Kurkistuksia muurin aukoista

 

Muurinmurtajat I

 

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Julkaisin takavuosina kirjan, nimeltä Itäraja häviää. Nimi, joka oli aika provokatorinen, antoi aihetta sutkauksille ja muuan Suomeen asettunut venäläinen ystäväni totesi, että jos se tosiaan häviää, niin hän kyllä muuttaa maastamme pois.

Luojan kiitos, raja on yhä olemassa ja juuri nyt se on peräti kokonaan suljettu, mikä on historiallisesti ainutlaatuista.

Pyrittiinhän sota-aikoinakin sentään saamaan rajan takaa ihmisiä omalle puolelle ja luvattiin hengen turva ja elatus ja luvattiinpa vielä maksaa hinnaston mukaisesti melko runsaskätisesti aseista, etenkin lentokoneista ja vastaavasta arvokkaasta materiaalista. Haluttaessa järjestyisi matka kauemmas länteen.

Sodalla on oma logiikkansa ja viholliseen pyritään silloin vaikuttamaan kaikin tavoin. Erikoisempaa on, että kulttuurinen erillisyys saattoi rauhan aikana saavuttaa sellaiset mitat kuin tapahtui pitkinä kausina Suomen ja Venäjän välillä, jopa Suomen kuuluessa Venäjän valtakuntaan.

Mutta asiat saattavat muuttua nopeasti. Neuvostokaudella Venäjä pyrki itse säilyttämään etäisyyden länteen, johon Suomi kaikkien merkittävien kriteerien mukaan kuului. Venäläisväestön ollessa pienimmillään 1970-luvulla saattoi sanoa, ettei Suomessa lainkaan asu venäläisväestöä.

Niitä, jotka pitivät venäjää äidinkielenään, vaikka olivatkin täysin integroituneita suomalaiseen yhteiskuntaan, oli niin vähän, ettei lukua useinkaan viitsitty edes esittää tilastoissa. Kysymys oli pikemmin sadoista kuin tuhansista.

Tällä hetkellä maassamme on venäläisiä enemmän kuin Gruusiassa, jossa venäjän kieli ja kulttuuri kuitenkin ovat perinteisesti olleet tärkeässä roolissa ja jonka kansa on suuresti vaikuttanut venäläiseen kulttuuriin.

Suomen ja Venäjän välinen kulttuurinen muuri on ollut jotakin ainutlaatuista, minkä liian helposti unohdamme.

Kulttuurinen raja on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kyllä suuresti madaltunut, mutta se on johtunut lähinnä venäläisten puolella tapahtuneista muutoksista. Rautaesiripun putoaminen, moderni tiedonvälitys ja populaarikulttuuri, yhteinen lingua franca ja muut vastaavat asiat muuttivat nopeasti ja täydellisesti kulttuurisen vaihdannan perusteet.

Sitten tapahtui se, minkä suurimmat nerot ovat pystyneet retrospektiivisesti ennakoimaan jo mongolivalloituksesta ja Iivana Julmasta alkaneen kehityksen perusteella. Etukäteen hekään eivät mainittavasti ilmoittaneet tulevaisuutta koskevia tietojaan.

Mutta se on oma keskustelunsa. Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin erillisyys ei toki sentään merkinnyt täydellistä eristymistä. Kirjallisuudessa, joka oli vielä hiljattain länsimaisen kulttuurin ydin, tapahtui kontakteja, maailmanmaineen saaneita ja muitakin kirjoja käännettiin venäjästä suomeksi ja hieman myös suomesta venäjäksi.

Suomi-aiheesta Venäjän kirjallisuudesta teki klassisen esityksen Valentin Kiparsky, joka peräti suoritti työn sodan aikana, jolloin meillä tajuttiin, että elinetuihimme kuuluu tietää mahdollisimman paljon siitä, miten suuressa naapurissa on meihin suhtauduttu.

Kiparskyn työtä täydensivät muutamat muut esitykset, Venäjän puolelta erityisesti Eino Karhun tutkimus. Joitakin vuosia sitten saatiin myös suomeksi ilmestyneen venäläisen kirjallisuuden bibliografia ja kuva venäläisen kulttuurin vastaanotosta maassamme alkoi täsmentyä.

Tämä kirja on kuitenkin vielä omaa luokkaansa tämän problematiikan tutkimuksessa. Siinä on laajasti käytetty hyväksi kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja ja kyetty muodostamaan aihepiiristä niin tarkka kuva, ettei sellaista mikrofilmirullien aikakaudella olisi voinut kuvitellakaan.

Aloitellessani kirjaa pöyristyin muodikkaasti heti Kiparskyn ja muiden edeltäjien puolesta, heidät kun on tässä lähes täysin unohdettu. Hyvä tapahan olisi vaatinut edeltävän tutkimuksen noteeraamista ja arvioimista, sen perustallehan tutkimus aina rakentuu.

Asiaa lieventää kuitenkin se, ettei tällä kirjalla sinänsä ole suoranaista edeltäjää. Sen aiheena ei ole Kiparskyn tapaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa, vaikka sekin kyllä on muuan teema.

Tässä käsitellään kuitenkin kirjallisia suhteita koko laajuudessaan, mukaan lukien venäläisen kirjallisuuden julkaiseminen ja vastaanotto Suomessa, jolloin aineistona käytetään suuressa määrin sanoma- ja aikakauslehtiä.

