Todellisuus ja fantasiat

 

Media -todellisuuden peili?

 

Niin sanotun laatulehdistön kirjoittelun tasosta taannoisessa ja epäilemättä yhä jatkuvassa kampanjassa ei tarvitse enää enemmälti puhua. Hihamerkkitason journalismi, joka esiintyy tässäkin ja joka perustuu olemattoman aiheen paisuttamiseen muka suureksi ongelmaksi ja kansainväliseksi skandaaliksi, on jo tällä palstalla ruodittu perustuksiaan myöten.

Lehdistön surkea suoritus ei siitä parane, vaikka kuinka jankutettaisiin, että esimerkiksi lakia ei ole rikottu paljastettaessa yksityisiä viestejä ja luomalla aivan vääriä mielikuvia irrottamalla lausumia asiayhteyksistään.

Nyt näyttävät yleisön reaktiot osoittaneen, että sen tyhmyyden määrä oli laskettu väärin. Tuoreita tietoja kampanjalehtien levikin kehityksestä ei vielä ole, mutta suunta lienee selvä. Tuskinpa monikaan parlamentaarista demokratiaa aidosti arvostava haluaa maksaa poliittisesti änkyröivästä roskajournalismista, joka elää yksityiselämän ”paljastuksilla”, fantasialla ja vihjailuilla.

Asiaan kuuluu, että maineensa pilanneet lehdet ovat nyt sitten pahoittaneet mielensä ja paheksuvat kovin totisina itseensä kohdistuvaa arvostelua.

Hesarin eilisessä pääkirjoituksessa selitettiin lehden käytöksen arvostelu suorastaan vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan perustuksien horjuttamiseksi: valitessaan median vihollisekseen poliittinen liike päätyy haastamaan myös vallitsevan yhteisen käsityksen todellisuudesta, joka muodostuu paljolta median kautta … Näin astutaan polulle, joka vie yhä kauemmas yhteisestä jaetusta todellisuudesta ja suomalaisesta luottamusyhteiskunnasta.

Sille tiellepä on tosiaan astuttu ja se on kyllä tehty nimenomaan sen journalismin toimesta, joka aivan uskomattoman sinnikkäästi puhaltaa omaa kuplaansa ja luo aivan todellisuudelle vieraita mielikuvia maamme rasistisuudesta ja peräti fasistisuudesta. Edes natsi-sanaa ei ole säästelty, kun mielikuvitus on päästetty valloilleen.

Mutta onko tuo media tosiaan se, joka muodostaa vallitsevan käsityksen todellisuudesta? Venäjällä se näyttää olevan, mutta kaikkivaltiuteen pyrkivällä medialla sattuu kyllä monessa maassa ja muun muassa Suomessa olemaan yhä mahtavampi kilpailija: internet.

Kyllä lehdistön on nyt syytä ottaa peili käteensä ja miettiä, minkä arvoista on se hihamerkkijournalismi, josta se ei ole koskaan irtisanoutunut ja jota se taas on jatkanut huolimatta siitä, miten tuhoisaa se on paitsi normaalille poliittiselle elämälle, myös jopa maamme kansainväliselle maineelle. Pelkkä tyhmyys ei voi selittää asiaa, vaikka sillä varmasti on siinä suuri roolinsa.

Roskajournalismin itsepuolustuksen käyttöön näyttää kyllä ilmoittautuneen väkeä. Samassa hesarin eilispäivän numerossa muuan lukija ilmoittaa, että suomalainen media on vain suorittanut tehtäväänsä: media toimii kuten pitääkin.

Perusteluiksi kirjoittaja ilmoittaa Suomen parillakin forumilla saamat hyvän arvosanat median vapautta mitattaessa. Uskomattomana johtopäätöksenä on, että media tekee siis yhteiskunnallisen tehtävänsä varsin hyvin. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino.

Mitä nyt tulee median yhteiskunnalliseen tehtävään ja siitä suoriutumiseen, ei sitä tietenkään voida mitata maassa vallitsevan lehdistönvapauden perusteella. Mitä vapaampaa on, sitä hurjempaa roskaa tietenkin myös sallitaan ja luultavasti toivotaan, että normaali, tasapainoinen kirjoittelu sentään nousisi vaikuttavimmaksi, kun ns. laatulehdistön tuskin ajatellaan sortuvan ns. roskajournalismiin.

