Kirkoissa
Kun Lenin muutti
Lontooseen, jossa muuan pubi yhä muistaa häntä oluthanassa olevalla laatalla
British Museumin vieressä, häntä kehotettiin käymään usein kirkossa.
Englannin kielen
ääntämys nimittäin on kehnoimmillaan niin sotukuista, että on miltei mahdotonta
ymmärtää, miten lausutut sanat liittyvät kirjoitettuihin. Undergroudissa oppii
ennen pitkää vaikkapa sen, että kun sanotaan ”släns sker”, tarkoitetaan paikkaa,
joka kirjoitetaan ”Sloan’s Square”.
Mutta se nyt on
vain yksi sanapari lukemattomien muiden joukossa. Kirkossa sen sijaan on
mahdollisuus kuulla paatoksellista lausuntaa, jossa yksityisten sanojen
ääntäminen tulee hyvin esille ja usein sanojen merkityksenkin tietää jo omilta
rippikouluajoiltaan.
En tiedä, miten
ahkera kirossa kävijä Lenin oli, mutta ilmeisesti hän sitä ainakin harrasti. Itse käyn kirkoissa hyvin usein, sillä
kulttuurin historian ja tilan kannalta ne kuuluvat parhaimpiin tarkkailupaikkoihin.
Lontoon St. Paul’s on kestosuosikkini myös
siksi, että siellä on valtavasti suurmiesten patsaita ja sarkofageja. Niiden
epitafit kertovat paljon siitä, mitä on uskallettu ja pidetty sopivana kirjoittaa
ja edellytetty uskottavaksi.
Tällä kertaa minua riemastutti erityisesti Samuel
Johnsonin patsas, keikkalaisen filosofin asuun puettuna. Tämä englantilaisista
englantilaisin tyyppi varmaankin kyllä muistutti kerran patsastaan ainakin
ilmeensä osalta, kuten voisin kuvitella, mutta olen varma, että hän olisi
tuhahtanut asulleen ja jopa sille kehulle, jota patsaan teksti suitsutti.
Ehkäpä Johnsonille olisi paremmin sopinut toisen
tyylinen patsas ja mieluimmin jopa sijoitettuna hänen kantapubiinsa, Ye Olde Cheshire Cheeseen (ks. Vihavainen:
Haun valtaistuin tulokset) tai sen viereen. Hurskas mies hän kyllä
epäilemättä oli.
Osuin parhaaksi paikalle, kun kirkossa
pidettiin ehtoollismessu, johon tuli mukaan noin puolensataa henkeä. Jokaiselle
annettiin lehtinen, jossa olivat sanat ja muuta tähdellistä, kuten maininta
siitä, milloin oli noustava seisomaan. Teksti oli tuttua. Herran rukous oli
muistissani, vaikka tässä sanottiin kiinnostavasti ”and forgive us our
trespasses, as we forgive those, who trespass against us”.
”Syntiä” tai ”velkaa” ei siis mainittu, vaan
nimenomaan toisen loukkaaminen, itse asiassa sallitun rajan yli menemisen
merkityksessä. Jumalalla oli tässä tuskin oikeastaan mitään tekemistä, muuten
kuin anteeksi antajana, joka paradoksaalisesti oli ulkopuolinen. Näen tässä
saman ajatuksen, kuin keskiaikaisessa laissa, jossa kostosta on tullut
kuninkaan erioikeus.
Mutta ei siitä sen enempää. Kun olin jo
tehnyt parin tunnin aamukävelyni maanmainiossa Kensingtonin puistossa ja vähän
Cityssäkin, en jaksanut seurata mukana kaikissa seisomiskohtauksissa, vaan
siirryin syrjemmälle.
Mitä tuohon englannin ääntämiseen tulee,
siinä ei ollut mitään kehumista. Äänessä oli ikääntyvä naispappi, jonka
äänenkorkeus rajoitti erottamani sanat noin puoleen, eikä tekstin seuraaminen
suinkaan korvannut puutetta.
