Kuviteltuja yhteisöjä

 

Ranskalainen maailma ja venäläinen maailma

 

     Tarkoituksenani ei ole kirjoittaa näiden kahden ”maailman” välisistä suhteista enempää tämän päivän kujin menneisyydenkään politiikassa. Sen sijaan jonkinlainen käsitteiden vertailu saattaa olla kiinnostava.

     Aluksi täytyy sanoa, että suhtaudun sympatialla molempiin kieliin, niin venäjään kuin ranskaan. Edellistä osaan paremmin, koska olen sitä pitkän aikaa päivittäin tarvinnut, mutta myös ranska on vuosikymmenten varrella osoittautunut varsin käyttökelpoiseksi.

     En kadu hetkeäkään sen opiskeluun kuluttamaani aikaa, vaikka käännöskoneet nykyään kääntävätkin sitä paljon paremmin kuin minä. Ei kielen oppimisen anti rajoitu vain käännöksen tekemiseen, ei alkuunkaan.

    Ranskaa tarvitsin todella vuonna 1967, kun huristelimme serkkupoikien kanssa omalla autolla Pariisiin, jossa ilman ranskan kielen taitoa olisi ollut hölmönä kuin pöllö aamulla pihakoivussa.

     Sen jälkeen tapasin ranskankielisiä ihmisiä muun muassa Moskovassa. He olivat kotoisin Zairesta ja osasivat ihan hyvin venäjää, mutta ylpeilivät ranskalaisesta kulttuuristaan, jonka katsoivat olevan hienompaa kuin neuvostovenäläinen karkeus.

     Kyllä minuakin katsottiin joskus siltä suunnalta pitkin nenänvartta, vaikka olikin maasta, jossa ei ole rasismia, kuten todisti ystäväni Julien Bala, joka oli ollut kesätöissä Suomessa. Venäjällä oli toisin. Jugo-zapadnajan kaupunginosaa kutsuttiin nimellä ”Harlem” eikä se ollut kohteliasuus. Siellä asui kai jokunen sata Lumumballe nimetyn Kansojen ystävyyden yliopiston opiskelijaa. Hirmuista!

     Mitä venäjään tulee, kielenä se on minusta voittamaton esimerkiksi runouden ja kiroilun kielenä. Ei ole sattuma, että Puškin on yhä täysin elävä runoilija, vaikka useimmat tuon ajan klassikot muilla eurooppalaisilla kielillä ovat muuttuneet koululaisia piinaavaksi pakkopullaksi.

     Kommunistisen ideologian kaudella toinen maailman supervalloista oli venäjänkielinen. Itse opiskelin kieltä lähinnä omatoimisesti ja suoritin siinä pro exercition pystyäkseni ymmärtämään tieteellistä tekstiä. Samaan aikaan harrastin aktiivisesti kiinan kieltä, koska uskoin sen maan suureen tulevaisuuteen, jota saksalainen Wilhem Fucks oli todistellut (ks. Vihavainen: Haun fucks apunen tulokset).

     Kiinan valtion stipendi olisi todennäköisesti ollut saatavilla, mutta osoittautui, että Opetusministeriön tarjoama Neuvostoliiton stipendi tipahti ensin hakijan käteen ja aika Moskovassa ylitti kaikki odotukset. Halusin päästä selville siitä, miten oikeastaan toimi valtio ja yhteiskunta, jotka julistivat olevansa aivan erilaisia kuin meidän omamme.

     No, toimivat, miten toimivat, mutta ainakin tavalla, joka oli loputtoman kiinnostava. Niin sanottua taistolaisuutta vastaan oleskelu Moskovassa oli paras rokote, ellei nyt sitten höyrähtänyt asustamaan sen porukan omassa piirissä. Sellaistakin oli. Kiersin suomalaiset kaukaa.

     Joka tapauksessa venäjän kieli ja kulttuuri tulivat tutuiksi ja kiina sai väistyä. Ranska ja ranska pysyivät yhtenä harrastuksena muiden joukossa.

    Jotakin samaa noissa kahdessa maassa ja kulttuurissa, ranskalaisessa ja venäläisessä on. Asia tuskin selittyy sillä venäläisen ylimystön vanhalla frankofilialla, jonka niin hyvin tunnemme klassisesta venäläisestä kirjallisuudesta.

     Itse asiassa se saattaa osin liittyä siihen tiettyyn temperamenttien samanlaisuuteen, jota ilmentää silloin tällöin esitetty luonnehdinta, jonka mukaan venäläiset ovat pohjoisin romaaninen kansa. Eiväthän he romaanista kieltä puhu, mutta temperamentissa on jotakin samaa, ei kuitenkaan kovin pitkälle. Dostojevskin ja Herzenin myrkylliset luonnehdinnat ranskalaisista ovat nekin aito venäläisiä.

     No, venäjä oli siis maailmankieli 1970-luvulla ja sen jälkeenkin. Ulkomailla sitä opiskelivat kymmenet miljoonat ja, kuten venäläiset kehuivat, heidän kielellään voitiin tavoittaa suurin osa koko maailman kulttuurista. Kaikkea oli käännetty venäjäksi, vaikka neuvostoaikana paljon tärkeää myös jätettiin tarkoituksellisesti kääntämättä.