Mutta entäpäs, kun se nyt on siihen sortunut? Eivät sitä asiaa pese puhtaaksi mitkään takavuosien rankkaukset eivätkä kansainväliset vertailut riippumattomuudesta. Kysymys ei ole rajoituksista, vaan yksinkertaisesti siitä, suoltaako lehdistö demagogiaa vai harjoittaako se vakavaa ja ehkä jopa ansiokasta kritiikkiä hallituksen politiikasta.

Se oli muuten Nikolai Gogol, jolta tunnetaan tuo lausahdus naamasta ja peilistä. Saattaa toki olla, että se alun perin on peräisin vaikkapa Pietarin ympäristön inkeriläisiltä, joilla myös oli jonkin verran peilejä jo varhain, mutta tämä on toki sivuseikka. Peiliin tässä on nyt joka tapauksessa vakavasti katsottava nimenomaan median, jonka suoritus on ollut meneillään olevassa kampanjassa skandaalimaisen surkea.

Tässä hyökkäävässä median puolustelukampanjassa on kirsikkana kakussa muuan nettikirjoitus, jossa fantasioidaan hallituksen muka ajamalla piilohallitusohjelmalla, jossa merkittävällä sijalla on riippumattoman journalismin leimaaminen poliittisen kamppailun osapuoleksi (ks. BLOGI | polemis.fi ):

Piilo-ohjelman yksi keskeinen tavoite on järkiperäisen, tosiasioihin nojautuvan julkisen keskustelun rapauttaminen. Jos siltä lähtee pohja, demokratiakin menettää yhden tukipilareistaan.

Piilo-ohjelmaan pääsee käsiksi tarkastelemalla kahta hallituksen toimintaan liittyvää tendenssiä: tosiasioiden tietoista hämärtämistä ja riippumattoman uutismedian asemoimista politiikan osapuoleksi.

 

Tosiasioihin perustuva järkiperäinen keskustelu ei tosiaankaan nyt viime aikoina ole ollut kunniassa. Sen sijaan, että olisi puhuttu suomalaisesta todellisuudesta ja kunnioitettu normaaleja parlamentarismin periaatteita, on esitetty fantastisia teorioita ”äärioikeiston” pesukarhusymboliikasta, ”silmäniskuista” ja ”koirapilleistä”. Ministerien vanhojen yksityisviestien yhteyksistään irrotettuja osia on esitetty ikään kuin jonkin salatun, mutta varmasti kaamean poliittisen ohjelman todisteina.

Ja syypäänä tähän ovat tietenkin olleet itse ajojahdin kohteet, joiden todellista, kätkettyä olemusta ”tutkiva journalismi” ja ”nettietsivät” ovat paljastaneet, kuten heidän tehtäviinsä kuuluu…

Tiellä totalitarismiinhan tässä tietenkin ollaan, jos tällaista toimintaa arvostellaan. Näin ainakin tapahtuu tällaisissa täysin fantastisissa kyhäelmissä, joiden premissit saadaan kääntämällä tosiasiat ensin yläsalaisin:

Piilohallitusohjelmaan kuuluu myös voimistuva hyökkäys uutismedian kimppuun. Hallitus leimaa riippumattoman uutismedian poliittisen kamppailun osapuoleksi. Näin journalismin asema toimitetun tiedon tuottajana kyseenalaistetaan radikaalisti. Kyseessä ei ole perusteltu ja asiallinen journalismikritiikki vaan journalismin poliittinen hyväksikäyttö.

Osapuoleksi leimaaminen on maalittamisen ohella keskeinen keino painostaa ammattijournalisteja. Heidät yritetään pelotella varovaisiksi kirjoittamaan kriittisesti perussuomalaisista tai ylimalkaan hallituksesta.

 

Tällainen vailla kaikkea suhteellisuuden tajua oleva huuhaa varmaankin menee sitten täydestä journalistikoulutuksessa. Kuten jokainen voi todeta, mitään normaalia, todennettavissa olevaa ydintä koko jutussa (ks. BLOGI | polemis.fi ) ei ole.

 Se ei myöskään perustu suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan todellisuuden kunnioittamiseen, vaan näyttää saaneen innoituksensa rapakon takaa. Sikäläisiin oloihinhan omiamme yhä useammin verrataan ja se näyttää saaneen monet päät sekaisin ja olemattomia kuvittelemaan.

Tämän tasoiselle kirjoittelulle asioita tunteva voi tietenkin vain hymähtää, mutta suuntausta on pakko pitää epäterveenä ja olisi toivottavaa, että mahdollisimman monia poliittisia tahoja edustavat henkilöt sanoisivat asiasta perustellun mielipiteensä.

