Maailman keskipisteestä

 

Kirjailija diplomaattipiireissä

 

Aino Kallas, Löytöretkillä Lontoossa. Kaksitoista vuotta Viron Lontoon-lähetystössä vuosina 1922-1934. Muistelmia Englannista, Amerikasta ja Hollannista. Toinen painos. Otava 1945.

 

Aino Kallas (ks. Vihavainen: Haun kallas tulokset ), lahjakkaan Krohn-suvun vesa oli kosmopoliitti, joka joskus mietti, että hänen kotinsa oikeastaan kuului Suomenlahden keskelle -yhtä hyvin Suomeen kuin Viroon.

Saksalaislähtöinen Krohn-sukukin oli levinnyt koko maailmaan ja yleensä menestynyt aina hyvin. Virossa Kallas nousi maineeseen kirjailijana ja naituaan Oskar Kallaksen pääsi diplomaattipiireihin ja Lontooseen, maailman suurimpaan kaupunkiin ja kosketuksiin sen eliitin kanssa.

Köyhällä Virolla ei ollut varaa kovin näyttävään diplomaattiedustukseen, mutta residenssi etelä-Kensingtonissa oli hommattava ja alituiset kutsut jopa hoviin saakka edellyttivät asianmukaisia pukuja. Alan mestareilla teetettynä yksi sellainen olisi maksanut kolmanneksen lähettilään vuosipalkasta.

Tuohon aikaan Virolla, enempää kuin Suomellakaan ei vielä ollut suurlähettilästason edustusta, vaan puhuttiin pelkistä ”lähettiläistä”. Jotakin helpotusta protokollaan asia lienee aiheuttanut, mutta niin tai näin, ulkomaanedustus oli tuohon aikaan luultavasti paljon tärkeämpi asia kuin nykyään.

Samaan aikaan se oli saanut suuren mainehaitan ensimmäisen maailmansodan takia. Salaista diplomatiaa, jonka papereita Venäjän bolševikkihallitus paljasti, pidettiin usein syyllisenä koko sotaan.

Egon Friedell kirjoitti karusti koko ammattikunnasta:

Kokonainen ihmisluokka, joka kuuluu tuohon lihavaan, sameaan tyhjäntoimittajien, naismetsästäjien ja uhkapelurien muodostamaan pintakerrokseen, jota sanotaan hienostoksi, lähetetään hallituksen puolesta erikoisiin kouluihin, varustetaan tuloilla, palkitaan kunniamerkeillä ja titteleillä nimenomaan ja tunnustetusti sitä varten, että se viettäisi koko elämänsä juonitteluissa, vakoilussa, pettämisessä ja lahjomisessa: valtion tunnustamia ja palkkaamia veijareita ja tyhjäntoimittajia siis; myrkkypistimellä varustettuja kuhnureita siis. He ovat valheen mestareita, helvetin kätyreitä, pahin laji konnia, nimittäin hyväomatuntoisia konnia, sillä hehän valehtelevat ”isänmaan puolesta”…

Friedell nyt oli Friedell, mutta kyllä noissa piireissä saatettiin todella hummailla aivan hulvattomastikin isänmaan kunniaksi, kuten todistavat Sir Robert Bruce Lockhartin muistelmat, suomeksi erityisesti ”Mennyt loisto”.

Tunnettu ”iloisen lesken” sybariitti, joka valitteli olemattomia työkiireitään ja painui usein Pariisin ”Maximiin” lepäilemään, lienee ainakin jossain määrin edustanut julkista kuvaa diplomaattien ammattikunnasta (vrt. Volkslieder – Dann geh ich zum Maxim - (Operette/Franz Lehàr) Text | MusikGuru).

Aiemmissa kirjoissaan muistan Kallaksen hieman vähätelleen sitä loppumattomien juhlien kavalkadia, joka kuului diplomaatin elämään. Hän ei kuitenkaan olisi nainen, ellei innostuisi selostamaan hieman myös tätä loistoa, jonka liepeillä joutui elämään.

Pääosa hänen muistelmakirjoistaan keskittyy kuitenkin aina intellektuaalisesti kiinnostavampaan ainekseen. Hän innostui julkaisemaan useampiakin kirjojaan myös englanniksi ja ilmeisesti jopa hieman myötävaikuttamaan siihen, että Viron valtion suorittama balttilaisten paronien pakkolunastus hyväksyttiin myös Lontoossa.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen saattoi diplomaattikutsujen protokolla vaatia vielä sangen konstikasta pukeutumistakin: naisten voitiin edellyttää saapuvan sulissa ja laahuksissa, miesten taas polvihousuissa.

Diplomaateillahan, ainakin suurlähettiläillä oli tähän aikaan vielä erityinen univormu, jollaista Neuvostoliiton edustajat käyttivät vielä kauan toisen maailmansodan jälkeen. Oliko esimerkiksi Suomen ja Viron edustajilla moista, ajalta ennen Ranskan vallankumousta periytyvää asua, ei kirjoittaja kerro. Itse rohkenen epäillä. Luultavasti määräys koski niitä, joilla sellainen oli.

