Aristoteleen viisautta

 

Politiikan ylivertainen klassikko

 

Aristoteles, Politiikka. Teokset VII. Suomentanut t A.M. Anttila, selitykset laatinut Juha Sihvola. Gaudeamus 2021, 293 s.

 

Aristoteleen ajatukset ovat koko läntiselle maailmalle hyvin tuttuja, mutta useimmat omaksuvat ne erilaisista oppikirjoista, vähän niin kuin Raamatun opetukset.

   Molemmissa tapauksissa on vahinko, ellei alkuteoksiin perehdytä. Niissä on aina paljon sellaista, joka sanaselittäjiltä jää huomioon ottamatta ja joka auttaa antamaan koko teoksen sanomalle sen oikeita yhteyksiä.

   Aristoteles, jonka asioiden olemusta painottava ajattelu keskiajalla nousi lähes pyhäksi, tuli meillä uudelleen muotiin 1980-luvulla ja tarjosi tarpeellista vastusta niille usein vähintään puolihulluille postmodernisteille, jota rakentelivat pilvilinnojaan tyhjästä olemattoman päälle.

   Aristoteles sen sijaan lähtee olemassa olevista lähtökohdista ja esimerkiksi politiikassa hän vertailee toisiinsa tuntemiaan valtiosääntöjä ja suhtautuu kriittisesti kaikkiin, jopa oppi-isäänsä Platoniin, jonka usein Sokrateen nimissä esitettyjä ajatuksiakin hän saattaa siekailematta vastustaa.

   Amicus Plato, magis amica veritas, saatettiin latinaksi ilmaista se periaate, ettei ajattelijaa saa sitoa edes mikään ystävyyden, rakkauden tai kestiystävyyden side, saati nyt viha ja närkästys silloin kun hän pyrkii totuuteen.

   Kuten sanottu, Aristoteleen perusidea siitä, että jotkin valtiomuodot sopivat toisille kansoille, vaikka eivät sitten toisille ja että kukin valtiomuoto voi myös rappeutua, kuten hyveetkin, lienee yhä ajankohtainen. Liika on aina liikaa, olipa asia periaatteessa miten hyvä tahansa.

   Nykyisen länsimaiden kulttuurin ikuinen pyrkimys päästä joka asiassa äärimmäisyyteen merkitsee yleisesti ottaen sitä, että niistä pyritään ehdoin tahdoin  tekemään omia irvikuviaan. Äärimmäisen enemmistövallan hankkiminen vie omanlaiseensa idiotismiin ja kaiken sovittaminen pienten vähemmistöjen mukaan on enemmistölle turmion tie.

   Yksinvalta saattaa olla paras valtiomuoto, mutta myös huonoin eikä se sovi kaikille kansoille, kuten ei demokratiakaan, joka on vain mahdollisen taidetta sekin. Millään poppakonstilla ei demokratiaan soveltumattomasta massasta saa toimivaa kansalaisvaltaa.

   Näitä erilaisia Aristoteleen tunnettuja johtopäätöksiähän on tullut silloin tällöin mainittua (vrt. Vihavainen: Haun aristoteles tulokset ).

   Tässä ”alkutekstissä” nousee kuitenkin esille myös suuri määrä erilaisia aikakauden käsityksiä, joista jotkut kukaties ovat huonommin perusteltuja kuin toiset. Kiinnostavia ne aina ovat. Jotkut ovat säilyneet meidän päiviimme saakka, toiset taas menettäneet arvonsa ja merkityksensä.

   Huomautan, että nostan tässä vain esille joitakin hajanaisia huomioita yrittämättäkään selittää niiden merkityksen muutosta vuosisatojen ja -tuhansien mittaan. Ehkä ne sentään panevat ajattelemaan. Se on halpaa huvia ja torjuu tehokkaasti dementiaa.

   Niinpä luemme vaikkapa pohdiskeluja orjuudesta ja orjien asemasta. Kuten kirjasta selviää, tuolloinkin oli asiasta erilaisia mielipiteitä, mukaan lukien se, että orjat ovat ihmisiä siinä kuin kaikki muutkin ja että heitä pitäisi kohdella sen mukaan.

   Aristoteleen mielestä orja oi eräänlainen isännän osa, elävä, mutta erillinen osa. Siispä eräänlainen yhteinen etu ja ystävyys yhdistivät heitä, jotka luonnostaan sopivat kukin omaan asemaansa. Toki kaikki eivät aina sopineet. Orjia, kuten isäntiäkin oli monenlaisia. Oli sellaisia, jotka ovat orjia kaikissa olosuhteissa ja sellaisia, jotka eivät sitä ole missään olosuhteissa.

    Oli myös totta se, että luontokaan ei aina ollut erehtymätön. Se esimerkiksi halusi, että hyvästä syntyisi aina hyvää, mutta ei aina siinä onnistunut. Tämä oli merkittävä havainto ja tunnustus. Se vei pohjan siltä, että kaiken ja aina saattaisi selittää luonnollisuudella. Siihen oli kuitenkin aina pyrittävä.

