Oltiinpa roomalaisia mekin

 

Romani fuimus

 

Kari Ketola, Kulttuurin historia. Latinaa lukutaitoisille. Kustannus Cunctator 2026, 185 s.

 

Anno Domini 1965, kun koulun päättäjäisissä oli Gaudeamus igitur laulettu ja suoritettu kesäyliopistossa latinan pro exercitio, joka oli kaikissa humanistisissa maisterintutkinnoissa välttämätön, oli aika kirjoittautua alma materiin, Helsingin yliopistoon.

Koko päärakennus henki antiikkia nimenomaan sen roomalaisessa muodossa. Vanhan puolen patsaat toki olivat osittain kreikkalaisia, mutta uuden puolen istuimetkin olivat roomalaisten potentaattien virassaan käyttämää sella curulis-tyyppiä. Pylväiköistä ja päätykolmioista en nyt puhukaan.

Meidät, uudet tulokkaat, vihki civis academicuksen arvoon ja asemaan Rector Magnificus, joka kätteli jokaisen ja kertoi, että tämä  symbolinen ja myös konkreettinen kädenpuristus oli eräänlainen successio apostolica, joka nyt, tällä juhlahetkellä yhdisti meidät symbolisesti iänikuiseen oppineeseeen säätyyn.

Rehtorina oli tosin joku Kivinen, joka teki omituisen ja jotenkin vulgäärin vaikutuksen, eikä enää Edwin Linkomies, jonka harteilla tooga oisi ollut se kaikkein oikein vaatekappale. Latinisti Linkomies sitä paitsi oli kirjoittanut kirjan ”Keisari Augustus ja Rooman perintö”, jonka olin lukenutkin.

Mutta Kivinenkin saattoi paremman puutteessa toimia instituution välikappaleena ex officio. Nimeni kirjoitettiin suureen kirjaan.

Roomalaisuus vain korostui historiaa opiskellessa. Professorina oli Rooman historian ekspertti Jaakko Suolahti ja uuden instituuttirakennuksen, Porthanian ovissa oli latinankieliset tekstit. ”Historia Mundi” kutsui juhlallisesti luokseen. Ensimmäinen harjoitustyö käsitteli valtavan ”Corpus inscriptionum latinarum”-teoksen piirtokirjoituksia.

Olisin jo voinut Matti Klingen tavoin ainakin hiljaa mielessäni sanoa ”Romanus sum”. Aikoinaanhan tämä oli erityinen status, joka kuului Rooman kansalaisille, joita ei voinut orjien ja barbaarien tapaan esimerkiksi rangaista ristiinnaulitsemalla. Paavalikin sai tällä perusteella armon tulla miekalla mestatuksi. Pietarille ja kovin monelle muulle kävi huonommin.

Kuten Matti Kurjensaari joskus 1960-luvulla kirjoitti, antiikin maailman palvonta oli Euroopassa aivan käsittämättömän suurta. Kaikki, mikä humanistisilla aloilla oli täydellisintä, löytyi jo sieltä ja sitä piti myös oppia ja kykyjen mukaan jäljitellä. Vasta amerikkalainen sosiologia alkoi pian tuoda tähän jyrkkää muutosta.

No, tuo oli jo karikatyyri, mutta ei tyhjästä vetäisty. Unohdamme kovin helposti sen, mikä vähitellen painuu taka-alalle ja unhoon, emmekä sen takia käsitä menneiden aikakausien henkeä, edes meitä lähellä olevien.

Kari Ketola teki varsinaisen elämäntyönsä niin sanotun idänkaupan palveluksessa edustaen suurfirmoja, jotka myivät Neuvstoliittoon kaikkea mahdollista, tehtaista ja kaupungeista (Kostamus) syvänmeren sukellusveneisiin.

Hän oli yliopistossa valmistunut humanistiksi pääaineinaan latina ja musiikkitiede. Latinan opiskelua hän jatkoi Moskovan valtionyliopistossa otettuaan aineekseen myös venäjän kielen. Siinä oppiaineessa hän väitteli sittemmin tohtoriksikin aiheenaan ns. Moskovan maisterit eli Venäjän valtion kielistipendiaatit. Niistä ensimmäinen sai kokea Napoleonin valloittavan opiskelukaupunkinsa vuonna 1812.

Ketola on aiemmin julkaissut mm. kirjan ”Latinaa liikemiehille”, joka on ilmestynyt myös venäjänkielisenä ”Latin živjot v Finljandii” (Latina elää Suomessa) sekä englanninkielisenä ”Latin lives!” laitoksena. Musiikin alalta trumpetisti Ketola on julkaissut kapellimestari ja säveltäjä Konnon elämäkerran. Muitakin julkaisuja voisi luetella.

Tällä kirjalla tekijä sanoo halunneensa herättää lukijan piilevän latinan tuntemuksen, mikä siis tarkoittaa, että se on suunnattu niillekin, jotka eivät ole tuota kuuluisaa latinan prota suorittaneet.