Tämä on laajentanut kuvaa olennaisesti, sillä myös Suomessa, kuten Venäjällä, monet laajatkin romaanit julkaistiin aluksi lehdissä jatkokertomuksina

Toki kirjat ovat avainasemassa ja bibliografialle on kertynyt kunnioitettavat 35 pienellä präntättyä sivua. Mutta mikään ei toki ole täydellistä, erinäisiä kirjoja jää kaipaamaan, vaikka kirjan käsittelemä periodi onkin rajattu loppumaan vuonna 1930.

Etenkin Venäjällä ilmestynyttä suomalaista kirjallisuutta puuttuu luettelosta ja myös suomalaista, meillä ilmestynyttä. Edellisestä voisi mainita vaikkapa Neuvosto-Karjalan kansallisrunoilija Jalmari Virtasen, jonka vuonna 1930 ilmestynyt, venäjäksi käännetty kokoelma Na dosuge oli varustettu peräti Maksim Gorkin alkusanoilla. Jälkimmäisestä käy esimerkiksi hyönteistutkija R.F. Sahlbergin kuvaus matkastaan Siperian halki.

Johonkinhan se raja on asetettava ja asia olisi myös perusteltava. Suomenkielinen kirjallisuus katkesi kuin veitsellä leikaten vuonna 1937, jonka jälkeen suomeksi ei saanut enää julkaista mitään. Toki löytyy jokunen sotavagin kuulusteluun liittyvä parlööri ja muuta vastaavaa. Kansanmurha joka tapauksessa alkoi silloin sekä fyysisesti että kulttuurisesti ja se olisi luonteva päätepiste kirjalle.

Mutta ei tämä periodisointi nyt niin paha asia ole, otin sen vain esimerkiksi siitä, että täydellisyys on vaikea asia jopa meidän päivinämme, jolloin robotitkin yrittävät parastaan. Kaikein kaikkiaan kirja on erinomaisen kiinnostava ja nostaa esille paljon uutta historian pimennoista ja sitä on syytä tervehtiä merkkitapauksena.

Mutta tähän blogiin en kirjoita sen enempää, tässähän olisi aineksia vaikka miten laajoihin traktaatteihin ja odotan sellaisia ilmestyvänkin.

Lisää tästä seuraavalla kerralla.

 

Pelätäkö Venäjää?

Pitäisikö meidän Venäjää pelätä?

Dmitri Trenin, Should We Fear Russia? Polity, Cambridge, 2016, 125 s.

Dmitri Trenin on tietoinen siitä, että hänen pikku kirjansa otsikon ”we” on hieman problemaattinen. Hän asuu itse muutaman kilometrin päässä Kremlistä ja hänen työpaikkansa, Carnegie Center on Tverskajalla pistoolinkantaman päässä samasta paikasta.

Sitä paitsi Trenin on Venäjän armeijan eversti evp ja ymmärtääkseni myös Venäjän kansalainen. Ettei nyt vain olisi trolli koko mies?  Kai hän nyt joka tapauksessa on rintaman toisella puolella kuin me länsimaalaiset? Tokko meidän samoja asioita pelkääminen?

Mutta pantakoon nyt ainakin jonkin verran jäitä hattuun. Carnegie Centerin Moskovan toimipiste on kansainvälisessä arvioinnissa hyvin korkealle noteerattu think tank ja sen johtaja Trenin kuuluu poliittisten auguurien tähtikaartiin.

Samaan talliin kuuluu myös, sivumennen sanoen journalisti Andrei Kolesnikov, erittäin terävä Kremlin ruotija, joka jatkuvasti julkaisee kriittisiä analyysejä New Timesissä ja Vedomostissa. Se, joka luuli, ettei Venäjällä saa kirjoittaa muuta kuin Kremlin mieluista tekstiä, lukekoon näitä kolumneja ja miettiköön vielä uudestaan.

Mutta takaisin Treninin analyysiin. Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on vähän itse kullakin omia arvioitaan ja harvalla se nojaa kunnolliseen tuntemukseen. Kremlissä, kuten muuallakin, päättävät ihmiset ja uskottavat analyysit ja ennusteet voivat perustua vain tämän seikan huomioimiseen.

Trenin toteaa, että Venäjän ja lännen suhteissa on syntynyt ”uusi normaali”. Venäjä ei enää pyri takaisin Eurooppaan tai edes länteen, mistä se on aiemmin torjuttu. Sillä ei myöskään ole resursseja eikä tarpeeksi tahtoakaan luoda euraasialaista imperiumia.

Venäläis-kiinalainen allianssikin on epätodennäköinen, sillä Venäjä ei tässä kuviossa olisi täysiarvoinen kumppani. Kiina pyrkii uuteen kaksinapaiseen maailmaan, jossa se on toinen napa, kun taas Venäjä haluaa moninapaista asetelmaa, jossa se on suvereeni omalla alueellaan.

Siitä huolimatta on olemassa Venäjän ja Kiinan entente ja tämän uuden asetelman merkitys on oleellisen suuri. Kiinan puuhaama valtava OBOR (One Belt, One Road) hanke tulee kutistamaan Euraasiaa ja tuomaan Kiinan yhä lähemmäs Eurooppaa.

Vanha idea Euroopasta, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin, on haudattu, mutta Euraasian unionin ja Euroopan unionin yhteistyö voisi olla hedelmällinen asia.

On kuitenkin olemassa vaara, että Venäjä, joka on ollut lännen itäinen osa, muuttuisikin idän läntiseksi päädyksi, varoittelee kirjoittaja.

Kyllähän tästä tuntee esimakua saavansa katsellessaan ympärilleen Pietarissa. Kiinan läsnäolo siellä on käsin kosketeltavaa.  Ensi kesän miljoona kiinalaista turistia taitavat vielä tihentää tunnelmaa.