   Ihminen oli täydellisimmillään elävistä olennoista paras, mutta lain ja oikeuden ulkopuolella ollessaan niistä huonoin.

   Valtaa oli monenlaista. Valtiollisen vallan ohella oli myös taloudenhoidossa käytettävää valtaa: orjin kohdistuva valta, isän valta ja aviosuhteeseen liittyvä valta. Sielu hallitsi ruumista ja järki hallitsi halua valtiomiehen tavoin.

   Orjilla ei ollut lainkaan harkitsevaa sielunosaa, naisella se oli, mutta se oli vailla arvovaltaa, lapsilla se taas oli kehittymätön.

   Isänvalta koski hänen perhettään ja perustui rakkauteen ja korkeampaan ikään, poliittinen valta taas yhteisen edun, erityisesti turvallisuuteen pyrkimykseen. Oli tarpeen, että parempi aina hallitsee huonompaa ja siksi esimerkiksi miehen oli aina hallittava naista.

   Naisen ja miehen hyveet, kohtuullisuus, miehuullisuus ja oikeudenmukaisuus eivät olleet samanlaisia, kuten Sokrates ajatteli, vaan oli olemassa toisaalta hallitsijan miehuullisuutta ja toisaalta palvelijan miehuullisuutta.

   Mies olisi pelkuri, jos hän olisi vain sen verran miehuullinen kuin miehuullinen nainen ja hän olisi lörpöttelijä, mikäli olisi vain yhtä vaitelias kuin sellaisena pidettävä nainen.

   Nainen oli eri valtioissa eri asemassa. Miehen tehtävänä oli hankkia perheelle varallisuutta ja naisen tehtävänä hoitaa sitä. Barbaarien parissa häntä idettiin orjana.

   Suurin tasa-arvoisuus vallitsi Spartassa, jossa naiset myös opetettiin sotataitoon, mikä näyttää Aristoteleen mielestä olleen huonoidea. Thebalaisten hyökätessä naiset eivät hoitaneet mitään heille kuuluvia tehtäviä ja aiheuttivat enemmän sekasortoa, kuin hyötyä.

   Joissakin maissa naiset olivat orjan asemassa, mikä ei keikkalaisten keskuudessa suinkaan ollut tapana. Jos maassa vallitsee naisten valta, siellä pidetään rikkautta väistämättä suuressa arvossa.

   Naisilla oli tietenkin perustavan tärkeä osa perheessä. Kuitenkin oli sanottava Gorgiaan tavoin: ”Vaitiolo on naisen kaunein korostus”. Miehen kohdalla asia ei ollut niin. Poliittinen osallistuminen oli tärkein kansalaishyve. Kysymys siitä, oliko käsityöläisillä varsinaisesti hyveitä lainkaan, jää näköjään avoimeksi.

   Kansojakin oli monenlaisia ja tärkeää osa niiden ominaisuuksien kehittymisessä näyttelivät elinkeinot. Laiskimpia olivat paimentolaiset, joiden toimeentulo ei vaatinut työtä. Elatuksen yksipuolisuuden takia he saattoivat lisätä elinkeinoihinsa vielä maantierosvouksen, kuten maanviljelijät puolestaan saattoivat harjoittaa myös metsästystä.

   Kauppa taas oli varsin arvotonta toimintaa, mikäli sen tehtävänä oli rajattoman rikkauden hankkiminen. Järkevä vaihto, kansainvälinen työnjako oli kyllä hyväksyttävää, esimerkiksi ne, jotka tuottivat etupäässä viljaa, saattoivat vaihtaa sitä öljyyn ja viiniin.

   Kauppa sellaisenaan ei kuitenkaan ollut luonnollinen tapa hankkia rikkautta Taloudenhoito päämääränä asetti rikkaudelle rajan, jonka ylittäminen ei ollut hyvästä eikä tarpeen. Ihmisen tavoitteena oli hyvä elämä, mutta se, joka tavoitteli rajatonta rikkautta, käytti kykyjään luonnonvastaisesti ja ilmeisesti ei edes saavuttanut tuota hyvää elämää. Koron ottaminen oli kaikista rikastumistavoista luonnonvastaisin.

   Lienee turha sanoakaan, että Aristoteleen mielestä nimenomaan kaupunkivaltio oli ihmiselle hänen luonnollinen ja kaiketi jopa ainoa luonnollinen ympäristönsä ja koko kirja on ymmärrettävä myös sitä taustaa vasten.

    Suuret imperiumitkin olivat vain kaupunkivaltioiden yhdistelmiä. Erilaiset valtiomuodot sopivat eri valtioille ja todella täydellistä tapausta ei tainnut tästä epätäydellisestä maailmasta löytyäkään, kun kerran luontokaan ei aina tehnyt sitä, mitä se halusi.

  Yksi asia valtioissa sentään näyttää nousevan kaikkia koskevaksi yleiseksi säännöksi: valtiossa pitäisi omaisuuden olla suhteellisen tasaisesti jakaantunut, tarkemmin sanoen siten, ettei kenenkään omaisuus ylittäisi enempää kuin viisinkertaisesti toisen omaisuutta.

   Muussa tapauksessa valtiosta tulee epävakaa…