Kysymys ei ole vain yhteen tai kahteen puolueeseen kohdistuvasta ajojahdista. Sen peilin, johon suomalaista todellisuutta heijastetaan, on syytä olla mahdollisimman laadukas. Fantastiset vääristelyt kuuluvat Linnanmäen naurutaloon.

Shit walks

 

Rehellisyysvaje

 

”Odi profanum vulgus,

et arceo”

(Horatius)

 

     Kuten tunnettua, suomalaisten poikkeuksellisiin hyveisiin laskettiin Venäjällä ennen aina rehellisyys. Sehän on periaatteessa useimpien hyveiden todellinen perusta tai ainesosa ja tuota saamaamme stereotypiaa kannattaa arvostaa, aivan ilmeisesti se oli ansaittu.

     Otto Ville Kuusinen tuli joskus sanoneeksi, että venäläistä saa sanoa epärehelliseksi, eikä hän siitä loukkaannu. Sen sijaan hän suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomalaisten kanssa asia on tasan päinvastoin. Tämä tuotti ilmiannon, josta hän selvisi.

     En tässä pysähdy miettimään sitä, mikä oli Kuusisen oma suhde rehellisyyteen. Ihan reilun yksioikoinen se ei voinut olla, pikemminkin päin vastoin. Mitä taas tulee kokonaisten kansojen luonteesta tehtyihin lausumiin, ei niitä voi kuitata pelkällä helppohintaisella ”ei voi yleistää” -viisaudella, vaikka ei suurennellakaan.

     Kyllä kunkin kansan keskuudessa on vallalla tietynlaisia taipumuksia ja arvostuksia, jotka poikkeavat muista vastaavista. Tällä en tarkoita mitään myötäsyntyistä asiaa, vaan sitä psykologiaa, joka on syntynyt esimerkiksi maaorjuuden tai ns. reaalisosialismin aikana , jolloin jo pelkkä arkipäivän selviytyminen edellytti sopeutumista tiettyyn valheelliseen järjestelmään.

     Luulen, että Kuusisen letkautuksessa oli ihan oikeasti jutun juurta. Suomalainen kansanpsykologia oli pitkälti syntynyt haja-asutuksen piirissä, jossa sosiaalisiin taitoihin kuuluva viekastelu oli tarpeetonta.

      Tosikkomaisuus on yksi rehellisyyden muoto ja Aleksis Kivi kertoo, että seitsemän veljestä luotti kaikkein eniten Tammiston Kyöstiin. Siinähän oli mies, joka ei koskaan nauranut eikä valehdellut.

     Mutta ajat muuttuvat. Suomalaista ihmistä on jo etenkin 1900-luvulta lähtien prässätty jo moneen uuteen muottiin. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on havainnut, ekstrovertti höpöttäjä on nyt nostettu jalustalle ja jöröt itsekseen ajattelijat on tyrkätty sivuraiteelle. Amerikkahan se on ihanteena kaikkine small talkeineen ja PR-kampanjoineen.

     Kyllähän muutamassa sukupolvessa oppii paljon, kun koko ympäristö on valjastettu uusien arvojen palvelukseen. Politiikassa jylläävät nyt linssiluteet, jotka suoltavat luontevasti niin sanottua hevonpaskaa (bulsshit) ja vetoavat katsojiin eleillään ja ilmeillään.

     Tarjolla on nyt kahta asiaa: joko kannattaa kaikkea hyvää tai vastustaa sitä, On vain valittava puolensa, kuten maamme kansainvälisesti tunnetuin ajattelija on sanonut.

     Kun tilanne on tämä, ei edes periaatteessa kannata vaivautua tutkimaan noiden kahden nollasummapeliä käyvän elementin totuudellisuutta, oleellista on se, mikä edesauttaa tuota Ahura Mazdan nykyistä inkarnaatiota voittamaan vihollisensa.

     Tässä asetelmassa totuudella ei tietenkään ole mitään itsenäistä arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, miten valon ja ilon lähdettä parhaiten palvellaan. Jos sitä edesauttaa bullshit, niin siitä vaan. Jos se on valhe, niin sekin voi olla hyödyllinen. Miksi se olisi ilman muuta huono asia?

