Reductio ad absurdum

Reductio ad absurdum

Ikiaikainen retoriikan työkalu on ollut ja tulee aina olemaan reductio ad absurdum. Väittelijä myöntää vastapuolen olevan oikeassa ja jatkaa hänen argumenttiensa soveltamista niin, että saavutaan järjettömään tilanteeseen. Tällöin toisen on pakko selventää ajatteluaan ja hän oppii samalla itsekin, mikä siinä meni pieleen.

Tietyissä rajoissa tätä tekniikkaa voi soveltaa lastenkamarissakin, mutta nyky-Suomen mediassa se on vaarallista. Savolaisena olen saanut tottua siihen, että törmään ihmisiin, jotka eivät naura vitseilleni vaan mulkoilevat epäluuloisen näköisinä. Tappeluilta olen yleensä välttynyt.

Nykyinen suomalainen media näyttää kuitenkin olevan suurelta osaltaan tahallisesti virittynyt ymmärtämään nimenomaisesti väärin sellaisen huumorin, joka tulee muulta kuin taatusti oikeaoppiselta taholta. Helena Eronen ihmetteli kolumnissaan, miksi paheksutaan sitä, että poliisi kysyy henkilöllisyystodistuksia henkilöiltä, jotka näyttävät kuuluvan ryhmään, jossa eräät rötökset ovat yliedustettuja. Miten muuten voitaisiin tietää ketkä ovat kysymyksessä?

Absurdiuteen viety johtopäätös oli, että tiedot pitäisi jotenkin kirjoittaa näkyville. Erosen lohkaisun mukaan asian voisi näyttää vaikka hihamerkein. Näitähän sitten voitaisiin jaella kaikille ryhmille omansa ja niin olisi sekin asia ratkaistu vai kuinka?

Tässä oli Erosen kolumnin logiikka kaikessa yksinkertaisuudessaan. Millainen olikaan vastaus?  Tutun Sanomat uutisoi asiasta näkyvästi ja kertoi, että Eronen oli ehdottanut eri kansanryhmille pakollisia hihamerkkejä. Lehti kysyi asiasta rikospoliisin kantaa. Sieltä selitettiin, etteivät rikoksen tunnusmerkit täyty. Ne olisivat täyttyneet, mikäli hihamerkkejä olisi vaadittu vain yhdelle kansanryhmälle.

Nyt oltiin siis arvovaltaisten tulkintojen mukaan joka tapauksessa siirrytty vihapuheen liepeillä sijaitsevalla harmaalle alueelle. Kauhistunut lehti –Uusi Suomi- kiiruhti poistamaan blogin sivultaan. Koko maailma alkoi kuohua.

Venäjällä asia ylitti uutiskynnyksen kymmenissä medioissa. Otsikkojen mukaan ”Suomi ehdotti turistien ”merkitsemistä”, ”Suomalaiset valmistelevat turisteille fasistista vastaanottoa”, ”Suomalainen nationalisti yrittää kääntää Eurooppaa fasismiin”, ”Suomalainen natsismi kokeilee ääntään” ja niin edelleen, ad nauseam. Venäläisten tiedotusvälineiden teksteissä vilahtelee sylttytehtaana ”nationalistien portaali” tai ”äärikonsevrvatiivinen portaali” nimeltä Uusi Suomi.

Venäläisessä versiossa tästä ”suuresta uutisesta” haisee vahva erään välittäjätahon maku. Mielikuvituksen synnyttämät johtopäätökset ovat usein myös spesifisesti finnofobisia: ”Tsuhnalaisen fasismin sirpale”, ”Suomessa venäläiset pakotetaan pitämään hihamerkkiä”, ”Suomea odottaa kansallisuuksien välinen jännittyneisyys”, ”Suomessa toimii vähemmistöjen syrjinnän salaisia mekanismeja” ja niin edelleen.

Että tällaista huumoria. Koska politiikassa tärkeä sääntö on neuvostoajoista saakka ollut ”älä anna aseita vihollisen käsiin”, on myös persupuolueen enemmistö ilmaissut halunsa humoristi Erosen erottamiseen. Mieleen tulee elävästi muuan paralleeli neuvostoajalta SKP:n piiristä. Vitsejä lohkottiin silloinkin, kuten totalitarismin varjon alla aina tapahtuu.

