Yhä lähempänä

 

Mellakoita katsellessa

 

Pariisissa pantiin taas hulinaksi, autot paloivat, liikkeitä ryöstettiin, ilotulitteita ammuttiin ja poliisin kanssa tapeltiin. Pari ihmistä lyötiin kuoliaaksi, muutamia kymmeniä vammautettiin tai muuten vahingoitettiin. Ei siis mitään katsottavaa eikä ajateltavaa eli, kuten sanotaan, uutisarvoista.

Aiheen moiseen riehuntaan oli kuulemma antanut oman joukkueen voitto joissakin kisoissa. No, ainahan aihe täytyy olla, mutta kuten jokainen on jo kauan ymmärtänyt, ei sillä välttämättä ole mitään tekemistä itse riehumisen kanssa.

Riehujat eivät pyri mihinkään päämäärään, jonka saavuttaminen lopettaisi riehumisen. Päämäärähakuinen toiminta ei yleensä näytä tällaiselle roskajoukolle (mob, canaille, ks. Vihavainen: Haun roskaväki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) olevan edes mahdollista. Kyseessä ei ole välineellinen toiminta, vaan itseilmaisu.

Analyytikot eivät enää viitsineet kätkeä sitä seikkaa, että kyseessä oli nimenomaan tietyn etnis-sosiaalisen aineksen käytös. Kyseessä oli esikaupunkien slummeissa asustava maahanmuuttajaväestö, joka oli luonut oman slummikulttuurinsa, joka oli levinnyt ympäri Ranskan saarekkeiden tavoin, kuin vankileirien saaristo aikoinaan Venäjällä.

Slummien kulttuuri oli rikollisuuden ja sosiaalitukien ympärille kehittynyt ajattelutapa ja mentaliteetti, joka perustui alaluokkaisuuteen ja tuotti sitä, estäen tehokkaasti alueiden tervehtymisen (ks. Vihavainen: Haun dalrymple tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Ilmiö tunnetaan jo useimmista Euroopan maista. Meillä on vielä ollut onni jäädä sen ulkopuolelle, mitta vaara on hyvin todellinen ja sitä on syytä määrätietoisesti vastustaa. Avainasemassa on maahanmuuttopolitiikka ja siihen liittyvä lainsäädäntö ja tietenkin toiminta ruohonjuuritasolla, jossa integraatiopyrkimyksen pitäisi olla hallitseva pyrkimys monikulttuurisuuden sijasta.

Tällä alalla näyttäisi jotakin tapahtuneenkin noin puolentoista vuosikymmenen aikana. Tässä vertailun vuoksi vanha blogi ajalta, jolloin kehitys oli vielä alussa. Olen lisännyt vain kappalejakoa.

 

orstai 11. elokuuta 2011

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

 

Roskaväen mellakat ja älymystön vastuu

Älymystö on kaikissa maissa aina ylpeillyt moraalisella ylemmyydellään. Asian osoittaminen kuuluukin sen keskeiseen osaamisalueeseen.

Venäjällä intelligentsijan jäsenyys oli aikoinaan ennen muuta moraalinen velvoitus käydä taisteluun valtaa vastaan kansan puolesta. Älymystön korkea koulutus ja intellektuaalinen kapasiteetti antoivat sille välineet, joita kouluttamattomalla kansalla ei ollut.

Niinpä älymystö sai tavallaan ilmaista toisen ryhmän tunteita. ”Olen kansan viha, sen oikeutettu viha”! huudahti aikoinaan Émile Zola. Vihaisuus onkin aina ollut muuan älymystön tunnusmerkki.

Ajat ovat muuttuneet sitten 1800-luvun. ”Kansa” ei enää ole pimeää sikäli, että se on informaatiotulvan piirissä ja voi ammentaa sieltä itselleen tarvitsemansa. Enimmäkseen se ei myöskään ole varsinaisesti lukutaidotonta.

 Itse asiassa länsimainen älymystö ei enää erotu kansasta korkean koulutuksensa vuoksi läheskään samassa määrin kuin vielä sata vuotta sitten. Älymystö ei myöskään enää ole yhtä kaukana joukkojen ajattelusta ja kulttuurista kuin joskus aiemmin.

 Toki postmodernit teoriat ovat suurille joukoille vieraita, mutta oleellinen muutos aikaisempaan on, että sekä älymystö että massat ovat eräissä suurissa kysymyksissä samalla viivalla. Huvitukset jalkapallohuliganismista metallimusiikkiin ja goottilaisleikkeihin saakka ovat usein samoja koulutustasosta riippumatta.

Asia koskee myös kulttuurin peruskysymyksiä eli suhdetta uskontoon ja korkeakulttuuriin eli hyvyyden, totuuden ja kauneuden tavoitteluun. Älymystön tärkein saavutus ja keskeinen sanoma massoille on, että nämä asiat ovat yhdentekeviä, vailla absoluuttista arvoa ja jokaisen valinnat ja mieltymykset ovat yhtä hyviä kuin kenen tahansa muunkin.

 Arvot, sikäli kuin niistä voidaan puhua, keskittyvät yksilön ja hänen aistillisten eli ”ruumiillisten” tavoitteidensa ympärille. Ruumiillisten siksi, että ruumis ja sen tarpeet on ainoa todellisuus, joka tunnustetaan jonkinlaiseksi absoluuttiseksi totuudeksi.

Arvot sen sijaan ovat abstraktio, jolla ei ole itsenäistä olemusta. Jokaisella on arvonsa eikä niiden arviointi tai vertailu ole mahdollista. Niinpä rappioalkoholistin tai narkomaanin elämäntapa on vain yksi mahdollinen muiden joukossa, ei sinänsä muita huonompi tai parempi.

Huumeidenkäyttäjän ura on ehkä täynnä riskejä ja muutenkin ongelmallinen, mutta se on sitä vain, mikäli se sellaiseksi halutaan määritellä, ei sinänsä, jonkin objektiivisen mittapuun mukaan, sillä sellaisia ei ole, ei ainakaan älymystön diskursseissa.

Älymystöksi itsensä kokeva luokka on yhä olemassa. Se pitää yhä itseään korkeamman tiedon haltijana ja vartijana ja motivoi tärkeyttään erityisellä suhteellaan alaluokkaan.

Tuo nykyinen alaluokka ei enää ole Marxin kuvittelema teollisuustyöläisten armeija, jolta ulosmitattiin työnsä tulos kapitalistien kerskakulutuksen hyväksi.

 Alaluokka muistuttaa nyt muinaisen Rooman proletariaattia. Se elää yhteiskunnan kustannuksella sitä mitenkään hyödyttämättä ja tuottaa vain jälkeläisiä, jotka ikävä kyllä jatkavat samaa elämäntapaa, jota yhteiskunta monin tavoin tukee.

Älymystön roolina ei ole ollut tarjota moraalisia esikuvia tälle joukolle ja auttaa sitä pääsemään pois surkeasta tilastaan. Sen sijaan älymystön käytäntönä on ollut tämän ryhmän korottaminen normaalin pikkuporvarillisen väestönosan yläpuolelle, eräänlaiseksi saavuttamattomaksi ihanteeksi.

Piittaamattomuus yhteiskunnan normeista nähdään ideaalisena vapautena ja kapinana kaikkialle tunkeutuvia herruuden verkkoja vastaan. Slummiasukas, joka ei tee työtä eikä opiskele, ei noudata lakeja, ei solmi avioliittoja eikä huolehdi perheestään nähdään vapauden ruumiillistumana kuin Tacituksen fennit aikoinaan.

 Vapaus taas on jostakin merkillisestä syystä absoluuttisesti arvokas asia tässä maailmassa, jossa ”vieras” herruus ulottuu kaikkialle ja ainakin yrittää sitoa yksilön haluja säännöillään. Taloudelliset edut toki kelpaavat slummiasukkaille, mutta työn tekeminen niiden saavuttamiseksi nähdään liian ikävänä ja orjuuttavana.

Huumekauppa, ryöstely, prostituutio ja sossun tiski ovat helpompia ja siis arvostetumpia tapoja hankkia toimeentulo. ”Paskaduunit” ja niiden tekijät kuuluvat slummeissa alimpaan kategoriaan.

Opiskelu sivistyksen hankkimiseksi olisi slummien kantajoukolle absurdi ajatus. Sivistystä halveksitaan enemmän kuin mitään muuta ja älymystö, joka itsekin on osoittanut itselleen sivistyksen arvottomuuden, näkee tässä suunnatonta vaistonvaraista viisautta. Se saa siitä myös masokistista nautintoa.

Slummiasukkaiden pukeutuminen ja heidän niin sanottu musiikkinsa, joka koostuu aggressiivisesta kähinästä, jossa uhataan tappaa hyvin toimeentulevat poroporvarit, kuuluu taiteen tunnustettuihin huippusaavutuksiin ja sille jaetaan avokätisesti palkintoja ja ihailua.  

Ne vaatimattomat uurastajat, jotka sosiaalista painetta uhmaten yrittävät slummeissa rakentaa normaalia porvarillista perheidylliä, joka perustuu työhön, yrittämiseen ja opiskeluun, ovat arjen sankareita ja heistä tulee myös ensimmäiset marttyyrit silloin kun joutilaan roskaväen turhautuminen kuohahtaa yli. Sillä tietenkin tämä joukko turhautuu: sen halut ovat aina suuremmat kuin sen kyvyt niiden tyydyttämiseksi ja sen elämäntapa suosii primitiivireaktiota pitkäjänteisen toiminnan sijaan.

