Ukrainan asia Suomessa 1800-luvulla

 

Ennen routaa

 

Aikakauslehti ”Valvoja” on erinomainen paikka tutustua suomalaiseen kulttuuriin menneinä vuosikymmeninä ja jopa vuosisatoina. Lehti perustettiin vuonna 1880 ja kirjavien vaiheiden ja nimenmuutosten jälkeen se viimein nimenä hävisi vuonna 1969. Sen seuraaja on nykyinen Kanava.

Vuoden 1898 vuosikerran toimituskuntana olivat E.N. Setälä, Zach. Castrén, Yrjö Wichmann ja O. Manninen. Avustajia oli Juhani Ahosta ja J.R. Danielsonista kemisti Gust. Komppaan ja esimerkiksi juuri vuonna 1898 siinä kirjoittivat muun muassa J.K. Paasikivi, K.J. Ståhlberg, J. Mandelstam, Th. Rein, Hannes Gebhard, Yrjö Hirn ja Kaarle Krohn sekä monet muut.

Lehti seurasi kulttuuria laajasti, voi sanoa samassa hengessä kuin vaikkapa The Times Literary Supplement, jolle myös ovat olleet tärkeitä niin kirjallisuus kuin luonnontieteet, niin historia kuin kielentutkimuskin.

Vuosi 1898 on merkittävä sen vuoksi, ettei sortokausi silloin vielä ollut alkanut, vaikka sanasotaa Suomen asemasta kyllä oli käyty lehtien palstoilla jo pari vuosikymmentä.

Toisin kuin moni näyttää kuvittelevan, oli lehdistöllä tuohon aikaan hyvin suuri vapaus kirjoittaa mielensä mukaan useimmista asioista, toki varoen keisarin ja hänen perheensä loukkaamista. Venäjästä sen sijaan ei kielletty kirjoittamasta myös kielteisesti, vaikka on todettava, että myönteinen aines esimerkiksi suomalaisen lehdistön Pietaria koskevassa kirjoittelussa oli selvästi vallitsevana.

Aika lähelle sallitun rajoja sentään taidettiin mennä, kun kirjoitettiin sellaisesta asiasta kuin Ukrainan kansallinen liike ja sen tukahduttaminen Venäjällä. Siitä kirjoitti vuonna 1898 Valvojassa nimimerkki Bielousenko, jonka mainittiin laatineen käsikirjoituksensa nimenomaan Valvojaa varten.

Artikkelissa ”Ukrainilaisista kansallisuuspyrinnöistä” todetaan aluksi, ettei moni ehkä tiedä tällaista kansallisuutta edes olevan olemassa. Historia, kielitiede ja kansatiede kuitenkin todistivat epäämättömästi, että tällainen, muista eroavan kansallisuus on olemassa. Se jopa käsitti 28 miljoonaa ihmistä, joista suurin osa asui Venäjällä ja osa Itävalta-Unkarissa.

Artikkelissa selostetaan slaavilaisten heimojen eriytyminen ja tähän liittyvä Kiovan Rusin, Liettuan ja Moskovan suhteiden historia. Artikkeli korostaa Ukrainan vanhan sivistystason korkeutta, joka sitten Moskovan Venäjään yhdistettynä romahti hyvinkin matalalle erityisesti lukutaidon perusteella arvioiden. Ukraina tungettiin rahvaan kieleksi.

Moskovan Venäjällä on ollut, selittää kirjoittaja, Iivana III:sta lähtien tapana tasoittaa kulttuurihuiput samalle asteelle suurvenäläisyyden kanssa ja tällainen ”tasoitustyö” jatkui vieläkin. Erittäin räikeänä se kohdistui ukrainalaisiin 1600-luvulta lähtien ja jatkui nykyiselläkin Venäjällä.

Venäjällä oli ehdottomasti kielletty tuomasta maahan mitään ukrainalaista painotuotetta, ”olipa se minkäsisällyksinen ja -suuntainen tahansa”.

Kaikki tieteelliset ja hengelliset kirjat ukrainaksi oli kielletty, samoin kaikki käännökset, kaikki kaunokirjalliset teokset, jotka liikkuivat sivistyneissä piireissä, kaikki historialliset romaanit ja kertomukset ja runous, kasvatusopilliset teokset, vieläpä lastenkertomuksetkin.

Jos ukrainalainen teos pääsi kirjapainoon, sen oikeinkirjoituksen oli oltava ehdottomasti venäjän kielen mukainen.

Opiskelijanuorisolle teroitettiin innokkaasti, että on olemassa vain yksi ainoa venäläinen kansallisuus ja yksi valtakunnankieli. Ukrainan historiasta ei nuoriso voinut lukea ja Kostomarovin historiallisten kertomsten lukeminen oli koululaisilta kielletty.

Suurin osa ukrainalaista sivistyneistöä käyttikin kielenään venäjää eikä tuntenut kotimaansa historiaa. Ukrainaa puhui ainoastaan rahvas, jota koetettiin kaikin keinoin venäläistyttää.

Ukrainan kansalaisuusliike eli kuitenkin Galitsiassa, Itävalta-Unkarissa, jossa kaikkien kielten käyttö oli sallittua. Nykyään oli Galitsiassa enemmän kuin kolme tuhatta ukrainalaista kansakoulua, kolme ukrainankielistä kymnaasia ja kolme opettajaseminaaria sekä ukrainalaisia oppituoleja Lembergin (Lvov/Lviv) ja Czernowicin (Czernowitz/ Chernivtsi) yliopistoissa.

Aikakausjulkaisuja ukrainaksi ilmestyi noin kaksikymmentä ja esimerkiksi useiden maailmankirjallisuuden klassikoiden teokset oli käännetty ukrainaksi, siinä luvussa myös Kalevala.

Galitsiassakaan eivät olot olleet kirjoittajan mukaan täysin tyydyttävät. Puolalaiset, jotka olivat hallitsevana luokkana ”eivät näy oppineen mitään omasta surkeasta historiallisesta kokemuksestaan, vaan kohtelevat ukrainilaista kansallisuusliikettä useinkin vihamielisesti ja tekevät sille suuria esteitä. Lisäksi ukrainilaisten omassa piirissä riehuivat puoluetaistelut.

Tämä aiheutti tarpeettomia uhreja ja turhia ponnistuksia ”aikana, jolloin olisi keskityttävä veljelliseen yhteistyöhön Ukrainin hyväksi, joka on koko historiallisen olemassaolonsa aikana niin paljon kärsinyt eikä vieläkään kärsimästä lakannut.”

Mitäpä tuohon lisäämään. Tuntuu absurdilta, että tämän päivän Venäjällä on taas vallassa klikki, jonka ideat tulevat suoraan Nikolai I:n taantumuksen ajoilta ja joka kaikesta huolimatta kehtaa niitä esittää, jopa valtionpäämiehensä suulla.

Moni varmaan kuvittelee, etteivät putinistit usko omiin puheisiinsa sen enempää kuin kommunistit aikoinaan. Kysymys on yksinkertaisesti vallasta.

Saattaa olla. Molemmissa tapauksissa ideologia kuitenkin tarjoaa selkänojan tyhmyydelle ja häpeämättömyydelle, joiden julki tuominen ilman naamiota olisi jo liian noloa.