Suomen älymystö on näissä asioissa yleensä aktiivinen. Kun Johanna Korhonen ei aikoinaan saanutkaan päätoimittajan paikkaa, asiaa paheksuttiin suurena sananvapauden loukkauksena, vaikka hän ei ollut ehtinyt kirjoittaa mitään, ainakaan sellaista, mihin tämä asia olisi liittynyt. Kun nyt persupuolueen kansanedustajan avustaja (jollaisilla on tunnetusti valtava poliittinen vastuu, vai kuinka), joutuu ajojahdin kohteeksi täysin tekaistuin perustein, niin koko Suomen älymystö yhtenä miehenä hyväksyy sensuurin ja vaatii rangaistuksia. Oma puolue on osoittanut olevansa tässä pelissä nöyrästi mukana.

On luultavaa, ettei sellaiseen desinformaatioon, jota Venäjällä tiettýjen tahojen toimesta harjoitetaan, voine juuri vaikuttaa. Olisi joka tapauksessa yritettävä, jo pelkän rehellisyyden tähden.

 Epärehellistä on väittää tai edes antaa ymmärtää Erosen syyllistyneen niihin asioihin, jotka muun muassa Turun Sanomissa siirtyivät hänen niskoilleen. Syyttömän rankaiseminen on se tie, jota persupuolue on ennenkin sananvapausasioissa kulkenut. Se tie on vaarallinen ja sen päässä häämöttää oikea mielipideterrori, jota harjoitetaan tyhmimpien ja härskeimpien ehdoilla.

Arvojohtajuuden paikka?

Mitä on tehtävä, kun vitsit kielletään

 

Jo Vanhassa Testamentissa puhutaan pilkkaajista ja varoitetaan hurskasta menemästä sinne, missä pilkkaajat istuvat.

Pilkkaajathan eivät tunnustaneet pyhiksi julistettujen asioiden pyhyyttä, vaan väänsivät niistä vitsiä. Vitsi taas itse asiassa on ajattelun vapauttamista, jopa alitajuiseksi painetun ajatuksen vapauttamista teitoisuuteen, kuten Freud kertoo. Monen mielestä vapaus on kuitenkin paha ja vaarallinen asia eikä kaikkea pitäisi sallia tiedettävän.

Joukossamme on aina tietty määrä tosikoita eli ihmisiä, jotka eivät yksinkertaisesti kykene ymmärtämään huumoria. Kyseessä on eräänlainen vammaisuus, jota sivulliset voivat vain pahoitella. Sen lääkitsemiseen ei taida löytyä keinoja.

Kokemuksesta oppii pian, kenen kanssa ei kannata jutella savolaisittain, heitellen maisteltavaksi järjettömyyksiä, joiden alta paljastuva vakava sisältö panee väkisinkin nauramaan. Reductio ad absurdum tai edes uusitestamentilliset vertaukset ja tunnuskuvat eivät kaikille aukea millään. Heille on parasta vain yrittää puhua selkokieltä, jotta välttyisi pahoiltakin väärinymmärryksiltä ja konflikteilta.

Joskus on siis laskeuduttava tyhmimpien tasolle ja niin demokratiassa usein pitääkin. Toki tyhmäksi tekeytymisen pitäisi normaalissa vapaassa yhteiskunnassa olla aina vapaaehtoista. Ajatus siitä, että valtio voisi rangaista sellaisesta puheesta, jota sen edustaja ei ymmärrä tai ei ole ymmärtävinään, ei kuulu normaaliin oikeusvaltioon.

Tässä on turha taas kerran selittää sitä, miten ja miksi niin vitsit kuin niistä rankaiseminen kuuluvat diktatuurivaltioiden kuvaan. Tuollaisissa valtioissahan niiden oma politiikka on julistettu pyhäksi ja sen pilkkaaminen on siksi tietenkin rangaistavaa. Muuten se ei pysy pystyssä.

Tässäkin maassa on vielä monia, jotka hyvin muistavat sen, miten naapurimaassa rangaistiin vitseistä ja jopa aktiivisesti kytättiin niiden kertojia. Niin kauan, kuin aatteeseen uskottiin, rangaistukset saattoivat olla tavattoman koviakin.