Englantilainen lääkäri Theodore Dalrymple, joka on työskennellyt slummeissa ja vankiloissa neljällä mantereella, arvioi, että surkeinta slummiväestöä ovat englantilaiset valkoiset. Takapajuisissa maissa väestö saattaa olla hyvin köyhää, mutta sen elämällä on mielekkyyttä, sillä perheen ja suvun jatkuvuus, traditiot ja normit ovat säilyneet.

Englantilaisella valkoisella narkomaanilla sen sijaan ei ole elämässä muuta kuin oma itsensä, hän ei tunne velvollisuuksia, vastuuta, päämääriä, häpeää tai katumusta. Kaikki, mitä hänen ruumiinsa tarvitsee, on seuraava piikki ja hiukan ravintoa. Henki ei kaipaa mitään, ellei ruumiintoimintoihin liittyviä aistimuksia pidetä luonteeltaan henkisinä.

 Tällainen ihminen ”ideaalisessa” muodossaan on täydellisen itsekeskeinen ”ruumiillisuutensa” puitteissa vegetoiva hahmo, jolle muiden kärsimykset, onni ja oikeudet ovat täydellisen yhdentekeviä.

Tahto on hänelle vieras asia, mutta halu sitäkin keskeisempi. Velvollisuudet ovat käsittämätöntä kieltä, mutta ”oikeuksistaan” hän on hyvin tietoinen. Dalrymple korostaa, että slummikulttuuri on itseään uusintava elämäntapa. Kyse ei niinkään ole siitä, että köyhyys tuottaa tiettyä elämäntapaa kuin siitä, että tietty elämäntapa tuottaa köyhyyttä. Pahinta on, että yhteiskunta kuvittelee asioiden ratkeavan jakamalla lisää rahaa. Tällä tavalla ongelma ei ole ratkennut koskaan missään.

Dalrymplen kuvaama slummiasukas muistuttaa Marxin kuvaamaa ryysyköyhälistöä. Toisin kuin ihannoitu teollisuusproletariaatti, ryysyköyhälistö oli Marxillekin paheen ruumiillistuma ja hän arvioi sen myös olevan helposti porvariston lahjottavissa.

Toisin kuin teollisuustyöväestöllä, ryysyköyhälistöllä ei Marxin mielestä ollut mitään historiallista tehtävää. Jälkikäteen monet Venäjän vallankumouksen tutkijat ovat kyllä olleet asiasta toista mieltä ja nähneet tuon tapahtumasarjan paljolta juuri ryysyköyhälistön järjettömänä purkauksena, jota Vastuuton seikkailija Uljanov kaikin keinoin tuki, tuhoten siten Venäjän, jonka nostaminen raunioista onnistui vasta hänen seuraajilleen valtavin uhrauksin.

Suomessa slummien synty on vasta alkutekijöissään. Sosiaalipolitiikkamme näyttää ainakin toistaiseksi onnistuneen pidättelemään sitä kehitystä, joka on tapahtunut lähes kaikkialla muualla, kaikkien hyvinvointivaltioiden mallimaata ja ihmiskunnan majakkaa Ruotsia myöten.

Näyttää ilmeiseltä, että Ruotsissa slummit ovat syntyneet nimenomaan siirtolaisten ympärille. Näiden yliedustus on toki muuallakin havaittavissa. Asialle löytyy tietenkin runsaasti selityksiä, niin kulttuurisia kuin sosioekonomisia ja tarvittaessa muitakin. Yksi asia joka tapauksessa näyttää ilmeiseltä: liian nopea siirtolaisuus ja siirtolaisten keskittyminen eristyneiksi kulttuurisiksi enklaaveiksi tuottaa lopputulokseksi slummin, jonka purkaminen saattaa olla mahdotonta.

Kuten sanottu, slummeja tuottaa ja ylläpitää hyvin pitkälti kulttuuri. Siksi siirtolaisten kotouttaminen on ensiarvoisen tärkeä tehtävä normaalin kehityksen turvaamiseksi. Tämä luultavasti vaatii erittäin suuria ponnisteluja, eikä se suinkaan ratkea kaatamalla ihmisille vastikkeetonta rahaa, mikä luultavasti vain pahentaa asiaa.

Mikäli ihanteena pidetään, että jokainen kansanryhmä asuu maassa noudattaen omia tapojaan ja puhuen omaa kieltään sen sijaan että assimiloituisi yhteiseen vallitsevaan kulttuuriin, ollaan ilmeisesti vaarallisella tiellä, jonka kustannukset lankeavat monien sukupolvien maksettavaksi. Siirtolaisia ei kuitenkaan sovi pitää minään apinoina, joiden erikoislaatuisia tapoja ja tottumuksia vaalitaan hauskoina väriläikkinä tai peräti matkitaan.

Mikäli uusien –ja vanhojenkin- väestöryhmien syrjäytyminen ja alaluokkaistuminen päästetään tapahtumaan, voi vahinko olla korvaamaton. Tämän estäminen voi jo nyt olla ylivoimainen tehtävä, mutta se on yritettävä ratkaista. Ongelman hallitsemiseksi maahanmuuttoa on myös määrätietoisesti ohjattava siten, että potentiaalisesti riskialtteinta ja kotouttamisen kannalta hankalinta ainesta ei oteta maahan enempää kuin pystytään asian mukaisesti hoitamaan.

Pariisissa ja Lontoossa autot ja talot ovat palaneet jo vuosia. Tanska ja Ruotsi ovat nyt saavuttaneet saman kehitysasteen. Lieneekö ketään, joka uskoisi, ettei tällaisia ilmiöitä koskaan voi tapahtua Suomessa? Kun ensimmäiset autot palavat, voimme sanoa, että tämä ei tapahtunut varoittamatta ja että niiden, joilla on asiasta vastuu, on syytä muistella, mitä heille sanottiin.

 Älymystön on meilläkin myös syytä miettiä yleistä yhteiskunnallista rooliaan. Vähäosaisten auttaminen kuulostaa aina jalolta asialta ja onkin sitä, jos se tehdään mielekkäästi. Sen sijaan pelkkä ajatukseton kehnouden ja primitiivisyyden ihannointi on älymystön petosta ja petos kohdistuu ennen muuta siihen ihmisryhmään, joka tarvitsisi tukea päästäkseen pois noidankehästä.

 Jotta älymystö ansaitsisi nimensä ja roolinsa nyky-yhteiskunnassa, sen täytyisi Suomen vanhan sivistyneistön tapaan pikemminkin auttaa pimeitä massoja nousemaan raakuudestaan kuin pelkästään ylistää niiden ”autenttisuutta”.

”Kansankynttilät” olivat aikoinaan henkilökohtaisina esimerkkeinä sivistymättömille massoille. Nyt osat ovat vaihtuneet ja jokaista eksoottista kulttuuripiirrettä noitatohtoroinnista tatuointiin ja lävistyksiin ihaillaan varauksettomasti ja matkitaan kritiikittömästi.

On totta, että myös 1800-luvun sivistyneistö ihaili ”kansaa”, mutta samalla se kuitenkin säilytti tietoisuuden siitä, että sivistyksellä oli arvoa sinänsä ja että arvot olivat absoluuttisia eivätkä jokaisen vapaasti valittavissa.

Sen sijaan, että älymystö tuijottaa slummiasukkaiden suuhun, kuuntelee rappia ja järjestää tragikoomisia ”kuokkavieraiden” happeningeja ja mellakoita, se voisi miettiä sitä, miten niille ihmisille, jotka saapuvat Suomeen, osoitetaan tie normaaliin ihmisarvoiseen elämään, johon kuuluvat työ, opiskelu ja sivistys.

Se taas edellyttää aivan toisenlaista asennetta ja arvoja kuin ne, joita älymystön ydinjoukko näyttää kannattavan ja ihailevan. Mitä tarjottavaa sillä voisi olla slumminuorelle, jonka mieli tekee muodikkaita kenkiä, mutta joka ei halua sen vuoksi alentua ”paskaduuniin”?

 Ehkäpä hänelle voisi antaa luettavaksi Jean-Paul Sartren Saint Genet’n tai jonkin Foucaultin merkittävän hengentuotteen. Ehkäpä Rajallinen järjestelmä kohtaa rajattoman vaateen voisi innoittaa kehittymään hyväksi kansalaiseksi ja kulttuuri-ihmiseksi? Luultavampaa on, että nämä vain vahvistaisivat uskoa valitun elämäntavan erinomaisuuteen. Niistä voinee korkeintaan saada kiksejä, mutta sekin taitaa onnistua vasta opintojen edistyneessä vaiheessa.

Kun Saarijärven salomailla aikoinaan vieraili halla, ei paikallinen talonpoika Paavo käynyt ryöstämässä ja polttamassa naapurin mökkiä, vaan turvauduttiin naapuriapuun ja kuoltiin nälkään yhdessä jos kuolla piti. Tätä irrationaalista käytöstä nykyiset tutkijat ovatkin kummastelleet. Joka tapauksessa valittu tie oli pitkällä tähtäimellä oikea.

