Mene, mene tekel, ufarsin

 

Kirjoitus seinällä

 

     Kai R. Lehtosen mainiossa historian oppikirjassa, jota itsekin opettajana käytin, kerrotaan 1930-luvun suuresta lamakaudesta, jonka ei oikeastaan pitänyt tulle kenellekään yllätyksenä.

     Hyvän aikaa oli eletty komeasti yli varojen, ja kanoja oli riittänyt joka pataan. Kun jonkun olisi sitten pitänyt maksaa koko lysti, huomattiinkin äkkiä, ettei maksajaa ole, mikä oikeastaan oli jo koko ajan tiedettykin.

     Lehtosen kielikuvassa tätä verrattiin Raamatun Belsassarin pitoihin: kesken juhlien seinälle ilmestyi teksti ”Mene, mene tekel ufarsin”. Teksti tarkoitti, että Belsassarin hallitsema ”Suuri Babylon” oli jo tuomittu hajoamaan. Tosin kirjoitusta ei ymmärretty ennen kuin Daniel, juutalainen pakkosiirtolainen sen tulkitsi ja sai siitä runsaan palkkion.

     Amerikassa ennen suurta lamaa oli tilanne oikeastaan hieman toinen, mikäli ajattelemme Lehtosen kielikuvaa. Tekstin merkitys ei tullut yllätyksenä kaikille eikä sen käsittämiseen vaadittu profeetan lahjoja. Kansa van ei halunnut käsittää, koska oli niin mukavaa olla käsittämättä selvää asiaa ja jatkaa samaan tapaan kuten kaikki muutkin.

     Meidän maailmamme on nyt jo parisataa vuotta ollut nopean ja perusteellisen muutoksen näyttämönä. Ihminen perusluonteeltaan on tässä ajassa jo saattanut jonkin verran muuttuakin, mutta ei niin paljon, että Raamatun henkilöiden psykologia olisi meille kokonaan käsittämätöntä. Monessa olennaisessa suhteessa se on pysynyt ennallaan.

     Hieman yllättävältä kutenkin näyttää se, että huonon profetian tulkitsija Daniel palkittiin ruhtinaallisesti, vaikka hänen viisautensa ei voinut tehdä tulevalle onnettomuudelle yhtään mitään.

     Tavallisempaa lienee ollut, että ne, jotka toivat yksinvaltiaalle huonoja uutisia tai tekivät huonoja horoskooppeja, teloitettiin. Despootit muistuttivat tässä suhteessa nykyisiä kansanjoukkoja, jotka suuttuvat, jos niiden typeryyttä arvostellaan.

     Raamatun kertomuksessa seinälle ilmestyneen tekstin merkitys siis itse asiassa pysyi tuhatpäisen juhlijajoukon ymmärrykseltä salassa, kun se taas nyt suositun kielikuvan mukaan on paitsi kaikkien nähtävissä, myös heidän ymmärrettävissään.

     Erilaisten auguurien rooli on nykyisessä yhteiskunnassa parinkymmenen vuoden mittaan valtavasti kasvanut ja luulisin, että syynä on juuri se, että suuren muutoksen ymmärretään olevan tulossa nopeaa vauhtia ja halutaan kuulla jotakin rauhoittavaa ja miellyttävää.

     Kiinan ja yleensä entisten kehitysmaiden, etten käyttäisi sanaa BRICS-maat, rooli maailmassa on noin kymmenessä vuodessa noussut aivan uudelle tasolle, eikä mikään viittaa siihen, että prosessi pysähtyisi.

     Maailman johtavaksi ”moraaliseksi” suurvallaksi pyrkivä Eurooppa on näivettymässä yhä mitättömämmäksi yhteisöksi, jossa utopistisiin päämääriin yhdistyy varmaan tuhoon johtava ideologia.

     Kuten Neuvostoliitto ennen romahdustaan, Eurooppa kieltäytyy ymmärtämästä seinällään olevaa tekstiä ja tulkitsee sen vihamieliseksi äärimmäisyysideologiaksi, jota vastaan on kaikin keinoin taisteltava.

     Tämä on tullut mieleeni, kun olen viime aikoina kerrannut eri vuosikymmenten ”Tornin pitoja”. Vuonna 1937 ei vielä otettu tosissaan tulevaa maailmansotaa. Luultavasti se oli liian kaamea ja mieletön mahdollisuus ollakseen lopultakaan uskottava. Myös vuotta 1918 kieltäydyttiin käsittelemästä.

