Illuusiot karisevat

 

Mitä luulemme tekevämme?

 

Muuan merkittävä lähi-itäläinen toimihenkilö nosti kerran äärimmäisen kovaan paikkaan jouduttuaan esille näkökulman, joka asetti asiat objektiivisesti laajempaan kontekstiinsa. Hän ei keskittynyt ruikuttamaan omaa kurjuuttaan ja kärsimänsä vääryyden kohtuuttomuutta, vaan kehotti antamaan anteeksi piinaajilleen, jotka eivät tienneet mitä tekevät.

Tämä oli jo moraalinen urotyö jos mikä ja luulen, että se on miltei kaikille meille mahdoton. Turpaanhan noita lurjuksia olisi kuulunut antaa ja oikein kunnolla sittenkin. Normaali oikeustaju kehotti sellaiseen ja vaikka kyseisellä vääryyden uhrilla ei kaiketi ollut siihen tarvittavia resursseja, oli itse mielentila sen sijaan vääryyttä tekeville vihollisille niin myötämielinen, että se tuntuu aivan luonnottomalta näin meidän eläinten kesken sanottuna.

Pohdiskelematta sen pitemmälle oman lajimme biologisesti määräytyviä käyttäytymistaipumuksia ja niiden pohjalta syntyneitä normeja, kiinnitän huomiota asian gnoseologiseen aspektiin. Fariseusten ja saddukeusten riivaama älyvapaa kanalja (canaille, canaglia) tiesi ihan hyvin, mitä oli tekemässä. Hurskaat ymmärsivät, että Jumalan pilkkaajalle kuului lain määräämä rangaistus ja sitähän siinä oltiin yhtenä perjantain puhteena panemassa täytäntöön asiaankuuluvin menoin.

Mutta sitäpä ei tuo riekkuva kanalja (ks. Vihavainen: Haun roskajoukko tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) tiennyt, että juuri tuo sellaisenaan varsin tavanomainen toiminta tulisi juuri tässä tapauksessa ytimeksi suureen maailmanuskontoon, joka vuosituhansien mittaan vaikuttaisi keskeisesti miljardien ihmisten elämään.

Olen usein ajatellut ja sanonutkin, että tämä väärinpäin kohti ikuista tulevaisuutta hortoileva lajitoveriemme lauma ei ylipäätään tiedä, mitä on tekemässä eli millaista tulevaisuutta sen teot ja suunnitelmat tosiasiassa valmistavat.

Esimerkkejähän aivan karkeista väärinymmärryksistä on loputtomiin. Ajatellaan vaikka 1900-lukua. Vuonna 1914 mentiin tekemään nopeaa selvitystä Euroopan ja samalla maailman herruudesta ja tosiasiassa tuhottiin koko maanosa vuosikausien päättömässä teurastuksessa. Venäjällä ruvettiin rakentamaan uutta vapauden valtakuntaa ja perustettiin sen aikaan saamiseksi maailman suurin kuritushuone.

Ja riittäähän näitä. Saksa ja Japani päättivät sitten viedä kansansa mahtiin ja vaurauteen kukistamalla kilpailijat sotilaallisesti, mutta saavuttivat tämän päämäärän vasta sen jälkeen, kun ne itse, armeijoineen kaikkineen oli säälimättömästi murskattu.

Neuvostoliitto päätti vuonna 1939 suorittaa maailman suurimmalla ja moderneimmalla armeijallaan nokkelan pikku operaation, jossa pieni naapurimaa vedettäisiin oman etunsa mukaisesti oikealle paikalleen maailmanhistoriallisen edistyksen palvelukseen. Sen sijaan tapettiin ja vammautettiin satoja tuhansia ihmisiä ja saaliiksi jäi vain omalle maalle aivan tarpeettomia, ihmisistä tyhjennettyjä alueita.

Kun sitten ajatellaan nykyisempiä aikoja, on annettava tunnustusta ainakin niille tavoitteille, jotka nyt asetettiin.

Kansallisen ryöstömurhaamisen ja varastamisen sijasta pyrittiin sitomaan maat toisiinsa molemminpuolisesti edullisen yhteistyön avulla. Kenenpä etuja palvelisi väkivaltapolitiikka silloin, kun oli selvää, että parempiin tuloksiin ja jopa ilman ihmisuhreja päästäisiin soveltamalla kansainvälistä työnjakoa: halpaa energiaa sieltä, missä sitä oli ja laadukkaita hyödykkeitä sieltä, missä niitä osattiin tehdä.

On irvokasta, että tällainen politiikka on sittemmin leimattu vastuuttomaksi ja peräti häpeälliseksi. Sitä voi toki syyttää siitä, että se edusti liian rationaalista ajattelua ja piti liian epätodennäköisenä sellaista uhkapeliä, joka tarpeettomasti vaarantaisi toimijoiden omat elinedut.

Kun me nyt syystäkin kauhistelemme Venäjän törkeää väkivaltapolitiikkaa, lienee meidän joka tapauksessa syytä ottaa huomioon, ettei Venäjä (lue Putin) tietenkään nyt tähän pyrkinyt sen enempää kuin ensimmäisen maailmansodan sytyttäjät pyrkivät vuosikausien päämäärättömään verilöylyyn.

Termillä sotilaallinen erikoisoperaatio on jo kauan ollut vahva tragikoominen lataus. Ylistettyjen ja pelättyjen erikoisjoukkojen suoritus osoittautui nollan arvoiseksi tai itse asiassa vieläkin pahemmaksi. Siitä seurasi sarja toinen toistaan surkeampia epäonnistumisia, joita koetettiin paikata terrorisoimalla vihollisiksi muuttunutta siviiliväestöä ja hävittämällä infrastruktuuria.