 Suomen kansallinen älymystö patisti Paavoa panemaan poikansa ja jopa tyttönsäkin kouluun. Pikavoittoja ei ollut luvassa, mutta sadan vuoden kuluttua sivistys, yritteliäisyys ja hyvinvointi olivat saavuttaneet merkittävän korkean tason, vaikka lähtökohta oli surkea.

Samaan ehkä kannattaisi nytkin pyrkiä maailman epäonnistuneilla alueilla, niin valtioissa kuin asuinalueilla. Eikö älymystön tulisi kannustaa kehitykseen ja vastuun ottamiseen sen sijaan että se yrittää löytää selityksiä ja syyllisiä muualta kuin ihmisistä itsestään?

Ikävä totuus taitaa olla, ettei vähäosaisten ystävänä esiintyvällä älymystöllä ole sille henkisellä tasolla tarjottavanaan yhtään mitään. ”Auttaminen” mielenosoituksia järjestämällä ja slummielämää henkisesti tukemalla on karhunpalvelus. Kyseessä on älymystön konkurssi, mutta kysymys lienee viime kädessä koko kulttuurimme tilasta. Suuntaa ei voida kenellekään osoittaa, ellei sitä itsekään tiedetä.

 

 

 

Etelän elämää

 

Hombre, gentleman ja kanaljat

 

Joseph Conrad, Hopealaiva (Nostromo). Suomentanut Heidi Järvenpää. Gummerus 1959, 505 s.

 

Joseph Conrad, tuo englantilaistunut puolalainen muistetaan nykyään varmasti parhaiten pikku teoksestaan Pimeyden sydän (1902). Se oli omiinkin kokemuksiin perustuva surrealistinen kauhukuva helvetistä, joka sijaitsi Afrikan viidakkojen keskellä ja jossa alkuasukkaat olivat häikäilemättömän riiston kohteena.

Sellaistahan oli oikeastikin olemassa, erityisesti juuri Belgian Kongossa. Oliko Conrad itse asiassa realistinen kirjailija, joka paljasti koko kolonialismin kaameuden?

Itse asiassa teoksessa Lordi Jim (ks. Vihavainen: Haun jim tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) sankarina on valkoinen mies, joka uhraa elämänsä kiittämättömien ja typerien alkuasukkaiden hyväksi oman kunniantuntonsa ajamana. Hän muistuttaa paljon Jack Londonin sankareita ja hänessä on selvää Rudyard Kiplingin eetosta.

Kun on lukenut Pimeyden sydämen, ymmärtää, ettei sen kirjoittajaa ainakaan kahlitse tarve kaunistella valkoisen miehen roolia niissä maailman osissa, jotka ovat yhä jääneet modernisaation ulottumattomiin. Sitä paitsi entisellä merimiehellä oli tuosta maailmasta runsaasti kokemusta.

Toki romaani ei ole mikään laatukuva todellisuudesta, mutta selviäähän siitä ainakin se, mitä tekijä on halunnut sanoa kaikilla allegorioillaan ja keksityillä hahmoillaan. Tavoitteena ei tietenkään ollut aikoinaan kirjoittaa vain poliittisesti korrekteja, simppeleitä moraliteetteja, vaan myös kiehtoa lukijan mielikuvitusta asioilla, joita olisi voinut olla. Sehän oli sallittua.

Hopealaiva sijoittuu kuvitteelliseen Etelä-Amerikan maahan, jossa on nähty Paraguayn piirteitä. Sen paikallisilla piirteillä ei oikeastaan ole kovin paljon väliä, sillä kirjoittajakin tunsi Etelä-Amerikkaa, toisin kuin Afrikkaa ja Polynesiaa hyvin pinnallisesti.

Itse asiassa tässä kirjassa nousee esiin kaksi sankaria, englantilainen kaivoksen omistaja, joka on nostanut maan piilevät rikkaudet palvelemaan kko maailmaa ja ennen muuta sitä yhteisöä, jossa kaivos sijaitsee. Hänelle kaivos on elämäntyö, ei suinkaan keino rikastua, mille hän ei panekaan painoa.

Mutta ihmiset ovat vain marionetteja suuremien voimien käsissä. Ei heidän tarkoituksillaan ole loputakaan suurta merkitystä.

Kas näin häntä luonnehtii kirjailija:

 Parantumaton -sitä hän oli palvellessaan aineellista edistystä, jonka uskoi vievän järjestyksen ja ja oikeudenmukaisuuden voittoon… Menestykseen sinänsä sisältyi jotakin, mikä moraalisessa mielessä sumensi aatteen. Hän näki San Tomén vuoren hallitsevan Campoa, koko maata, pelättynä, vihattuna, rikkaana, sieluttomampana kuin yksikään tyranni… Charles ei sitä nähnyt. Hän ei voinut nähdä sitä. Eikä häntä voinut siitä syyttää. Hän oli täydellinen, täydellinen… Kuin armottoman painajaisen puristuksessa heittelehtivä nukkuja hän sopersi tarkoituksettomat sanat: ”Aineellinen edistys”.

Tämä siis vuonna 1904.

Toinen sankari on kansanjoukkojen ihailun kohde, Nostromo. Hän on alun perin italialainen macho-tyyppi, jonka elämän sisältönä oli ansaita ihailua suurpiirteisellä olemuksellaan ja käytöksellään. Hän pysyi köyhänä, mutta kunnioitettuna ja antoi ilmeenkään värähtämättä viimeisen lanttinsa prostituoidulle ilman mitään vastapalveluksia.

Tämä lastaajien esimies, Nostromo, pääsee sitten yllättäen suuren hopea-aarteen haltijaksi. Kyse ei oikeastaan ole hopealaivasta, kuten suomalaisen laitoksen otikko kertoo, vaan pienestä proomusta, joka on täynnä hopeaa.

Tuo omaisuus ei sellaisenaan kiinnosta Nostromoa, mutta hän jää sen vangiksi. Enempää ei juonesta kannatakaan paljastaa. Se selviää kyllä lukijalle.

Kolmas elementti romaanissa on kansa, tuo mitään mistään ymmärtämätön lauma, canaille (ks. Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com), jota tunnottomat demagogit ajavat minne haluavat ja joka helposti innostuu, kun selitetään, että nyt tehdäänkin köyhistä rikkaita. Mikäpä ettei, oiva tuuma!

Kaivoksen rikkaudet houkuttelevat tietenkin paikalle myös rosvot, jotka nimittävät itseään poliitikoiksi. Nuo konnat ovat täysin häikäilemättömiä ja typerä kansa on vahaa heidän käsissään. Komeilla iskulauseilla petetään kansaa yhtä helposti kun namusetä lasta.

Jostakin syystä mieleen tulevat tässä sellaiset maat kuin Nigeria ja Venezuela. Joo, en tiedä niistä mitään.

Joka tapauksessa kirjassa voi sanoa olevan myös positiivisia sankareita, joihin ilman muuta kuuluu niin kaivoksen omistaja-johtaja kuin myös Nostromo. Aineellinen edistys jatkuu, mutta sehän on viime kädessä hallitsemattomampi kuin edes se sekamelska, jonka rosvopoliitikot saavat aikaan. Mitä siitä oikeastaan voitiinkaan vielä tietää vuonna 1904?

 Mutta siitä emmem itse asiassa saakaan lukea sen enempää. Sankarit, ja heistä erityisesti tuo suuri hombre, Nostromo (”Puosu”) alias Ganbattista Fidanza elää jälleen toisten ihailusta ja kaivoksen omistaja-johtaja kutsumustyöstään. Rosvot häädetään, mutta elämän tragiikkaa ei voida hävittää.

Roskaväen aristokratia

 

Tiedon haltijat ja erikoismiehet

 

Edesmennyt ystäväni Andrei Nikolajevitš Saharov, josta olen aina silloin tällöin kertonut, oli aikoinaan Putinin historian opettajana Baikal-järvellä, jossa johtaja halusi niin sanotun briiffauksen siitä, millainen Venäjän menneisyys oikein oli.

Saharovin lempiajatuksiin kuului, että vallankumous oli rikkonut Venäjän intellektuaalisen perinteen ja tuonut sen sijaan valtaan suoranaisen roskaväen. Hän esitti ajatuksensa Putinille, joka ”katsoi kylmillä sinisillä silmillään ja sanoi: minun sukuni on proletaarista”.

Saharovin näkemys siitä, että nimenomaan bolševikkivallankumous oli tuonut valtaan aivan uudenlaisen eliitin, ei toki ollut ainutlaatuinen. Kun niin sanotun sosialistisen realismin kanonisoinutta vuoden 1934 kirjailijakokousta pidettiin, korjattiin yleisön piiristä jonkun sinne levittämää lehtistä, joka oli tarkoitettu ulkomaisille osanottajille.

Lehtisessä ihmeteltiin, miksi ulkomaalaiset olivat saapuneet antamaan arvovaltaa tälle skandaalimaiselle kokoukselle. Venäläisten oli pakko tulla, mutta miksi joku teki sen vapaaehtoisesti? Tilanne oli nimittäin se, että parhaat kirjailijat oli lähetetty pohjoisille seuduille suota kuokkimaan ja koko älymystönä esittäytyvä joukko koostui nyt koulupudokkaista (nedoutška) ja tomppeleista.

