Pöhinää kaupungissa

 

Madridin meininkiä

 

Camilo José Cela, Mehiläispesä. Suomentanut Leila Ponkala. Otava 1981, 272 s.

 

Camilo José Cela (1916-2002) oli espanjalainen Nobel-kirjailija ja akatemian jäsen. Hän taisteli sisällissodassa Francon joukoissa, mutta kääntyi sittemmin liberaaliksi.

   Hänen pääteoksenaan on pidetty ”mehiläispesää” (El Colmeno), joka julkaistiin aluksi 1951 Buenos Airesissa, koska Espanjan sensuuri kielsi kirjan sen seksuaalisen aineksen takia. Sitä ei nykyaikainen lukija tule edes ajatelleeksi.

   Cela sai Nobel-palkinnon vuonna 1989 ja ”Mehiläispesää” pidetään yhtenä 1900-luvun parhaista sadasta espanjankielisestä kirjasta. Elämänsä lopulla hän sai peräti perinnöllisen markiisin arvon ansioistaan espanjan kielen hyväksi.

   Kirja on nähty sosiaalisena protestina sodanjälkeisen Espanjan oloista. Sodalla tarkoitetaan tässä Espanjan sisällissotaa ja kirjan tapahtumat ajoittuvat toisen maailmansodan aikaan.

   Kirja koostuu lyhyistä jaksoista, joissa kuulemma esiintyy yhteensä peräti 160 henkilöä, joista jokaista kuvataan enemmän tai vähemmän välähdyksenomaisesti eikä heidän tarinoitaan kerrota loppuun  saakka.

   Joka tapauksessa kyse on yhä uudelleen rahasta, useimmiten vain muutamasta pesetasta, joilla saisi ostettua kahvia, leipää tai seksiä. Viimemainitusta tietenkin tulee myös myyntitavaraa ja muuan jalo neitonen, joka on rakastunut tuberkuloottiseen nuorukaiseen haluaa pelastaa tämän myymällä seksipalveluita.

   Jokunen konnakin esiintyy kirjassa, erityisesti kahvilan omistaja, paksu naispuolinen juoppo, joka hekumoi sillä, että hänellä on rahaa ja siis myös valtaa ja että hän voi kohdella ihmisiä miten haluaa. Kirjassa on myös kaksi homoa, jotka joutuvat poliisin käsiin ja joista ei sen jälkeen kerrota.

   Francon aika päättyi hänen kuolemaansa vuonna 1975 ja uskoisin, että Nobel-palkinto vuonna 1989 oli taas myös jonkinlainen poliittinen viesti, tuki oppositiolle, tällä kertaa maltilliselle.

   Alfred Nobel oli aikoinaan testamentissaan säätänyt, että hänen nimeään kantava kirjallisuuspalkinto oli vuosittain annettava kirjalle, jolla on ”ihanteellinen tendenssi”. Mitä se käytännössä tarkoittaa, on jäänyt Ruotsin Akatemian päätettäväksi.

   Minusta tämä Celan kirja on ainakin suomeksi luettuna ihan kelvollista arkiproosaa, jossa ei mikään tendenssi hyppää häiritsevästi silmille ja joka kuvaa sellaista aikakautta, jolloin köyhyys myös Madridin tapaisessa paikassa oli syvää ja kaikkialle tunkeutuvaa. Andalusian kaltaiset alueet olivat vielä luku sinänsä.

   Vastaavaa ajankuvausta tapaa tuohon aikaan monesta muustakin maasta, niin Suomesta (vrt. esim. Vihavainen: Haun pekkanen lapsuuteni tulokset ), kuin vaikkapa Saksasta. Se oli niin kovaa aikaa, ettemme me sitä enää ymmärrä.

   Niinpä myös Celan romaani oikeissa kehyksissään jää ainakin minulta ymmärtämättä. En osaa erityisesti nauttia sen kehutuista täydellisistä lauseista, joita lieneekin mahdoton kääntää. Espanjalaisen version lukeminen olisi tietenkin ratkaissut tämän pulman. Kirjan kieli ei näytä konstikkaalta.

   Joka tapauksessa varsinaisesti poliittisia teemoja kirjassa ei käsitellä. Välillä todetaan, että saksalaisilla näyttää menevän valitettavan huonosti ja menneeseeen ”sota-aikaan” viitataan joskus ohimennen.

   Kirja ei ole yhtä synkkä kuin Heinrich Böllin ”Ei sanonut sanaakaan”, mutta ei siitä optimismiakaan löydy. Lukija kyllä ymmärtää, että jalo neitonen ei voi pelastaa tuberkuloottista sulhastaan ja on sitä paitsi jo itsekin sairastunut ja että kahvilan paksu matami jatkaa menestyvällä urallaan.

Aika suosii egoistisia moukkia, eikä puhdasta rakkautta. Pilven reunoissa ei näy kultausta.