     Bullshitistä (joka suomeksi ei ole häränpaskaa, vaan hevonpaskaa) on kirjoitettu kirjojakin. Itse olen siitä kirjoittanut parikin blogia (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

    Jos näemme maailman poliittisen sodan kenttänä, meillä ei ole mitään syytä kieltäytyä käyttämästä myös valhetta aseenamme. Itse asiassa valhe, sotajuoni, on aina ollut sodassa kaikkein arvostetuin asia. Urhoollisuus on välttämätöntä, mutta se vaatii uhrinsa. Sotajuoni on se, jonka avulla voitetaan.

     Lehdistö, joka nykyään on meillä jo kauttaaltaan agendajournalismin väline, ei ole enää aikoihin kaihtanut suoranaista valhettakaan, mikäli se on näyttänyt hyödylliseltä (ks.esim. Vihavainen: Haun todellisuus ja fantasiat tulokset, Vihavainen: Haun reductio ad absurdum tulokset ).

     Kun valheesta jää kiinni, se yritetään selittää pois loppumattomalla bullshit-vuodatuksella, joka menee kuin meneekin siihen kiitolliseen yleisöön, joka on vankasti Oikean Asian puolella. Näin on meillä jo käynyt yhä uudelleen, erityisesti hihamerkkiskandaalin ja silmienvenytysskandaalin välisenä aikana.

     Näyttää siltä, että uudeksi normaaliksi ainakin median piirissä on tullut vilpittömän mielen periaatteen hylkääminen ja bullshit-tason ”argumentoinnin” normaalistuminen ja kohottaminen kunnialliseksi maan tavaksi.

     Suuri yleisö on muuttunut. Tammiston Kyöstiä ei enää näy, eikä edes Jukolan veljeksiä. Se, joka seuraa nettikeskusteluja esimerkiksi siitä, miksi Päivi Räsäsen ym. maahantulo Englantiin estettiin, voi heti havaita, ettei millään asioiden yleiseen merkitykseen liittyvällä vakavalla pohdinnalla, tai edes normaalilla totuudellisuudella ole tuossa älämölössä mitään sijaa.

     Sen sijaan sieltä löytyy kaikenlaista, lähinnä imbesillin moraalisesta ja älyllisestä tasosta todistavaa öyhötystä ”tuomituista rikollisista” ja hilpeää vahingoniloa: nytpäs vihollinen saikin turpiinsa!

     Sen sijaan, että edes jossakin määrin tunnettaisiin ja yritettäisiin arvioida kyseisten henkilöiden ”rikosten” laatua ja  niistä annettujen tuomioiden varsin skandaalimaisia perusteita, riemuitaankin siitä, että heille kaupan päälle on vielä aiheutettu vaikeuksia metodeilla, jotka ovat erittäin vakavassa ristiriidassa koko länsimaisen vapauskäsitysten kanssa.

     Tämä joukko on jo henkisesti kypsä astumaan uusneuvostoliittolaiseen ”reaalisosialismiin”, jossa matkustuskiellot ovat tärkeä osa arkipäivää. Meillähän ne tosiaan koskevatkin jo suurta kansanosaa. En tiedä, pitäisikö jo onnitella ”uuden ihmisen” syntymisen johdosta.

     Vain jokunen harva ”vihollisleirin” edustaja, ainakin vihreiden Oras Tynkkynen on osoittanut olevansa manikealaisen ajattelun yläpuolella. Pelkään pahoin, että ne, jotka nyt pitävät hauskaa järjettömien vapauden rajoitusten takia, löytävät asian vielä edestään.

     Mutta tuo nettilaumojen älyllinen ja moraalinen taso on todella hätkähdyttävän matala, vanhaa tyyliä käyttäen voisi puhua hengen alhaisuudesta, joka uutta ihmistä varmaankin nautrattaa.

     Paheksuin ja pidin arvottomana aikoinaan Horatiuksen nyrpeää suhtautumista ihailemaani jaloon kansaan. Nyt taidan jo ymmärtää hieman paremmin.

Vain vettä

Lasi vettä, kiitos!

Useimmat tuntenevat Alaksandra Kollontain nimiin pannun ”vesilasiteorian”, joka lyhyesti sanoen tarkoittaa sitä, että tietoiselle bolševikkinaiselle seksi on samaa, kuin joisi lasin vettä. Aina välillä sitä on saatava ja sitä otetaan sieltä, missä sitä on.

Tämän ”teorian” autenttisuuden on ainakin Richard Stites haastanut, mutta ei se niinkään huonosti anekdoottitasolla kuvaa sitä suhtautumista, joka radikaaleilla kommunisteilla oli seksuaalisuuteen 1920-luvun Neuvostoliitossa.

