Todellisuus ja fantasiat

 

Media -todellisuuden peili?

 

Niin sanotun laatulehdistön kirjoittelun tasosta taannoisessa ja epäilemättä yhä jatkuvassa kampanjassa ei tarvitse enää enemmälti puhua. Hihamerkkitason journalismi, joka esiintyy tässäkin ja joka perustuu olemattoman aiheen paisuttamiseen muka suureksi ongelmaksi ja kansainväliseksi skandaaliksi, on jo tällä palstalla ruodittu perustuksiaan myöten.

Lehdistön surkea suoritus ei siitä parane, vaikka kuinka jankutettaisiin, että esimerkiksi lakia ei ole rikottu paljastettaessa yksityisiä viestejä ja luomalla aivan vääriä mielikuvia irrottamalla lausumia asiayhteyksistään.

Nyt näyttävät yleisön reaktiot osoittaneen, että sen tyhmyyden määrä oli laskettu väärin. Tuoreita tietoja kampanjalehtien levikin kehityksestä ei vielä ole, mutta suunta lienee selvä. Tuskinpa monikaan parlamentaarista demokratiaa aidosti arvostava haluaa maksaa poliittisesti änkyröivästä roskajournalismista, joka elää yksityiselämän ”paljastuksilla”, fantasialla ja vihjailuilla.

Asiaan kuuluu, että maineensa pilanneet lehdet ovat nyt sitten pahoittaneet mielensä ja paheksuvat kovin totisina itseensä kohdistuvaa arvostelua.

Hesarin eilisessä pääkirjoituksessa selitettiin lehden käytöksen arvostelu suorastaan vapaan ja demokraattisen yhteiskunnan perustuksien horjuttamiseksi: valitessaan median vihollisekseen poliittinen liike päätyy haastamaan myös vallitsevan yhteisen käsityksen todellisuudesta, joka muodostuu paljolta median kautta … Näin astutaan polulle, joka vie yhä kauemmas yhteisestä jaetusta todellisuudesta ja suomalaisesta luottamusyhteiskunnasta.

Sille tiellepä on tosiaan astuttu ja se on kyllä tehty nimenomaan sen journalismin toimesta, joka aivan uskomattoman sinnikkäästi puhaltaa omaa kuplaansa ja luo aivan todellisuudelle vieraita mielikuvia maamme rasistisuudesta ja peräti fasistisuudesta. Edes natsi-sanaa ei ole säästelty, kun mielikuvitus on päästetty valloilleen.

Mutta onko tuo media tosiaan se, joka muodostaa vallitsevan käsityksen todellisuudesta? Venäjällä se näyttää olevan, mutta kaikkivaltiuteen pyrkivällä medialla sattuu kyllä monessa maassa ja muun muassa Suomessa olemaan yhä mahtavampi kilpailija: internet.

Kyllä lehdistön on nyt syytä ottaa peili käteensä ja miettiä, minkä arvoista on se hihamerkkijournalismi, josta se ei ole koskaan irtisanoutunut ja jota se taas on jatkanut huolimatta siitä, miten tuhoisaa se on paitsi normaalille poliittiselle elämälle, myös jopa maamme kansainväliselle maineelle. Pelkkä tyhmyys ei voi selittää asiaa, vaikka sillä varmasti on siinä suuri roolinsa.

Roskajournalismin itsepuolustuksen käyttöön näyttää kyllä ilmoittautuneen väkeä. Samassa hesarin eilispäivän numerossa muuan lukija ilmoittaa, että suomalainen media on vain suorittanut tehtäväänsä: media toimii kuten pitääkin.

Perusteluiksi kirjoittaja ilmoittaa Suomen parillakin forumilla saamat hyvän arvosanat median vapautta mitattaessa. Uskomattomana johtopäätöksenä on, että media tekee siis yhteiskunnallisen tehtävänsä varsin hyvin. Vanhan suomalaisen sanonnan mukaan ei pidä syyttää peiliä, jos naama on vino.

Mitä nyt tulee median yhteiskunnalliseen tehtävään ja siitä suoriutumiseen, ei sitä tietenkään voida mitata maassa vallitsevan lehdistönvapauden perusteella. Mitä vapaampaa on, sitä hurjempaa roskaa tietenkin myös sallitaan ja luultavasti toivotaan, että normaali, tasapainoinen kirjoittelu sentään nousisi vaikuttavimmaksi, kun ns. laatulehdistön tuskin ajatellaan sortuvan ns. roskajournalismiin.

Mutta entäpäs, kun se nyt on siihen sortunut? Eivät sitä asiaa pese puhtaaksi mitkään takavuosien rankkaukset eivätkä kansainväliset vertailut riippumattomuudesta. Kysymys ei ole rajoituksista, vaan yksinkertaisesti siitä, suoltaako lehdistö demagogiaa vai harjoittaako se vakavaa ja ehkä jopa ansiokasta kritiikkiä hallituksen politiikasta.