Myöhemmin vitseistä tuli lähes kaikkien yhteistä omaisuutta. Vain tyhmimmät kommunistit eivät nauraneet niille. Sen vuoksi niistä ei enää myöskään varsinaisesti rangaistu, mutta toki tapaukset voitiin merkitä muistiin ja käyttää niitä tarvittaessa muka hyvinkin raskauttavina aseina.

Tämä käytäntö ulotti vaikutuksensa jopa Suomeen saakka. Meillä ei valtio tai ideologia toki ollut pyhä, päinvastoin, mutta kommunistien veljellisissä piireissä asia oli toisin. Sen sai kokea ns. enemmistökommunistien kansanedustaja Arvo Kemppainen, jonka kertomasta kaskusta lavastettiin hirveä häväistysjuttu.

Mutta tämä tapahtui kansainvälisellä tasolla ns. toverien keskuudessa ja siinä oli pelissä itse naapurin hallitsevan pääsihteerin persoona. Toki Suomessa ja suomalaisista aiheista sai vääntää vitsiä vapaasti. Kekkosestakin niitä tuli kirjoiksi asti.

Naurettavuus on asia, jota tässä maailmassa saatetaan pelätä pahemmin kuin ruttoa. Sehän saattaa paljastaa koko juhlallisen ja pyhäksi julistetun asian onttouden ja osoittaa sille oman paikkansa, joka ei suinkaan sijaitse sillä korkealla alttarilla, jonne se haluttaisiin sijoittaa, vaan ihan toisella suunnalla. Pilkkaajat ovat vaarallisia, mutta vapaassa yhteiskunnassa heille ei voi mitään. Ei heitä saatu hävitettyä edes vanhatestamentillisen ajan Israelista.

Naurettavat ihmiset pyrkivät aina joskus tekemään vastaiskun ja osoittamaan, etteivät he oikeastaan ole lainkaan naurettavia, vaan sitä ovat juuri heidän rienaajansa. Yleensä tällaiset yritykset pystyvät aiheuttamaan korkeintaan väkinäisen hymyn, joka on tarkoitettu samoin ajattelijoille merkiksi siitä, että asia on ymmärretty.

Näistä säälittävistä yrityksistä muistuu mieleeni jokin TV-sketsi, jossa yritettiin naurattaa ihmisiä sillä, että vetypommin keksinä, siis Andrei Saharov, oli saanut peräti Nobelin rauhanpalkinnon. Luulenpa, ettei naurajia juuri ollut niiden lisäksi, jotka oli värvätty ohjelman naurukuoroon. Jaa, taisivat ne kertojat itsekin hörähdellä. Nykyäänkin kuuluu olevan liikkeellä joku standup-koomikko, jonka tuotoksia tunnen vain kirjallisina. Se kyllä minulle riittääkin.

Kun nyt on ruvettu ankarasti vainoamaan vitsiniekkoja ja tässä työssä ahkeroivat merkittävät toimihenkilöt valtakunnansyyttäjästä perussuomalaisten puoluejohtoon saakka, on syytä omistaa pari ajatusta sille, mistä oikein on kysymys. Mitä asia sanoo meidän ajastamme ja yhteiskunnastamme.

Kansanedustaja Mäenpään puheenvuoro eduskunnassa on haluttu ymmärtää kiihotuksena kansanryhmää vastaan. Tällaiseksi kansanryhmäksi on nyt konstruoitu ryhmä ”turvapaikanhakijat”, joka kai lienee joka suhteessa hyvin kirjava, eikä siis mikään synnynnäisiä ominaisuuksia omaava ryhmä.

Tässä en enää jaksa todistella sitä ilmeistä seikkaa, ettei mistään kiihottamisesta ketään vastaan millään logiikalla voinut Mäenpään puheenvuorossa sanan varsinaisessa merkityksessä olla kyse, sen ymmärtää jokainen alakoululainenkin. Asiasta kohun nostanut oikeustieteen professori luultavasti myös ymmärsi asian ihan mainiosti. Mutta hän teeskenteli tyhmää.

