ”geopoliittiseksi” katastrofiksi, mikä se varmasti olikin. Politiikan maantiede muuttui yhtä paljon kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Siitä, oliko kyseessä onnettomuus siinä mielessä, että kansojen elämä muuttui huonommaksi, on taas jyrkästi erilaisia käsityksiä.

Kirjoittaja kuvaa sitä, miten hän reagoi kuullessaan Belovežskaja puštšan kokouksen tuloksista eli Neuvostoliiton hajoamisesta. Hän itki ja valvoi koko yön kirjoittaen artikkelia, joka ”purkautui sielun syvyyksistä”. Sen julkaisemisesta en tiedä, Joka tapauksessa useimmat hänen julkaisunsa näyttävät liittyvän tähän asiaan.

Järkytyksen aiheuttajana oli ajatus siitä, että maksuksi ”totalitarismista” annettiin pois 300 vuotta Venäjän historiaa (alueita). Eivätkö Suuressa isänmaallisessa sodassa sotilaat uhranneet henkensä juuri sen puolesta, ettei niin tapahtuisi? Eikö keisarillinen Saksa ensimmäisessä maailmansodassa tähdännyt juuri sellaiseen tilanteeseen, joka nyt toteutui?

Näinhän se oli, mutta tekijä näyttää ehdottomasti kieltäytyvän ottamasta huomioon niiden toisten maiden kansalaisten tuntoja, joita asia koski.

”Eläköön suuri Venäjä”, huudahtaa kirjoittaja erään haastattelun lopuksi. Tämä näyttääkin olevan aksioomana kaikissa hänen esiintymisissään. ”Suuruus” taas tarkoittaa suurta valtaa suuren alueen yli. Venäjä edustaa isänmaallis-valtiollista prinsiippiä ja lännen liberalismi -tai libertarismi- pridemarsseineen taas kaiken arvokkaan irvikuvaa.

Itse asiassa demokratia on kaikkein epädemokraattisin valtiomuoto, jossa tietoisuutta manipuloimalla hallitaan massoja. Venäjällä vaarana on intelligentsija, joka on ikuisesti nihilististä, halveksii omaa isänmaata ja hankkii vallankumousta.

Narotšnitskaja sen sijaan tunnustautuu avoimesti slavofiiliksi ja kannattaa uskonnon, venäläisen ortodoksisuuden ottamista kaiken  politiikan perustaksi.

Venäjän kansa on kirjoittajan mielestä suurvaltaa muodostava (deržavoobrazujuštši) kansa ja kulttuuriltaan ja uskoltaan ortodoksinen ja sen on saatava olla sellainen sen sijaan, että se pakotettaisiin moderneihin ”demokraattisiin” arvoihin.

Narotšnitskajan lausumat olisivat voineet tulla Nikolai Danilevskin tai Konstantrin Leontjevin suusta 100-150 vuotta aikaisemmin. Konstantin Pobedonostsev (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=pobedonostsev ) olisi suurella mielihyvällä painanut ”imprimatur”-leimansa kirjoittajan puheisiin.

Narotšnitskajaa näyttävät myös innoittaneen Aleksandr Solženitsynin ideat siitä, että Venäjällä olisi nimenomaan kehitettävä sen historiallista keskusta, johon isänmaalline perintö keskittyy ja autettava erityisesti pieniä kaupunkeja, jotka ovat suurissa vaikeuksissa.

Suuri saatana ei tässä kirjassa varsinaisesti näyttäisi niinkään olevan länsi, joka kyllä on hylättävä, kuin bolševismi, jonka perintö yhä kummitteli Venäjällä, Stalinin tapaan voisi kai kuitenkin sanoa, että molemmat ovat pahemmat. Aito venäläisyys löytyisi vain ortodoksian pohjalle rakentuvasta suurvaltaisuudesta.

