Muurinmurtajat I
Henkinen muuri. Suomalaisvenäläiset
kirjallisuussuhteet 1800-1930. Toimittanut Tomi Huttunen. SKS 2024, 549 s.
Julkaisin takavuosina
kirjan, nimeltä Itäraja häviää. Nimi, joka oli aika provokatorinen, antoi
aihetta sutkauksille ja muuan Suomeen asettunut venäläinen ystäväni totesi,
että jos se tosiaan häviää, niin hän kyllä muuttaa maastamme pois.
Luojan kiitos,
raja on yhä olemassa ja juuri nyt se on peräti kokonaan suljettu, mikä on
historiallisesti ainutlaatuista.
Pyrittiinhän
sota-aikoinakin sentään saamaan rajan takaa ihmisiä omalle puolelle ja
luvattiin hengen turva ja elatus ja luvattiinpa vielä maksaa hinnaston
mukaisesti melko runsaskätisesti aseista, etenkin lentokoneista ja vastaavasta
arvokkaasta materiaalista. Haluttaessa järjestyisi matka kauemmas länteen.
Sodalla on oma
logiikkansa ja viholliseen pyritään silloin vaikuttamaan kaikin tavoin. Erikoisempaa
on, että kulttuurinen erillisyys saattoi rauhan aikana saavuttaa sellaiset mitat
kuin tapahtui pitkinä kausina Suomen ja Venäjän välillä, jopa Suomen kuuluessa
Venäjän valtakuntaan.
Mutta asiat
saattavat muuttua nopeasti. Neuvostokaudella Venäjä pyrki itse säilyttämään etäisyyden
länteen, johon Suomi kaikkien merkittävien kriteerien mukaan kuului. Venäläisväestön
ollessa pienimmillään 1970-luvulla saattoi sanoa, ettei Suomessa lainkaan asu
venäläisväestöä.
Niitä, jotka
pitivät venäjää äidinkielenään, vaikka olivatkin täysin integroituneita
suomalaiseen yhteiskuntaan, oli niin vähän, ettei lukua useinkaan viitsitty
edes esittää tilastoissa. Kysymys oli pikemmin sadoista kuin tuhansista.
Tällä hetkellä
maassamme on venäläisiä enemmän kuin Gruusiassa, jossa venäjän kieli ja
kulttuuri kuitenkin ovat perinteisesti olleet tärkeässä roolissa ja jonka kansa
on suuresti vaikuttanut venäläiseen kulttuuriin.
Suomen ja
Venäjän välinen kulttuurinen muuri on ollut jotakin ainutlaatuista, minkä liian
helposti unohdamme.
Kulttuurinen
raja on Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen kyllä suuresti madaltunut, mutta se
on johtunut lähinnä venäläisten puolella tapahtuneista muutoksista.
Rautaesiripun putoaminen, moderni tiedonvälitys ja populaarikulttuuri, yhteinen
lingua franca ja muut vastaavat asiat muuttivat nopeasti ja täydellisesti
kulttuurisen vaihdannan perusteet.
Sitten tapahtui
se, minkä suurimmat nerot ovat pystyneet retrospektiivisesti ennakoimaan jo mongolivalloituksesta
ja Iivana Julmasta alkaneen kehityksen perusteella. Etukäteen hekään eivät
mainittavasti ilmoittaneet tulevaisuutta koskevia tietojaan.
Mutta se on oma
keskustelunsa. Suomalaisen ja venäläisen kulttuurin erillisyys ei toki sentään
merkinnyt täydellistä eristymistä. Kirjallisuudessa, joka oli vielä hiljattain
länsimaisen kulttuurin ydin, tapahtui kontakteja, maailmanmaineen saaneita ja
muitakin kirjoja käännettiin venäjästä suomeksi ja hieman myös suomesta
venäjäksi.
Suomi-aiheesta
Venäjän kirjallisuudesta teki klassisen esityksen Valentin Kiparsky, joka peräti
suoritti työn sodan aikana, jolloin meillä tajuttiin, että elinetuihimme kuuluu
tietää mahdollisimman paljon siitä, miten suuressa naapurissa on meihin
suhtauduttu.
Kiparskyn työtä täydensivät
muutamat muut esitykset, Venäjän puolelta erityisesti Eino Karhun tutkimus.
Joitakin vuosia sitten saatiin myös suomeksi ilmestyneen venäläisen
kirjallisuuden bibliografia ja kuva venäläisen kulttuurin vastaanotosta maassamme
alkoi täsmentyä.