Esimerkkinä uudesta järjestyksestä oli, että Stalin, pappisopintonsa keskeyttänyt vehkeilijä nostettiin nyt esimerkiksi kaikille tiedemiehille. Ymmärsivätkö ulkomaalaiset, mitä tämä tällainen oikein merkitsi? Sitä paitsi, olisi voinut lisätä, Maksim Gorki tuossa samaisessa kokouksessa asetti erään omaa isäänsä vastaan kannelleen pikkupojan, Pavlik Morozovin moraaliseksi esikuvaksi koko uudelle älymystölle…

Nykyään näyttää olevan muodikasta selittää Venäjän nykyistä tilannetta mahdollisimman vanhoilla asioilla, jotka muka todistavat, että tuon maan täytyy ehdottomasti käyttäytyä juuri sillä järjettömällä tavalla, kuin se nyt tekee. Venäläinen ihminen, katsokaapas, kun ei ole pystynyt kehittymään normaaliksi, täysijärkiseksi kansalaiseksi, kun joitakin länsimaisen kehityksen vaiheita jäi siltä aikoinaan läpi käymättä.

Sen sijaan niinkin ilmeiseen Venäjän historian erikoisuuteen kuin vallankumoukseen, joka bolševikkien diktatuurin alaisena jatkui itse asiassa vuosikymmeniä, ei kukaan ole oikein viitsinyt kiinnittää edes huomiota. Eikös se ollutkin vain lainmukainen seuraus sitä edeltäneestä historiasta?

Enpä voi tietää, mitä ystäväni Andrei Nikolajevitš olisi tähän sanonut, mutta olen varma siitä, että hän olisi nostanut esille sen, mitä vanhalle venäläisele eliitille tapahtui vallankumouksessa ja millaiset ainekset siinä nousivat johtoon.

Vanhan komennon eliitti koostui tietenkin osaltaan juuri sellaisista pöyhkeistä mitättömyyksistä, kuin vallankumoukselliset väittivätkin. Joukossa oli kuitenkin myös aidosti kansakunnan parasta ainesta, joka kunnioitti moraalisia periaatteita ja tunsi vastuunsa kansakunnan edessä. Sille ei ollut vierasta myöskään ryhmäkohtainen itsekunnioitus, esprit de corps. Englanniksi se on käännetty sanalla morale.

Totalitaarinen valta sen sijaan teki parhaansa murskatakseen kaiken sellaisen yhteishengen, joka olisi voinut estää sitä pitämästä jokaista alamaista, asemastaan riippumatta, pihdeissään. Kaikkein korkeimpienkaan asemien haltijat eivät voineet koskaan olla varmoja siitä, minkä arvoisina heitä pidettiin siellä, missä asiat ratkaistiin ja miten lujassa heidän päänsä istui.

Esimerkiksi korporaatiohengestä sopii tsaarinaikainen upseerin kunniakoodeksi (ks. esim. Vihavainen: Haun kuprin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Siinä oli mukana ritarillisuutta ja hyvä annos teatraalisuuttakin, mutta ei sitä voinut typistää siihen muotoon, joka oli kirjoitettu saksalaisten SS-joukkojen vyöhön: Unsere Ehre heisst Treue. Uskollisuus kuului kunniaan, mutta ei se vielä merkinnyt kaikkea mahdollista.

Totalitaarisessa valtiossa kaikki oli toisin. Aateliskorporaatioiden perua oleva kunnia sai antaa tilaa täydelliselle mielivallalle, jossa tarkoitus pyhitti keinot. Omaa väkeä voitiin uhrata mielin määrin, mikäli sillä saatiin vahingoitettua vihollista. Ennakkoluulot haittasivat Iivana Julmaa, tuhahti Stalin. Häntä ne eivät haitanneet.

Totalitaarisessa valtiossa tiedon hallitsemisesta tuli itse asiassa kaiken perusta. Moukille annosteltiin tietoa vain sen verran, kuin katsottiin hyödylliseksi, loput pidettiin moniportaisen koneiston takana ja vain aivan huipulla oli mahdollista päästä kaikkiin salaisuuksiin käsiksi. Suuren luokan salaisuudeksi kelpasi neuvostoaikana myös esimerkiksi tieto oman kansan mielipiteistä tai ulkomaiden elintasosta.

Tässä ympäristössä aivan erityisen merkityksen saivat salaiset palvelut, joiden edustajia oli vielä ennen vallankumousta yleisellä halveksunnalla kutsuttu urkkijoiksi ja ilmiantajiksi. Nyt se oli kunnianimi. Santarmit, joita aina oli vihattu omien teloittajina, nousivat nyt kunniaan poliittisen hallinnon edustajina.

 Myös erikoiskomiteoista (trezvytšajnyi komitet, tšeka) puhuttiin suurella kunnioituksella, sillä tuo ”erikoisuus” tarkoitti, etteivät ne olleet minkään lain sitomia. Ne saattoivat koska tahansa tehdä erikoisoperaatioitaan, joista ei ollut valittamista korkeampaan oikeusasteeseen.

Erikoismiesten toimialaa nimitettiin usein myös termillä razvedka. Kantana on sana vedomyi, tunnettu, tiedossa oleva tai vedomost, tieto, raportti. Muuten, Venäjän vanhin sanomalehti on yhä ilmestyvä Sankt-Peterburgskije Vedomosti, jonka jo Pietari Suuri perusti.

Verbiäkin käytetään: ristillä Jeesus sanoi: Отец, прости их, ибо они не ведают, что творят – Isä, annan heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä tekevät.

Sanassa razvedka etuliite raz viittaa perinpohjaisuuteen tai jonkin ”läpi” tekemiseen. Tiedustelijan -razvedtšikin tehtävänä oli hankkia tietoa vaikka läpi harmaan kiven.

Sota-ajan oloissa, joita bolševistinen ajattelu aina piti todellisina normaalioloina, tiedustelijan tehtävä oli erityisen vaarallinen ja kunniakas: hänen oli hankittava tuota tietoa oman henkensä uhalla. Laskuvarjolla vihollisen selustaan lähetetyt ns. desantnikit (ransk. descendre -laskeutua) eli meikäläisittäin desantit olivat tiedustelijoita par excellence.

Nuori Vova Putin halusi hänkin tiedustelijaksi, tuohon isojen miesten sankarilliseen joukkoon, mutta joutui aluksi vielä kääntymään takaisin kotiin kasvamaan tehtäväänsä, jonka hän myöhemmin ilmeisellä innolla omaksui.

Nikolai Patrušev, nykyisen tšekan entinen päällikkö ei sattumalta jokunen vuosi sitten kehaissut, että tiedustelijat olivat nykyajan aristokratia. Juuri heidän hallussaan oli muilta salattu tieto. He ovat muita korkeammalla ja korkealtahan näkyy paremmin: svysoka vidneje. Tässä on muuten myös konnotaatio pitkin nenän vartta katsomisesta.

Asioista tietämättömien ei edes kannata vaivautua pohdiskelemaan suuria ratkaisuja, sillä heillä ei ole eikä voikaan olla sitä tarpeellista ja relevanttia tietoa.

Naureskelin joskus hieman uudelle termille sekurokratia, jota sovellettiin Putinin Venäjään. Miten nuo santarmien ja nuuskijoiden perilliset ihan oikeasti voisivat hallita nykyaikaista valtiota? Eihän kansaa mitenkään voi enää edes pitää pimennossa?

En naura enää. Ikävä kyllä on ilmeistä, että juuri tuo ns. neuvostovallan perintönä syntynyt ja nyt yhä enemmän valtaa ominut, aivan omanlaatuisensa razvedka todella hallitsee Venäjää. Vanhan aristokratian irrationaalisten ihanteiden sijasta sillä on omat totalitaariset perinteensä, jotka korvaavat esprit de corpsin, kunniantunnon, jota ei voinut typistää pelkkään sokeaan tottelemiseen.

Olihan Venäjällä toki ns. erikoispalveluita jo Iivana Julman ja Pietari Suuren aikana ja Nikolai I:n aikana laitos sai merkittävän laajuuden. Sitä pelättiin, vihattiin ja halveksittiin, mutta ei siitä koskaan tullut koko valtion hallitsijaa. Se pysyi vahtikoiran roolissa, jollainen sille luonnostaan kuuluikin. Nyt on toisin.

Moni muistanee vielä sen surullisenkuuluisan ”ajatuspajan”, jonka nimenä oli RISI ja jonka Suomen osastokin lyhyeksi aikaa perustettiin, aluksi päällikkönään muuan tunnettu dosentti. Laitoksella oli myös oma TV-ohjelma, jonka tunnuksena oli ”Me tiedämme enemmän…”

Mitä nuo ihmeelliset, muilta salatut tiedot ovat, voi vain ihmetellä. Ehkäpä ne ovat ennen muuta salaliittoteorioita, jollaisista antoi aikoinaan hyvän esimerkin muuan Panarin (ks. Vihavainen: Haun panarin tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) , joka covid-pandemian alettua julisti, että nyt oli alkanut maalimansota: kyseinen virus oli USA:n armeijan laboratorioissa kehitetty ja NATO-joukot oli jo rokotettu sitä vastaan…

Tuo herra Panarin on ollut meikäläisessäkin mediassa monelle vaihtoehtoisen totuuden kannattajalle suurena auktoriteettina. Toivottavasti hän ei ole sekurokratian huipputason edustaja. Ei tässä voikuin toivoa, että tuossakin piirissä hallitsevaan asemaan pääsee terve järki.