Joka tapauksessa, turvallisuusrakenteet olisi pantava uusiksi, eikä sellainen enää onnistu ottamatta mukaan Kiinaa.

 Toki venäläinen suuri yleisö ja vähintäänkin sen intelligentsija tuntee itsensä hyvin eurooppalaiseksi ja henkinen muuri Kiinan suuntaan on monin verroin korkeampi kuin Eurooppaan tai Amerikkaan huolimatta siitä, että Venäjä ja Kiina ja muut Shanghain sopimusjärjestön maat ymmärtävät mainiosti toisiaan kansainvälispoliittisissa kysymyksissä.

Liittoutumat ovat liittoutumia ja kulttuuria on kulttuuria. Tähän viime mainittuun kysymykseen Trenin ei poraudu lainkaan. On aika imponoivaa havaita, miten suosittuja Kiina ja kiinalaiset ovat nykyään Venäjällä mielipidetutkimusten valossa. Vielä hiljattain saattoi havaita, että niitä selvästi pelättiin. Luulenpa kuitenkin, että tässä on kyseessä vain konjunktuuri.

Trenin ei usko pakotteiden tehoavan, vaikka ne kyllä haittaavat Venäjän ja Euroopan taloutta. Tämän on moni muukin havainnut.

Vanhan hokeman mukaan se, mikä ei tapa, vahvistaa. Jos ja kun Venäjä selviää nykyisestä seikkailustaan entistä vahvempana, on se lännelle entistä kovempi pala. Ellei se selviä, vaan hajoaa, on piru merrassa.

Tätä jälkimmäistä mahdollisuutta itse kunkin on syytä pelätä, asuipa sitten Kremlin vieressä tai sieltä tuhansien kilometrien päässä.

Treninin mielestä on yhtä kevytmielistä jankuttaa, ettei Venäjää tarvitse pelätä kuin että sitä pitää pelätä. Asian ydin on siinä, että Venäjä on potentiaalinen vaara, jota on käsiteltävä varovasti. Ylimielinen käskyttäminen ei Venäjän kohdalla toimi, vaikka sen resurssit ovatkin enimmäkseen vähäiset sotilaspuolta lukuun ottamatta.

Riskejä olisi pyrittävä vähentämään ja tähän kuuluu muun muassa pidättäytyminen voimien kasaamisesta Venäjän rajoille, mikä muutenkin oli ilmeinen virhe. Venäjä vaatii tiettyä kunnioitusta itseään kohtaan suurvaltana, niin harmillista kuin tämä saattaakin olla.

Hyvät uutiset ovat, että olemme sentään kaukana kylmästä sodasta, johon kuuluivat ideologinen missionäärisyys ja rautaesirippu.

Minulle uutta oli, että Venäjän hallitus nykyään itse julkaisee länsimaista, sitä vastaan kohdistettua kritiikkiä varustaen sen käännöksillä ja kommenteilla. Osoite on inosmi, alaotsikkona ”kaikki, mikä on kääntämisen arvoista”.

Tosiasia on, ettei venäläisten suuren enemmistön uskollisuutta Putinille voida selittää informaatiotilan kaappaamisella hallituksen käsiin sen enempää kuin lännen russofobinen mielialakaan on vain sankaritoimittajien aikaansaannosta. Eri kansoilla nyt vain on erilainen näkökulma asioihin, jokaisella se on jotenkin yksipuolinen.

Kaiken kaikkiaan alan konkarin näkemys asioista ja niiden suhteellisesta tärkeydestä on kiinnostava, vaikka kirjassa ei suuria sensaatioita olisikaan.

Itselleni toki tulee tämän johdosta taas kerran mieleen, että päättömän EU:n niin sanottu ulkopolitiikka Venäjään nähden olisi syytä muuttaa ennen kuin on myöhäistä. Ehkäpä Merkel jo piankin voisi tehdä tilaa kyvykkäille alanmiehille, joita Saksassa on aina ollut.

Konjunktuurista toiseen

 

Muurinmurtajat II

 

Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.

 

Tämä kirja on siis oikeastaan artikkelikokoelma, mutta sellaiseksi poikkeuksellisen hyvä ja merkittävä. Tuota kunnioitettavaa julkaisumuotoahan on Venäjällä tapana pilkata ”joukkohaudaksi” (bratskaja mogila), jonne ne artikkelit häviävät ikuisiksi ajoiksi ja vain ani harvat niitä löytävät.

Tämän kirjan osaksi sellainen kohtalo ei varmastikaan tule. Se koostuu ihan oikeista tutkimuksista eikä ole pelkkä vanhojen käsitysten kompilaatio. Sen lähimpänä edeltäjänä pidettävästä Kiparskyn kirjasta se poikkeaa niin paljon, että alasta kiinnostuneen on ehdottomasti luettava molemmat. Niissä on tuskin mitään yhteistä.

Muuan kirjoittajien mielenkiinnon kohde ovat olleet venäläisen kirjallisuuden suomennokset. Ben Hellmanin muutama vuosi sitten julkaiseman bibliografian täydennykseksi on tässä kirjassa löytynyt niin paljon etenkin lehdissä ilmestynyttä aineistoa, että se on alan asiantuntijatkin hämmästyttänyt.

Ben Hellman ja vaimonsa Erja ovat tässäkin kirjassa jatkaneet ansiokasta uraansa suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden tutkijoina. Muitakin vanhemman polven tutkijoita on ollut asialla, mutta myös uutta polvea, mukaan lukien sellaista, jolla on äidinkielenään venäjä.

