Järjen
jälkeinen aika
Erasmus Rotterdamilainen kirjoitti
aikoinaan (1509) tyhmyyden ylistyksen, ”Moriae encomium”, joka oli satiiri aikansa
ilmiöistä.
Nykyään vastaavasta opuksesta tulisi ehkä
noita uusia kansanliikkeitämme johtavan intelligenssipuolueen kulttikirja ja
ylistyksen se ottaisi tosissaan, koska lähtee siitä, ettei mikään näkemys voi
olla huonompi toista. Paradoksaalisesti kuitenkin ne, joita yhteiskuntaa
säilyttävissä piireissä pidetään hulluimpina, ansaitsevat enemmän ylistystä.
Tyhmyys voidaan tiettyyn rajaan saakka todeta
jopa objektiivisesti, vaikka sen kriteereistä ei voidakaan päästä syvään
yksimielisyyteen. Mitä suurempaa tyhmyys on, sitä kiivaammin se puolustaa omaa oikeuttaan
ja erinomaisuuttaan. Emme elä vain ns. totuuden jälkeistä aikaa, vaan myös itseään
palvovan tyhmyyden aikaa.
Kysyä voi, onko tässä jotakin uutta ja
olisiko jokin entinen asiain tila ollutkin parempi. Tämä kysymys kuuluu jo
politiikan piiriin ja mikäli se jostakin syystä yritettäisiin ratkaista
demokraattisesti, on luultavaa, että nykyisyyspuolue perisi murskavoiton.
Kyllä nyt on parempi elää kuin koskaan
ennen, mikäli nyt sitten ei ole sairastunut ilmastoahdistukseen tai vastaaviin
muotitauteihin. Tämä riippumatta siitä, miten huono maapallon tulevaisuus
saattaa olla. Ei siitä ainakaan seuraa, että ihmisten pitäisi ryhtyä hysteerisiksi.
Kysymys
tyhmyyden määrästä ja sen vallitsevuudesta elämänpiirissämme ei myöskään
suoranaisesti liity siihen, oliko elämä ennen parempaa vai huonompaa.
Selvää ainakin on, ettei ennallistaminen
ole mahdollisuuksien rajoissa ja että se ei myöskään vähentäisi tyhmyyden määrää,
puhummepa sitten Santigo Ávilan tapaan politiikan ja kulttuurin ”tontokratiasta”
tai arkaaisten uskontojen itselleen vaatimista oikeuksista.
Koskaan, sitten Rooman keisarikunnan
päivien, ei suurvallan johdossa liene ollut Donald Trumpin tasoista poliitikkoa,
mutta on sieltä putinien tasoista hengen lentoa löytynyt sitäkin useammin.
Kannattaa muistaa, ettei vain Trump ole
vaaleilla valittu. Kansat eivät ehkä saa, mitä haluavat, mutta aika lailla
sitä, mitä ansaitsevat Ávilan kirja, jonka luin loppuun kursorisesti, ei itse
asiassa tarjonnut viitteitä tutkimuksiin tai yleensä konkretiaan, mutta eihän
sellaisia ollut Sokrateellakaan.
Sen sijaan kirjoittaja, joka on toiminut
myös liiketalouden professorina, viittasi muutamaan kollegaan, Sokrateen ohella
esimerkiksi Aristoteleeseen, Viktor Frankliin, Zygmunt Baumaniin, Abraham
Maslowiin ja Jose Ortega y Gassetiin ja Carlo M. Cipollaan.
Tämä on ihan OK, mutta ei siitä mitään
keskustelua noiden auktorien kanssa syntynyt. Välillä jo odotin, että tekijä
alkaisi vaikkapa kehitellä ajatusta maailman muuttumisesta likvidiksi, josta jo
Kommunistisessa manifestissa puhutaan ja jota Zygmunt Bauman on kehitellyt.
Sitä ei tullut, mutta ei se nyt niin
paha juttu ole. Esimerkit, joita tekijä on nykymaailmasta vapaalla kädellä kerännyt,
ovat kyllä paljon puhuvia nekin, jopa ilman viitteitä.
