Valta ja hallitseminen

 

Menneisyyden hallitseminen

 

Kuten muistamme, saksalaisilla on tuo mainio käsite ”menneisyyden hallinta” (Vergangenheitsbewältigung).

Aina kun näen sen, tulee mieleeni saman asian sanominen toisessa muodossa, joka itse asiassa tarkoittaa samaa: ”Vergangenheitsgewältigung.

Kantasananahan on Walt, valta eli siis sama kuin suomessa ja virossa (vald). Siitä on johdettu Walter, Valtteri, valttari ja myös kivalteri (Gewaltiger), jolla nimellä poliisia ennen kutsuttiin.

Samaan kohteen hallintaanhan molemmat viittaavat, mutta tuo Gewalt tarkoittaa suoremmin ja yksiselitteisemmin väkivaltaa: Macht und Gewalt. Kun suoritetaan vaikkapa pikamarssi (ransk. marche forcée), kutsutaan sitä saksaksi nimellä Gewaltmarsch: siinähän pakotetaan miehet ja hevoset voimiensa äärirajoille.

Ideana on hoitaa asiat käskyttämällä, venäjäksi sanottaisiin administrativnymi metodami, hallinnollisin keinoin, hallinnon metodinahan oli aikoinaan nimenomaan käskyttäminen, pakottaminen. Näin olivat asiat muuallakin kuin Venäjällä, mutta siellä erityisesti.

Vergangenheitsbewältigung tarkoittaa paitsi menneisyyden lähteiden valtavan massan älyllistä haltuun ottamista, sen hallitsemista joillakin metodeilla ja myös sen pakottamien johtopäätösten tunnustamista esimerkiksi näin: kyllä, me teimme rikoksia, meidän maamme ei ollut pelkkä uhri, vaan myös ja mitä suurimmassa määrin se toimija, josta väkivalta ja muiden sortaminen lähti.

Jokaisessa maassahan on tietenkin taipumusta ”oikeuttaa” sellaisetkin sen suorittamat teot, jotka eivät ansaitse oikeutusta. Menneisyydenhallinta saksalaisessa mielessä merkitsee tämän asian tunnustamista. Menneisyyden tutkiminen pakottaa tunnustamaan sen.

Samaan aikaan on tai ainakin olisi hyväksyttävä se, että monet sellaiset asiat, jotka nykyisin saattavat näyttää anteeksiantamattomilta rikoksilta, voivatkin omassa kontekstissaan osoittautua aivan nuhteettomaksi perustelluksi politiikaksi, jolla ei ole rikoksen tunnusmerkkiä, saavutettuun tulokseen pyrkimistä.

Suurin osa menneisyydenkin ihmisten toimintaa tietysti myös oli aivan neutraalia arkielämää ja sen vaatimia toimia.

Joka tapauksessa, asiat, joista nyt ylpeillään, saattavat lähemmässä tarkastelussa paljastua rikolliseksi tai anteeksiantamattoman kevytmieliseksi politiikaksi.

Valitettava tosiasia tietenkin on, ettei ole mahdollista esittää historian monimutkaisia kehityskulkuja yksinkertaisessa ja kaikille tajuttavassa muodossa, niin, että edes keskeiset menneisyyden ymmärtämisen kannalta olennaiset piirteet säilyisivät samaan aikaan, kun aineisto pakottaisi hyväksymään suuria, selkeitä johtopäätöksiä.

Silloin turvaudutaan usein väkivaltaan ja suoritetaan pikamarssi, Gewaltmarsch halki historian- mutkista piittaamatta suoraan siihen päämäärään, johon pitää päästä.

Tämä on populaarihistorian normaali metodi ja myös kouluopetuksessa melkoisessa määrin pakon sanelema ratkaisu. Toki taitava pedagogi saattaa saavuttaa hyvinkin merkittäviä tuloksia auttaessaan oppilaitaan ajattelemaan historian, eli elämän ymmärtämisen peruskysymyksiä.

Ennen pitkää lapset kuitenkin pääsevät aina koulusta ja unohtavat sen, mitä ovat oppineet. Jäljelle jää enemmän tai vähemmän väkivaltaisesti, ellei nyt suorastaan mielivaltaisesti piirretty kuva tai karikatyyri menneisyydestä, missä saattavat korostua aivan erilaiset asiataikakauden tarpeista riippuen.

