perjantai 4. syyskuuta 2026

Sota: Ilmestyskirjan toinen ratsastaja

Totaalinen sota ja sen teoreetikko

 

     Ennen kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan kasvoi suursodaksi, suorittivat sen agentit jo verrattain laajoja sotilaallisia operaatioita Itä-Ukrainassa.

     Tämä oli jo pahaenteistä ja izborskilaisten höyrypäiden mielestä sotaa ei enää voinut lopettaa ennen voitollista ratkaisua. Venäjää tosin hallitsi liberaaleja hännystelevä nahjus, Putin, mutta hän ei uskaltaisi pettää parhaita kannattajiaan, jotka olivat aloittaneet taistelut isovenäläisyyden puolustamisen merkeissä.

     Sodalla on omat lainomaisuutensa ja sen hallitseminen on lähinnä illuusiota, jonka historioitsijat myöhemmin löytävät kaiken sotkun alta, kun kovasti yrittävät.

     Juuri tällä hetkellä tai oikeastaan vasta huomenna 5.9. kokoonnumme Sulkavalle keskustelemaan Suuresta Pohjan sodasta ja Suomesta sekä erityisesti Savosta sen näyttämönä. Sekin oli aikansa totaalista sotaa.

     Isonvihan arkkitehteina olivat ennen muuta itsevaltiaat Pietari Ensimmäinen ja Kaarle XII. Edellä mainittu oli hyökkääjä ja jälkimmäinen peräänantamaton puolustaja, joka vaati kaikkia valtansa alle joutuneita uhraamaan kaikkensa oikeutetun sotansa hyväksi.

     Suomen osalta seurauksena oli maan historian pahin onnettomuus, joka täydensi sen historian suurimpien katovuosien tuhoja. Sodasta oli tullut totaalista, eivätkä sen ulkopuolelle jääneet enempää naiset kuin lapsetkaan.

     Kokonaisia alueita hävitettiin kyynisesti, mittapuuna vain ja ainoastaan asian ajateltu sotilaallinen hyöty.

     Venäläinen isonvihan merkittävin tuntija Aleksandr Myšlajevski väittää, että Pietarin käskyn mukaan sotilaallinen tarkoituksenmukaisuus astui kaiken muun edelle: mikäli oli sen kannalta syytä jättää seutu hävittämättä, niin tehtiin, vaikka väestö olisi ollut vihamielistä. Mikäli taas oli syytä hävittää alue, se hävitettiin, vaikka väestö kuinka vakuutellut alamaisuskollisuuttaan ja kantanut lahjoja.

      Tämä oli epäilemättä modernia ajattelua, jossa ajan perinteiset näkemykset esimerkiksi kunnian ja kristillisen rakkauden vaatimuksista yksinkertaisesti ignoroitiin.

      Sen sijaan oltiin ylpeästi ”tieteellisiä”  jo ennen sotatieteen syntyä, samaan tapaan kuin Venäjällä 1930-luvulla, jolloin kokonaisia ihmiskategorioita tuhottiin aivan riippumatta siitä, kannattivatko he bolševismia vai ei.

     Tässä ei ollut mitään erityisesti venäläistä, vaan nimenomaan sellaista rationaalisuutta, joka oli kehittynyt länsimaissa. Se sopi hyvin yhteen myös primitiivisimmän villeyden kanssa. Sitä heijasteli sittemmin myös kuuluisimman sotateoreetikon, Carl von Clausewitzin ajattelu.

     Elettiin uutta aikaa, vaikka tekoälyä ei vielä voitu edes kuvitella.

     Tässä vielä Clausewitzistä blogi, joka on kirjoitettu ennen Ukrainan sodan laajenemista ”erikoisoperaatioksi”:

 

Torstai 7. toukokuuta 2020

Uusimman ajan airut

 

Muuan tärkeä kirja

 

Хью Стрэчен, Карл фон Клаузевиц, «О войне». АстМосква 2009, 319 с.