Talonpojat pelkäsivät kommuuneja, joissa kuulemma oli yksi pitkä peitto, jonka alla koko kylä sai vapaasti pelehtiä. Se tarkoitti, ettei talonpojalle jäänyt mitään omaa: ei taloa, ei hevosta eikä enää edes eukkoakaan.

Kirjanen nimeltä ”Naisten sosialisointi” ilmestyi tosiaan Pietarissa vuonna 1918 ja lienee ollut yksi syy siihen, että ulkomainen lehdistö repi pitkään otsikoita tuosta asiasta muka tosiasiana.

Kirjan mukaan ”yksityinen omistusoikeus” naisiin nähden todellakin oli lopetettu useammallakin paikkakunnalla ja jokainen lisääntymisikäinen nainen velvoitettiin rekisteröitymään ”vapaan rakkauden taloihin”, joista miehet saivat valita yhä uusia partnereita vuoron perään.

Tämä uutinen meni läpi myös meillä ja talvisodan aikana piispa Eino Sormunen pohdiskeli asemaamme idän ja lännen rajalla juuri tästä näkökulmasta. Oli jotakin syvästi symbolista siinä, että Suomen vanhin säilynyt dokumentti oli turvakirje Karjalan naisille: sinne, missä tänäkään päivänä naisilla ei tuollaista turvaa ollut…

Todellisuus oli tietysti karumpaa kuin lööppiteollisuuden luomat fantasiat. Kuitenkin seksuaalinen vapaus bolševikkien Venäjällä oli aivan omaa luokkaansa. Suotta ei meilläkin laulettu: ”Rakkaus on Venäjällä vapaa, lempiä saa, tyttöjä kun tapaa, /Siell’ on Pietari, bolšoi kaupunki, siellä asui devotška Katinka…”

Häveliäisyyttä pidettiin edistyspiireissä porvarillisena ennakkoluulona ja ainakin Moskovassa kuuluu toimineen yhdistys nimeltä ”Alas häpeä!” Se jäsenet kuuluvat ajelleen alasti kaupungin raitiovaunuissa, mutta sitten liike lopahti. Historiallinen mielikuvitukseni kysyy, eikö syynä voinut olla esimerkiksi syksyn saapuminen ja sittemmin talvi? En tunne vastausta.

Kommuuneissa ei tiettävästi oikeasti pakotettu naisia yhteiskäyttöön eikä miehiäkään, sikäli kuin asia koskee seksuaalisuutta. Joka tapauksessa nuorisopiireissä paineet olivat silloinkin kovat ja kohdistuivat siihen ikuisesti niukkaan tavaraan, jonka nimeä on tässä turha erikseen mainita.

Komsomolin piirissä alettiin sitten keskustella aiheesta, oliko tytön ilman muuta luovuttava sovinnaisennakkoluuloistaan ja lopetettava seksuaalinen monopolinsa, joka kuului porvarilliseen järjestykseen.

Mikäli tyttö oli moiseen haluton, hän sai kuulla olevansa pikkuporvari, mikä oli haukkumasanoista ehkä kauhein.

Pikkuporvarillisuus oli siitä pirullinen asia, ettei se välttämättä mennyt varsinaisen luokka-aseman mukaisesti. Myös sukutaustaltaan ja luokka-asemaltaan aivan moitteettomat ihmiset saattoivat käyttäytyä pikkuporvarillisesti.

Miten tämä oli mahdollista, oli pakko kysyä, mutta sosialismin isät selittivät asian kulttuurin vitkalla. Olemukseltaan porvarillinen tietoisuus säilyisi vielä jonkin aikaa myös sosialismiin siirtymisen jälkeen. 1920-luvulla ei sitä paitsi edes ollut vielä siirrytty sosialismiin.

Se tapahtui vasta 1937, toisen viisivuotissuunnitelman jälkeen ja silloinkin havaittiin vielä paljon menneisyyden jäänteitä, vaikka niitä vastaan käytiin suorastaan aseellista taistelua.

Joka tapauksessa tietoiselle etujoukon toveri jäsenelle ei pikkuporvarillisuus ollut missään tapauksessa sallittua. Niinpä tyttörukat joutuivat pirulliseen ristipaineeseen ja niin sanoakseni yhteiskuntajärjestelmän sijaiskärsijöiksi.

