Luojan roolissa

 

Homo creator

 

Joskus noin vuonna 1956 pidettiin Sulkavan Suojatalolla K-kauppiaiden iltama, jossa näytettiin ilmaiseksi kaitafilmi, jonka sankarina oli Kalle-Kustaa Korkki. Korkkihan oli Kansainvälisen öljy-yhtiön asiamies, jonka toimenkuvaan kuuluivat jännittävät seikkailut. Usein hän joutui pelastamaan pulasta rantasalmelaista, Saparomäestä lähtöisin olevaa juurevaa ahväärimiestä, Pekka Lipposta.

Tuossa kaitafilmissä esitetty seikkailu tapahtui muistaakseni Pernanpuukossa (Pernambuco), jonne Pekka soitti salamapuhelun. Keskusneiti meinasi pyörtyä osoitteen kuullessaan. Kyllä meitä nauratti.

Mutta tämä sinänsä hieno filmi oli sittenkin toissijainen elämys. Aivan hurja oli se näytös, jossa konsulentti hyppäsi pesuvadin päälle ja rutisti sen rusinaksi. Sen jälkeen hän käänsi vadin ja hyppäsi uudelleen. Nyt vati oli taas ihan kunnossa.

Olipa ihmisillä ihmettelyn aihetta. Tuollaista ainetta ei kukaan vielä ollut nähnyt, eikä sitä itse asiassa ollut ollut olemassakaan. Luoja ei sitä ollut luonut.

Toki tunnettiin kumi, jota kasvoi puissa ja olipa sitä osattu jo tehdä tehtaissakin jonkinsorttista, mutta tämä oli vielä kummallisempaa. Entiset alumiiniset ja emaloidut pesutaasat (ven taz -vati) tuntuivat yhtäkkiä vanhanaikaisilta ja tylsiltä, vaikka hyvin se vesi niissäkin pysyi. Olivat ne olleet askel eteenpäin puukiuluista, jotka saattoivat ruveta vuotamaan ja hajota ajan mittaan.

Samaan aikaan meille saatiin myös vesijohto ja jatkuvalämmitteinen sauna. Oikea suihkukin saatiin siten, että isä otti tyhjään Cooperin kärpäspommipurkin (se oli aerosolia, joka tappoi kärpäset käsin koskematta ja mukavasti antaen vain vähän miellyttävää tuoksua ilmaan), löi sen naulalla reikiä täyteen, kiinnitti letkuun ja ripusti kattoon. Kelpasipa ottaa kylmällä kaivovedellä saunan päälle suihkuja!

Mutta nyt, heti tuon iltaman jälkeen ostettiin sitten heti pari kappaletta harmaita plastiikkisia pesuvateja ja kauha. Oli siirrytty sellaisen materiaalin aikaan, jota ruvettiin myöhemmin sanomaan muoviksi.

Luojahan ei ollut koskaan muovia luonut, vaan sen loivat kemistit, jotka siis tulivat luojalle pahoiksi kilpailijoiksi. Vielä äsken olivat kaikkein kehittyneimmät putket olleet metallia ja letkut kumia, aiemmilla sukupolvilla sellaisia ei ollutkaan, olipahan jotakin lehmän sarvia ja puisia koteloita. Nyt alkoi muovista syntyä vaikka mitä: halvalla ja hyvää, kestävää ja jopa turhankin kesrtävää.

Kemistit olivat hämmästyttäneet maailmaa jo kymmeniä vuosia. Fritz Haber ja Justus von Liebig olivat mullistaneet maataloustuotannon synteettisillä apulannoilla, ottamalla ilmasta typpeä. Hitsauskin onnistui nyt kuin leikiten, kun hajotettiin sähkövirralla vesi vedyksi ja hapeksi, pullotettiin ja myytiin hitsareille. He polttivat sen sitten taas vedeksi. Lämpötila nousi siinä prosessissa pariin tuhanteen asteeseen ja metallit sulivat.

Kivihiilitervasta noituivat eurooppalaiset kemistit melkein kaikkea mahdollista ja suomalainen Kustaa Komppa teki samaa puusta. Varsinainen Pandoran lipas avattiin, kun alettiin käyttää öljyä raaka-aineena. Siitähän sai muoveja kaikenlaisia ja miltei kaikkea, mitä ihminen saattoi kuvitella.

Mitäpä tuo öljy oikeastaan oli ja on? Ennen kaikkeahan se on hiiltä. On siinä toki myös vetyä ja happea, mutta hiili on se olennainen osa, muistona ja jäänteenä siitä, että kyseessä ovat elävien organismien jäännökset. Siihen perustuu koko orgaaninen kemia.

Kemistit riensivät innolla rikkomaan muinaisten nilviäisten hautarauhaa ja loivat niiden jäännöksistä suorastaan uuden maailman. Ennen tätä olisi sanottu (valkoiseksi) magiaksi ja siitähän itse asiassa oli juuri kysymys.  

Magia oli nyt vain rationaalista: oli löydetty aineen rakenteen lainomaisuudet ja nyt voitiin luojan työt sivuuttaa alkeellisina ja kehittymättöminä. Luotiin uutta maailmaa.

Kuka muistaa vielä Shellin mainoksen, jossa oli kuvattu hämähäkinverkkoihin peittynyt kärpäslätkä ja jossa julistettiin: ”Ase, jonka koko maailma voi unohtaa”. Shellin kemistit tuottivat nyt halpoja ja tehokkaita aerosolimyrkkyjä, lätkiminen oli vain tyhmää ja koomista.

Kemia oli tieteistä suurinta ja salaperäisintä vielä1900- luvun alussa.  Guss Mattsson oli kemisti, joka pakinoi tuon ajan lehdissä ja sokeerasi usein lukijoitaan kuvailemalla heitä molekyylikasautumiksi. Näinhän se asia kuitenkin oli ja on yhä.

Kuten sanottu, kaiken kemian suurimman kehityksen keskellä oli joka tapauksessa hiili, tuo kaiken elämän peruselementti, joka eliöiden kuoltua yhä oli jäljellä ja ihmisen käytettävissä fossiileina, siis kivihiilenä ja öljynä.

Hiiltä enempää kuin muitakaan alkuaineita ei ihminen kyennyt luomaan, mutta sen sijaan saattoi kyllä keksiä loputtomasti eri alkuaineista rakentuvia yhdisteitä.

Hiiltähän voi itse asiassa pitää elämän synonyyminä. Carbo, sive vita, olisivat muinaiset roomalaiset voineet tästä asiasata sanoa, mikäli olisivat sen ymmärtäneet.

On todella paradoksaalisesti, että hiilestä on nyt joillekin syntynyt maanisen kammon kohde ja he saattavat jopa kuvitella näkevänsä happeen yhtyneen hiilen tupruavan luonnon yllä ja uhkaavan sitä ikuisella perikadolla.

Toki meillä nyt on ongelma, turha sitä on kieltää. Myriadien kuolleiden jäänteet kostavat sille, joka ei salli niiden pysyä haudoissaan syvällä maan uumenissa.

Kuitenkaan itse hiili ei ole elämän vihollinen eikä myrkky, vaan itse elämä, jota voisi vaikka ruveta palvomaan uskonnollisesti, mikäli tieteellinen maailmankuva ei riitä. Ja harvoillehan se riittää.