 

      Kuten tunnettua, Johann Wolfgag von Goethe, joka oli vuonna 1792 seuraamassa Valmyn taistelua, sanoi nähneensä aikakauden vaihtuneen. Taistelussa heikosti koulutettu Ranskan vallankumousarmeija kukisti vanhan vallan kannattajien äkseeratut armeijat.

      Ranskan vallankumouksesta onkin laskettu uusimman ajan alkaneen. Murroksena sitä siis on verrattu kolmesataa vuotta aiempiin suuriin muutoksiin, joihin kuuluivat löytöretket, kirjapainotaito ja uskonpuhdistus.

      Kuitenkin sotaa käytiin yhä entisillä välineillä. Julius Caesar olisi mainiosti tuntenut useimmat niistä ongelmista, joita Napoleonin armeijoilla oli, vaikka hänellä ei Gallian sodassa tykkejä ollutkaan. Silti myös sodankäynnissä vaikuttivat nyt uutuudet. Ne olivat ennen muuta ideologis-sosiaalisia, sillä kansakunnat pyrkivät nyt historian subjekteiksi.

     Hew Strachanin kirjan aiheena on toinen, itse asiassa keskeneräiseksi jäänyt kirja, Carl von Clausewitzin ”Sodasta” (Vom Kriege), joka alun perin ilmestyi kolmena niteenä Berliinissä vuosina 1832 ja 1834.

     Tässä käsitelty Strachanin kirja on ilmestynyt alun perin englanniksi sarjassa Kymmenen kirjaa, jotka muuttivat maailmaa. Se on näköjään saatavilla myös suomeksi.

      On melkoinen kunnia päästä mukaan tuollaiseen kirjavalikoimaan, olkoonkin, että noita valikoimia on nykyään kaikenlaisia, joukossa aivan uskomattoman heppoisia. Tässä tapauksessa Clausewitz joka tapauksessa on seurassa, johon hänen lisäkseen kuuluvat mm. Adam Smith, Karl Marx, Platon ja Darwin, Raamattua unohtamatta. Ei siis mitään kevytsarjalaisia.

      Clausewitzin (1780-1831)  ymmärtämiseksi on tunnettava pääpiirteet hänen elämästään ja aikakaudestaan. Siihen kuuluivat keskeisesti Napoleonin sodat ja niiden puitteissa erityisesti tarina siitä, miten Napoleon murskasi Preussin pelätyn armeijan kuin pähkinänkuoren ja oli vähällä hävittää koko halveksimansa Preussin valtion.

     Clausewitzin nimi, muuten, näyttää viittaavan Preussin alueen slaavilaissukuiseen väestöön, mikä ei toki mitenkään haitannut hänen ylenpalttista preussilaista patriotismiaan.

       Napoleonin Venäjän-retken jälkeen Preussi luotiin uudelleen ja tähän työhön osallistui keskeisesti myös Clausewitz, joka oli taistellut Napoleonia vastaan Venäjän armeijassa ja sittemmin osallistui myös muun muassa Waterloon taisteluun, jossa ranskalaiset lopullisesti lyötiin.

     Clausewitz toimi sen jälkeen Preussin sotakorkeakoulun johtajana. Samanlainen oppilaitos luotiin hieman myöhemmin myös Venäjälle, jossa sen perustajaksi nousi toinen Napoleonin sotien veteraani, ranskalaisissa joukoissa palvellut sveitsiläissyntyinen Antoine-Henri Jomini.

      Jominin nimellä on Venäjällä yhä tietty glooria ja Mannerheiminkin muistetaan silloin tällöin juoneen hänen maljansa. Tähän sisältyi ironiaa siitä, ettei marsalkka koskaan päässyt tuohon yleisesikunta-akatemiaan.

