Rehellisyysvaje
”Odi profanum
vulgus,
et arceo”
(Horatius)
Kuten tunnettua, suomalaisten poikkeuksellisiin
hyveisiin laskettiin Venäjällä ennen aina rehellisyys. Sehän on periaatteessa
useimpien hyveiden todellinen perusta tai ainesosa ja tuota saamaamme stereotypiaa
kannattaa arvostaa, aivan ilmeisesti se oli ansaittu.
Otto Ville Kuusinen tuli joskus
sanoneeksi, että venäläistä saa sanoa epärehelliseksi, eikä hän siitä
loukkaannu. Sen sijaan hän suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomalaisten kanssa
asia on tasan päinvastoin. Tämä tuotti ilmiannon, josta hän selvisi.
En tässä pysähdy miettimään sitä, mikä oli
Kuusisen oma suhde rehellisyyteen. Ihan reilun yksioikoinen se ei voinut olla,
pikemminkin päin vastoin. Mitä taas tulee kokonaisten kansojen luonteesta
tehtyihin lausumiin, ei niitä voi kuitata pelkällä helppohintaisella ”ei voi
yleistää” -viisaudella, vaikka ei suurennellakaan.
Kyllä kunkin kansan keskuudessa on vallalla
tietynlaisia taipumuksia ja arvostuksia, jotka poikkeavat muista vastaavista.
Tällä en tarkoita mitään myötäsyntyistä asiaa, vaan sitä psykologiaa, joka on
syntynyt esimerkiksi maaorjuuden tai ns. reaalisosialismin aikana , jolloin jo
pelkkä arkipäivän selviytyminen edellytti sopeutumista tiettyyn valheelliseen
järjestelmään.
Luulen, että Kuusisen letkautuksessa oli
ihan oikeasti jutun juurta. Suomalainen kansanpsykologia oli pitkälti syntynyt
haja-asutuksen piirissä, jossa sosiaalisiin taitoihin kuuluva viekastelu oli
tarpeetonta.
Tosikkomaisuus on yksi rehellisyyden muoto ja
Aleksis Kivi kertoo, että seitsemän veljestä luotti kaikkein eniten Tammiston
Kyöstiin. Siinähän oli mies, joka ei koskaan nauranut eikä valehdellut.
Mutta ajat muuttuvat. Suomalaista ihmistä
on jo etenkin 1900-luvulta lähtien prässätty jo moneen uuteen muottiin. Kuten
Liisa Keltikangas-Järvinen on havainnut, ekstrovertti höpöttäjä on nyt nostettu
jalustalle ja jöröt itsekseen ajattelijat on tyrkätty sivuraiteelle.
Amerikkahan se on ihanteena kaikkine small talkeineen ja PR-kampanjoineen.
Kyllähän muutamassa sukupolvessa oppii
paljon, kun koko ympäristö on valjastettu uusien arvojen palvelukseen.
Politiikassa jylläävät nyt linssiluteet, jotka suoltavat luontevasti niin
sanottua hevonpaskaa (bulsshit) ja vetoavat katsojiin eleillään ja ilmeillään.
Tarjolla on nyt kahta asiaa: joko
kannattaa kaikkea hyvää tai vastustaa sitä, On vain valittava puolensa, kuten
maamme kansainvälisesti tunnetuin ajattelija on sanonut.
Kun tilanne on tämä, ei edes periaatteessa
kannata vaivautua tutkimaan noiden kahden nollasummapeliä käyvän elementin
totuudellisuutta, oleellista on se, mikä edesauttaa tuota Ahura Mazdan nykyistä
inkarnaatiota voittamaan vihollisensa.
Tässä asetelmassa totuudella ei tietenkään
ole mitään itsenäistä arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, miten valon ja ilon
lähdettä parhaiten palvellaan. Jos sitä edesauttaa bullshit, niin siitä vaan. Jos
se on valhe, niin sekin voi olla hyödyllinen. Miksi se olisi ilman muuta huono
asia?