Tämä kirja on
kuitenkin vielä omaa luokkaansa tämän problematiikan tutkimuksessa. Siinä on
laajasti käytetty hyväksi kansalliskirjaston digitaalisia aineistoja ja kyetty
muodostamaan aihepiiristä niin tarkka kuva, ettei sellaista mikrofilmirullien
aikakaudella olisi voinut kuvitellakaan.
Aloitellessani
kirjaa pöyristyin muodikkaasti heti Kiparskyn ja muiden edeltäjien puolesta,
heidät kun on tässä lähes täysin unohdettu. Hyvä tapahan olisi vaatinut
edeltävän tutkimuksen noteeraamista ja arvioimista, sen perustallehan tutkimus
aina rakentuu.
Asiaa lieventää kuitenkin
se, ettei tällä kirjalla sinänsä ole suoranaista edeltäjää. Sen aiheena ei ole
Kiparskyn tapaan Suomi Venäjän kirjallisuudessa, vaikka sekin kyllä on muuan
teema.
Tässä
käsitellään kuitenkin kirjallisia suhteita koko laajuudessaan, mukaan lukien
venäläisen kirjallisuuden julkaiseminen ja vastaanotto Suomessa, jolloin
aineistona käytetään suuressa määrin sanoma- ja aikakauslehtiä.
Tämä on
laajentanut kuvaa olennaisesti, sillä myös Suomessa, kuten Venäjällä, monet
laajatkin romaanit julkaistiin aluksi lehdissä jatkokertomuksina
Toki kirjat ovat
avainasemassa ja bibliografialle on kertynyt kunnioitettavat 35 pienellä
präntättyä sivua. Mutta mikään ei toki ole täydellistä, erinäisiä kirjoja jää
kaipaamaan, vaikka kirjan käsittelemä periodi onkin rajattu loppumaan vuonna
1930.
Etenkin Venäjällä
ilmestynyttä suomalaista kirjallisuutta puuttuu luettelosta ja myös suomalaista,
meillä ilmestynyttä. Edellisestä voisi mainita vaikkapa Neuvosto-Karjalan kansallisrunoilija
Jalmari Virtasen, jonka vuonna 1930 ilmestynyt, venäjäksi käännetty kokoelma Na
dosuge oli varustettu peräti Maksim Gorkin alkusanoilla. Jälkimmäisestä käy
esimerkiksi hyönteistutkija R.F. Sahlbergin kuvaus matkastaan Siperian halki.
Johonkinhan se
raja on asetettava ja asia olisi myös perusteltava. Suomenkielinen kirjallisuus
katkesi kuin veitsellä leikaten vuonna 1937, jonka jälkeen suomeksi ei saanut
enää julkaista mitään. Toki löytyy jokunen sotavagin kuulusteluun liittyvä parlööri
ja muuta vastaavaa. Kansanmurha joka tapauksessa alkoi silloin sekä fyysisesti että
kulttuurisesti ja se olisi luonteva päätepiste kirjalle.
Mutta ei tämä
periodisointi nyt niin paha asia ole, otin sen vain esimerkiksi siitä, että
täydellisyys on vaikea asia jopa meidän päivinämme, jolloin robotitkin
yrittävät parastaan. Kaikein kaikkiaan kirja on erinomaisen kiinnostava ja nostaa
esille paljon uutta historian pimennoista ja sitä on syytä tervehtiä merkkitapauksena.
Mutta tähän
blogiin en kirjoita sen enempää, tässähän olisi aineksia vaikka miten laajoihin
traktaatteihin ja odotan sellaisia ilmestyvänkin.
Lisää tästä
seuraavalla kerralla.
"tässähän olisi aineksia vaikka miten laajoihin traktaatteihin"
VastaaPoistaTuleeko mieleen jo tässä vaiheessa jotain keskeistä, jota ei ole suomeksi julkaistu? Itse olen ajatellut, että on surullista, että Neuvostoliiton romahduksen jälkeen venäläistä nykykirjallisuutta ei ole juurikaan käännetty (vrt vanha Neuvostokirjallisuutta sarja). Kyllä naapurimaan sielunmaisemaan sen verran pitäisi voida kurkistaa - piti siitä tai ei.
"minkä suurimmat nerot ovat pystyneet retrospektiivisesti ennakoimaan jo mongolivalloituksesta ja Iivana Julmasta alkaneen kehityksen perusteella. Etukäteen hekään eivät mainittavasti ilmoittaneet tulevaisuutta koskevia tietojaan."
VastaaPoistaLoistavaa ironiaa! Paha kyllä tuo historialllinen selitysmalli - johon sinänsä uskon - ei ole koskaan kyennyt ennustamaan muutoskohtia.