      Joka tapauksessa niin Clausewitz kuin Jomini tunsivat tarvetta tehdä sodankäynnistä tiedettä tai ainakin käyttää sen ymmärtämiseksi tieteellisenä pidettyä ajattelua.

     Tämä ei sinänsä ollut uutta, sillä sotateoreetikkoja on ollut olemassa jo maailman sivu. Venäjällä kuuluisin alan teos oli Aleksandr Suvorovin pikku kirjanen Voittamisen taito (Nauka pobeždat), joka itse asiassa pyrki osoittamaan sen, ettei teorioista ole taistelukentällä mitään hyötyä.

     Itse asiassa Clausewitz tulee jopa aika lähelle Suvorovin ajatuksia korostaessaan sodanjohdon merkitystä taisteluille ja keskitetyn hyökkäyksen ja taisteluhengen ratkaisevaa osuutta.

     Toki Clausewitz pyrkii teorioissaan kauemmas ja häneltä periytyy myös ajatus strategian ja taktiikan erillisyydestä ja niiden vaihtelevasta keskinäisestä suhteesta.

     Clausewitzia pidetään myös totaalisen sodan käsitteen keksijänä. Itse hän käytti absoluuttisen sodan (Der absolute Krieg) käsitettä. Se on yleensä ymmärretty siten, ettei väkivallan käytöllä sodassa ole rajoja.

     Clausewitzin teoriat ovat usein moniselitteisiä ja niitä on todellakin tulkittu eri aikoina eri tavoin, mikä oikeuttaa hänen teokselleen tuon mainitun paikan mainitussa maailmaa muuttaneiden kirjojen luettelossa. Kukaties juuri häntä voidaan pitää viime vuosisadalla niin surullisiin tuloksiin johtaneen tuhoamissodan, Vernichtungskrieg, idean isänä?

      Clausewitz puhuu usein käsitteillä, jotka tuntuvat nykyään triviaaleilta. Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista.

     Käytännössä taistelut saattoivat myös tuolloin olla aivan tavattoman verisiä.

      Entäpä kaikkien tuntema lause, jonka mukaan sota on politiikan jatkamista toisin keinoin? Tarkoittaako tämä sitä, että sota on yhä perusluonteeltaan politiikkaa vai sitä, että se ei ole enää sitä, vaan toimii nyt toisella logiikalla?

     On totta, että totaalisen sodan toteuttajat Leninistä Ludendorffiin ja Hitleriin saivat innoitusta Clausewitzilta. Ensimmäiseen maailmansotaan saakka hän oli ilmeisesti kaikkialla länsimaissa merkittävin sotateoreetikko.

     Strachan on erinomainen Clausewitzin tuntija ja osoittaa myös tutkimuskohteensa monitulkintaisuuden. Itse asiassa Clausewitz näyttää uskoneen, että tulevaisuudessa palattaisiin rajoitettuihin sotiin totaalisen sijasta.

      Sopii toivoa, että ainakin nykyään tehdään niin, mikäli sotia nyt syystä tai toisesta yhä tullaan käymään myös ns. sivistyneellä aikakaudella, jollainen tämäkin aikakausi ainakin jossakin mielessä haluaa olla.

      Clausewitzin teos oli ja on myös yksipuolinen oman aikansa hedelmä. Sellaisetkin keskeisen tärkeät alueet kuin talouden ja laivaston merkitys jäävät siinä käsittelemättä.

      Kiinnostavaa on, että tämän teoreetikon ajatukset on ensimmäisen maailmansodan jälkeen useaan otteeseen julistettu kuolleiksi. Ne ovat kuitenkin sen verran monitulkintaisia, että ovat aina pystyneet ainakin jossain määriin heräämään henkiin.

      Onhan se aikamoinen saavutus mieheltä, joka sentään kirjoitti hevosvetoisen armeijan aikakaudella, jolloin pistintä vielä voitiin pitää sotien ratkaisevana aseena.