Ajatelkaamme avioerojen määrää. Se on
ihan viime aikoina kohonnut ensin 60:een ja sitten jopa 90:een. Jos jokin sitoumus
näyttää muodostuvan esteeksi omien pikku halujen, saati suurten himojen tielle,
se likvidoidaan.
Kyseessä on muuten termi, jota utopistisosialistit
alkoivat soveltaa myös sellaisiin ihmisiin, jotka muodostuivat esteeksi onnen
valtakunnan rakentajille. Totta kai ne oli likvidoitava.
Lasten sijasta nuorille ihmisille ovat
tulleet lemmikeiksi koirat, joita puetaan ihmisten tapaan ja luonnonvastaisesti
kuljetetaan kärryissä. Totta tämäkin. Itse asiassa törmäsin ilmiöön ensi kertaa
Kiinassa vajaat parikymmentä vuotta sitten ja suuresti hämmästelin niiden pukemista
ihmisiksi.
Eläinten inhimillistäminen merkitsee
ihmisten eläimellistämistä. Tämä on asian toinen puoli ja siitä olen itsekin
joskus kirjoitellut.
Ávila kuvaa hauskasti myös internetin maailmaa,
jossa influensserit toimittavat alttaripapin virkaa ja klikkaukset vastaavat sitten rukoilua ja uhraamista. Tyhjänpäiväisyys
on ei voisi olla syvempää.
Kouluissa ja yliopistoissa opitaan
konformismia ja palkitaan tyhjästä. Tekoäly on sekä oppineisuuden että muistin ja
ahkeruuden kehittämisen vihollinen. Politiikka on pelkkää showbisnestä ja
siellä palkitaan viihdyttävimmät pellet, joiden esiintymiset on alusta loppuun
tarkoin laskelmoitu.
Tekijä toteaa, että muutos sotia
edeltävään aikaan verrattuna on oleellisen suuri. Hänkään ei väitä, että olisi
menty paremmasta huonompaan, mikä on toinen juttu.
Kuitenkin tämä asetelma kyllä panee
ajattelemaan, että sotien edellinen Espanja oli aikamoinen helvetti sille
laajalle alaluokalle, jolle ei väestöräjähdyksen jälkeen riittänyt toimeentulon
edellytyksiä ja joka eli syvässä tietämättömyydessä ja surkeassa köyhyydessä.
Kommunismin aate kaikkein primitiivisimmässä
muodossa kaikkine vandalisointeineen ja ryhtyminen Stalinin käsikassaraksi ei liene
köyhälistön taholla ensi sijassa ollut
vain tyhmyyden osoitus, mitä se oli sillä kansainvälisellä älymystöllä, joka
riensi Stalinia auttamaan
Onko tilanne nyt olennaisesti parempi? Hic Gaza, hic salta! Hic Ceuta,
plaudite, amici!
Epäilemättä
sotien jälkeinen valtava elintason nousu, johon liittyy myös koulutuksen olennainen
paraneminen, on joka tapauksessa millä kriteerillä tahansa edistystä, olipa sen
hintana tyhmyyden kukoistus tai ei. Siitä riippumatta voidaan kysyä, onko ollut
ihan välttämätöntä joutua nykyiselle älylliselle ja moraaliselle tasolle, jolla
koko läntinen maailma itse asiassa nyt on.
Tekijä on sijoittanut kirjansa loppuun pitkähkön
selviytymisoppaan hölmöyden maailmassa vaeltaville ja näyttää jopa hautovan
ajatusta, että kokonaisuudenkin tilannetta voitaisiin parantaa. Luulen itsekin,
että se on mahdollista. Ei ole syytä uskoa siihen, että mikään ei muutu.
Itse en jaksanut tuohon pelastusoppiin
syventyä, kun ymmärrän, että omat päiväni tässä maailmassa eivät riitä merkittävään
asioihin vaikuttamiseen. Luulen, että suuri panostaminen mahdottoman
yrittämikseen olisi vain tyhmää, se kun vie aikaa paremmilta harrastuksilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.