Taantumusta?

 

Ajan virtaa vastaan

 

     Aikakausilla on oma luonteensa, kun asiaa sillä silmällä katsoo. Muodit muuttuvat jo nykyään absurdilla nopeudella, mutta se on vain pintaa.

     Vielä hiljattain, ainakin minun ikäluokkani silmin katsoen, puhuttiin paljon ”edistyksestä”, jolla tarkoitettiin sellaista historiallista muutosta, joka suuntautui lainomaisesti kohti yhä korkeampia tasoja. Ihminen saattoi potkia edistystä vastaan, mutta eihän hän sille mitään mahtanut.

     ”Taantumuksellisuudessa” ruumiillistui tässä skenaariossa kaikki pahe -tyhmyys, pahantahtoisuus, epäoikeudenmukaisuus, luokkaetuihin ja privilegioihin takertuminen ja niin edelleen.

     Mutta historian kulkua ei taaksepäin voinut tuupata ja jokainen taantumuksen yritys taistella kehityksen voimia vastaan oli tuhoon tuomittu.

     Venäjällä käytettiin tuohon aikaan paljon sanontaa ”vopreki vremeni” ”ajan virtaa (tai –”suuntaa”) vastaan”. Taisi jossakin johtavassa lehdessä olla sellainen pysyvä otsikkokin, jonka alla kerrottiin kapitalistisen maailman surkuteltavista ilmiöistä.

     ”Ajan suunta” oli Euroopassa vähän aikaa myös kohti erilaisia kansallisia diktatuureja, joita suhteellisen yleisesti pidettiin historian uuden vaiheen ilmentyminä. Suomessa tämä suuntaus lässähti pian, mutta me kuuluimme vähemmistöön. Meillä alan yrittäjät olivat lähinnä koomisia pikku kuppikuntia. Historian logiikka ei ollutkaan sellainen, kuin ne kuvittelivat.

     Se poliittinen voima, joka julisti toimivansa historian mandaatilla, oli tietenkin ennen muuta Neuvostoliitto ja sen kehittämä kommunistinen ideologia, joka korotettiin totuudeksi, ei pelkästään tieteelliseksi, vaan suorastaan supertieteelliseksi. Kaikki tieteet saivat luvan olla sille alisteisia.

     Nyt, kolmannella vuosituhannella JKr. tuo itse asiassa yhä hyvin lähellä sijaitseva aika tuntuu lähes uskomattomalta. Ajan suunta on ainakin länsimaissa jo kauan ollut kohti jonkinlaista ultraliberalismia, jossa palvotaan näkymätöntä kättä ja johon liittyy erilaisia nöyrtymisharjoituksia.

     Länsimaisen kulttuurin vanhat tukipylväät ovat yksi toisensa jälkeen menettäneet prestiisinsä ja suorastaan demonisoitu. Väärinajattelua ja jopa vääriä sanoja sensuroidaan automaattisesti ja oikeuslaitoskin on valjastettu rankaisemaan vanhan kulttuurin mukaisesta käytöksestä.

     Poikkeamista tästä kulttuurisesta virtauksesta voimme havaita tietenkin paitsi länsimaiden ulkopuolella, myös entisen itäblokin piirissä, missä totalitaarisen komennon muodot tunnistetaan yhä herkästi eikä niihin haluta palata.

     Selvimmin ”ajan virtaa vastaan” on nyttemmin toiminut Venäjä, jonka johdon tavoitteena näyttää olevan maansa irrottaminen läntisestä kulttuuripiiristä, joka koetaan mädäksi ja tuhoon tuomituksi.

     Näinhän saattaa toki ollakin, mutta voimme myös muistaa sen, että jo 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla slavofiilit antoivat länsimaiselle kulttuurille saman tuomion. He olivat kuitenkin pienehkö oppositiohenkinen ryhmä, joka ei maan politiikkaa määrännyt.

     Neuvostoaikanahan sitten paradoksaalisesti julistettiin, että Neuvostoliitto oli astunut sellaiselle tielle, jolle kaikki kansakunnat olivat tuomitut astumaan.  Tieteellinen sosialismi yhdisti koko maailman ja samaan aikaan paradoksaalisesti erotti sen toteuttajan jyrkästi kaikista muista, koska vain siellä oli kyetty pääsemään irti vanhasta ja päästy historian lakien mukaisen edistyksen tielle.

     Tässä skenaariossa Eurooppa ja koko länsi olivat myös rappeutuneita ja nimenomaan sen takia ennen pitkää kypsiä astumaan uuteen historian aiheeseen, sosialismiin. Ajan vaatimuksia vastaan oli turha taistella.

     Myös Saksassa oli tuolloin merkittäväksi paisunut liike, joka niin ikään piti länsimaita rappeutuneina ja julisti en sijaan paluuta avoimeen barbariaan, joka oli edeltänyt rappiota ja päästänyt ”rodun” voimat toteuttamaan itseään. Myös Saksa eristyi kulttuurisesti, sekin kehitti järkyttävän omahyväisyyden ja itsekehun kultin ja antoi kansalaisilleen luvan eläimellistyä.

    Tavallaan se oli ”ajan suuntaa” sekin. Matkijoitahan löytyi lähes kaikkialta, kun poliittista menestystä saatiin.

     Itse asiassa piti kirjoittamani Venäjän koululaitoksesta, joka ainakin meidän näkökulmastamme on nyt kääntynyt ”aikaa vastaan”.