Toki normaali lähtökohta useimmissa maissa on ollut tuo tunnettu: ”My country, right or wrong”. Se ei sitten merkitse samaa kuin minkä tahansa hyväksyminen sillä perusteella, että se on minun maani vastuulla (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=my+country). Sen sijaan se saattaa parhaimmillaan merkitä vastuun ottamista omasta maasta.

Tärkeää on, ettei menneisyyden kuvaa ole piirtämässä mikään poliittista korrektiutta ja hallituksen käskyjen toteuttamista valvova historiakivalteri, vaan että tutkijoilla on sekä vapaus tutkia että julkaista tutkimuksensa seurauksia pelkäämättä.

Olennaisesti toiselle tasolle mennään, kun menneisyyden hallinta alkaa tarkoittaa sen tunkemista väkivalloin hallituksen määräämään kaavaan. Silloin kyseessä on historian jumalattaren, Kleion raiskaus: und bist du nicht willig, so brauch ich Gewalt…

Venäjällä ja siis koko Neuvostoliitossa historian kulku tunnettiin virallisen tulkinnan mukaan jo pääkohdissaan virheettömästi ja sen dynamiikka oli tiedossa jo tulevaisuudenkin osalta. Kuten filosofiassa, historiassa ei totuutta tarvinnut etsiä, vaan tutkijan tehtävänä oli kertoa, miten tuo jo tunnettu ja ilmoituksessa (Marx, Engels, Lenin) saatu totuus vaikutti ja toteutui eri konkreettisissa tilanteissa.

Tilanne oli siis sama kuin keskiajan katolisessa kirkossa. Kuten jälkimmäisessä tapauksessa, niin Neuvostoliitossakin tämä lähestymistapa myös edesauttoi kaikenkarvaisten rönsyjen, legendojen, myyttien ja tabujen syntyä. Niiden ei välttämättä tarvinnut sisältää totuutta lainkaan, mutta ne saattoivat omalla tavallaan palvella sitä. jos niihin uskottiin.

Välillä Venäjällä vallitsi historiantutkimuksessa jo varsin normaali tilanne ja siellä tutkijat kunnioittivat lähteitään ja pysyivät niiden puitteissa tukinnoissaan. Se oli valtava askel eteenpäin siitä ”NKP:n historian lyhyen kurssin” (vrt. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=lyhyt+kurssi )vankilasta, jossa he olivat eläneet neuvostoaikana.

Neuvostoaikana puolue käski tutkijoita ja kuvitteli saman tein komentavansa koko menneisyyttä, josta muokattiin tarkoituksenmukaista. Kun talvisodan aikana päätettiin Suomen Demokraattisen Tasavallan perustamisesta, luotiin sille mahtikäskyllä pikavauhtia oma historiakin. Tässä tapauksessa kävi niin, että koko valtio hävisi, mutta sen historia jäi.

Nyt putinistinen Venäjän johto on alkanut uudelleen käskyttää sekä yhteiskuntaa että tutkijoita. Kulttuuriministeri Medinski havaitsi jo 2010-luvulla, että Venäjän historia kärsii PR:n (venäjäksi piar, ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=piar ) puutteesta. Niinpä asia oli korjattava kirjoittamalla se uudelleen asianmukaisessa hengessä ja levitettävä asianmukainen uusi imago maailmalle. Siis sama tehtävä kuin mainostoimistoilla.

Mitä sanolikaan jo aikansa erikoispalvelujen ekspertti, kreivi Benckendorff Nikolai I:n aikana ”Venäjän historia on kunniakas, sen nykyisyys on loistava ja sen tulevaisuuden voi olettaa ylittävän rohkeimmatkin odotukset”.

Siinä oli aito isänmaallista henkeä, niin Viron saksalaisia kuin lausuja olikin. Sellaista ei ole lupa miltään kansakunnalta kieltää, mutta tullaan äärimmäisen vaaralliselle alueelle, jos samaan aikaan lakataan tunnustamasta niitä rötöksiä, joita tuolla isänmaalla on kontollaan. Silloin alkaa epäjumalan palvelus.

Menneisyyden väkivaltainen hallitseminen käskymetodeilla ei kuulu nykyaikaiseen yhteiskuntaan, ainakaan länsimaiseen, jossa toki on omat vikansa. Tällainen menneisyyden hallinta ei sitä paitsi voi jäädä pysyväksi.

 Neuvostoliiton romahduksessa sen väkivalloin kyhätyn myyttisen historian purkamisella oli tärkeä roolinsa. Vastaavalla tavalla myös putinismin kuolinpesän puhdistuksessa tulee historiantutkijoiden panos olemaan hyvin merkittävä.