Venäjää ja sen tutkimusta harjoittavan väen määrä Suomessa on 1970-luvusta lähtien kasvanut valtavasti. Silloin porukka vielä mahtui yhteen taksiin, nyt pitää olla jo linja-auto, ehkäpä peräti kaksikerroksinen.

Myös Helsingin yliopiston Venäjän kielen ja kirjallisuuden laitoksen tuolloin aloitetut ulkomaansuhteet ovat yhä uudelleen tuottaneet tulosta, mikä näkyy tässäkin julkaisussa.

Venäjän tutkimus vietti sattuneesta syystä kituvaa elämää Neuvostoliiton mahtavuuden aikoina. Sitten se sai äkillisen piristysruiskeen, kun EU:ssa haluttiin tietää lisää siitä, miten suomalaiset olivat onnistuneet hoitamaan idänsuhteensa niin hyvin. Sen takana täytyi olla ylivertaista Venäjän tuntemusta.

En puutu tässä enempää siihen, missä määrin ja missä suhteessa kyseessä oli harhakäsitys. Joka tapauksessa siinä oli yksi esimerkki siitä, miten suhdanneherkkää akateemnenkin Venäjän tutkimus on ollut niin meillä kuin muuallakin.

Venäjän tullessa ns. normaaliksi valtioksi katsottiin rahoittajapiireissä, ettei sen tutkimiseen ole syytä erityisemmin panostaa. Rahahanat pantiin kiinni yhtä helposti ja perusteellisesti kuin ne oli erityisesti Amerikassa avattu toisen maailmansodan aikana ja erityisesti sen jälkeen.

Putinin kehittäessä uudentyyppistä fasistista järjestelmäänsä kiinnostus Venäjään lisääntyi, mutta Ukrainan sodan alettua se on aika yksipuolisesti suuntautunut Venäjän olemuksellisen pahuuden selvittämiseen ja välineellisiin tutkimuksiin, joiden on haluttu edistävän sen vastaista taistelua.

Kaunokirjallisuus on erityisesti Venäjällä aina ollut poikkeuksellisen tärkeä kansallisen kulttuurinmuoto. Kirjailijat ovat olleet siellä niin historioitsijan kuin papin ja tuomarin roolissa ja kirjallisuuden kautta älymystö on pyrkinyt tuomaan esille sen elämän totuuden (pravda žizni), jota valta on yhä uudelleen yrittänyt monopolisoida ja kätkeä.

Pidän selvänä, että kirjallisuuden tutkimus ja siihen perehtyminen antavat enemmän sille, joka haluaa tuntea Venäjää, kuin parhaimpienkaan ajatushautomoiden lennokkaat epistolat.

Joitakin symbolista on siinä, että kuten Valentin Kiparskyn teos Suomi Venäjän kirjallisuudessa ilmestyi sodan aikana, niin myös tämä suomalais-venäläisten kirjallisuussuhteiden suuri kartoitus ilmestyy aikana, jolloin valtioidemme välinen raja on kokonaan suljettu.

Mutta asiaan. Ne välittäjäryhmät, jotka toimivat Suomea ja Venäjää erottavan Kiinan muurin murtajina olivat ymmärrettävästi ennen muuta sellaisia, joille molemmat kielet olivat tuttuja jo lapsuudesta. Pietarin suomalaiset ja inkeriläiset olivat tässä suhteessa poikkeuksellisen tärkeitä, mikä sinänsä on tunnettu asia, mutta vasta tässä nousee todelliseen merkitykseensä.

Ammattiryhmistä yllättävän tärkeä olivat upseerit, jotka aina osasivat venäjää ja usein olivat myös Venäjällä kauan palvelleita. Kääntäjiä löytyi aina kenraalitasolle saakka.

Papit ja opettajat ja aivan erityisesti Pietarin suomalaisen seurakunnan ja koulun piirissä toimineet olivat keskeinen ryhmä sekä venäläisen kirjallisuuden kääntäjinä että suomalaisuusaatteen edistäjinä, myös koko maan kannalta ajatellen. Tämäkin asia on sinänsä tunnettu, mutta tuskin vieläkään täydessä määrin arvostettu.

Opettajat myös Suomessa ahkeroivat käännösten parissa ja tietenkin on noteerattava erityisesti ns. Moskovan maisterien rooli. Heihinhän kuului merkittävä ja sekalainen joukko, josta löytyvät niin opettaja ja poliitikko ”hurja Hilja” Riipinen ja kirjailija Ilmari Kianto, sekä monitoimimies Toivo T. Kaila kuin kristillisessä työssä ja Pikkujättiläisen toimittajana ansioitunut Yrjö Karilas.

Erikoisimpiin tässä joukossa kuuluu aktiivinen kirjailija ja kääntäjä Martti Bergh (Wuori), joka aikanaan toimi myös Kuopion kuvernöörinä.

Konservatiivien piirissä Venäjää ja sen tarpeita pyrittiin ymmärtämään ja vanhasuomalaiset saivat sortokausien aikana niskaansa todellisen vihan ryöpyn ja hengenvaarakin oli tarjolla. Joka tapauksessa suuria venäläisen kirjallisuuden ystäviä olivat aikoinaan muiden muassa niin V.A.Koskenniemi kuin Maila Talvio.