     Olin läheltä katsomassa, kun 2000-luvun alussa Venäjän koululaitosta viilattiin eurooppalaiseen ns. ”Bolognan prosessiin” sopivaksi ja sinnekin kehitettiin omat ylioppilaskirjoitukset. Paljon vastustusta ja suukopua seurasi, en tiedä, mitä saavutettiin, enkä enää edes sitä, mitä nyt on siitä kaikesta jäljellä.

     Joka tapauksessa olin itsekin mukana, kun luotiin suomalais-venäläinen ylirajainen ”yliopisto” CBU (Cross-Border University). Siinä oli myös pieni historian osasto, jonka toiminta osoittautui kovin problemaattiseksi, kun opiskelijoiden olisi pitänyt tehdä gradunsa kumppanimaan historiasta englannin kielellä ja lähteet olivat toisaalta suomeksi ja ruotsiksi ja toisaalta venäjäksi.

     Ideahan oli monessa suhteessa kiitettävä ja sen ajan virtausten mukainen, mutta lyhytikäiseksihän se jäi.

     ”Aikaa vastaan” tai ainakin länsimaisia virtauksia vastaan  nyt kovin pontevasti asettunut Venäjä on sen sijaan viime vuosina kehittänyt omaa kansallista erikoisuuttaan myös koululaitoksen kohdalla.      

     Kuten olemme huomanneet, kouluissa on jo jonkin aikaa sitten aloitettu ”isänmaallinen” opetus, jossa jo ihan pienetkin lapset kasvatetaan sotilaallisiin taitoihin ja hyveisiin. Neuvostoliitostahan tämä on tuttua

    ”Karjalan Sanomien” uusimmasta numerosta huomaan, että koulu on tänä lukuvuonna muuttumassa melko lailla. Alimmilta luokilta vähennetään melkoisesti vieraiden kielten opetusta. Neuvostoliitossahan sitä oli vain tunti viikossa…

     Yhteiskuntaopin opetusta viedään nyt myös alemmille luokille ja siinä kuulemma keskitytään ”todellsiin rakenteisiin”, mitä sillä sitten tarkoitettaneenkaan.

     Historian tuntimäärä kasvaa ja sen oppikurssit tulevat näköjään entistä ankarammin säännellyiksi.

    Uutena oippiaineena tulee kouluihin ”Venäjän hengellinen ja moraalinen kulttuuri”, sitä aletaan opettaa viidenneltä luokalta lähtien. Tavoitteena on nuorten maailmankuvan kehittäminen perinteisten arvojen pohjalta. Lapset tutustuvat muun muassa huomattavien henkilöiden, mukaan lukien ”erikoisoperaation” sankareiden elämään.

    ” Isänmaan turvallisuuden ja puolustuksen perusteet”-oppikurssi jaetaan kahteen jaksoon, joista toinen on ”Hengen turvallisuus” ja toinen ”Perussotilaskoulutus”. Koulutukseen kuuluu myös harjoituksia, jotka auttavat oppilaita suojelemaan  itseään kotona, kaupungissa, luonnossa ja digitaalisessa tilassa.

     ”Turvallinen tila” siis näyttää olevan kelvollinen käsite myös sen uuden totalitarismin piirissä, jota naapurissa ollaan kehittämässä. Toivotaan, että siitä siunausta riittää koko maailmalle.

     Tässä luulee tuntevansa hajua siitä, mitä Saksassa aikoinaan tarkoitettiin käsitteellä ”Gleichschaltung” -yhdensuuntaistaminen. Jotta ”informaatioympäristöä” voitaisiin suojata, on vieraiden kielten osaamista vähennettävä ja kasvatettava nuorisossa sellaista patriotismia, jossa korostuvat omat, venäläisiä muista kansoista erottavat perinteet. Viime kädessä vaikka taistellaan, niin hengen kuin ruudin voimalla.

     Toki lännestäkin löytyy yhä ideologiaa, myös kouluista. Amerikkalainen perustuslain kultti näkyy sikäläisissä kouluissa päivittäin ja woke/DEI määrää yhä sen, mitä algoritmi tekee kirjoituksillemme netissä. ”Yhteisönormit” ovat salaperäinen asia, jonka vain korkeimpien arvojen vartijana toimiva robotti pystyy tulkitsemaan.

Mutta joka tapauksessa täytyy todeta, että Venäjällä suunta pois länsimaisen kulttuurin yleisestä kehitystrendeistä on poikkeuksellisen selvä. Siellä mennään yhä tarmokkaammin ”aikaa vastaan”.

    Mitä koulunuorisoon tulee, rohkenen epäillä, että sen ns. patrioottinen kasvatus menee hyvin läpi pienimmille ja myös sille enemmistölle, joka ei kritiikkiin pysty, mutta ennen pitkää nousee yhä voimallisempi nuorten toisinajattelijoiden liike, joka halveksii koko systeemiä. Näinhän kävi 1960-luvulla.

     Paljon riippuu siitä, miten kauan sotaa käydään ja jopa siitä millaisin asentein länsimaat siinä toimivat.

     Niin kauan, kuin epärealistiset vaatimukset Venäjän totaalisesta tappiosta ja nöyryyttämisestä ja jopa paloittelusta ovat jokaisen havaittavissa, kukoistaa myös Venäjällä uhmakas patriotismi, vaikkapa sitten ”aikaa  vastaan”.