Bullshitistä (joka suomeksi ei ole häränpaskaa,
vaan hevonpaskaa) on kirjoitettu kirjojakin. Itse olen siitä kirjoittanut
parikin blogia (ks. Vihavainen: Haun
bullshit tulokset ).
Jos näemme maailman poliittisen sodan
kenttänä, meillä ei ole mitään syytä kieltäytyä käyttämästä myös valhetta aseenamme.
Itse asiassa valhe, sotajuoni, on aina ollut sodassa kaikkein arvostetuin asia.
Urhoollisuus on välttämätöntä, mutta se vaatii uhrinsa. Sotajuoni on se, jonka
avulla voitetaan.
Lehdistö, joka nykyään on meillä jo
kauttaaltaan agendajournalismin väline, ei ole enää aikoihin kaihtanut suoranaista
valhettakaan, mikäli se on näyttänyt hyödylliseltä (ks.esim. Vihavainen:
Haun todellisuus ja fantasiat tulokset, Vihavainen:
Haun reductio ad absurdum tulokset ).
Kun valheesta jää kiinni, se yritetään
selittää pois loppumattomalla bullshit-vuodatuksella, joka menee kuin meneekin
siihen kiitolliseen yleisöön, joka on vankasti Oikean Asian puolella. Näin on meillä
jo käynyt yhä uudelleen, erityisesti hihamerkkiskandaalin ja
silmienvenytysskandaalin välisenä aikana.
Näyttää siltä, että uudeksi normaaliksi
ainakin median piirissä on tullut vilpittömän mielen periaatteen hylkääminen ja
bullshit-tason ”argumentoinnin” normaalistuminen ja kohottaminen kunnialliseksi
maan tavaksi.
Suuri yleisö on muuttunut. Tammiston
Kyöstiä ei enää näy, eikä edes Jukolan veljeksiä. Se, joka seuraa
nettikeskusteluja esimerkiksi siitä, miksi Päivi Räsäsen ym. maahantulo Englantiin
estettiin, voi heti havaita, ettei millään asioiden yleiseen merkitykseen
liittyvällä vakavalla pohdinnalla, tai edes normaalilla totuudellisuudella ole tuossa
älämölössä mitään sijaa.
Sen sijaan sieltä löytyy kaikenlaista,
lähinnä imbesillin moraalisesta ja älyllisestä tasosta todistavaa öyhötystä ”tuomituista
rikollisista” ja hilpeää vahingoniloa: nytpäs vihollinen saikin turpiinsa!
Sen sijaan, että edes jossakin määrin
tunnettaisiin ja yritettäisiin arvioida kyseisten henkilöiden ”rikosten” laatua
ja niistä annettujen tuomioiden varsin
skandaalimaisia perusteita, riemuitaankin siitä, että heille kaupan päälle on vielä
aiheutettu vaikeuksia metodeilla, jotka ovat erittäin vakavassa ristiriidassa koko
länsimaisen vapauskäsitysten kanssa.
Tämä joukko on jo henkisesti kypsä
astumaan uusneuvostoliittolaiseen ”reaalisosialismiin”, jossa matkustuskiellot
ovat tärkeä osa arkipäivää. Meillähän ne tosiaan koskevatkin jo suurta
kansanosaa. En tiedä, pitäisikö jo onnitella ”uuden ihmisen” syntymisen
johdosta.
Vain jokunen harva ”vihollisleirin”
edustaja, ainakin vihreiden Oras Tynkkynen on osoittanut olevansa manikealaisen
ajattelun yläpuolella. Pelkään pahoin, että ne, jotka nyt pitävät hauskaa
järjettömien vapauden rajoitusten takia, löytävät asian vielä edestään.
Mutta tuo nettilaumojen älyllinen ja
moraalinen taso on todella hätkähdyttävän matala, vanhaa tyyliä käyttäen voisi puhua
hengen alhaisuudesta, joka uutta ihmistä varmaankin nautrattaa.
Paheksuin ja pidin arvottomana aikoinaan
Horatiuksen nyrpeää suhtautumista ihailemaani jaloon kansaan. Nyt taidan jo
ymmärtää hieman paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.