Asiat muuttuivat sitten, ainakin virallisesti, kun saavuttiin sosialismiin. Seksuaalisella alalla muutoksesta ilmoittivat vuoden 1936 perhelait, joista oli helposti luettavissa, ettei seksi ollut mikään itseilmaisun muoto, vaan välttämätön keino uusien ihmisten tuottamiseksi.

Pornografia, seksuaaliset luonnottomuudet ja muu vastaava kuului kuolevaan porvarilliseen, kulttuuriin. Neuvostoliitossa riuska työläinen ja pulska talonpoikaisnainen synnyttivät hyvinvoivaa sukupolvea uutta onnen aikaa varten. Seksi oli vakava yhteiskunnallinen velvollisuus eikä rappeutuneen luokan mielihyvän ja leikkien alue.

Länteen seksuaalinen vallankumous tuli melkoisella viiveellä ja itse asiassa se tapahtui juuri samaan aikaan kuin Neuvostoliitossa oli puolestaan päästy aivan uudelle virallisen siveyden tasolle, joka huolehti mustasukkaisesti siitä, ettei mitään tarpeettomasti kiihottavaa tavaraa ollut saatavilla, ehkäisyvälineistä puhumatta.

Käytännössähän tämäkin asia oli aivan toisin kuin teoriassa ja kaksoisstandardit johtivat lukemattomiin tragedioihin, joissa abortit tappoivat ja haavoittivat henkisesti ja fyysisesti lukemattomia ihmisiä.

Mutta nyt näyttää vihdoin suuri konvergenssi tapahtuneen Venäjän ja lännen välillä tälläkin alalla. Internet huolehtii siitä, että kaiken maailman Kim Kardashianit ja Miley Cyrusit ovat yhtä tuttuja Venäjällä kuin kaikkialla muuallakin.

Ehkäpä siis puolin ja toisin on viimeinkin saavuttu sille yleisinhimillisen kulttuurin normaalille tasolle, jolta bolševikkivallankumous kerran suisti Venäjän?

Uusimmassa New York Review’n numerossa Zoe Heller-niminen henkilö arvostelee pari kirjaa, joiden tekijät ovat hyvin huolissaan tyttöjen asemasta nykyisessä internetin läpäisemässä kulttuurissa.

Tyttöihin kuulemma kohdistuu kova paine päästä sellaisiksi ”jota kaikki haluavat panna” ja asiaa koetetaan testata vaikkapa panemalla nettiin alastonkuvia.

Tällainen, ennakkoluuloton toiminta ei kuitenkaan, tutkimusten mukaan, ole tyydyttävää, vaan lähinnä ahdistavaa. Sen sijaan, että pikkuporvarillisista ennakkoluuloista luopuminen voimaannuttaisi, käykin aivan päinvastoin. Myös kaikenlaista, aikoinaan pervona pidettyä touhua on pakko harrastaa, vaikka siitä ei pitäisi.

Kyseessä on niin sanottu ”hookup culture”, jossa ei paljon romantiikkaa tarvita. Mutta eihän sitä liity vesilasillisen juomiseenkaan.

Sekä arvosteltujen kirjojen tekijät että niiden arvostelija ovat tietenkin feministejä ja ehdotetut rohdot ovat sen mukaisia. Sukupuoliopetuksen koulussa pitäisi panostaa enemmän naisen tyydytyksen selostamiseen. Myös päätöksentekoa pitäisi opettaa tytöille.

Artikkelin johtopäätökset eivät juuri anna aihetta ajatella, että kirjoittaja ansaitsisi mitalin innovatiivisuudestaan.

Epäilemättä tässä puhutaan aidosta ongelmasta, joka ei ehkä sittenkään ole niin uusi ja ainutlaatuinen kuin joskus kuvitellaan. Lapsilla ja nuorilla, herkässä iässään, on tällä alueella usein aivan erityisen vaikeita ja tärkeitä ongelmia, joita vanhemmat eivät enää ymmärrä. Tämä koskee muuten molempia sukupuolia.

On aivan mahdollista, että ongelmien ratkaisua todella helpotetaan valistuksella ja itsetehostuskursseilla vai mitä ne taas olivatkaan. Osa ongelmaa joka tapauksessa ovat ne tyhjänpäiväisyydet, joiden jonninjoutavaa elämää joukkoviestimet herpaantumatta seuraavat ja joita viattomat lapsiraukat sitten ottavat ”roolimalleikseen”.

Siellä se aikamme todellinen sairaus taitaa paljaimmillaan esiintyä.