Rikolliseksi asiaa on yritetty tehdä sillä perusteella, että puhuja on rinnastanut tämän ryhmän jäsenet vieraslajeihin, siis eläimiin ja kasveihin. Mikäli ihminen ei tosiaankaan kykene ymmärtämään, ettei rinnastaminen merkitse samaistamista, ei hänen kuulu olla vastuunalaisessa virassa, vaan jossakin kykyjään vastaavassa paikassa. Konsulit valvokoot!

Näyttää siltä, että niin sanotut pöyristyjät ovat tässä väkisin ja omasta aloitteestaan tehneet sen johtopäätöksen, että turvapaikanhakijoihin, kuten vieraslajeihin olisi sovellettava samoja menetelmiä. Mitä ne sitten ovat? Puheena olevassa kohdassa todetaan, että hallitus edistää niiden vastaista työtä sekä lainsäädännöllä, että rahoitusta lisäämällä.

Tämä on hyvä pykälä myös minun mielestäni ja samaa tosiaan kannattaisi hallitukselta odottaa myös ns. turvapaikanhakijoiden kohdalla. Jo Platon teoksessaan Lait varoitti ottamasta siirtolaisiksi sellaisia ihmisiä, jotka olivat saaneet erilaisen kasvatuksen kuin kyseisessä valtiossa oli normina.

Terve järki sanoo, että sekä ei-toivotut maahantulijat että vieraslajit pitäisi mahdollisuuksien mukaan torjua jo rajalla eikä ryhtyä toimiin vasta myöhemmin. Tämähän edellyttäisi maahanmuuttopolitiikkaa, jotta tietäisimme, mitä me koko asialta oikein haluamme. Itseään kunnioittavilla mailla on sellainen ja on uskomatonta ajatella, että meillä a priori lähdettäisiin siitä, että kuka tahansa on meille aina ehdottomasti yhtä tervetullut pysyvästi asumaan.

No, tällaisesta huumorista sitten on niin pöyristytty, että on hyökätty demokratian ytimeen kuuluvaa kansan edustajakseen valitseman henkilön virkatoimessaan nauttimaa sananvapautta vastaan. Till tidernapas har man levat, sanottiin joskus.

Asian ytimessä on siis mitä ilmeisimmin pyhäinhäväistys, vaikka koko asian logiikka on jäänyt järjellisesti osoittamatta. Ymmärrämme joka tapauksessa, että tässä nyt on teeskennelty hyvin suurta pöyristymistä ja yritetty tehdä täysin normaalista sutkauksesta suuri skandaali, joka oikeuttaa äärimmäisen poikkeuksellisen toimenpiteen demokratian herkimmällä alueella.

Vitsi-Kemppaisen tapauksessa sentään liikuttiin ihan toisella tasolla. Valtionpäämiehen henkisten kykyjen epäileminen on kuin onkin hieman arkaluontoinen asia, niin perusteltu kuin se saattaakin joskus olla.

Summa summarum: olemme liukuneet kauhistuttavalla tavalla kohti totalitaarista ajattelua. On skandaali, ettei ole syntynyt mitään älymystön joukkoesiintymistä sitä vastaan, että kansan valitsemien edusmiesten sananvapautta vastaan törkeästi hyökätään.

Tämä kansa tarvitsee nyt täyspäisiä virkamiehiä ja rehellisiä poliitikkoja, jotka eivät mene mukaan muotipelleilyihin, jollaiset syövät demokratian perusedellytyksiä. Jos meiltä sellaisia löytyisi, olisi heidän velvollisuutensa nousta yhdessä kertomaan, että valheellisuutta ei nyt hyväksytä politiikan aseeksi. Se syö nopeasti uskottavuuden koko systeemiltä.

Vitsit ovat nyt vähissä. Aloitteen tekeminen kuuluisi jollekin muulle kuin Mäenpään oman puolueen edustajille. Itse asiassa maan ylimmän arvojohtajan puheenvuoro olisi juuri tällaisessa tilanteessa paikallaan.

 

Shit walks

 

Rehellisyysvaje

 

”Odi profanum vulgus,

et arceo”

(Horatius)

 

     Kuten tunnettua, suomalaisten poikkeuksellisiin hyveisiin laskettiin Venäjällä ennen aina rehellisyys. Sehän on periaatteessa useimpien hyveiden todellinen perusta tai ainesosa ja tuota saamaamme stereotypiaa kannattaa arvostaa, aivan ilmeisesti se oli ansaittu.