On kiinnostavaa, että Suomessa ilmestyneellä Finljandskaja Gazetalla oli keskeinen rooli suomalaisten kirjailijoiden teosten kääntäjänä. Bobrikovilaisena syystäkin pidetty lehti julkaisi paljin myös kiivaiden venäläisen sortopolitiikan vastustajien, kuten Juhani Ahon, Bertel Gripenbergin ja Eino Leinon tekstejä.

Kyseessä saattoi olla suunnitelmallinen kulttuurioffensiivi ja määrätietoista vaikuttamisyritystä voi havaita tiettyjen kirjailijoiden suuntaan.

Tässä kirjassa valotetaan kiinnostavasti entistä syvemmältä sitä murrosta, jonka mukana venäläisestä kulttuurista haluttiin sitten suuren suojasään jälkeen jo ennen ensimmäistä maailmansotaa kääntyä poispäin, erityisesti länteen.

Romaanisten maiden suuntaakin ehdoteltiin ja niillä oli roolinsa myös esimerkiksi Koskenniemen uralla. Toki Saksa nousi sittemmin uusien konjunktuurien myötä johtavaan rooliin.

1900-luvun alku oli venäläisen kirjallisuuden suurta juhlaa Suomessa ja asiaa edisti suuresti se, että Venäjän intelligentsija oli yleensä aina Suomen puolella taantumuksen sortopolitiikkaa vastaan, jopa hyvin aktiivisesti ja riskin ottaen.

Suuri Suomen ystävä oli tunnetusti Maksim Gorki, joka moitti suomalaisia siitä, että nämä olivat alentuneet myöntyvyyspolitiikkaan, siis samoin kuin Lenin, joka tuskaili suomalaisten puuttuvaa aktiivisuutta separatismissaan. Gorkista tuli bolševikki, mutta myös monet kiivaat antibolševikit kannattivat Suomea ja suorastaan ihailivat sitä. Erityisesti Aleksandr Kuprin, joka yhä syystäkin luetaan suuriin venäläisiin klassikoihin.

Myös Leonid Andrejev oli tunnetusti suomalaismielinen ja samaan joukkoon voi tosiaan laskea koko intelligentsijan yleisestikin, se kun oli kauttaaltaan vallitsevan järjestelmän vihollinen. mikäli joku sitä tavalla tai toisella tuki, joutui nopeasti ulkopuolelle leirin.

Intelligentsija käänsi ja julkaisi ennen vallankumousta suomalaista kirjallisuutta suuren antologian, jonka tekemiseen osallistuivat alan huiput.

Suomalais-Venäläinen veljeily saavutti kulminaatiopisteensä keväällä vuonna 1917, kun Suomessakin yleisesti ja poikkeuksetta juhlittiin ja ylistettiin vapauden sankaria, Kerenskiä.  Pietarissa avattiin silloin suuri suomalaisten taitelijoiden näyttely, jota Ivan Bunin on herkullisesti selostanut, mistä Ben Hellman on kirjoittanut suomeksi (ks. Vihavainen: Haun mnogo tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Syksy ja erityisesti vuosi 1918 toivat sitten uuden vaiheen suomalais-venäläisiin suhteisiin. Maailmansodan aikana tavattomasti paisunut venäläisväestö Suomessa joutui suoranaisen rasismin kohteeksi ja yritettiin kokonaan karkottaa.

Venäläisen kirjallisuuden harrastus ja ihailu eivät kuitenkaan Suomessa päättyneet, vaan jatkuivat yllättävänkin elinvoimaisina. Vanhat ystävät, kuten Maksim Gorki, joka tosin olikin poliittisesti muuttunut aivan eri mieheksi, haluttiin nyt unohtaa ja sen mukana muukin venäläisyys, jonka varjo oli noussut uhkaavana koko maan ylle.

Mutta konjunktuurit vaihtelevat. Kaikki venäläisyys nousi taas toisen maailmansodan jälkeen arvoon arvaamattomaan. Kenties paradoksaalisena voisi pitää, että se tapahtui juuri silloin, 1970-luvulla, kun venäläisyys oli Suomesta hävinnyt miltei kokonaan ja neuvostoturistitkin saapuivat tänne vain pistäytymään ja liikkuivat pelokkaina ryhminä, joita paimennettiin paikasta toiseen.

Nyt elämme taas erästä uutta vaihetta venäläis-suomalaisissa suhteissa. Samaan jokeen ei voi kahta kertaa astua ja nytkin tilanne on omalla tavallaan aivan uusi ja entisistä aallonpohjista poikkeava.

Meillä on nyt maassa vakituisesti asuvia venäjänkielisiä ihmisiä sekä suhteellisesti että absoluuttisesti enemmän kuin koskaan ennen ja samaan aikaan ulkopoliittinen kriisi koettelee Suomen ja Venäjän suhteita, jotka ovat käytännössä katkenneet.

On selvää, että myös tänä aikana venäläisväestössä on niin omat Suomen ystävänsä kuin bobrikovilaisensa. Toisin kuin ennen, meillä on myös suuri määrä kaksoiskansalaisia. Voi pitää erinomaisena suorituksena sitä asiaa, ettei mitään mainittavaa konfliktia ole ainakaan vielä syntynyt.

Todettakoon, että myös viime sotien aikana venäläinen vähemmistömme pysyi solidaarisena Suomelle. Sehän oli kauttaaltaan antibolševistista ja syystä pelkäsi rajan murtumista.

Luojan kiitos, sodalta olemme vielä säästyneet, mutta on selvää, että putinistisen Venäjän politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös venäläisyyden ja venäläisen kulttuurin asemaan kaikkialla. Olisi suuri virhe ja vanhinko meille itsellemme, mikäli sitä alettaisiin naiivisti syrjiä.