On kuitenkin pelättävissä, että sen sisäsiittoisessa piirissä voi syntyä ja kenties on jo syntynyt aivan irrationaalisia käsityksiä tämän maailman menosta ja tarvittavista erikoisoperaatioista.

Ikuinen Venäjä saattaa olla ikuisesti erikoislaatuinen maa. Selvää joka tapauksessa on, ettei sen nyt tarvitsisi käyttäytyä niin kuin se käyttäytyy, mikäli valtaan ei olisi päässyt tuo nykyajan aristokratiaksi itseään nimittävä ja luuleva kanalja (canaille).

Tsaari-Venäjä ei nyt ole syntynyt uudestaan, vaan sen sijaan sen postkommunistinen irvikuva, jossa erikoispalvelut kattavat instituutiot kirkkoa myöten.

 

Illuusiot karisevat

 

Mitä luulemme tekevämme?

 

Muuan merkittävä lähi-itäläinen toimihenkilö nosti kerran äärimmäisen kovaan paikkaan jouduttuaan esille näkökulman, joka asetti asiat objektiivisesti laajempaan kontekstiinsa. Hän ei keskittynyt ruikuttamaan omaa kurjuuttaan ja kärsimänsä vääryyden kohtuuttomuutta, vaan kehotti antamaan anteeksi piinaajilleen, jotka eivät tienneet mitä tekevät.

Tämä oli jo moraalinen urotyö jos mikä ja luulen, että se on miltei kaikille meille mahdoton. Turpaanhan noita lurjuksia olisi kuulunut antaa ja oikein kunnolla sittenkin. Normaali oikeustaju kehotti sellaiseen ja vaikka kyseisellä vääryyden uhrilla ei kaiketi ollut siihen tarvittavia resursseja, oli itse mielentila sen sijaan vääryyttä tekeville vihollisille niin myötämielinen, että se tuntuu aivan luonnottomalta näin meidän eläinten kesken sanottuna.

Pohdiskelematta sen pitemmälle oman lajimme biologisesti määräytyviä käyttäytymistaipumuksia ja niiden pohjalta syntyneitä normeja, kiinnitän huomiota asian gnoseologiseen aspektiin. Fariseusten ja saddukeusten riivaama älyvapaa kanalja (canaille, canaglia) tiesi ihan hyvin, mitä oli tekemässä. Hurskaat ymmärsivät, että Jumalan pilkkaajalle kuului lain määräämä rangaistus ja sitähän siinä oltiin yhtenä perjantain puhteena panemassa täytäntöön asiaankuuluvin menoin.

Mutta sitäpä ei tuo riekkuva kanalja (ks. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) tiennyt, että juuri tuo sellaisenaan varsin tavanomainen toiminta tulisi juuri tässä tapauksessa ytimeksi suureen maailmanuskontoon, joka vuosituhansien mittaan vaikuttaisi keskeisesti miljardien ihmisten elämään.

Olen usein ajatellut ja sanonutkin, että tämä väärinpäin kohti ikuista tulevaisuutta hortoileva lajitoveriemme lauma ei ylipäätään tiedä, mitä on tekemässä eli millaista tulevaisuutta sen teot ja suunnitelmat tosiasiassa valmistavat.

Esimerkkejähän aivan karkeista väärinymmärryksistä on loputtomiin. Ajatellaan vaikka 1900-lukua. Vuonna 1914 mentiin tekemään nopeaa selvitystä Euroopan ja samalla maailman herruudesta ja tosiasiassa tuhottiin koko maanosa vuosikausien päättömässä teurastuksessa. Venäjällä ruvettiin rakentamaan uutta vapauden valtakuntaa ja perustettiin sen aikaan saamiseksi maailman suurin kuritushuone.

Ja riittäähän näitä. Saksa ja Japani päättivät sitten viedä kansansa mahtiin ja vaurauteen kukistamalla kilpailijat sotilaallisesti, mutta saavuttivat tämän päämäärän vasta sen jälkeen, kun ne itse, armeijoineen kaikkineen oli säälimättömästi murskattu.

Neuvostoliitto päätti vuonna 1939 suorittaa maailman suurimmalla ja moderneimmalla armeijallaan nokkelan pikku operaation, jossa pieni naapurimaa vedettäisiin oman etunsa mukaisesti oikealle paikalleen maailmanhistoriallisen edistyksen palvelukseen. Sen sijaan tapettiin ja vammautettiin satoja tuhansia ihmisiä ja saaliiksi jäi vain omalle maalle aivan tarpeettomia, ihmisistä tyhjennettyjä alueita.

Kun sitten ajatellaan nykyisempiä aikoja, on annettava tunnustusta ainakin niille tavoitteille, jotka nyt asetettiin.

Kansallisen ryöstömurhaamisen ja varastamisen sijasta pyrittiin sitomaan maat toisiinsa molemminpuolisesti edullisen yhteistyön avulla. Kenenpä etuja palvelisi väkivaltapolitiikka silloin, kun oli selvää, että parempiin tuloksiin ja jopa ilman ihmisuhreja päästäisiin soveltamalla kansainvälistä työnjakoa: halpaa energiaa sieltä, missä sitä oli ja laadukkaita hyödykkeitä sieltä, missä niitä osattiin tehdä.

On irvokasta, että tällainen politiikka on sittemmin leimattu vastuuttomaksi ja peräti häpeälliseksi. Sitä voi toki syyttää siitä, että se edusti liian rationaalista ajattelua ja piti liian epätodennäköisenä sellaista uhkapeliä, joka tarpeettomasti vaarantaisi toimijoiden omat elinedut.

Kun me nyt syystäkin kauhistelemme Venäjän törkeää väkivaltapolitiikkaa, lienee meidän joka tapauksessa syytä ottaa huomioon, ettei Venäjä (lue Putin) tietenkään nyt tähän pyrkinyt sen enempää kuin ensimmäisen maailmansodan sytyttäjät pyrkivät vuosikausien päämäärättömään verilöylyyn.

Termillä sotilaallinen erikoisoperaatio on jo kauan ollut vahva tragikoominen lataus. Ylistettyjen ja pelättyjen erikoisjoukkojen suoritus osoittautui nollan arvoiseksi tai itse asiassa vieläkin pahemmaksi. Siitä seurasi sarja toinen toistaan surkeampia epäonnistumisia, joita koetettiin paikata terrorisoimalla vihollisiksi muuttunutta siviiliväestöä ja hävittämällä infrastruktuuria.

Vallinneen viisauden mukaan nykyaikainen suurkaupunki on äärimmäisen herkkä mekanismi, jonka saattaa panna polvilleen kyberasein suorastaan käsin koskematta ja ainakin nyt muutamalla ohjuksella strategisiin kohteisiin. Talven tullen syntyisi uusi vuoden 1942 Leningrad, ellei rauhaa kiireesti solmittaisi.

Mutta taaskaan ei käynyt, kuten pelättiin ja Kremlissä toivottiin. Sen sijaan koko Venäjä on nyt joutunut vaaravyöhykkeeseen. Sen kansainvälinen asema on romahtanut ja kysymys alkaa olla siitä, kykeneekö se edes puolustamaan alueita, jotka se on suurieleisesti liittänyt itseensä.

Taloudellista romahdusta ei ole lähes autarkkisessa suurten kotimarkkinoiden maassa odotettavissa, mutta kyllä sen sijaan niukkuutta, jonka kansa käsittää vihollisvaltioiden syyksi. Niin aina. Mutta isänmaallisuus ja jopa hurmahenkinen cvhauvinismihan eivät tästä vähene, vaan lisääntyvät.

Nyt olemme saaneet nähdä, etteivät rintamat Ukrainassa ole romahtamassa kummallakaan puolella eikä sotaa ilmeisesti voida voittaa millään ihmeaseilla, joihin naiiveimmat sotilasasiantuntijat vielä äskettäin luottivat.

Olisi hienoa, jos sota voitaisiin lopettaa yksinkertaisesti lyömällä hyökkääjän joukot ja viemällä sen vastuullinen johto uuden kansainvälisen tuomioistuimen eteen. Höperöimmät haaveilevat jopa ikuisesti ihmiskunnan kiusaksi ajatellun Venäjän hävittämistä suurvaltana. Tämä tuo mieleen ns. Morgenthau-suunnitelman, jota ei tarvinne tässä esitellä.

Morgenthau-suunnitelmaa ei koskaan toimeenpantu ja luulen, että jokainen käsittää nyt, että se oli hyvä asia. On lähdettävä siitä, että suuret valtiot ovat aina keskuudessamme ja että niiden pyrkimyksiä kannattaa yrittää ymmärtää samaan aikaan, kun niiden ylenpalttisia haluja pidetään aisoissa kansainvälisin sopimuksin, mikä tarkoittaa liittoutumista. Se voi kuulostaa tylsältä, mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei ole.

Samuel Charap Foreign Affairs-aikakauslehdessä (July-August 2023), joka edustaa alan amerikkalaista huipputasoa, pitää välttämättömänä, että Ukrainassa on nyt pyrittävä päättämään sotiminen sopimuksilla mahdollisimman pian. Se, missä rintamalinja sijaitsee ja mihin se jää, ei ole olennaista.  Maa saattaa jäädä kahtia jaetuksi, mutta joskus tulevaisuudessa asia voidaan ratkaista, kuten tapahtui Saksassa vuonna 1990.