     Vuonna 1954 oltiin yleisesti aika pessimistisiä ja kulttuurin tasoon tyytymättömiä, mutta myös resignoituneita. Itse asiassa oltiin jo talousihmeen alussa, mutta vain jokunen puhui luottamuksella paremmasta tulevaisuudesta -vuodesta 2000.

     1963 ymmärrettiin jo oltavan suuren muutoksen keskellä, mutta pikemmin kyse oli informaatioympäristön muuttumisesta, joka ei laatua ainakaan parantanut. Muutoksen nopeutta ja syvyyttä tuskin olisi mitenkään ollut edes mahdollista käsittää, koska sen voi sanoa olleen maailmassa jopa ainutlaatuinen, mutta sen tapahtuminen oli jo selvästi aistittavissa.

     Vuonna 1972 aikakauden vaihtuminen oli jo selviö ja luonnollinen kysymys oli, tarvittiinko vielä kaiken kukkuraksi vallankumoustakin. Eipä sen kaipaajiakaan puuttunut, vaikka tuskin voitiin puhua kehityksen takertumisesta joihinkin vanhoihin instituutioihin.

     Seinällä näkyvän testin saattoi silloin tulkita nimenomaan vallankumoukseksi, joka oli noussut kummittelemaan pitkän hibernaation jälkeen. Koko tuolloinen kysymys ”evoluutio vai revoluutio” olisi ollut aiemmissa kokoontumisissa mahdoton.

     Vuoden 2002 ”Bileet Tornissa” tapahtuivat globaalin yksinapaisuuden lyhyenä etsikkoaikana ja varsinaisia suuria kysymyksiä tuskin edes ymmärrettiin olevan olemassa. Kansallisvaltion romuttaminen nähdään ”hirveän hyvänä” tai ainakin väistämättömänä asiana kuten globalisaatiokin. Minkäs niille teet.

     Oleellista tuntui olevan se, mikä merkitys historian kululla on (ainakin omasta mielestään) fiksulle nuorisolle, joka bilettää.

     Ne asiat, jotka nyt on suurella kapiteelilla kirjoitettu seinällemme, puuttuivat 2000-luvun alussa vielä ongelmien joukosta, mitä ei kannata ihmetellä.

     Oswald Spengler ennusti Aasian nousua ja lännen väistämätöntä tappiota taloudellisessa kilpailussa jo 1930-luvulla, mitä kannattaa ihmetellä, mutta pitkäksi aikaa ”keltainen vaara” unohdettiin. Spengler oli vain muuan kummajainen ja ilmeisesti jonkinlainen taantumuksellinen väärinymmärtäjä.

     Nyt ei enää tarvitse puhua pelkästä vaarasta eikä sen väristäkään. Maailma on nyt niin suurten rakennemuutosten keskellä, että vuosi 2000, tuo ennen  niin myyttinen ”Tulevaisuuden maailma” on jo kysymyksineen auttamattomasti menneisyyttä.

     Näyttää siltä, ettei EU:ssa tai Saksassa. Suomesta puhumatta, ole suostuttu lukemaan ikäviä uutisia, vaikka ne ovat jo selvää tekstiä. Onhan vielä tuo ihmease, tekoäly, joka ikävä kyllä ei suinkaan ole lännen monopoli, mutta sen merkitys joka tapauksessa on vielä kaikkialla ymmärtämättä.

     Olisipa somaa nähdä taas joku keskustelukirja, jossa käsiteltäisiin niitä maailman ja oman maamme suuria kysymyksiä, jotka tulevat määräämään kohtalomme seuraavien vuosikymmenten aikana ja useassa tapauksessa myös lopullisesti ja peruuntumattomasti.

     Pöydälle olisi nostettava tosiasiat maailman talouskehityksestä ja voimatasapainon muuttumisesta, energia- ja elintarvikepolitiikasta, väestökehityksestä ja tietenkin siitä kulttuurista kaiken tuon keskellä, siinä luvussa myös uskonnollisen keskiajan paluun merkityksestä, oman kielen kohtalosta ja muista keskeisistä kysymyksistä.

     EU:lla ja Suomella on hyvät ja ylväät perustuslait, kuten Neuvostoliitolla ennen, mutta se on toisarvoista. Nyt kysymys ei ole niiden komeudesta, vaan siitä, mihin ne kelpaavat uudessa maailmassa, joka ei ole EU:n, saati Suomen hallitsema maailma.