Tältäkin kanalta uusi teos ansaitsee kiitosta. kaiken kaikkiaan, se on kirja, jonka jokaisen asianharrastajan ja yleensäkin myös suomalaisesta kulttuurista kiinnostuneen solisi lukevan.

Kirjassa mainitaan useita nyt jo täysin unohtuneita teoksia, joiden aiheena ovat esimeriksi Pietarin suomalaiset. Tämä teema on kirjallisuudessa niin vähän tunnettu, että soisi kustantajien ottavan onkeensa uusintapainosten mahdolllisuduen. Tekijänpalkkiotkaan eivät enää ole ongelmana.

 

 

 

 

Liberaalin pakinat

 

Eino Leino, Pakinat II. Toimittanut Aarre M. Peltonen. Otava 1960, 277 s. (Teemun teatteri eli valtakunnallisia elämänkuvia II. Suurlakosta 1905 vuoteen 1914; Kanttori Sepeteuksen kirjeitä maailman menosta sekä muut pakinat 1916-1925).

 

Eino Leino ei eläessään pelkästään juopotellut, vaan oli parhaina päivinään samanaikaisesti hyvin tuottelias runoilija, kääntäjä, proosakirjailija ja lehtimies. Itse asiassa herättää hämmästystä, että elämään sen lisäksi mahtui niin paljon myös viinaa ja naisia (vrt.Vihavainen: Haun runoilijan rakkaudet tulokset).

Poliittisena pakinoitsijana Leino esiintyi useilla nimimerkeillä. Helsingin Sanomien Teemu on tunnetuin, mutta hän käytti monia muitakin nimimerkkejä ja forumeita.

Pakinoissa on hyvin vahva liberaalinen eetos, mikä tuolloin tarkoitti erityisesti kirkonvastaisuutta ja tietenkin myös venäläisen sortovallan vastaisuutta. Käytännössä vanhasuomalaiset, myös puolueena, saivat niskaansa pahimmat ryöpyt.

Leino ei kavahtanut käydä terrierin lailla myös yksittäisten henkilöiden kimppuun ja riepotella näitä aivan estottomasti. Maila Talviota hän kunnioitti epiteetillä ”meidän etevin koomikkomme”. Itse asiassa kirjailijatar oli maamme ainoa todellinen koomikko, mutta sitäkin lahjakkaampi: kaikki, mihin hän tarttui, muuttui naurettavaksi…

Muutkin vanhasuomalaiset saivat kyytiä, alkaen jo edesmenneestä Yrjö-Koskisesta ja päätyen parhaillaan toimiviin Danielson-Kalmariin, Aspelin-Haapkyään ja Paavo Virkkuseen, varsinaisista kirkonmiehistä puhumatta.

Leinolle, kuten maamme tuon aikaisille kulttuurivaikuttajille yleensä, oli Ranska se liberaalinen mallimaa, jota ihailtiin. Ranskan sekulaarisuus, laïcité oli tavoite, joka Suomessa tuntui vielä kaukaiselta.

Kirkon ero valtiosta, Siviiliavioliitto, kunnallinen väestökirjanpito, uskonnon kouluopetuksen pakkauttaminen, tätä kaikkea Leino vaati tinkimättä, mutta vastavoimat olivat vielä mahtavia, vaikka sosialidemokraatitkin olivat pitkälti samalla asialla.

Yhtä tärkeä kuin kysymys kirkosta oli myös koulukysymys. Leinon visio koulusta on varsin moderni: uskontoa ei siellä opetettaisi ja historianopetuksessa vallitsisi kulttuurihistoriallinen painotus, äidinkielestä tulisi suurin oppiaine ja siinä opetettaisiin myös Suomen kirjallisuutta. Kielissä ei tankattaisi kielioppia, vaan opetettaisiin käyttämään kieltä ja myös opiskeltaisiin kirjallisuutta siinä yhteydessä.

Ruotsinkieleen Leino suhtautui varsin suvaitsevaisesti ja pilkkasi sitä, että vanhasuomalaiset halusivat nostaa kieliasian ykkösasiaksi. Ruotsalainen puoluehan oli myös perustuslaillisella linjalla ja se olli Leinon mielestä keskeistä.

Vanhasuomalaisten vakuuttelut siitä, että hekin olivat olleet isänmaallisia myöntyvyyslinjallaan, eivät saanet armoa Leinon silmissä.

Poliittiset pakinat suurlakon ja sitä seuranneen yleistä äänioikeutta vaatineen taistelun aikana olivat varsin kirpeitä. Sosialidemokraatteja Leino ei erityisemmin ahdistellut, sillä hellä oli pitkälti samanlaisia vaatimuksia, sekä äänioikeuden että kulttuurin suhteen

Leino puuttui myös kansainväliseen politiikkaan ja kirjoitti parodioita venäläisistä byrokraateista, jotka eivät tienneet, kuka oli Maksin Gorki, josta koko maailma puhui. Suuri Suomen ystävä ja tunnettu radikaali hän oli ja kävi myös Suomessa, jossa hänellä riitti ystäviä.

Finljandskaja gazeta, tuo bobrikovilainen keisarillisen byrokratien ja venäläisen chauvinismin äänenkannattaja, jota Leino kuvauksensa mukaan luki sanakirjan kanssa, innostui kerran myös kirjoittamaan suomalaisesta kirjallisuudesta.