     Otto Ville Kuusinen tuli joskus sanoneeksi, että venäläistä saa sanoa epärehelliseksi, eikä hän siitä loukkaannu. Sen sijaan hän suuttuu, jos sanotaan tyhmäksi. Suomalaisten kanssa asia on tasan päinvastoin. Tämä tuotti ilmiannon, josta hän selvisi.

     En tässä pysähdy miettimään sitä, mikä oli Kuusisen oma suhde rehellisyyteen. Ihan reilun yksioikoinen se ei voinut olla, pikemminkin päin vastoin. Mitä taas tulee kokonaisten kansojen luonteesta tehtyihin lausumiin, ei niitä voi kuitata pelkällä helppohintaisella ”ei voi yleistää” -viisaudella, vaikka ei suurennellakaan.

     Kyllä kunkin kansan keskuudessa on vallalla tietynlaisia taipumuksia ja arvostuksia, jotka poikkeavat muista vastaavista. Tällä en tarkoita mitään myötäsyntyistä asiaa, vaan sitä psykologiaa, joka on syntynyt esimerkiksi maaorjuuden tai ns. reaalisosialismin aikana , jolloin jo pelkkä arkipäivän selviytyminen edellytti sopeutumista tiettyyn valheelliseen järjestelmään.

     Luulen, että Kuusisen letkautuksessa oli ihan oikeasti jutun juurta. Suomalainen kansanpsykologia oli pitkälti syntynyt haja-asutuksen piirissä, jossa sosiaalisiin taitoihin kuuluva viekastelu oli tarpeetonta.

      Tosikkomaisuus on yksi rehellisyyden muoto ja Aleksis Kivi kertoo, että seitsemän veljestä luotti kaikkein eniten Tammiston Kyöstiin. Siinähän oli mies, joka ei koskaan nauranut eikä valehdellut.

     Mutta ajat muuttuvat. Suomalaista ihmistä on jo etenkin 1900-luvulta lähtien prässätty jo moneen uuteen muottiin. Kuten Liisa Keltikangas-Järvinen on havainnut, ekstrovertti höpöttäjä on nyt nostettu jalustalle ja jöröt itsekseen ajattelijat on tyrkätty sivuraiteelle. Amerikkahan se on ihanteena kaikkine small talkeineen ja PR-kampanjoineen.

     Kyllähän muutamassa sukupolvessa oppii paljon, kun koko ympäristö on valjastettu uusien arvojen palvelukseen. Politiikassa jylläävät nyt linssiluteet, jotka suoltavat luontevasti niin sanottua hevonpaskaa (bulsshit) ja vetoavat katsojiin eleillään ja ilmeillään.

     Tarjolla on nyt kahta asiaa: joko kannattaa kaikkea hyvää tai vastustaa sitä, On vain valittava puolensa, kuten maamme kansainvälisesti tunnetuin ajattelija on sanonut.

     Kun tilanne on tämä, ei edes periaatteessa kannata vaivautua tutkimaan noiden kahden nollasummapeliä käyvän elementin totuudellisuutta, oleellista on se, mikä edesauttaa tuota Ahura Mazdan nykyistä inkarnaatiota voittamaan vihollisensa.

     Tässä asetelmassa totuudella ei tietenkään ole mitään itsenäistä arvoa sinänsä. Tärkeää on vain se, miten valon ja ilon lähdettä parhaiten palvellaan. Jos sitä edesauttaa bullshit, niin siitä vaan. Jos se on valhe, niin sekin voi olla hyödyllinen. Miksi se olisi ilman muuta huono asia?

     Bullshitistä (joka suomeksi ei ole häränpaskaa, vaan hevonpaskaa) on kirjoitettu kirjojakin. Itse olen siitä kirjoittanut parikin blogia (ks. Vihavainen: Haun bullshit tulokset ).

    Jos näemme maailman poliittisen sodan kenttänä, meillä ei ole mitään syytä kieltäytyä käyttämästä myös valhetta aseenamme. Itse asiassa valhe, sotajuoni, on aina ollut sodassa kaikkein arvostetuin asia. Urhoollisuus on välttämätöntä, mutta se vaatii uhrinsa. Sotajuoni on se, jonka avulla voitetaan.