Vallinneen viisauden mukaan nykyaikainen suurkaupunki on äärimmäisen herkkä mekanismi, jonka saattaa panna polvilleen kyberasein suorastaan käsin koskematta ja ainakin nyt muutamalla ohjuksella strategisiin kohteisiin. Talven tullen syntyisi uusi vuoden 1942 Leningrad, ellei rauhaa kiireesti solmittaisi.

Mutta taaskaan ei käynyt, kuten pelättiin ja Kremlissä toivottiin. Sen sijaan koko Venäjä on nyt joutunut vaaravyöhykkeeseen. Sen kansainvälinen asema on romahtanut ja kysymys alkaa olla siitä, kykeneekö se edes puolustamaan alueita, jotka se on suurieleisesti liittänyt itseensä.

Taloudellista romahdusta ei ole lähes autarkkisessa suurten kotimarkkinoiden maassa odotettavissa, mutta kyllä sen sijaan niukkuutta, jonka kansa käsittää vihollisvaltioiden syyksi. Niin aina. Mutta isänmaallisuus ja jopa hurmahenkinen cvhauvinismihan eivät tästä vähene, vaan lisääntyvät.

Nyt olemme saaneet nähdä, etteivät rintamat Ukrainassa ole romahtamassa kummallakaan puolella eikä sotaa ilmeisesti voida voittaa millään ihmeaseilla, joihin naiiveimmat sotilasasiantuntijat vielä äskettäin luottivat.

Olisi hienoa, jos sota voitaisiin lopettaa yksinkertaisesti lyömällä hyökkääjän joukot ja viemällä sen vastuullinen johto uuden kansainvälisen tuomioistuimen eteen. Höperöimmät haaveilevat jopa ikuisesti ihmiskunnan kiusaksi ajatellun Venäjän hävittämistä suurvaltana. Tämä tuo mieleen ns. Morgenthau-suunnitelman, jota ei tarvinne tässä esitellä.

Morgenthau-suunnitelmaa ei koskaan toimeenpantu ja luulen, että jokainen käsittää nyt, että se oli hyvä asia. On lähdettävä siitä, että suuret valtiot ovat aina keskuudessamme ja että niiden pyrkimyksiä kannattaa yrittää ymmärtää samaan aikaan, kun niiden ylenpalttisia haluja pidetään aisoissa kansainvälisin sopimuksin, mikä tarkoittaa liittoutumista. Se voi kuulostaa tylsältä, mutta parempaakaan vaihtoehtoa ei ole.

Samuel Charap Foreign Affairs-aikakauslehdessä (July-August 2023), joka edustaa alan amerikkalaista huipputasoa, pitää välttämättömänä, että Ukrainassa on nyt pyrittävä päättämään sotiminen sopimuksilla mahdollisimman pian. Se, missä rintamalinja sijaitsee ja mihin se jää, ei ole olennaista.  Maa saattaa jäädä kahtia jaetuksi, mutta joskus tulevaisuudessa asia voidaan ratkaista, kuten tapahtui Saksassa vuonna 1990.

Carter Malkasian samassa lehdessä kannattaa niin ikään neuvottelujen aloittamista mahdollisimman pian. Ne voitaisiin järjestää vaikkapa YK:n välityksellä.  Jos ne epäonnistuvat, ei nykyiseen tilanteeseen verraten ole menetetty mitään. Sen sijaan neuvotteluilla alennetaan eskalaation riskiä, joka on nyt hyvin suuri.

Jaetun Korean esimerkki ei Malkasianin mielestä ole pelottava esimerkki, vaan kyseessä oli päinvastoin voitto sekä Ukrainalle että koko maailmalle.

Kovin paljon älyä ei vaadita todistelemaan, että aselepo se vasta paha asia olisikin, mutta tämä näyttää kyllä perustuvan siihen tosiasioiden karkeaan väärinymmärtämiseen, josta esimerkkejä on julkisessa sanassamme ollut sodan alkamisesta lähtien yhä uudelleen, päivittäin.

Venäjä ei ole romahtamassa, mutta se, samoin kuin Ukraina, tietysti kärsii sodasta tavattomasti. Erityisen vaarallista on, että väkivallan kierre uhkaa kasvaa koko ajan suuremmaksi ja että tulevana talvena saattaa maailman muuttua helvetiksi yhä uusille ja uusille miljoonille ihmisille ainakin Ukrainassa.

Sodan lopettaminen silloin, kun sille on uhrattu tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, on psykologisesti aina hyvin vaikea asia. Primitiivireaktioon taipuvainen ihminen saattaa yrittää ratkaista dilemman uhraamalla vielä moninkertaisesti enemmän.

Kun voimavarat loppuvat, pakottaa äärimmäinen nääntymys joka tapauksessa rauhaan, jonka oikeudenmukaisuudesta ei ole mitään takeita. Päin vastoin, valtavat menetykset aiheuttivat ympärysvaltojen taholla halun kostaa kaikki Saksalle korkojen kanssa ja tämän tarinan jatkonhan me tunnemme.

Enemmittä jeesusteluitta, Putinin ja hänen kätyriensä vastuutonta ja rikollista hyökkäystä ei ole syytä antaa anteeksi ainakaan täällä maan päällä. Sen sijaan meidän kannattaa yrittää ymmärtää niitä, jotka sodasta kärsivät, eivätkä kykene siitä irtautumaan.

Kansainvälisellä tasolla olisi tehtävä jotakin niiden seurausten lievittämiseksi ja lopettamiseksi, jotka ovat johtuneet vastuuttomien pelurien rikollisesta kevytmielisyydestä. Meillä ei ole syytä suhtautua välinpitämättömästi niihin seurausiin, joita taistelujen jatkuminen aiheuttaa.