      Keskeinen sodankäynnin tekijä saattaa kyllä tänäkin päivänä joissakin tapauksissa olla sotivan osapuolen henkinen kantti, kuten uutisista voisi päätellä. Paljon puhuttu sodanjohtajan nerous voisi kai nykyään jo saada ylivoimaisen kilpailijan tekoälystä ja kukaties sellainen myös voi jo johtaa robottiarmeijaa.

     Lienee pelättävissä, että myös tekoäly saattaa löytää clausewitziläiset ajatukset siitä, ettei sodan käyttämällä väkivallalla voi olla rajoituksia. Luoja meitä silloin armahtakoon!

    Tuo kelpo preussilainen saattoi aikanaan löytää Pandoran lippaan, jota ei enää voi sulkea.

 


12 kommenttia:

  1. "...Suuresta Pohjan sodasta ja Suomesta sekä erityisesti Savosta sen näyttämönä. Sekin oli aikansa totaalista sotaa."

    Jos sota määritellään rajoittamattomaksi väkivallan käytöksi, eikö se aina silloin ole totaalista, vaikka sitä on yritetty rajoittaa erilaisilla kiekoilla ja sodan lailla - valitettavasti useimmiten huonolla menestyksellä. Ei tule heti mieleen tapausta, jossa jotakin keinoa olisi jätetty käyttämättä, jos se on katsottu olevan välttämätöntä voiton saavuttamiseksi.

    VastaaPoista
  2. "Hänen mukaansa esimerkiksi sota on taistelua. Nykyaikaisen lukijan mieleen tuskin edes juolahtaa, että se voisi olla jotakin muuta, mutta vielä 1600-1700-lukujen suuret sotapäälliköt, kuten Turenne, saattoivat pitää parhaana sellaista sotaa, jossa ei tarvitse tuhota vihollista tai edes taistella sen kanssa, mikäli siitä voitiin onnistuneilla manöövereillä tehdä niin sanotusti matti, jolloin antautuminen olo kunniallista."

    Clausewitzin ajattelu varmaankin liittyi osaksi siihen, että Ranskan vallankumouksen jälkeen yleinen asevelvollisuus tuotti massoittain tykinruokaa. Sitä ennen kuninkaiden kabinettisodissa pienempien palkka/ammattisotilaiden resurssia kannatti säästää.

    Kyllä Clausewitzin ajattelu on muutoinkin hiukan naivi: kyllä sodan ydintarkoitus on poliittisen tavoitteen saavuttaminen, joskus siihen tarvitaan verinen taistelu, joskus pelkkä manööveri riittää.


    Neuvostoliitossa kai M. Frunzen teorioissa ym ero oli mielletty. Tavoite oli poliittinen, mutta se toteutettiin aktiivisella ja hyökkäävällä sotilaallisella toiminnalla: "hyökkäys on ainoa taistelulaji, joka tuottaa ratkaisun."

    VastaaPoista
  3. Toivottavasti tämänpäiväinen seminaari on onnistunut!

    "Jälkiviisautta" odoteltaessa....

    VastaaPoista
  4. Totaalinen sota edelsi konseptina Clausewitzia ja 1800-lukua. Jo 1600-luvun alussa ainakin ranskalaiset sotatieteilijät, kuten Jean de Billon suosittelivat poltetun maan hävitystaktiikkaa, jolla oli oma terminsäkin, "degast." Yhdeksänvuotisen sodan aikana (1688-1697) ranskalaiset hävittivät läntistä Saksaa aivan systemaattisesti. Kirjoitin aiheesta joskus aikoinaan bloginkin: https://skeptinenalkemisti.blogspot.com/2017/12/polttakaa-pfalz.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisi muuten mielenkiintoista tietää, miten tämä Ranskan suorittama Reininmaan hävitys vertautuu Pohjanmaan hävitykseen Isovihan aikana. Ilmeisesti ihmisiä ei murhattu samalla tavalla, vaikka kodit poltettiinkin.