     Lehdistö, joka nykyään on meillä jo kauttaaltaan agendajournalismin väline, ei ole enää aikoihin kaihtanut suoranaista valhettakaan, mikäli se on näyttänyt hyödylliseltä (ks.esim. Vihavainen: Haun todellisuus ja fantasiat tulokset, Vihavainen: Haun reductio ad absurdum tulokset ).

     Kun valheesta jää kiinni, se yritetään selittää pois loppumattomalla bullshit-vuodatuksella, joka menee kuin meneekin siihen kiitolliseen yleisöön, joka on vankasti Oikean Asian puolella. Näin on meillä jo käynyt yhä uudelleen, erityisesti hihamerkkiskandaalin ja silmienvenytysskandaalin välisenä aikana.

     Näyttää siltä, että uudeksi normaaliksi ainakin median piirissä on tullut vilpittömän mielen periaatteen hylkääminen ja bullshit-tason ”argumentoinnin” normaalistuminen ja kohottaminen kunnialliseksi maan tavaksi.

     Suuri yleisö on muuttunut. Tammiston Kyöstiä ei enää näy, eikä edes Jukolan veljeksiä. Se, joka seuraa nettikeskusteluja esimerkiksi siitä, miksi Päivi Räsäsen ym. maahantulo Englantiin estettiin, voi heti havaita, ettei millään asioiden yleiseen merkitykseen liittyvällä vakavalla pohdinnalla, tai edes normaalilla totuudellisuudella ole tuossa älämölössä mitään sijaa.

     Sen sijaan sieltä löytyy kaikenlaista, lähinnä imbesillin moraalisesta ja älyllisestä tasosta todistavaa öyhötystä ”tuomituista rikollisista” ja hilpeää vahingoniloa: nytpäs vihollinen saikin turpiinsa!

     Sen sijaan, että edes jossakin määrin tunnettaisiin ja yritettäisiin arvioida kyseisten henkilöiden ”rikosten” laatua ja  niistä annettujen tuomioiden varsin skandaalimaisia perusteita, riemuitaankin siitä, että heille kaupan päälle on vielä aiheutettu vaikeuksia metodeilla, jotka ovat erittäin vakavassa ristiriidassa koko länsimaisen vapauskäsitysten kanssa.

     Tämä joukko on jo henkisesti kypsä astumaan uusneuvostoliittolaiseen ”reaalisosialismiin”, jossa matkustuskiellot ovat tärkeä osa arkipäivää. Meillähän ne tosiaan koskevatkin jo suurta kansanosaa. En tiedä, pitäisikö jo onnitella ”uuden ihmisen” syntymisen johdosta.

     Vain jokunen harva ”vihollisleirin” edustaja, ainakin vihreiden Oras Tynkkynen on osoittanut olevansa manikealaisen ajattelun yläpuolella. Pelkään pahoin, että ne, jotka nyt pitävät hauskaa järjettömien vapauden rajoitusten takia, löytävät asian vielä edestään.

     Mutta tuo nettilaumojen älyllinen ja moraalinen taso on todella hätkähdyttävän matala, vanhaa tyyliä käyttäen voisi puhua hengen alhaisuudesta, joka uutta ihmistä varmaankin nautrattaa.

     Paheksuin ja pidin arvottomana aikoinaan Horatiuksen nyrpeää suhtautumista ihailemaani jaloon kansaan. Nyt taidan jo ymmärtää hieman paremmin.

Ei onni ole lahja, Isabella

 

Kapisen koiran syndrooma

 

Useimmat muistanevat tarinan siitä, mitä Sokrates vastasi sofistille, joka väitti, että onnellisin on se, jolla on runsaimmin voimakkaita haluja, joita hänellä myös on vapaus tyydyttää.

”Silloinhan onnellisin on koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti itseään raapia” päätteli Sokrates, ja tiettävästi sai yleisen hyväksynnän ajatukselle, että oli taittanut sofistin argumentin johtamalla sen loogiseen päätökseensä. Siis klassinen reductio ad absurdum.