Eihän se paljon ollut, mutta sentään jonkinlainen alentuminen Suomen puoleen. Leino totesi, että venäläistä kirjallisuutta oli viime aikoina suomennettu valtavasti, mutta suomalainen kirjallisuus oli sen sijaan saanut tuskin minkäänlaista jalansijaa Venäjällä. Ehkäpä käännöksiä voitaisiin sponsoroida? (vrt. Vihavainen: Haun henkinen muuri tulokset).

Vuoden 1917 suurista tapahtumista kertovia artikkeleista ei tässä kokoelmassa ole kuin nimeksi ja sama koskeen vuoden 1917 kansalaissotaa. 27.1.1918 kirjoittanut Leino totesi joka tapauksessa profeetallisesti, että se sota on jo alkanut, ”vaikka ei ehkä ole vielä huippuunsa kehittynyt”.

Suomen uusi vapaus hukutettaisiin siis verivirtoihin. Olihan se sieltä vielä kerran nouseva, mutta Leinoa ”suututtaa ja säälittää tämä mielipuolisuus maassa, jonka juuri nyt olisi esitettävä koko maailmalle valtiollinen kypsyyskokeensa.

 

Sellaistahan se oli. Leino puuttui myös erääseen ajan suureen skandaaliin, joka saavutti suurta kansainvälistä kuuluisuutta, nimittäin Beilisin oikeusjuttuun Kiovassa.

Kyseessähän oli tekaistu prosessi, jossa yritettiin tuomita muuan juutalainen siitä, että hän olisi muka rituaalimurhannut nuoren kristityn pojan.

Ajan suuret kulttuurin gurut riensivät epäillyn avuksi ja hänen syyttömyytensäkin osoitettiin lopulta. Leino leimasi koko sopan ”pyhää Venäjää” muka puolustavien piirien provokaatioksi ja oli siinä epäilemättä oikeassa.

Ne, joilla on kaalia parrassaan

 

Izborskin isänmaalliset

 

     Izborskin klubilaisista on tullut aina silloin tällöin kirjoitettua (ks. Vihavainen: Haun izborskin klubi tulokset, tai esim. Vihavainen: Haun dugin tulokset ).

     Usein olen nimittänyt ryhmää ”hämärämiehiksi” tai ”lunatic fringeksi” ja mielestäni se sopiikin sille aika hyvin. Näin siitä huolimatta, että Venäjän ainoa sen hetkinen fysiikan nobelisti Alfjorovkin kuului klubiin. Kieltämättä siinä on mukana erilaisia aineksia.

     Kaikille yhteistä näyttää joka tapauksessa olleen ja olevan sellainen lännenvastaisuus, jota voisi nimittää viskeraaliseksi englannin kautta ymmärtämäämme latinaa käyttäen. Vastenmielisyys ei tule päästä, vaan sisuksista.

     Ei tässä lännen ja lännettymisen vastaisessa venäläisessä liikkeessä sellaisenaan tietysti mitään uutta ole. Siinä mielessä klubi jatkaa parin sadan vuoden ikäistä slavofilian traditiota, tällä kertaa erityisesti ”euraasialaisin” ja ”geopoliittisin” tunnuksin.

     Sen yhteydessä voidaan puhua venäläisestä chauvinismista, mutta se on ymmärrettävä imperialistiseksi, eikä puhtaasti kansalliseksi. Imperialismi, ”mantereen valtapiirin” herruus on kaikenkattava tavoite (ks. Vihavainen: Haun империя суши tulokset).

     Olennaista on myös oman, erityisen sivilisaation korostaminen ja sen asettaminen läntisen sivilisaation vastakohdaksi, kuten eilisessä Duginin haastattalussa (Vihavainen: Duginin haastattelu ) taas todettiin.

     On ymmärrettävää, ettei amerikkalainen sivilisaatio innosta moniakaan kansoja, mikä tuossa maassa on aina ollut mahdotonta ymmärtää. Kaikki maailman ihmiset vain eivät näe maanpäällistä paratiisiaan jossakin keskilännen tyylisessä piknik-illassa lihapatojen äärellä.

     Mitä izborskilaisiin tulee, he tietenkin näkevät oman, venäläisen sivilisaationsa korkeampana kuin läntisen, joka etenkin Euroopassa (Gayropa) ei ainoastaan harjoita itsetuhoista onanismiaan hedonististen tunnuksiensa alla, vaan vaatii kaikkia mukaan samaan rinkiin.

     Tämä on sangen lainomaisesti aiheuttanut vastarektion, joka kuuluu samaan joukkoon, kuin aikoinaan Saksan ja Japanin kulttuurinen nousu ”juutalaiseksi” katsttua anglosaksista hegemoniaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun oksidentalismi tulokset ).

     Izborskilaisista moni on ilmeisesti ateisti, klubin puheenjohtaja Aleksandr Prohanov taas on ilmeinen uskonnollinen kiliasti, kyuten myös klubin muut prelaatit ja geopolitiikan guru Aleksandr Dugin, postmodernin kulttuurin taannoinen entusiasti, vaikuttaa tässä suhteessa kyyniseltä. Jokunen entinen KGB-kenraali on sen sijaan tässäkin piirissä briljeerannut uskonnollisuudellaan ja kaikki tietenkin ymmärtävät ortodoksisen kirkon merkityksen lännestä erottavana tekijänä.

      Eilinen Duginin haastattelu on siitä hyvä ja hyödyllinen, että haastateltu siinä esittää lyhyesti koko filosofiansa, jossa lännestä erottautumisen, geopoliittisen herruuspyrkimyksen ja uskonnon välineellisen käytön ohella tärkeää on valtiokeskeisyys, etatismi. Dugin näyttää juuri saaneen aikaan aiheesta kirjankin.