      Poista
    2. Pitäisikö erottaa sodan päämäärien/suurstrategian sekä sodankäyntitavan totaalisuus (strategia ja taktiikka). Sodankäyntitapa on aiemminkin voinut olla totaalinen, kuten mainitussa yhdeksänvuotisessa sodassa taikka Isossa vihassa, mutta tuohon aikaan ne päättyivät rajoitetun päämäärän saavuttamiseen, joka vahvistettiin rauhansopimuksessa. Vasta 1900-luvulla kansallisvaltioiden ja totaalisten ideologioiden myötä tuli suurstrategian totaalisuus, joka tähtäsi vihollisen täydelliseen tuhoamiseen (Barbarossa) tai ehdottomaan antautumiseen (liittoutuneet Toisessa maailmansodassa).

      Poista
  5. "Ennen kuin Venäjän hyökkäys Ukrainaan kasvoi suursodaksi, suorittivat sen agentit jo verrattain laajoja sotilaallisia operaatioita Itä-Ukrainassa."

    Onko Putin Venäjää ja onko Venäjä Putinia? Kysymys kyllä vaatii suurta kirjoitusta.

    Venäjän lehdistöstä ilmeni, että Putinin "rakkaimpina kavereina" olivat Stalin ja Iivana Julma. Mitä varten Putinin tarvitsi ihmisten tuhoamista samalla tavalla kuin "opettajat" käskivät? Mene ja tiedä.

    Kun Neuvostoliitto hajosi, niin Ukrainastakin tuli itsenäinen valtio, joka määräsi valtion viralliseksi kieleksi ukrainankielen. Tämähän merkitsi sitä, että jos Ukrainan venäjänkielinen kansalainen halusi päästä valtion ministeriksi tai presidentiksi, niin hänen pitää osata ukrainankieltä hyvin. Toisin sanoen neuvostoliittolainen russifikaatio loppui siihen.

    Ryssän vaatimuksena oli tietenkin Ukrainan kaksikielisyys (kas kun Suomikin on kaksikielinen). Jos Ukraina olisi kaksikielinen, niin Moskovan Kreml olisi voinut helposti järjestää kaikenlaista sekasotkua valtiollisessa politiikassa, jotta Ukrainan valtio tehtäisiin mitättömäksi.

    Itä-Ukrainassakin Putin järjesti kaikenlaista sekasotkua murhineen päivineen, mutta kun se ei toiminutkaan niin kuin Moskova halusi, niin Putin aloittikin suursodan. Itä-Ukrainaan oli tuotu silloin venäläisiä sotilaita rahvaan vaatteissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Mene ja tiedä."

      Tunnettu venäläinen persoona nimeltään Hodarjonok joitakin aikoja sitten oli jo sitä mieltä, että Ukraina-sota oli turha projekti, mutta nyt hän onkin jo sitä mieltä, että ydinasetta on käytettävä hinnalla millä hyvänsä. Näin ollen Iivana Julman projekti "Moskova on kolmas Rooma ja neljättä ei pidä tuleman" on siis taas käytössä. Tämä projekti synnytti aikoinaan "Kommunistisen puolueen manifestin", joka taas synnytti projekteja maailmansodista, yms.

      Kysymys: kuka on idiootti? ketkä ovat idiootteja? Hodarjonok ei näköjään tiedä, että neljännet Roomat ovat ilmestyneet jo aikoja sitten.

      Poista
  6. Kumpi kahdesta sodan yliopettajasta, von Clausewirz vai kenraali Jomini oli oppeineen keskeisempi ohjuri Suomen taannoisissa sodissa?