     Venäjä oli kuitenkin erityisesti toisen supervallan, eli ydinasemahdin käyttämä kieli, jonka asema ja prestiisi perustuivat pitkälti aseisiin.

     Ranskan kielen asemakin oli aikoinaan perustunut maan ylivertaiseen tai ainakin kaikkien kunnioittamaan ja matkimaan sotataitoon ja armeijaan. Sen taas oli mahdollistanut maan suuri asukasluku: 30 miljoonaa jo 1600-luvulla, merkittävästi enemmän kuin toisella maailmanherruudesta kilpailevalla valtiolla eli Englannilla ja jopa enemmän kuin Venäjällä.

     Sitä paitsi hedelmällinen Ranska oli verottajan kannalta muhkea saalis, joka mahdollisti suuren joutilasluokan, paitsi armeijaa, myös sivistyneen kolmannen säädyn.

     Keskeiset sotilastermit ovat ainakin kaikkialla Euroopassa yhä alkuperältään ranskalaisia (vrt. Vihavainen: Haun deutsche michel tulokset ). Niin ovat monet muutkin sanat, myös esimerkiksi suomalalaisessa kyökkikielessä ruotsin kautta tulleina.

     Ranskan ja ranskan maailmanvalloitus oli olennaiselta osalta sivistyksellistä, sotilaallisessa mielessä Englanti ja sen mukana englanti pääsivät voitolle ja onnettomuutenamme on siitä lähtien ollut yhä tiukempi englannin kielen ylivalta.

     Sen ratkaiseva riemuvoitto tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeen ja perustui yhtä paljon aseisiin kuin merten eli kansainvälisen kaupan hallintaan. Toki tekniikan ja teollisuuden nousu tapahtui myös ensimmäisenä Englannissa.

     Mitä tulee ranskalaiseen maailmaan -Le monde francophone- tuo käsite tuli käyttöön varsinaisesti vasta toisen maailmansodan jälkeen, se oli jälkijoukkotaistelua englannin ylivaltaa vastaan.

     Ranskan siirtomaaimperiumi ei sekään ollut vähäinen ja ulottui Polynesiasta ja Kaakkois-Aasiasta Afrikkaan ja Amerikkaan, mutta kolonialismi tuli matkansa päähän 1960-luvulla. Sen jälkeen kolonisaatio on tapahtunut entisistä siirtomaista entisiin isäntämaihin päin.

     Ranskalainen maailma, le monde francophone, käsittää tänä päivänä jopa satoja miljoonia ihmisiä, riippuen siitä, miten kriteerit asetetaan. Wikipedian skenaariossa tuo kuviteltu yhteisö saavuttaa vielä ennen pitkää 700 miljoonan ihmisen rajan päiväntasaajan eteläpuolisen Afrikan väestönkasvun myötä.

     Asia kannattaa tarkistaa wikipedian ranskankielisestä artikkelista (ks. Francophonie — Wikipédia), muilla kielillä sama artikkeli on voimakkaasti typistetty ja kuohittu. Sivistyksellisesti Ranska on siis yhä maailmanvalta (ks. myös Vihavainen: Haun le monde francophone tulokset ).

     Entäpä sitten tuo venäläinen maailma, russki mir?

Voimme todeta, että vaikka käsitteen keksimisestä itselleen kunnian ottanut Vladislad Surkov ahtoi sen sisään kaikkea mahdollista aina Putinin kunnioittamisesta Venäjän aseiden pelkäämiseen, ei venäjänkielisyys enää tavoita satoja miljoonia ihmisiä. Itse asiassa sen laajuus on koko ajan nopeasti vähentynyt eikä tämä ole johtunut vain Neuvostoliiton romahduksesta, vaan aivan varmasti myös Ukrainan sodasta (ks. Vihavainen: Haun kutistumisen tuskat tulokset).

     Jopa venäjän kieli on saanut kohtuuttomankin osansa siitä vihasta, jonka Putin on vetänyt oman kansansa päälle. Sitä opiskellaan yhä vähemmän ja vapaaehtoinen lähentyminen Venäjään kuulostaisi tänään lähinnä idiotismilta. Vielä vajaa kaksikymmentä vuotta sitten se oli meilläkin normaali ja kilpailukykyinen ajatus vt. Vihavainen: Haun kaupasta kumppanuuteen tulokset ).

     Putinin seikkailupolitiikka on mahdollisesti tuottanut omalle kulttuurille suuremman historiallisen vahingon, kuin vielä ymmärretäänkään. Euraasian liitto on yhteisö, johon mikään itseään kunnioittava maa ei halua vapaaehtoisesti liittyä.

      Ranskakin luopui siirtomaistaan vastahakoisesti, mutta sen prestiisi säilyi niissä hyvin (vrt. Vihavainen: Haun peanuts tulokset). Venäjän metodit olivat sen omissa siirtomaissa tuskin keskimäärin sen raaempia kuin Ranskankaan, mutta niiden vapautuessa pyrittiin yhä useammin pois pakkovenäjästä ja useinkin mentiin toiseen äärimmäisyyteen eli venäjän kielen käytön kieltämiseen myös niiltä, joille se oli äidinkieli.

     Se hiertää yhä kohtuuttomasti ihmisten ja valtioiden suhteita. Venäläisestä maailmasta on tullut kirosana, vaikka ranskankielinen maailma vaalii perintöään vapaaehtoisesti. Voisiko tästäkin jotain oppia?