En tosin ole enää kymmenin vuosiin opiskellut
englantia, kun tässä maailmassa on muutakin tekemistä. Onnittelen joka tapauksessa
Leniniä siitä, että hän todennäköisesti sai parempaa opetusta.
Matkallani kävin Portsmouthissa, joka on
verraton museokaupunki. Laajojen merisotamuseoiden ohella siellä on mm. Charles
Dickensin museo ja myös Arthur Conan Doyle ja Rudyard Kipling kuuluvat
kaupungin historiaan.
Portsmouthin katedraali ei ole erityisen
kiinnostava, mutta laivaston läsnäolo tuntuu sielläkin ja seinällä on
muistotaulu niiden yli sadan englantilaisen kunniaksi, jotka menettivät
henkensä kuninkaallisen laivaston Itämeren-operaatioissa 1918-1919.
Brittien tukikohtanahan oli Koivisto, eivätkä
bolševikit koskaan lakanneet muistuttamasta Suomea siitä, että se oli tarjonnut
hyökkääjälle apua Venäjää vastaan.
Onhan sekin näkökohta, mutta ilman
brittilaivaston tukea Suomi, kuten myös Baltian maat olisivat jääneet bolševikkien
saaliiksi sen jälkeen, kun saksalaiset olivat sieltä lähteneet.
Venäjän imperiumilla oli ja on omat
intressinsä, mutta sellaisia on myös pienillä mailla. Huomattakoon, etteivät
britit suinkaan olleet valmiita sellaiseen hasardiin, jota Suomen hyökkäys
Pietariin vuonna 1919 olisi merkinnyt, vaan varoittivat siitä vakavasti. Sen
sijaan Suomen, Viron ja Latvian, kuten Puolankin itsenäisyys ja siis irtautuminen
Venäjästä sopi heille erinomaisesti.
Karu muistotaulu kertoo siitä, miten
toistasataa nuorta miestä joutui kuolemaan kaukana kotoaan vielä tämänkin asian
puolesta, hirvittävän suursodan jälkeen.
Mutta Wight-saarella, jonne pääsee
Portsmouthista yhdessä hujauksessa, muun muassa ilmatyynyaluksella (hovercraft)
kävin myös sellaisessa kirkossa, joka oli muutettu ravintolaksi. Onhan niitä Englannisa
paljonkin. Ihan Trafalgar Squaren vieressä on St. Martin in the Fiels, jossa on
paitsi konserttisali, myös pubi, jossa voi ryypätä hautakivien päällä.
Mutt tuolla saarella, Newportin idyllisessä
kaupungissa eräästä kirkosta oli tullut pelkkä ravintola ja siellä istuttiin
komeissa uusgoottilaisisa penkeissä. Ruoka oli erittäin edullista,
mainittakoon. Ehkä se oli tarkoitettu köyhille.
Mainitussa
kaupungissa toimii myös toinen kirkko, Newport Minster, jossa näyttää olevan
vilkasta elämää joka päivä. Siellä on jos jonkinlaisia piirejä ja sitä paitsi
kunnon kahvila baaritiskeineen.
Perjantai-aamuisin sieltä saa ilmaista teetä
tai kahvia ja pääsee lukemaan oikeita paperilehtiä. maanantaisin on tenavakerho
”(chatterbox”) ja keskiviikkoisin lounasklubi. Silloin saa klo 12 lähtien
vastavalmistettua lounasta hintaan neljä euroa.
Ruotsissa on menty samaan suuntaan ja siellä
saattaa kirkossa olla vakituisesti ravintolanpöytiä ja tuoleja. Juutalaisissa
synagogissahan niitä voi olla kokonainen osasto. Tuntuu paradoksaaliselta, että
meikäläisissä kirkoissa saa ruumiin ravinnoksi vain tuon symbolisen annoksen
leipää ja viiniä.
Kyllä alkukristityt aivan varmasti nauttivat
runsaampia aterioita ja sellaisiahan me ihmiset tarvitsemme niin kauan kuin
maailma seisoo. Olisiko aika ruveta kohentelemaan tätä puolta, jos mieli saada
ihmiset paikalle?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.