    Marsalkka Mannerheim ei, juurikaan, peljastanut korttejaan, saati ajatuksiaan, eikä tiettävästi jättänyt jälkeensä suoria henkilökohtaisia lausuntoja tai arviointeja Jominista, mutta hänen on sanottu "hengittäneen tämän oppeja". Fiktioissa miesten välistä suhdetta on kuvattu, enemmän tai vähemmän osuvasti. Esimerkiksi Paavo Haavikon ja Ilmari Turjan päämajakuvauksissa Mannerheimin luonnehditaan symbolisesti aterioivan työhuoneessaan Sun Tzun ja Carl von Clausewitzin välissä, kun taas vastapäätä kunniavieraana istuu kenraali Jomini, jonka oppeja Venäjän armeijassa arvostettiin. Ja Venäjän armeijassa vapaaherra Mannerheim oppinsa hankki.

    Korostuuko tuossa näkemykseeä ikäänkuin kompensaationa, se ettei M. päässyt yleisesikunta-akatemiaan oikeasti paneutumaan niihin?
    Toisaalta löytyyhän Mannerheimilta ja Jominilta yhteistä hekilökohaisesta elämästä: molemmat päätyivät korkeassa iässsä vaihtamaan puolta - olosuhteiden muututtau, ja uusissa olosuhteissa "loikkaus" vihollisen puolelle. Hyötynä perusteeseihin kuuluva: tunne vihollisesi?
    Joskus hieman pohtinut Napoleonin sodista ammentaneiden mestarien von Clausewitzin ja Jominin oppien soveltamista Suomen viime sotiin ja siihen, missä määrin Marski niitä oikeasti yritti ja todella sovelsi käytäntöön?
    Siinä missä Neuvostoliitto näki sodan massojen prosessina, materiaalin, tykkien ja sotilaiden suhdelukuina, suomalainen armeija joutui toimimaan toisin. Vaikka Suomenkin upseerikoulutus sisälsi jominilaisia oppeja logistiikasta ja joukkojen keskittämisestä, käytännön sotatoimet pakottivat clausewitzlaiseen ajatteluun? Onko tätä lähemmin tutkittu suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa.
    Eikö suomalaisen sodan lähtökohdat ole olleet - ja niiden tulee aina olla - Suomen omissa olosuhteissa, asemassa, voimassa ja sen puutteessa? Miksi edellyttää "vieraita jumalia!? Mutta oliko meidän nuorella armeijallamme strategista ajattelua?

    Toisaalta: ylipäällikön työtyyli puolestaan vaikeuttaa jälkiarviota, miten ja minkälaisten prosessien kautta teorian ja käytännön yhteensovittelu oikeasti tapahtui? Päämajassa oltiin usein epätietoisia, mitä "ukko" tarkoitti ja tavoitteli? - Toteutuu mystinen myytin suojelu: avoimuus ei pilaa mysteeriota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voisiko olla niin, että Mannerheim sai pätevyytensä käytännön komentajana - parhaimpina aikalaisistaan - ja ehkä opiskeli itsenäisesti noita teoreetikkoja - mitä sisälsi hänen kirjastonsa? - mutta ylipäällikköaikoina se tieto, mitä oli oli jo sisäistettyä eikä aikaa teorian uudelleenopiskeluun enää ollut.