     Valtiokeskeisyys on tietenkin läntisen, liberaalin yksilökeskeisyyden vastakohta ja vanhaan slavofiiliseen traditioonkin kuuluu keskeisenä sobornost-periaate. Se tarkoittaa, että kansa hurskaasti ratkaisee asiat konsensuksella, mikä mahdollistaa oikeudenmukaisuuden, eikä sorru demokraattiseen äänestyspolitiikkaan, jossa taas ratkaisee enemmistö eli voima (ks. Vihavainen: Haun puolan valtiopäivät tulokset ).

      Oikeus näin ajateltuna on oikeutta totella totuutta ja oikeudenmukaisuutta ja alistua siihen vapaaehtoisesti. Käytännössä valtiokeskeisyyden suuria hetkiä ovat aina sodat. Sodan aikana kansakunta vetäytyy valtionsa ympärille ja tekee yksimielisyydestä korkeimman hyveen.

     Veneen keikuttajat pannaan kuriin tavalla tai toisella. Henkinen liikkuvuus kutistuu tietenkin minimiin ja julkinen sana vilisee älyllisiä limboja.

     Ei kannattane ihmetellä, että Venäjä on juuri nyt tällaisessa tilassa, mikä myös vastaa izborskilaisten tavotteita. On syytä huomata, että sama ilmiö, suuri älyllinen ja moraalinen regressio on vastaavasti tapahtunut myös meillä. Normaali kriittinen ajattelukin herättää julkisuudessa herkästi rajuja intohimoja ja suuri enemmistö pitää suunsa kiinni, mikäli sillä sattuisi olemaan omaperäisiä ajatuksia.

     Venäjäläisen sivilisaation erillisyys läntisestä (vrt. Vihavainen: Haun venäjän historian kirottu kysymys tulokset ) on yleisesti hyväksytty tosiasia, jonka panivat merkille niin Oswald Spengler kuin Samuel Huntington ja moni muukin. Venäjän länsimaisuuden tietty puolinaisuus ja sen 1900-luvun erillisyys lännestä ovat antaneet asialla runsaasti lisää uskottavuutta.

     Joillekin pyhä puolustussota kollektiivista länttä vastaan (onhan se nyt myös sitä) on ollut uskonsotaa ja Venäjää on nimitetty peräti koko ihmiskunnan viimeiseksi toivoksi. Jos se murtuu, pääsee saatanallisuus koko maailmassa itsevaltiaaksi.

     Aleksandr Prohanovin proosaruno Venäjästä kuvaa sitä, miten asia voidaan tässä suhteessa käsittää:

Александр Проханов: Мы — Богорусь | Изборский клуб. My- Bogorus, aloittaa Izborskin klubin puheenjohtaja: Me olemme Jumalvenäjä.

     Sen jälkeen seuraa venäläisen kulttuurin tiettyjen, kieltämättä useinkin sangen arvostettavien ja hienojen symbolien latelua, Dostojevskin Puškinin patsaan paljastustilaisuudessa vuonna 1880 pitämän puheen hengessä, jokseenkin omituista Jevgeni Oneginin Tatjanan ihastelua myöten.

     Toki se kaikki on ihan sallittua ja muistuttaa meitä siitä, että muuan maailmankirjallisuuden suurimmista neroista, Dostojevski nimitti venäläisiä ”jumalankantajakansaksi” (narod-bogonosets).

     Meistä tuo kaikki saattaa kuulostaa irvokkaalta typeryydeltä, joka on muuri yhtä vakuuttavaa kuin stalinistinen propaganda aikoinaan, mutta voimme tässä muistaa meillä sotien aikaan täysin vakavasti esitetyn ajatuksen Suomesta Jumalan valittuna kansana. Nythän sitä ei kannata esittää.

     Kannattaa muistaa, että tuolla paatoksella on syvät juurensa Venäjän historiassa ja kulttuurissa. Ne on nyt valjastettu raakaan sotaan, jolla on imperialistinen luonne ja jonka kansakunnan kohtalolla uhkapeliä pelaava entinen KGB-filuuri pani alulle.

    Emme hyväksy tuota sotaa, eikä moni täällä lännessä ole myöskään hyväksynyt edes ajatusta siitä, että Venäjä saisi jatkaa olemassa oloaan kulttuurisesti siitä selvästi poikkeavana valtiona, joka samalla ollisi jopa suurvalta.

     Saattaa hyvinkin jäydä niin, että Putinin armeijat lyödään niin perin pohjin, että uuden Venäjän on pakko liittyä lännen liberaaliseen yhteisöön tai sitten hiipua mitättömyyteen siitä erotettuna. Nyt molemmat vaihtoehdot ovat yhä auki, eikä kumpikaan vaikuta todennäköiseltä. Tässä perusteluksi riittänee yksi kirjainyhdistelmä: BRICS.

    Kun Mao otti vallanKiinassa, alettiin Amerikassa kysyä: Who lost China? Siihen ei vastaukseksi riitä, ettei kukaan, kun ei sitä koskaan omistettukaan.

     Venäjän kohdalla vaihtoehtona olisi ehkä kuitenkin voinut olla yhteistyökykyinen Venäjä, joka olisi voinut olla Euroopan strateginen kumppani: tarpeeksi vahva ollakseen sille hyödyllinen, mutta myös tarpeeksi pieni ollakseen sille vaaraton. Näinhän muuan merkittävä politiikan analyytikko aikoinaan pohdiskeli.