Pelätäkö Venäjää?

Pitäisikö meidän Venäjää pelätä?

Dmitri Trenin, Should We Fear Russia? Polity, Cambridge, 2016, 125 s.

Dmitri Trenin on tietoinen siitä, että hänen pikku kirjansa otsikon ”we” on hieman problemaattinen. Hän asuu itse muutaman kilometrin päässä Kremlistä ja hänen työpaikkansa, Carnegie Center on Tverskajalla pistoolinkantaman päässä samasta paikasta.

Sitä paitsi Trenin on Venäjän armeijan eversti evp ja ymmärtääkseni myös Venäjän kansalainen. Ettei nyt vain olisi trolli koko mies?  Kai hän nyt joka tapauksessa on rintaman toisella puolella kuin me länsimaalaiset? Tokko meidän samoja asioita pelkääminen?

Mutta pantakoon nyt ainakin jonkin verran jäitä hattuun. Carnegie Centerin Moskovan toimipiste on kansainvälisessä arvioinnissa hyvin korkealle noteerattu think tank ja sen johtaja Trenin kuuluu poliittisten auguurien tähtikaartiin.

Samaan talliin kuuluu myös, sivumennen sanoen journalisti Andrei Kolesnikov, erittäin terävä Kremlin ruotija, joka jatkuvasti julkaisee kriittisiä analyysejä New Timesissä ja Vedomostissa. Se, joka luuli, ettei Venäjällä saa kirjoittaa muuta kuin Kremlin mieluista tekstiä, lukekoon näitä kolumneja ja miettiköön vielä uudestaan.

Mutta takaisin Treninin analyysiin. Venäjän tilasta ja tulevaisuudesta on vähän itse kullakin omia arvioitaan ja harvalla se nojaa kunnolliseen tuntemukseen. Kremlissä, kuten muuallakin, päättävät ihmiset ja uskottavat analyysit ja ennusteet voivat perustua vain tämän seikan huomioimiseen.

Trenin toteaa, että Venäjän ja lännen suhteissa on syntynyt ”uusi normaali”. Venäjä ei enää pyri takaisin Eurooppaan tai edes länteen, mistä se on aiemmin torjuttu. Sillä ei myöskään ole resursseja eikä tarpeeksi tahtoakaan luoda euraasialaista imperiumia.

Venäläis-kiinalainen allianssikin on epätodennäköinen, sillä Venäjä ei tässä kuviossa olisi täysiarvoinen kumppani. Kiina pyrkii uuteen kaksinapaiseen maailmaan, jossa se on toinen napa, kun taas Venäjä haluaa moninapaista asetelmaa, jossa se on suvereeni omalla alueellaan.

Siitä huolimatta on olemassa Venäjän ja Kiinan entente ja tämän uuden asetelman merkitys on oleellisen suuri. Kiinan puuhaama valtava OBOR (One Belt, One Road) hanke tulee kutistamaan Euraasiaa ja tuomaan Kiinan yhä lähemmäs Eurooppaa.

Vanha idea Euroopasta, joka ulottuisi Lissabonista Vladivostokiin, on haudattu, mutta Euraasian unionin ja Euroopan unionin yhteistyö voisi olla hedelmällinen asia.

On kuitenkin olemassa vaara, että Venäjä, joka on ollut lännen itäinen osa, muuttuisikin idän läntiseksi päädyksi, varoittelee kirjoittaja.

Kyllähän tästä tuntee esimakua saavansa katsellessaan ympärilleen Pietarissa. Kiinan läsnäolo siellä on käsin kosketeltavaa.  Ensi kesän miljoona kiinalaista turistia taitavat vielä tihentää tunnelmaa.

Joka tapauksessa, turvallisuusrakenteet olisi pantava uusiksi, eikä sellainen enää onnistu ottamatta mukaan Kiinaa.

 Toki venäläinen suuri yleisö ja vähintäänkin sen intelligentsija tuntee itsensä hyvin eurooppalaiseksi ja henkinen muuri Kiinan suuntaan on monin verroin korkeampi kuin Eurooppaan tai Amerikkaan huolimatta siitä, että Venäjä ja Kiina ja muut Shanghain sopimusjärjestön maat ymmärtävät mainiosti toisiaan kansainvälispoliittisissa kysymyksissä.

Liittoutumat ovat liittoutumia ja kulttuuria on kulttuuria. Tähän viime mainittuun kysymykseen Trenin ei poraudu lainkaan. On aika imponoivaa havaita, miten suosittuja Kiina ja kiinalaiset ovat nykyään Venäjällä mielipidetutkimusten valossa. Vielä hiljattain saattoi havaita, että niitä selvästi pelättiin. Luulenpa kuitenkin, että tässä on kyseessä vain konjunktuuri.

Trenin ei usko pakotteiden tehoavan, vaikka ne kyllä haittaavat Venäjän ja Euroopan taloutta. Tämän on moni muukin havainnut.

Vanhan hokeman mukaan se, mikä ei tapa, vahvistaa. Jos ja kun Venäjä selviää nykyisestä seikkailustaan entistä vahvempana, on se lännelle entistä kovempi pala. Ellei se selviä, vaan hajoaa, on piru merrassa.

Tätä jälkimmäistä mahdollisuutta itse kunkin on syytä pelätä, asuipa sitten Kremlin vieressä tai sieltä tuhansien kilometrien päässä.

Treninin mielestä on yhtä kevytmielistä jankuttaa, ettei Venäjää tarvitse pelätä kuin että sitä pitää pelätä. Asian ydin on siinä, että Venäjä on potentiaalinen vaara, jota on käsiteltävä varovasti. Ylimielinen käskyttäminen ei Venäjän kohdalla toimi, vaikka sen resurssit ovatkin enimmäkseen vähäiset sotilaspuolta lukuun ottamatta.

Riskejä olisi pyrittävä vähentämään ja tähän kuuluu muun muassa pidättäytyminen voimien kasaamisesta Venäjän rajoille, mikä muutenkin oli ilmeinen virhe. Venäjä vaatii tiettyä kunnioitusta itseään kohtaan suurvaltana, niin harmillista kuin tämä saattaakin olla.

Hyvät uutiset ovat, että olemme sentään kaukana kylmästä sodasta, johon kuuluivat ideologinen missionäärisyys ja rautaesirippu.

Minulle uutta oli, että Venäjän hallitus nykyään itse julkaisee länsimaista, sitä vastaan kohdistettua kritiikkiä varustaen sen käännöksillä ja kommenteilla. Osoite on inosmi, alaotsikkona ”kaikki, mikä on kääntämisen arvoista”.

Tosiasia on, ettei venäläisten suuren enemmistön uskollisuutta Putinille voida selittää informaatiotilan kaappaamisella hallituksen käsiin sen enempää kuin lännen russofobinen mielialakaan on vain sankaritoimittajien aikaansaannosta. Eri kansoilla nyt vain on erilainen näkökulma asioihin, jokaisella se on jotenkin yksipuolinen.

Kaiken kaikkiaan alan konkarin näkemys asioista ja niiden suhteellisesta tärkeydestä on kiinnostava, vaikka kirjassa ei suuria sensaatioita olisikaan.

Itselleni toki tulee tämän johdosta taas kerran mieleen, että päättömän EU:n niin sanottu ulkopolitiikka Venäjään nähden olisi syytä muuttaa ennen kuin on myöhäistä. Ehkäpä Merkel jo piankin voisi tehdä tilaa kyvykkäille alanmiehille, joita Saksassa on aina ollut.