Onko rauha arvo sinänsä?

 

Rauha parempi ois?

 

     Hiski Salomaan tunnetussa laulussa kehotetaan heittämään pois viha ja vaino, koska rauha olisi parempi itse kullekin. Itkevät orvotkin sitä kovin tarvitsivat.

     Tuon laulun sävel on muuten alun perin venäläinen ”slaavittaren jäähyväiset”, joka on yhtä komea kuin falski ylistys sotilaan uljaalle osalle, joka tuo ainakin nyt sankarille komean muistomerkin, ellei muuta (ks. Vihavainen: Haun vapaa venäjä tulokset ).

     Koska sota on pohjimmiltaan niin perin juurin typerää ja vastenmielistä toimintaa (vrt. esim. Mannerheimin kirje sisarelleen vuonna 1915), on sen kunniaksi tietenkin luotava monenmoista propagandaa, jotta se jaksaisi ihmisiä ajasta aikaan innostaa, tyhmempiä nyt ainakin.

     Toki ihmisluonnosta löytyykin sopivia naruja, joista vedellä, kun sodan puolesta puhutaan. Erinomaisen lähtökohdan sodan kannattamiselle tarjoaa sellainen tilanne, jossa ei itse tarvitse olla mukana taisteluissa, mutta voi sen sijaan osoittaa urhoollisuuttaan vaatimalla noilta etulinjan miehiltä yhtä peräänantamatonta taisteluhenkeä kuin katsomonkin puolella on.

     Kuten olemme saaneet huomata, helposti näiltä urhoilta satelee moitteitakin sinne, missä ruumiita tehdään, eikä kukaan kainostele olla maalla viisas silloin, kun merellä vahinkoja sattuu.

     Toki sodalla saattaa olla suurikin poliittinen tarkoituksenmukaisuutensa, jos nyt asioita siltä tasolta katsomme. Mikäli kuitenkin on käynyt, kuten yleensä käy, että homma onkin karannut käsistä, voi sodan selittää välttämättömäksi erilaisin perustein. Tärkeintä on, että taiteluhenki ( engl. ”morale”) säilyy. Moraalin kanssa, sanan varsinaisessa merkityksessä asialla ei ole paljonkaan tekemistä.

     Kaikki sodat yleensä nousevat historian lehdille, mikäli ne vaikuttavat tai edes uhkaavat vaikuttaa poliittisiin asetelmiin ja valtioiden voimasuhteisiin. Varsin paljon uhreja vaatinut Kustaa III:n sota on esimerkki siitä, että sota voi jäädä myös pelkäksi alaviitteeksi, ellei sillä ole merkittäviä valtiollisia seurauksia. Kuolleiden määrällä ei ole merkitystä. Kaikki ne olisivat haudassa joka tapauksessa.

     Etatistisen diktatuurin oloissa asia korostuu: tärkeää ei ole ihmisten kuolema tai kärsimyukset, vaan ainoastaan valtion menestys tai menetykset.

     Alan herostraattiseksi kuuluisuudeksi noussut V.V. Putin kävi jo ensimmäisenä sotavuonna tervehtimässä sankarivainajan leskeä ja selitti tälle, että me kaikki ihmiset kuolemme joskus. Usein kuolemalla ei ole mitään suurempaa merkitystä kenellekään ja mies saattaa kuolla esimerkiksi vodkaan.

    Jos kuolema koituukin ihmistä suuremman asian (valtion) puolesta taistellessa, se saa ihmistä suuremman merkityksen, siitä tulee suuri ja jopa suurenmoinen aasia.

     En muista, mitä sanoja Putin käytti, asian voi tarkistaa googlaamalla, mutta rohkenen väittää, että puheenvuoron sisällys oli tuo edellä esitetty. Sen pohjaltahan voimmekin ymmärtää, että miesten tapattaminen ei sellaisenaan merkitse mitään. Kaikkihan he olisivat jo viimeistään sadan vuoden kuluttu kuolleita joka tapauksessa.

     Mutta mikäli isänmaa sen sijaan on menestynyt, laajentunut tai  muuten saavuttanut jotakin vielä sadan vuoden kuluttua olemassa olevaa, on noiden sodan uhrien kuolemalle tullut yksilöä suurempi merkitys.