Niin tai näin, kirjasta saa runsasta hengenravintoa myös se, joka ainakin tuon muinaisen tutkinnon verran latinaa osaa.

Kirjan otsikko kuulostaa sekä kovin vaateliaalta että arvoitukselliselta. Koko länsimaisen kulttuurin historia muodostuisi tietenkin jo hieman erilaiseksi kuin tämä kirja, mutta täytyy sanoa, että sen katsominen nimenomaan latinan kielen roolin näkökulmasta on varsin antoisaa.

Kirjan rakenne on varsin omaperäinen ja se sisältää valtavan määrän latinankielisiä lauseita, jotka on otettu suoraan antiikin auktorien teoksista. Ne ovat leipätekstissä suomeksi ja alaviitteissä myös latinaksi, mikä on sujuva ratkaisu.

Kyseessä on vain pieneltä osalta se latina, jonka joka päivä kohtaamme esimerkiksi liike-elämän termeissä ja firmojen nimissä. Merkittävällä sijalla ovat klassisten oraattorien ja runoilijoiden lauseet, jotka usein tunnemme vain suomalaisessa tai muussa ei-alkukielisessä muodossaan.

Kuitenkin latinan vaikutus on paljon syvempää ja laajempaa kuin sen soranaisten jäänteiden perusteella voisi ajatella. Kirjassa on paljon oivalluksia, jotka auttavat ymmärtämään niin nykyistä kuin mennyttäkin kulttuuria.

Osittain teoksen kuvut käsittelevät erilaisia elämänpiirejä, mutta osittain myös itse latinan roolia ja merkitystä ja niiden muuttumista koko eurooppalaisen sivilisaation historiassa.

Itse voisin puolestani sanoa, että latinan arvostuksen romahtaminen, joka on tapahtunut aivan erityisesti tällä vuosituhannella, on samanlainen rappion merkki, kuin olivat ne latinan kieleen liittyvät prosessit, jotka tapahtuivat Länsi-Rooman tuhouduttua.

Joskus noin 30-vuotta sitten muistan New York Review of Booksissa olleen artikkelin, jonka otsikkona oli ”Who Killed Homer?” Kyseessä oli valitusvirsi klassisten kielten ja kirjallisuuden alasajosta amerikkalaisissa yliopistoissa. Niiden tilalle tuli kaikenkarvaista fiktiota ”Tähtien sodasta” ”Sormusten herraan…”  Länsimaisen sivistyksen muuan keskeinen tukipylväs mureni silmissä.

Mutta latina on niin sitkeä, ettei sen tappaminen eurooppalaisen ja eurooppalaistaustaisen sivilisaation piirissä ole varsinaisesti mahdollista. Se on joka päivä läsnä niin kielessä kuin kirjoituksessa ja kulttuurissa ja uskonnossa, niin kauan kuin niitä vielä on.

Mitä uskontoon tulee, kirjassa noteerataan myös latinankielisen raamatunkäännöksen, Vulgatan aikoinaan saama pyhitetty auktoriteettiasema, joka kesti vuosisatoja. Sen myötä myös latinan kieli oli pyhä, olivatpa Raamatun tekstien alkukielet mitä tahansa. Tilannetta voi verrata Koraanin asemaan muhamettilaisessa kulttuurissa.

Mikael Agricola toi julki yhden uskonpuhdistuksen (älkää nyt ruvetko käyttämään sitä ”reformaatiota”, kun meillä on siihen oma sanakin) keskeisen idean kertoessaan, että Jumala kyllä ymmärtäisi myös suomen kieltä, koska hän kerran tunsi kaikkien mielen. Idea oli vallankumouksellinen ja katolisen kirkon obskuranttien korvissa rienaava.

Latina ei ole enää pyhää enempää uskonnollisessa mielessä kuin edes siinä humanististen arvojen immanentissa uskonnossa, jonka temppeleitä Ateneumin kaltaiset museot ja suuret teatterit olivat.

Nyt hierarkiat on purettu ja jopa räjäytetty ja olisi loukkaavaa väittää, että yksi barbaria on toista parempaa tai huonompaa. Siitä saattaa joutua oikeuteenkin.

Musiikkitieteilijä Ketola lopettaa kirjansa termillä, joka rahvaan latinaksi eli italiaksi kuuluu ”diminuendo al niente” - kohti olemattomuutta heikentyen.

Sehän on koko länsimaisen sivistyksemme tämänhetkinen kuva, mutta voimme toki muistaa, ettemme tunne tulevaisuutta ja jonkinlaisena se joka tapauksessa on yhä edessämme.

Menneitä paremmin ymmärtääksemme meidän kannattaa tutustua siihen, mitä olemme menettämässä. Ketolan kirja tarjoaa sekö ajatuksia herättävää, että usein varsin nautinnollista ainesta siihen tarkoitukseen.