      Poista
    2. Esittämäsi näkemys on erittäin hyvin perusteltu ja vastaa pitkälti modernin historiantutkimuksen kuvaa Mannerheimista sotapäällikkönä.
      Mannerheim ei siis suorittanut Pietarin sota-akatemiaa (yleisesikuntaupseerin tutkintoa). Tästä huolimatta hän nousi Venäjän keisarillisessa armeijassa kenraaliluutnantiksi ja johti myöhemmin menestyksellä Suomen armeijaa.
      Hänen strateginen ja operatiivinen osaamisensa rakentui pääasiassa seuraavista elementeistä:
      1. Oppi käytännön sotakokemuksesta (Kriisijohtaminen) Mannerheim oli ennen kaikkea käytännön rintamakomentaja, joka oppi sodan realiteetit ja strategisen soveltamisen suoraan taistelukentiltä. Hän osallistui kahteen suureen sotaan Venäjän riveissä:
      Mannerheim osallistui Venäjän-Japanin sotaan (1904-1905) rykmentinkomentajana ja tiedustelutehtävissä, saaden ensikäden kokemusta modernista massasodankäynnistä, logistisista haasteista ja Venäjän armeijan rakenteellisista heikkouksista.
      Ensimmäinen maailmansotaan (1914–1917): Maailmansodassa Mannerheim osoitti kykynsä ja nousi suuren ratsuväkidivisionan sekä myöhemmin kokonaisen ratsuväkiarmeijakunnan komentajaksi. Hän oppi johtamaan suuria joukkoja, soveltamaan liikkuvaa sodankäyntiä ja organisoimaan puolustusta vaikeissa olosuhteissa rintamalinjojen murtuessa.
      Sota ja rintamakomentajuus merkitsi hänelle ainoaa ajateltavissa olevaa reittiä ylenemiseen kenraaliksi, - sekä suorastaan pakkomielteistä hinkua ansaita, hinnasta piittaamatta, korkea Yrjön risti.
      2. Teoreettinen itseopiskelu ja kirjasto: sitaatissa mainitsemasi itsenäinen opiskelu ja kirjasto pitävät paikkansa. Vaikka Mannerheimilta puuttui akateeminen esikuntatutkinto, hän oli sivistynyt aatelismies, joka seurasi aktiivisesti sotilaskirjallisuutta ja ranskalaista sekä venäläistä sotataidon kehitystä. Mannerheim-museon kokoelmiin Kaivopuistossa kuuluu edelleen yli 5 300 kirjaa, joiden joukossa on runsaasti sotahistoriaa, taktiikkaa ja strategiaa käsittelevää kirjallisuutta. Tämä osoittaa hänen pitäneen yllä teoreettista ymmärrystä itsenäisesti.
      3. Yleisesikuntaosaamisen ulkoistaminen ylipäällikkönä:
      Sitaatin loppuosa – "ylipäällikköaikoina se tieto, mitä oli, oli jo sisäistettyä" – on aivan ytimessä siinä, miten Mannerheim toimi Suomen armeijan johdossa.Koska Mannerheim tunnisti omat puutteensa puhtaan akateemisessa esikuntatyössä ja strategisessa suunnittelussa, hän ympäröi itsensä loistavilla yleisesikuntaupseereilla. Hän ei yrittänyt tehdä esikuntatyötä itse, vaan antoi sen koulutetuille asiantuntijoille: Vuoden 1918 sodassa hänen operatiivisena aivonaan toimi Ruotsin yleisesikuntakoulun käynyt Hannes Ignatius.Talvi- ja jatkosodassa Mikkelin Päämajassa todellisina strategisina suunnittelijoina toimivat yleisesikuntapäällikkö Erik Heinrichs ja ennen kaikkea operatiivinen päällikkö (päämajoitusmestarina), kenraalimajuri A. F. Airo. Mannerheim toi ylipäällikkönä pöytään sen, minkä oli rintamalla sisäistänyt: strategisen intuition, autoritäärisen tilannejohtamisen, kyvyn tehdä suuria päätöksiä paineen alla sekä poliittis-sotilaallisen kokonaisnäkemyksen. Teorian uudelleenopiskeluun ei sota-aikana tosiaan ollut aikaa, eikä se ollut ylipäällikön roolissa tarpeenkaan, sillä hän johti ihmisiä ja kokonaisuuksia – ei karttojen piirtämistä.
      Tämä on se sunnuntai-kertomus Marskin toiminnasta. Muitakinon, ja sodan kestäessä, erityisesti saksalaisilta Stalingradin jäkeen saaduistaa opeista ja havainnoista ei hänen johdolla otettu likikään kaikke parasta hyöytä.

      Poista

Kirjoita nimellä.