Carter Malkasian samassa lehdessä kannattaa niin ikään neuvottelujen aloittamista mahdollisimman pian. Ne voitaisiin järjestää vaikkapa YK:n välityksellä.  Jos ne epäonnistuvat, ei nykyiseen tilanteeseen verraten ole menetetty mitään. Sen sijaan neuvotteluilla alennetaan eskalaation riskiä, joka on nyt hyvin suuri.

Jaetun Korean esimerkki ei Malkasianin mielestä ole pelottava esimerkki, vaan kyseessä oli päinvastoin voitto sekä Ukrainalle että koko maailmalle.

Kovin paljon älyä ei vaadita todistelemaan, että aselepo se vasta paha asia olisikin, mutta tämä näyttää kyllä perustuvan siihen tosiasioiden karkeaan väärinymmärtämiseen, josta esimerkkejä on julkisessa sanassamme ollut sodan alkamisesta lähtien yhä uudelleen, päivittäin.

Venäjä ei ole romahtamassa, mutta se, samoin kuin Ukraina, tietysti kärsii sodasta tavattomasti. Erityisen vaarallista on, että väkivallan kierre uhkaa kasvaa koko ajan suuremmaksi ja että tulevana talvena saattaa maailman muuttua helvetiksi yhä uusille ja uusille miljoonille ihmisille ainakin Ukrainassa.

Sodan lopettaminen silloin, kun sille on uhrattu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, on psykologisesti aina hyvin vaikea asia. Primitiivireaktioon taipuvainen ihminen saattaa yrittää ratkaista dilemman uhraamalla vielä moninkertaisesti enemmän.

Kun voimavarat loppuvat, pakottaa äärimmäinen nääntymys joka tapauksessa rauhaan, jonka oikeudenmukaisuudesta ei ole mitään takeita. Päin vastoin, valtavat menetykset aiheuttivat ympärysvaltojen taholla halun kostaa kaikki Saksalle korkojen kanssa ja tämän tarinan jatkonhan me tunnemme.

Enemmittä jeesusteluitta, Putinin ja hänen kätyriensä vastuutonta ja rikollista hyökkäystä ei ole syytä antaa anteeksi ainakaan täällä maan päällä. Sen sijaan meidän kannattaa yrittää ymmärtää niitä, jotka sodasta kärsivät, eivätkä kykene siitä irtautumaan.

Kansainvälisellä tasolla olisi tehtävä jotakin niiden seurausten lievittämiseksi ja lopettamiseksi, jotka ovat johtuneet vastuuttomien pelurien rikollisesta kevytmielisyydestä. Meillä ei ole syytä suhtautua välinpitämättömästi niihin seurausiin, joita taistelujen jatkuminen aiheuttaa.

 

Tahdon murskatappio

 

Halun apoteoosi

 

En ota tässä nyt kantaa siihen, onko jokin asia hyvä tai edes parempi kuin toinen tai mihin ihmisten, kansojen ja ihmiskunnan pitäisi pyrkiä ja mihin olla pyrkimättä. Normatiivisuuden sijasta liikun siis deskription alueella enkä pyri tekemään suuria, saati nyt kaikkien ajattelua sitoviksi tarkoitettuja yleistyksiä, vaan ainoastaan yrittämään (ransk. essayer), tunnustelemaan asioiden ymmärtämisen mahdollisuuksia tiettyjen käsitteiden rajoissa.

Tiedän toki, että tämä normatiivisuudesta irtisanoutuminen on sikäli turhaa, että mobilisoidut massat olettavat aina tarkoin tietävänsä tällaiset asiat ja luulevat olevan tärkeää tai ainakin hyveellistä pakottaa muutkin ajattelemaan samalla tavalla, oikeuslaitoksen avulla, jos mahdollista.  Älyllinen aktiivisuus tällaisissa asioissa on niiden näkökulmasta vähintäänkin sallimatonta, ellei rikollista. Noita liiankin hyvin tunnettuja esimerkkejä on tässä tarpeetonta mainita.

Mutta tämä ns. yleisen mielipiteen ikuinen banaalisuus ei nyt tässä minua kiinnosta ja haluan seuraavassa vain lyhyesti hahmotella kysymystä, joka minua kiinnostaa: mitä omalaatuista ja kenties jopa ennenkokematonta on aikakautemme kulttuurissa ja miten sitä voisi verrata.

Muuan selkeä uutuus, jopa noin parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on nyt havaittavissa. Ihmisten halut ovat saaneet täysin hallitsevan aseman häntä määriteltäessä ja hänen merkitystään etsittäessä.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten haluja sellaisinaan ei lainkaan arvostettu, pikemmin ne olivat välttämätön paha, joka oli voitettava, jotta ihminen voisi saavuttaa jonkin korkeamman päämäärän. Toki ihminen halusi levätä ja nauttia ja tulla arvostetuksi, elää rauhassa ja käskeä muita. Korkeimmassa asemassa olevat nauttivat herkkuja joka päivä, pukeutuivat ylellisesti ja antoivat palvella itseään kuin pienet lapset. Tästä he olivat jopa ylpeitä ja halveksivat vähäosaisempia, joilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia.

Mutta suuret kirjailijat, profeetat ja oikeudentuntoiset kansalaiset näkivät aina syvemmälle ja halveksivat tyhjänpäiväistä elämää, jonka määräävänä prinsiippinä olivat halut ja niiden tyydyttäminen. Sankaritarinoissa nousi aina ylimmäs tahto, joka voitti sen luonnonvoimaisen pyrkimyksen, joka yritti viedä ihmistä vähimmän vastuksen laveaa tietä.

Itse asiassa kaikki kulttuuri, ihmisen persoonallisuuden viljely, oli tuon luonnonvoimaisen, kaikkialla vaanivan halun voittamista. Tahdon puuttuessahan halu vie kohti lähintä tyydytystä, kuten luonnossa kaikki pyrkii kohti entropiaa, lämpökuolemaa, jossa ei tapahdu eikä voi enää tapahtua mitään, kun kaikki tyydyttämätön on tyydytetty. Itse asiassa kaikki kulttuuri on entropiatendenssin vastustamista, se merkitsee työtä, vaivaa ja tahtoa.

Kuten muistetaan, jo J.W. von Goethe nosti esille humanistisen ihmisihanteen, joka merkitsi sitä, että ihmisen tuli kehittää mahdollisimman täydellisiksi niitä kykyjä hyvään, joita hänellä oli: edel sei der Mensch, hilfreich und gut!

Jaloutta ei tässä mitattu sukupuulla tai rikkauksilla. Ihmisen persoonallisuus oli pelto, jota oli muokattava ja vaalittava, jotta se kantaisi hyvää hedelmää. Goethen lausahduksesta Höchstes Glück der Menschenkinder sei nur die Persönlichkeit tehtiin jälkikäteen jopa hänen jonkinlainen vaalilauseensa.

Itse asiassa kyseessä oli yhteyksistään irrotettu lause, mutta se on jo toinen juttu, itse asia on tässä tärkeä. Ihmisen oli luotava itse oma tarkoituksensa ja se oli paremmaksi tuleminen, taistelu. Ich bin ein Mensch gewesen und das heisst ein Kämpfer sein, totesi sama J.W.  

Taistelu alhaisuutta ja velttoutta eli primitiivisiä haluja ja taipumuksia vastaan oli erityisesti ja ainoastaan ihmiselle ominaista ja nimenomaan korotti hänet eläinten yläpuolelle. Elukat olivat elukoita juurisiksi, että koko ajatus tuollaisesta taistelusta oli niille mahdoton.

Nietzschen ihannoima tahtoihminen oli sen haluihmisen vastakohta, jota nykyisellä massa-agitaatiolla nyt juhlitaan. Usein asia toki käsitettiin helppohintaiseksi nautinnosta kieltäytymiseksi sinänsä, mutta olennaista oli, ettei pelkkä halujen tyydyttäminen riittänyt päämäräksi aivan riippumatta siitä, että toki nekin tarjosivat jonkinlaista tyydytystä, lajissaan suurtakin.

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun,

sain auringolta käskyn ja määrän

ma kukkuloille nousta elon kirkastetun

ja käydä ohi tien monen väärän

 

Näin runoili joskus Juhani Siljo, pateettisen kuuloisesti. Huomautan muuten, ettei suomen kielen sana pateettinen ole sama kuin englannin pathetic.

Siinähän sitä oli tahdon ja kieltäytymisen ylistystä, olisiko mahtanut liittyä jopa masturbaatioon, joka oli tuohon aikaan muuan suureksi eettiseksi ja terveydelliseksi kysymykseksi käsitetty asia

 Ehkä koko juttu olikin siis pohjimmiltaan aivan joutavanpäiväinen? Näin saattaa olla, mutta nimenomaan aikakautensa peilinä se on paljon puhuva.