      Samaa voidaan tietenkin aina väittää myös niistä kaatuneista ja muista tapetuista, joiden henki oli mennyt yritettäessä puolustaa isänmaan politiikkaa, vaikka se ei sitten olisi menestynytkään. Ilman noiden sankarivainajien uhraamista olisi kaikki luultavasti mennyt vielä paljon huonommin ja suorastaan katastrofaalisesti. Ainakaan tämän väittäminen ei maksa mitään.

     En ole varma siitä, miten vakuuttavana tämä putinistinen näkemys koetaan Venäjällä. Kun Putin puhuu lännettyneen Ukrainan Venäjälle luomasta ”eksistentiaalisesta uhasta”, kuulostaa se kovin keinotekoiselta jopa siinä tapauksessa, että Ukrainan liittyisi Natoon.

      Itse asiassa tälllainen puhe on puhtaina bullshitiä (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset), johon kukaan varsinaisesti tuskin uskoo. Mutta sellaisen lööperin varassahan myös suurin osa länsimaidenkin politiikasta hoidetaan.

     Tilanne ei toki aina ole aina ja kaikissa sodissa ollut samanlainen. Kun suomalaisia kehotettiin nousemaan aseelliseen taisteluun Neuvostoliiton hyökkäystä vastaan, ymmärsi suurin osa ihmisiä, että valinta oli nyt ihan oikeasti vapauden ja orjuuden välillä ja että vastarinta saattoi ainakin lykätä sen terrorijärjestelmän tuloa maahan, jota rajan takaa avoimesti luvattiin.

     Tämä on muuten aivan liian vähän huomioitu asia talvisodan ja miksei jatkosodankin historiassa. Sotahan alkoi SKP:n julistuksella, jossa luvattiin nyt viedä loppuun se vallankumous, joka vuonna 1918 oli jäänyt kesken, kun puna-armeija ei ollut vielä kyllin vahva voittoa takaamaan.

     Nyt puna-armeija oli mahtavampi kuin mikään toinen mahti maailmassa ja voitto oli oleva varma. Se ”valkoinen Suomi”, joka vielä vaali vuoden 1918 perintöä, ymmärsi ilman pitempiä selityksiä, mitä oli odotettavissa.

      Mannerheim meni lankaan ja selitti myös ensimmäisessä päiväkäskyssään, että ”vapaussotaa” tässä nyt jatketaan. Ehkä jatkettiinkin, mutta sen julkinen sanominen oli virhe, mikä pian ymmärrettiin.

     Myös jatkosodassa O,V. Kuusinen puhui suomalaisille rajan takaa odotettavissa olevasta ”tilityksestä”, joka tietenkin olisi kohdistunut erityisesti vuoden 1918 ”lahtareihin” ja heidän perintönsä jatkajiin, mutta aivan varmasti myös sosialidemokraatteihin, jotka luopioina olivat kommunismin kannalta paljon pahempia ja vaarallisempia kuin varsinaiset porvarit.

     Tietenkin myös itse kommunistipuolueen vähälukuisessa jäsenistössä oli tappamatta jääneitä vääräoppisia, joiden kohtaloa ei tarvinnut arvailla.

      Sellaisen uhan edessä sota oli todellista puolustussotaa, joka saattoi motivoida ihmisiä kautta yhteiskunnan. Pasifismi kuului kommunistien ideologiassa kirosanoihin ja oli heidän käsitteistössään yksi sosiaalifasistien juoni, jolla hajotettiin työläisten rintamaa maailmanvallankumouksen estämiseksi.

      Hiski Salomaa ei kuulunut todellisiin rauhan ystäviin siinä mielessä, kuin NKP:n doktriini asian ymmärsi. Hän saattoi kaikin mokomin laulaa itkevistä orvoista, mutta koska häneltä puuttui ns. tietoisuutta, hän ei ymmärtänyt sitä, että juuri sotaa tarvittiin ja kovastikin.

      Kaikki paha, mitä vuonna 1918 ja sen jälkeen oli kärsitty, oli kommunistisen ymmärryksen mukaan seurausta kapinaan nousseiden sosialidemokraattien liian lepsusta politiikasta. Olisi tarvittu kovaa kättä, ankaraa terroria… Vallankumouksella ei koskaan saanut leikkiä, vaan sei oli aina vietävä äärimmäiseen asteeseen saakka.

     Näin siis O.V. Kuusinen ja näin SKP:n keskuskomitea ”itsekritiikissään” vuonna1919.