Se oli muuten Nikolai Gogol, jolta tunnetaan tuo lausahdus naamasta ja peilistä. Saattaa toki olla, että se alun perin on peräisin vaikkapa Pietarin ympäristön inkeriläisiltä, joilla myös oli jonkin verran peilejä jo varhain, mutta tämä on toki sivuseikka. Peiliin tässä on nyt joka tapauksessa vakavasti katsottava nimenomaan median, jonka suoritus on ollut meneillään olevassa kampanjassa skandaalimaisen surkea.

Tässä hyökkäävässä median puolustelukampanjassa on kirsikkana kakussa muuan nettikirjoitus, jossa fantasioidaan hallituksen muka ajamalla piilohallitusohjelmalla, jossa merkittävällä sijalla on riippumattoman journalismin leimaaminen poliittisen kamppailun osapuoleksi (ks. BLOGI | polemis.fi ):

Piilo-ohjelman yksi keskeinen tavoite on järkiperäisen, tosiasioihin nojautuvan julkisen keskustelun rapauttaminen. Jos siltä lähtee pohja, demokratiakin menettää yhden tukipilareistaan.

Piilo-ohjelmaan pääsee käsiksi tarkastelemalla kahta hallituksen toimintaan liittyvää tendenssiä: tosiasioiden tietoista hämärtämistä ja riippumattoman uutismedian asemoimista politiikan osapuoleksi.

 

Tosiasioihin perustuva järkiperäinen keskustelu ei tosiaankaan nyt viime aikoina ole ollut kunniassa. Sen sijaan, että olisi puhuttu suomalaisesta todellisuudesta ja kunnioitettu normaaleja parlamentarismin periaatteita, on esitetty fantastisia teorioita ”äärioikeiston” pesukarhusymboliikasta, ”silmäniskuista” ja ”koirapilleistä”. Ministerien vanhojen yksityisviestien yhteyksistään irrotettuja osia on esitetty ikään kuin jonkin salatun, mutta varmasti kaamean poliittisen ohjelman todisteina.

Ja syypäänä tähän ovat tietenkin olleet itse ajojahdin kohteet, joiden todellista, kätkettyä olemusta ”tutkiva journalismi” ja ”nettietsivät” ovat paljastaneet, kuten heidän tehtäviinsä kuuluu…

Tiellä totalitarismiinhan tässä tietenkin ollaan, jos tällaista toimintaa arvostellaan. Näin ainakin tapahtuu tällaisissa täysin fantastisissa kyhäelmissä, joiden premissit saadaan kääntämällä tosiasiat ensin yläsalaisin:

Piilohallitusohjelmaan kuuluu myös voimistuva hyökkäys uutismedian kimppuun. Hallitus leimaa riippumattoman uutismedian poliittisen kamppailun osapuoleksi. Näin journalismin asema toimitetun tiedon tuottajana kyseenalaistetaan radikaalisti. Kyseessä ei ole perusteltu ja asiallinen journalismikritiikki vaan journalismin poliittinen hyväksikäyttö.

Osapuoleksi leimaaminen on maalittamisen ohella keskeinen keino painostaa ammattijournalisteja. Heidät yritetään pelotella varovaisiksi kirjoittamaan kriittisesti perussuomalaisista tai ylimalkaan hallituksesta.

 

Tällainen vailla kaikkea suhteellisuuden tajua oleva huuhaa varmaankin menee sitten täydestä journalistikoulutuksessa. Kuten jokainen voi todeta, mitään normaalia, todennettavissa olevaa ydintä koko jutussa (ks. BLOGI | polemis.fi ) ei ole.

 Se ei myöskään perustu suomalaisessa yhteiskunnassa vallitsevan todellisuuden kunnioittamiseen, vaan näyttää saaneen innoituksensa rapakon takaa. Sikäläisiin oloihinhan omiamme yhä useammin verrataan ja se näyttää saaneen monet päät sekaisin ja olemattomia kuvittelemaan.

Tämän tasoiselle kirjoittelulle asioita tunteva voi tietenkin vain hymähtää, mutta suuntausta on pakko pitää epäterveenä ja olisi toivottavaa, että mahdollisimman monia poliittisia tahoja edustavat henkilöt sanoisivat asiasta perustellun mielipiteensä.

Kysymys ei ole vain yhteen tai kahteen puolueeseen kohdistuvasta ajojahdista. Sen peilin, johon suomalaista todellisuutta heijastetaan, on syytä olla mahdollisimman laadukas. Fantastiset vääristelyt kuuluvat Linnanmäen naurutaloon.