Uudemmista, niin sanotun länsimaiden kulttuurivallankumouksen jälkeisistä filosofeista tulee mieleen Michel Foucault. Hänelle olennaista tässä maailmassa oli kaksi asiaa: halu -désir- ja valta. Foucault kuului itse ns. pervoihin ja nosti ei-traditionaaliset halut arvoon arvaamattomaan. Eikö koko yhteiskunta ollutkin valtajärjestelmä, jolla pidettiin kurissa ihmisten haluja ja aivan erityisesti noita erikoisempia haluja? Ja mitä muuta haluttavaa tässä maailmassa edes oli tai saattoi olla, kuin se, mitä ihmiset halusivat?

En nyt rupea nimeämään sitä filosofia, joka ennen muita teki halusta pyhän, se on sivuseikka. Ehkä kyseessä oli Foucault, ehkäpä pikemmin vaikka Sartre, joka kirjoitti sankarinpalvontakirjan homoseksuaalisesta rikollisesta, Jean Genet’stä.

Saint Genet tuskin oli samanlainen heikkomielinen pyhimys, Kristuksen tähden houkka kuin joku Moskovan Vasili Autuas, jolle nimettyä riemunkirjavaa kirkkoa Punaisella torilla saamme yhä ihailla. Voimme nyt joka tapauksessa todeta, että pyhäksi ei enää nostettu tahdon, vaan halun ihminen. Hän oli halujensa tähden houkka.

Askel rikoksen palvontaan sen itsensä vuoksi, sen tuoman tyydytyksen vuoksi, oli tästä enää hyvin lyhyt ja itse asiassa se oli otettu jo 1700-luvulla. Markiisi de Sade nautti pirullisuuksista ja kaiken pyhän häpäisemisestä (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jotakin hyvin symbolista on siinä, että juuri hänet vapautettiin Bastiljista, kun se vallattiin roskajoukon toimesta vuonna 1789 (Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt todistamme sellaista ilmiötä, että kaikki yhteiskunnan kerrokset ja instituutiot ylistävät ja kumartavat kilpaa erilaisia seksuaalisia perversioita. Huomautan, etten tietenkään tuomitse niistä muita kuin sellaiset, joista jotkut uhrit joutuvat syyttömästi kärsimään.

Ymmärrän, että koko pride-ilmiö haluaa olla vapausliike, joka nimenomaan vapauttaa monet synnynnäisistä perversioista kärsivät ja niihin siis aivan syyttömät ihmiset massojen halveksunnasta ja syrjinnästä, mikä tietenkin ainakin periaatteessa lisää yleistä onnellisuutta ja vähentää aiheetonta kärsimystä.

Mutta eihän koko tarina ole tässä, läheskään. Ilmiöön liittyy myös yleinen halun ja nimenomaan kaikenlaiset halun nostaminen ylimmäksi arvoksi, sen tosiasiallinen jumalallistaminen. Onko sillä enää vaihtoehtoja ja voiko niitä edes olla tässä länsimaisessa kulttuuriympäristössä?

Koska tapahtumiin osallistuvat massat eivät osoita minkäänlaista kykyä asioiden suhteuttamiseen, alkaa koko tapahtuma muistuttaa sellaista kuviteltua mielenosoitusta, jossa koko Helsinki ja maakunnat kokoontuvat Senaatintorille ja pyllistävät paljaalla takapuolella todistaakseen kaikille, ettei tuossa luonnollisessa ruumiinosassa ole mitään hävettävää eikä siis myöskään syytä sitä piilotella.

Ei tietysti olekaan ja saattaa olla, että tällaista tosiaan koko ajan jo tapahtuu, en ole ollut katsomassa. Joka tapauksessa se sopisi mainiosti asian ideaan.

Elämme tietenkin massojen aikaa eikä sellainen älyllinen toiminta, joka nousee 11-vuotiaan tason eli ns. Hollywood-tason yläpuolelle voi koskaan tavoittaa suurta yleisöä. Luulenpa että tähänkin vaatimattomaan esseeseen tulevat kommentit pian taas kerran osoittavat asian.

Uhrit ja niiden käyttö

 

Koloradokuoriaiset ja Taivaallinen sotnia: marttyyrien kavalkadi

 

Se, joka on vaivautunut kuuntelemaan sitä Moskovan täysin valheellista versiota, joka käynnissä olevan hyökkäyksen motiiviksi esitetään, ei ole voinut välttyä yhä uudelleen kohtaamasta väitettä siitä, että ”natsit” olivat jo kahdeksan vuoden ajan harjoittaneet Itä-Ukrainassa venäläisten kansanmurhaa. Niinpä Putinin oli viimein pakko aloittaa erikoisoperaatio venäläisten pelastamiseksi.

Koko juttu on tietenkin erittäin kömpelö sepustus, johon uskoakseen täytyy olla perinpohjaisen tyhmä tai sitten fanaattisen uskollinen sille esivallalle, jonka kannattajaksi on halunnut leimautua ja jonka hyväksi on luopunut kriittisestä ajattelusta. Miten natsit muka olisivat saattaneet jatkaa epäinhimillistä terroriaan tilanteessa, jossa noilla Itä-Ukraina alueilla ovat valtaa pitäneet ns. kansantasavaltojen pyssymiehet?

Tarina venäläisten marttyyriudesta ei kuitenkaan ole vailla mitään kosketuksia todellisuuteen. Odessassa poltettiin tosiaan vuonna 2014 rakennus, jonka sisällä paloi kuoliaaksi jopa useita kymmeniä moskovalaismielisiä aktivisteja. Ukrainalaiset nationalistit lanseerasivat heistä pilkallisen termin ”koloradokuoriaiset”, millä viitattiin ns. yrjönnauhojen väriyhdistelmään.

Ukrainan tapahtumat vuonna 2014 eivät olleet mikään mainio vallankumous. Itse asiassa siihen liittyi aivan pöyristyttävää terroria. Maidanilla eli torilla (Itsenäisyyden aukio - Maidan nežalesnosti) tulittivat tuntemattomat pyssymiehet piiloistaan väkijoukkoa tappaen noin sata henkeä. Kyseessä oli ainutlaatuisen kyyninen joukkomurha, jonka vierittäminen ukrainalaisten nationalistien syyksi tuntuisi täysin järjettömältä.

Sehän merkitsisi sitä, että he olisivat ryhtyneet noudattamaan vuoden 2000 kerrostalojen räjäyttäjien ”erikoispalvelujen” taktiikkaa, jolloin tuo ”salaperäinen” tapahtuma antoi Putinille aiheen ryhtyä uuteen Tšetšenian sotaan. Niin törkeää taktiikkaa saattoi odottaa ns. Venäjän erikoispalveluilta, mutta tuskin muilta. Toki koko joukkomurha toimi ukrainalaisten nationalistien hyödyksi, mutta luultavimmin aivan vastoin murhaajien tarkoitusta.

Nyt nuo maidanilla ammutut ovat saaneet muistonsa ikuistettua hotelli Ukrainan vieressä olevan kadun varrelle. Hieman kauempana sijaitsevan luostarin seinällä taas on useiden tuhansien Itä-Ukrainassa kaatuneen sotilaan kuvat.

Molemmilla osapuolilla oli siis marttyyrinsa jo ennen nykyisen sodan puhkeamista. Ukrainassa Taivaalliselle sotnialle oltiin pari vuotta sitten rakentamassa omaa museota, Venäjällä tiedotusvälineet vatkasivat vuosien ajan päivästä päivään venäläisten onnettomuutta fasistien/natsien kynsissä. Henkinen rintamanmuodostus oli pitkälle tapahtunut jo ennen kuin erikoisoperaattori pani armeijansa marssimaan rajan yli.

Ukrainan osalta julkaisen ohessa uudelleen vanhan blogini sellaisenaan, jotteivat erinäiset henkiseltä terveydeltään kyseenalaiset ainekset pääsisi väittämään, että kaunistelen tai suorastaan valkopesen omia jälkiäni. Lukija luonnollisesti ymmärtää, että teksti, joka on tehty ennen nykyistä tilannetta, näkee asiat jossakin määrin toisesta perspektiivistä eikä voi ottaa huomioon nykyisen poliittisen korrektiuden vaatimuksia.

 

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

Katsahdus Kiovaan

 

Länteen ja Eurooppaan

 

Käväisin Kiovassa ensi kerran joskus 2000-luvun alussa ja olen sen jälkeenkin pari kertaa siellä pistäytynyt.

Kun nyt taas olin siellä pikku visiitillä, ei erityisen suuria muutoksia ollut paljaalla silmällä havaittavissa. Rakennusbuumi näyttäisi jatkuvan, eikä köyhyys näy ainakaan ulospäin. Jotain uutta saattaa olla siinä, että monikansalliset, eurooppalaiset hipsterit kansoittavat muodikkaita kahviloita. Jo vanha ilmiö on, että kaikkinainen kulinarismi kukoistaa kuin Pietarissa ikään.

Mutta muuttuuhan maa koko ajan, kuten muutkin, näinkin lyhyen ajan sisällä.

Nyt, puoli vuosikymmentä Euromaidanin alkamisen jälkeen, mielipidemittaukset kertovat enemmistön ukrainalaisista kääntyneen länsimielisiksi. Ennen tuota tapahtumasarjaa suhde oli toisin päin.

Toki ukrainalaisilla on vanhoja eurooppalaisuuden perinteitä. Niin sanotun Liettuan Venäjän yhteydessä länsimaisuus, etenkin Liettuan ja Puolan katolisuuden takia, oli vahvasti tunkemassa Ukrainaan. Muistona tästä on vielä uniaattikirkko, jota Stalin yritti aikoinaan juuria. Ja Ukrainan ortodoksikirkkohan ei enää ole Moskovan alainen.