Kirjoittaja on jonkin verran kierellyt Lontoota ja ympäristöä ja kertoo myös hieman näkemästään. Kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen pohdintasa englantilaisten psykologiasta ja ”rodusta”, minkä nyt ei tarvitse kuvitella edellyttävän minkäänlaisten doktriinien tunnustamista. Kyseessä ovat vain silminnäkijän kuvaukset.

Muuan tekijä, joka ilmeisesti kuitenkin on ollut vaikuttava syy englantilaisen luonteen muotoutumisessa, on saarellisuus -insularity. Englanti ei ole minkään toisen maan rajanaapuri, Irlantia lukuun ottamatta. Toki se on moneen kertaan valloitettu sitten roomalaisajan, mutta ei sen sijaan ole jatkuvan ja välittömän ulkoisen vaikutuksen alainen.

Tämä on varmaankin merkittävä asia, ja muistan jonkun englantilaisen sanoneen samaa 1980-luvun Suomesta. Olivathan yhteydet itään siihen(kin) aikaan tukossa ja venäläisiä ei maassamme asunut oikeastaan lainkaan. Todella merkillinen saavutus.

Mutta mitä Englantiin tulee, kuvaus ei pahemmin yllätä. Tasapainoisuus ja kuiva huumori tyyppiä understatement oli kansan tavaramerkki ja herrasmiehen ihanne toimi myös alemmissa kansanluokissa. Englantilaiset ovat miehekäs kansa, siinä kun jotkut toiset ovat naisellisia.

Mitä säädylliseen käytökseen ja itsehillintään tulee, suurta symbolista merkitystä voi panna vuoden 1926 yleislakolle, joka sujui täysin moitteettoman järjestyksen vallitessa ilman mitään mellakoita. Turha kysyäkään, mitä olisi sen sijaan tapahtunut Ranskassa.

Kirjoittaja kuvailee myös muiden, etenkin Brittiläisen imperiumiin kuuluvien kansojen tapoja. Etelämaalaisille ei koskaan saanut erityisesti ihailla jotakin heille kuuluvaa, sillä he sen jälkeen ehdottomasti lahjoittaisivat sen sinulle. Tapoihin kyllä kuului myös palauttaa lahja.

Noita eksoottisia ulkomaalaisia Britanniassa tokin oli hyvin vähän, sillä britit olivat hyvin herkkiä omasta reviiristään eivätkä voisi hyväksyä ajatusta ulkomaalaisten maahanmuutosta.

Amerikassa asiat olivat toisin ja siellä ovat sulautumassa toisiinsa lukemattomat kansat. Yksi suuri merkillisyys siellä kuitenkin oli ja se koski, sanoisinko, irekeenikysymystä.

Eurooppalaisille on käsittämätöntä se itsepintainen kieltäytyminen tunnustamasta edes oppia saanutta irekeeniä itsensä kansa tasa-arvoiseksi. Esimerkiksi ateriointi yhteisessä pöydässä olisi ollut mahdottomuus. Kuitekin tätä ainesta oli120 miljoonan kansasta kymmenen prosenttia.

Pohtiessaan tämän merkillisen ilmiön syitä, kirjoittaja päätyi arvioon, että sen takana oli pelko verensekoituksesta. Kyseessä oli valkoisen rodun itsesuojeluvaisto.

Kysymystä käsitteli tuohon aikaan erään professori DuBoisin kirja The Souls of Black Folk. Kirjoittaja, joka itsekin kuului tuohon ryhmään, oli ensimmäisenä valmis tunnustamaan rotunsa suuret heikkoudet, laiskuuden, moraalisen velttouden, kestävyyden puutteen ja taipumuksen rikollisuuteen.

Tämän hän kuitenkin selitti historialla, orjuuden perinnöllä. Orjuus oli estänyt ”varsinaisesti miehekkäiden hyveiden kehittymistä ja enintään kasvattanut passiivisia hyveitä, kuten nöyryyttä ja sanankuuliaisuutta sekä kärsivällisyyttä”.

Kuitenkin tällä rodulla oli oma sanomansa maailmalle, sen pohjana oli heidän kokemustensa rikas ja katkera syvyys, heidän sisäisen elämänsä tuntemattomat aarteet kykenisivät antamaan maailmalle uusia näkökohtia.

Mitäpä tuohon sanomaan. Se oli aikansa näkemys. Mieleen tulee, että tuo erityinen näkökulma maailman saattoi ilmetä vaikkapa negro spiritualeissa ja jazzissa.

Siihen aikaan gangsta-rap olisi tuskin saanut armoa sivistyneen maailman silmissä.

Mutta ajathan muuttuvat.