En kuitenkaan ole ihan varma siitä, että tämä argumentti nykyään riittäisi vakuuttamaan kovin monia. Itse asiassa yhteiskuntamme nykyinen perusfilosofia lähtee juuri tuosta voimakkaiden ja vähemmän voimakkaiden halujen korostamisesta ja mahdllisuudesta niiden tyydyttämiseen.

Bertrand Russell, jota loogikkona suuresti arvostetaan, edusti jo sukusakin puolesta utilitaristista perinnettä ja osallistui etenkin viime vuosisadan ensi puoliskolla innokkaasti myös yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Oma etu, ymmärrettynä pyrkimykseksi turvata omien halujen maksimaalinen tyydyttäminen oli myös Russellin suurena periaatteena, kuten se oli utilitaristisella traditiolla yleensäkin (ks. Vihavainen: Haun pushpin tulokset). Hän ei sitä yrittänyt kaunistella ja koristella, vaan pikemmin tahallaan komeili sillä

Joka tapauksessa vulgaari ja etenkin rationaalinen oman edun tavoittelu oli tässä maailmassa tuottanut paljon parempaa politiikkaa, kuin ylevien tunteiden nimiin vannoneet ideologiat, jotka käytännössä olivat vieneet sotiin ja terroriin, päätteli Russell.

Tässähän sitä nyt ollaan. Ihmisen halujen tyydytys on suurelle osalle maailman väestöä jo tehty niin suuressa määrin mahdolliseksi, etteivät muinaisen Kreikan oppineet olisi sellaista voineet edes kuvitella.

Totta kyllä, lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän komeus olivat siihenkin aikaan pohjaltaan aivan samoja kuin nykyään. Niiden tyydyttämistä varten ei kuitenkaan vielä ollut olemassa koko sitä valtavaa koneistoa, joka nykyään palvelee niin aineellisten kuin henkistenkin tarpeiden ja halujen tyydytystä tai ainakin turruttamista.

Tarpeet ja halut on tässä erotettu toisistaan. Inhimilliset perustarpeet on usein asetettu hierarkioihin (vrt. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset), joissa nälän ja vilun torjumisen ohella tunnustetaan seksuaaliset ja sosiaaliset tarpeet, tarve saada mielekäs elämä ja lähimmöisten, kunnioitus (vrt. esim. Vihavainen: Haun dignity tulokset).

Kun muut asiat on turvattu, on huipulla itsetoteutus.

Nuo kaikki mainitut tarpeet ovat myös tärkeä ja jopa kriittinen osa ihmisen onnellisuutta eli todellista hyvinvointia. Nälkää ja vilu voi kärsiä jopa riemumielin, mikäli tuntee niiden olevan suuremman tyydytyksen ehtona. Aineellisen hyvinvoinnin keskellä sen sijaan voi iskeä masennus, joka johtaa itsemurhaan.

Ihmisen onnellisuutta on syytä pitää pikemmin tulo- kuin summakäsitteenä. Mikäli yksikin tulon tekijöistä on nolla, on koko hyvinvoinnin tulo nolla. Ihmisellä saattaa olla rikkautta ja mainetta, mutta mikäli hänellä ei ole terveyttä, saattaa onnellisuus olla nollassa.

Siinä tilanteessa ei auta, mikäli tulon muita tekijöitä suurennetaan miten paljon hyvänsä ja se on vain yksi esimerkki.

Runsas ruoka ei merkitse mitään, ellei juomaa ole saatavissa lainkaan, herkkujen loputon määrä ei voi korvata seksuaalisen tarpeen täydellistä tyydyttämättömyyttä ja niin edelleen. Kriittiseksi tekijäksi on viime vuosina usein nostettu tuo edellä mainittu inhimillinen arvokkuus, dignitas (engl. dignity).

USA on klassinen esimerkki. Useimmat ihmiset eivät siellä kärsi aineellisesta puutteesta ja siinä mielessä olot ovat paljon paremmat, kuin kukaan vielä joskus 150 vuotta sitten edes pystyi kuvittelemaan. Ruostevyöhykkeen turhautuneet työttömät kärsivät kuitenkin arvokkuusvajeesta. Heidän elämältään puuttuu tarkoitus.

Vaikka kansantulo per capita onUSA:ssa noussut koko ajan sitten 1950-luvun, ovat onnellisuutta kuvaavat luvut olleet laskussa.