Eurooppalaisuutena ukrainalaiset muistavat myös Magdeburgin oikeuden kaupungeissaan, Pjotr Mogila ja Grigori Skovoroda, kuten muistetaan, edustivat täällä jo sivistystä aikana, jolloin moskovalaiset keskittyivät rakentamaan saunoja ja makaamaan pangolla.

Moskal on ilmeisesti ikivanha haukkumasana, jota on käytetty erottautumiseen isovenäläisistä. Moni muistaa, miten Euromaidanin alkuvaiheissa väkijoukko aloitti keinumisen ja skandeerasi: se, joka ei nyt keinu, on moskali! (Kto ni skatšet, tot moskal, ukrainaksi «Хто не скаче, той москаль»).

Tässä kuitenkin viitataan moskovalaismielisyyteen eikä kieleen sinänsä. Toki noista suomalais-tataarilaisista moskaleista eli muskoviiteistä kunnon ukrainalainen patrioottisen legendan mukaan eroaa myös rodullisesti eli geneettisesti, mutta tämä nyt taitaa aika harvoin olla ihan vakavasti tarkoitettua rasismia.

Ymmärrän mainiosti nationalismia ja sen oikeutettuja vaatimuksia: kullekin kansakunnalle kuuluu vapaus kehittää omia instituutioitaan vapaana ulkopuolisesta sorrosta. Siitähän meilläkin on nautittu jo kauan.

Ukrainan tuhatvuotinen suhde Venäjään on ollut varsin kompleksinen ja ukrainalaiset siinä ovat yleensä olleet kärsivänä osapuolena, vaikka lännessä kylmän sodan aikana olikin tapana niputtaa aina yhteen Neuvostoliiton slaavilaiset kansat ja esittää ne kansallisten vähemmistöjen vastapoolina, eräänlaisena herrakansana. Mutta se nyt oli sitä sovjetologiaa.

Kun Ukraina muiden joukossa sitten aivan yllättäen vapautui liitostaan, syntyi tietenkin myös ylilyöntejä. Omaa, ei-venäläistä identiteettiä ja erottautumista isovenäläisyydestä on kuitenkin siitä lähtien rakennettu ilmeisen määrätietoisesti. Kielipolitiikka on tässä ollut tärkeällä sijalla.

Ainakin vielä pari vuosikymmentä sitten kieliasiaa pidettiin tavallaan toissijaisena, kun nationalistikaan usein ei oikein osannut ukrainaa. Tärkeämpää kuin kieli oli mieli.

Eipä sikäli, eihän fennomaanienkaan ensimmäinen sukupolvi juuri suomea osannut. Sen suomenmielisyydessä ei sen sijaan ollut valittamista.

Meillä Suomessa suomalaistuminen kävi sitten jopa yllättävän nopeasti ja näyttää siltä, että myös Ukrainassa oppiminen on edennyt ripeästi.

Venäläisvoittoista ja ukrainalaisvoittoista kansaa on Ukrainassa ollut suunnilleen saman verran, eikä venäjän kieleen nähden ilmene mitään ennakkoluuloja ainakaan nyt Kiovan tapaisella kaksikielisellä alueella. Länsi-Ukrainassa asia voi olla toisin.

 Näyttää siltä, ettei tässä parin vuosikymmenen mittaan varsinaista vallankumousta ole tapahtunut kielitaidossa, mutta sen sijaan kyllä selvä muutos asenteissa toisaalta Euroopan ja toisaalta Euraasian unioniin nähden ja tämähän jo koskee identiteettitasoa.

Ukrainalaisuus ja kansalliset myytit on nyt nostettu vahvasti esille. Holodomorin muistomerkki museoineen on seissyt paikallaan jo useita vuosia. Nyt myös Mikaelin luostarin seinälle on sijoitettu kaikkien Itä-Ukrainassa kaatuneiden usean tuhannen sotilaan kuvat, mikä on aika vaikuttava näky.

Lisäksi Itsenäisyyden aukiolle (Maidan nezaležnosti) johtavalle rinteelle on myös sijoitettu Maidanilla surmansa saaneiden yli sadan ihmisen kuvat ja itse aukiolle on pystytetty merkillinen museo, jossa suurilla telineillä on kuvia vuoden 2014 tapahtumista ja jopa niistä facebook-sivuista, joilla oli tärkeä rooli ”vallankumouksessa”.

Sillä vallankumouksenahan noita tapahtumia esitetään eikä aiheetta. Kiinnostavaa on, että tuo tapahtumasarja on saanut hyvin erikoisen ja juhlallisen nimen: Arvokkuuden vallankumous (revoljutsija dostojnstva - Революція гідності ).

Tuo arvokkuus tässä tapauksessa tarkoittaa ihmisarvoa (lat. dignitas, kr. thymos – θυμός, saks. Menschenwürde ja venäjäksi siis достойнство, jne.).

On pakko sanoa, että kyseessä on poikkeuksellisen ylpeä termi, joka panee ajattelemaan. Tässä tapauksessahan sentään väkijoukko ryhtyi demokraattisessa maassa räikeään ulkoparlamentaariseen toimintaan, jonka kautta pantiin viralta normaalien pelisääntöjen mukaan virkaansa valittu presidentti ja mullistettiin maa muutenkin.

Toki paikalle oli saapunut ja siellä sitkeästi mieltään osoitti hyvin huomattava määrä ihmisiä, mutta olihan se sentään vain murto-osa niistä, jotka olivat käyttäneet normaalia äänivaltaansa vaaleissa.

Yleensä historiassa tuollaisen torikokouksen osallistujista käytetään tylyä sanontaa roskajoukko (mob, canaille, tolpa jne.,( ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=canaille ). Termi ei viittaa ihmisten sosioekonomiseen asemaan tai edes älylliseen tasoon, vaan lauman ominaisuuteen laumana (ks. m. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=joukkosielu ).

Laumaltahan puuttuu sekä järki, tahto että omatunto ja se noudattaa omia lakejaan, joiden yhteydessä sana arvokkuus ei yleensä tule lainkaan mieleen. Näistä lauman ominaisuuksistahan Gustave Le Bon aikoinaan kirjoitti ja kirja on taas suomeksi saatavissa.

On tietenkin totta, että laumalla on historiassa useinkin ollut tärkeä merkitys. Etenkin Ranskassa se on jopa ratkaissut historia suunnan ja jopa vienyt sitä kohti edistystä, sikäli kuin voimme päätellä.

Kuitenkin jopa Ranskan vallankumouksen ihailijoille tuottaa varmasti tuskaa ylistää myös lauman (foule) toimia ikään kuin arvokkuuden ilmentyminä.

Kyllä se joukko, joka repi ihmisiä kappaleiksi ja kantoi Bastiljin komendantin, markiisi de Launay´n päätä kepin nenässä ympäri kaupunkia, oli ennen muuta roskajoukkoa, vaikka sillä saattoi ollakin ns. edistyksellinen historiallinen roolinsa.

Kiovassa valtaa vastaan mellakoineet saivat marttyyrien kruunun. Kun jotkut roistot, joiden henkilöllisyys tietääkseni on tänäkin päivänä hämärän peitossa, alkoivat piiloistaan (ilmeisesti hotelli ”Ukrainasta” käsin) ampua suojattomia ihmisiä, menetti hallitus viimeisenkin legitimiteettinsä.

 Nuo yli sata murhattua saivat sitten yhteiseksi nimekseen ”Taivaallinen sotnia” -небесная сотня. Heidän kuvansa koristavat nyt Ukraina-hotellin viereistä rinnettä.

En nyt halua tässä pohtia, saati spekuloida sillä, kuka tuossa kumouksessa oikein teki mitäkin. Totean vain, että sille annettu termi ”arvokkuuden vallankumous” on kovasti ajankohtainen (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=dignity ).

Koko maailmassa nimittäin puhutaan nyt paljon arvokkuudesta. Siitä puhe, mistä puute, sanoo vanha viisaus, millä en nyt ainakaan erityisesti viittaa noihin Euromaidanin tapahtumiin, mutta käyttöön otettu käsite herättää kyllä huomiota.

Mieleen tulee väistämättä, miten erilainen noiden Kiovan mielenosoitustenkin lopputulos olisi voinut olla ilman tuota mieletöntä ja luihua joukkomurhaa.

Maailmassa on tehty vallankumouksia ilman, tai ainakin lähes ilman marttyyrejä. Uskaltaisin kuitenkin sanoa, että marttyyrien veri on aatteiden lannoitusaineista parhain ja se näyttää toimivan myös Kiovassa.

Ellei koko asiasta olisi tullut kammottavaa tragediaa, se olisi myös voinut päättyä komediana eli saada onnellisen lopun. Silloin siitä käytettäisiin nyt aivan erilaista nimeä.

Mitäpä sanoikaan Mefistofeles Faustille: Das Blut ist ein ganz besonderer Saft -on veri neste verraton!

Hotellin, siis tämän Ukrainan naapuriin ollaan nyt rakentamassa uutta museota, joka on omistettu Euromaidanin tapahtumille. Se ei ole Kiovassa nyt edes ainoa rakenteilla oleva museo.