Mitä tämä tarkoittaisi politiikan kannalta, on helppo ymmärtää. Narotšnitskaja pitää Pietari Suuren valloituksia pyhinä ja ne on siis palautettava. Baltian maiden ja erityisesti Latvian valituksia miehityksestä” hän pitää falskeina: latvialaisilla oli Neuvostoliitossa samat oikeudet kuin muillakin…

Kirjoittajan mielikuvitus ei taida ollenkaan riittää pienen kansan ongelmien ymmärtämiseen. Ehkä hänen kannattaisi ajatella tilannetta, jossa Kiina olisi liittänyt koko Venäjän itseensä ja yli puolet sen väestöstä olisi kiinalaisia, Moskovassa heitä olisi jopa selvä enemmistö.

Eikö sellaisessa tapauksessa tulisikin mieleen, että niin mukavia ihmisiä kun kiinalaiset ovatkin, heidän ei pitäisi tulla toisten kansojen alueelle, kun heillä kerran on omakin. Toki noina globalisaation huippuaikoina kansojen oikeus oman alueensa pitämiseen itsellään kiistettiin yleisesti ja vaadittiin porttien avaamista. Seuraukset alamme kai pian ymmärtää.

Itse asiassa suuri osa eurooppalaisistakin ymmärtää kansallisen ajattelun merkityksen, katsoo kirjoittaja ja Venäjällä syntyvä konservatiivinen projekti voisi ilman muuta saada lännen terveiden voimien kannatuksen. Eiväthän kaikki sielläkään innostu tuosta liberalismin vulgaarista bolševisaatiosta, joka on meneillään.

Kirjoittaja (tai häntä selittävä Venäjän Federaation III luokan valtioneuvos O. Beljakov) nimittää ajan länsimaista liberalismia/libertarismia uustrotskilaiseksi ja katsoo, että siitä on tullut totalitaarinen ideologia. Eiväthän vapauden puolustajat aikoinaan nousseet mestauslavalle puolustaakseen sodomiittien paraateja.

Narotšnitskajan suurvaltainen nostalgia on ymmärrettävää, mutta tuskin puolustettavaa eikä saane montakaan kannattajaa ulkomailla, ainakaan naapurimaissa. Sen sijaan hänen liberalismikritiikissään on kyllä aivan vakuuttavia kohtia, mutta millä tavoin tätä ideologiaa sitten toteutettaisiin?

Venäjä voisi kaikin mokomin toteuttaa sitä samassa hengessä kuin Nikita Hruštšov rakensi 1960-luvun alussa kommunismia: katsokaa meitä ja ihmetelkää, me rakennamme ihanneyhteisöä, jota te voitte pian vain kadehtia. Omaksukaa tekin sama ideologia ja pääsette eteenpäin!

Hruštšovin mahtipontinen projekti romahti parissa vuodessa ja vain takapajuisimmat ulkomaiset piirit (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=taistolaisuus ) kehtasivat sen jälkeen sitä ihailla ja suositella.

Putinin ja kumppanien projekti kärsi vielä nolomman romahduksen, kun Venäjä lähti Ukrainaan suorittamaan niin sanottua sotilaallista erikoisoperaatiota, joka vei sen eristyksiin lähes koko sivistyneestä maailmasta ja teki siitä vilpittömän inhon ja vihan kohteen.

Narotšnitskajan kaltaisten ihmisten merkitys on siinä, että he tekevät vallanpitäjille mahdolliseksi harjoittaa väkivaltapolitiikkaa, koska eivät kykene eivätkä halua tajuta maailmaa laajemmasta näkökulmasta kuin oma narsistinen psyykensä, jossa egoa peilaillaan oman kansan ihannekuvasta.

 He toivovat kaikkea parasta (kuten vaikkapa kristilliseltä pohjalta tehtyä politiikkaa), mutta samalla kannattavat väkivaltaa ja sortoa. Ja sitten käy kuten aina.

Ikävä juttu.