Meillä Suomessa hyppäys köyhyydestä yltäkylläisyyteen tapahtui suurimmalle osalle kansaa yhden ainoan sukupolven aikana, suunnilleen 1960-1990-lukujen välisenä aikana. Hyvinvointi nousi tasolle, jota ei periodin alkaessa ollut pystytty edes kuvittelemaan. No, onnellisiahan meillä ollaankin, joten se siitä.

Pyrkimys halujen tyydyttämiseen on meilläkin joka tapauksessa tosiasiallisesti tunnustettu ainoaksi yhteiskunnallisen kehityksen ja politiikan päämääräksi. Poikkeavia käsityksiä ei suvaita, vaikka suvaitsevaisuus erilaisia onnellistuttamisen metodeja kohtaan onkin nostettu loukkaamattomaksi arvoksi.

Vielä hiljattain poliittiset ristiriidat koskivat ennen muuta aineellisen hyvän jakamista. Eihän tämä vieläkään ole sivuutettu vaihe, mutta nyt ovat sosiaalisiin ja etenkin seksuaalisiin tarpeisiin liittyvät asiat nostettu edistysväen ajattelun keskiöön.

Jokaisen oikeus saavuttaa maksimaalinen seksuaalinen tyydytys on ehdoton arvo, joka myös kuuluu keskeisiin yhteiskunnan vastuulla oleviin asioihin, kuten kaikki muukin onnen edellytysten turvaaminen. Myös lapset on mobilisoitava tähän mukaan ja tekninen opastus kaikkiin alan mahdollisuuksiin kuuluu kansalaistaitoihin.

Seksuaalisuus on toki myös rahallisessa mielessä potentiaalisesi bisnes vailla vertaa. Naisellinen kauneus edustaa jo oikein käytettynä miljoonien arvoista pääomaa. Kaunotar on avain sisällöntuotantoon, jossa panokset eivät maksa mitään ja tuotot saattavat olla päätähuimaavia.

Jo muuan Dostojevskin karikatyyrihahmo sanoi, että hänen morsiamensa kauneus on hänen pääomaansa, ja elleihän itse ymmärrä mennä kadulle sitä käyttämään, on sulhasen siihen suorastaan kehotettava.

Kauneuden epätasaisessa jakaantumisessa on epäilemättä jotakin syvästi epädemokraattista, eikä asia siitä muutu, että edistyspiirit julistavat kaikkien olevan itse asiassa yhtä kauniita. Ilmeisesti valtion velvollisuutena on ratkaista asia jollakin tavoin.

Kun tarkkailee aikamme ilmiöitä, saattaa joutua epäuskoisen hämmennyksen valtaan: mistä tällainen typeryyden syvyys? Miten tämä voi olla mahdollista ja miksi nuo luonnottomuudet lasten seksuaalistamisesta erilaisiin masturbaatiodemonstraatioihin saavat osakseen niin laajaa hyväksyntää ja tukea?

Kuten myöhempi venäläinen kirjallisuus tuli Gogolin päällystakin alta, tulee nykyinen onnen tavoittelun parodia sofistin kapiselta koiralta. Anglosaksinen utilitarismi oli perimmältään tervejärkinen ajattelutapa, jonka ääliöt ja bisnesmiehet yhteistoimin sitten pilasivat.

Näinhän se työväenaatekin oli tunnetusti hyvä aate, jonka jätkät sitten omaksuivat ja pilasivat.

Olisiko mahdollista siirtyä takasin alkuperäisasetuksiin ja palauttaa länsimaisen kulttuurin uskottavuus?

Näin ei välttämättä ole. Woke nykyisessä muodossaan ei varmastikaan ole pitkäikäinen, mutta se on vain yksi pitkälle perinteelle rakentuva radikaali muoti, radical chic.

Niitä tulemme saamaan yhä uusia. Tiedämme sen yhtä varmasti kuin sen, että nykyiset naisten vaatteet koetaan jo ensi vuonna vanhentuneiksi. Miljoonat ja jopa miljardit kokevat pian, että heidän on ehdottomasti saatava uudet ja ajanmukaiset kehdatakseen näyttäytyä julkisesti…