Tahdon murskatappio

 

Halun apoteoosi

 

En ota tässä nyt kantaa siihen, onko jokin asia hyvä tai edes parempi kuin toinen tai mihin ihmisten, kansojen ja ihmiskunnan pitäisi pyrkiä ja mihin olla pyrkimättä. Normatiivisuuden sijasta liikun siis deskription alueella enkä pyri tekemään suuria, saati nyt kaikkien ajattelua sitoviksi tarkoitettuja yleistyksiä, vaan ainoastaan yrittämään (ransk. essayer), tunnustelemaan asioiden ymmärtämisen mahdollisuuksia tiettyjen käsitteiden rajoissa.

Tiedän toki, että tämä normatiivisuudesta irtisanoutuminen on sikäli turhaa, että mobilisoidut massat olettavat aina tarkoin tietävänsä tällaiset asiat ja luulevat olevan tärkeää tai ainakin hyveellistä pakottaa muutkin ajattelemaan samalla tavalla, oikeuslaitoksen avulla, jos mahdollista.  Älyllinen aktiivisuus tällaisissa asioissa on niiden näkökulmasta vähintäänkin sallimatonta, ellei rikollista. Noita liiankin hyvin tunnettuja esimerkkejä on tässä tarpeetonta mainita.

Mutta tämä ns. yleisen mielipiteen ikuinen banaalisuus ei nyt tässä minua kiinnosta ja haluan seuraavassa vain lyhyesti hahmotella kysymystä, joka minua kiinnostaa: mitä omalaatuista ja kenties jopa ennenkokematonta on aikakautemme kulttuurissa ja miten sitä voisi verrata.

Muuan selkeä uutuus, jopa noin parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on nyt havaittavissa. Ihmisten halut ovat saaneet täysin hallitsevan aseman häntä määriteltäessä ja hänen merkitystään etsittäessä.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten haluja sellaisinaan ei lainkaan arvostettu, pikemmin ne olivat välttämätön paha, joka oli voitettava, jotta ihminen voisi saavuttaa jonkin korkeamman päämäärän. Toki ihminen halusi levätä ja nauttia ja tulla arvostetuksi, elää rauhassa ja käskeä muita. Korkeimmassa asemassa olevat nauttivat herkkuja joka päivä, pukeutuivat ylellisesti ja antoivat palvella itseään kuin pienet lapset. Tästä he olivat jopa ylpeitä ja halveksivat vähäosaisempia, joilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia.

Mutta suuret kirjailijat, profeetat ja oikeudentuntoiset kansalaiset näkivät aina syvemmälle ja halveksivat tyhjänpäiväistä elämää, jonka määräävänä prinsiippinä olivat halut ja niiden tyydyttäminen. Sankaritarinoissa nousi aina ylimmäs tahto, joka voitti sen luonnonvoimaisen pyrkimyksen, joka yritti viedä ihmistä vähimmän vastuksen laveaa tietä.

Itse asiassa kaikki kulttuuri, ihmisen persoonallisuuden viljely, oli tuon luonnonvoimaisen, kaikkialla vaanivan halun voittamista. Tahdon puuttuessahan halu vie kohti lähintä tyydytystä, kuten luonnossa kaikki pyrkii kohti entropiaa, lämpökuolemaa, jossa ei tapahdu eikä voi enää tapahtua mitään, kun kaikki tyydyttämätön on tyydytetty. Itse asiassa kaikki kulttuuri on entropiatendenssin vastustamista, se merkitsee työtä, vaivaa ja tahtoa.

Kuten muistetaan, jo J.W. von Goethe nosti esille humanistisen ihmisihanteen, joka merkitsi sitä, että ihmisen tuli kehittää mahdollisimman täydellisiksi niitä kykyjä hyvään, joita hänellä oli: edel sei der Mensch, hilfreich und gut!

Jaloutta ei tässä mitattu sukupuulla tai rikkauksilla. Ihmisen persoonallisuus oli pelto, jota oli muokattava ja vaalittava, jotta se kantaisi hyvää hedelmää. Goethen lausahduksesta Höchstes Glück der Menschenkinder sei nur die Persönlichkeit tehtiin jälkikäteen jopa hänen jonkinlainen vaalilauseensa.

Itse asiassa kyseessä oli yhteyksistään irrotettu lause, mutta se on jo toinen juttu, itse asia on tässä tärkeä. Ihmisen oli luotava itse oma tarkoituksensa ja se oli paremmaksi tuleminen, taistelu. Ich bin ein Mensch gewesen und das heisst ein Kämpfer sein, totesi sama J.W.  

Taistelu alhaisuutta ja velttoutta eli primitiivisiä haluja ja taipumuksia vastaan oli erityisesti ja ainoastaan ihmiselle ominaista ja nimenomaan korotti hänet eläinten yläpuolelle. Elukat olivat elukoita juurisiksi, että koko ajatus tuollaisesta taistelusta oli niille mahdoton.

Nietzschen ihannoima tahtoihminen oli sen haluihmisen vastakohta, jota nykyisellä massa-agitaatiolla nyt juhlitaan. Usein asia toki käsitettiin helppohintaiseksi nautinnosta kieltäytymiseksi sinänsä, mutta olennaista oli, ettei pelkkä halujen tyydyttäminen riittänyt päämäräksi aivan riippumatta siitä, että toki nekin tarjosivat jonkinlaista tyydytystä, lajissaan suurtakin.

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun,

sain auringolta käskyn ja määrän

ma kukkuloille nousta elon kirkastetun

ja käydä ohi tien monen väärän

 

Näin runoili joskus Juhani Siljo, pateettisen kuuloisesti. Huomautan muuten, ettei suomen kielen sana pateettinen ole sama kuin englannin pathetic.

Siinähän sitä oli tahdon ja kieltäytymisen ylistystä, olisiko mahtanut liittyä jopa masturbaatioon, joka oli tuohon aikaan muuan suureksi eettiseksi ja terveydelliseksi kysymykseksi käsitetty asia

 Ehkä koko juttu olikin siis pohjimmiltaan aivan joutavanpäiväinen? Näin saattaa olla, mutta nimenomaan aikakautensa peilinä se on paljon puhuva.

Uudemmista, niin sanotun länsimaiden kulttuurivallankumouksen jälkeisistä filosofeista tulee mieleen Michel Foucault. Hänelle olennaista tässä maailmassa oli kaksi asiaa: halu -désir- ja valta. Foucault kuului itse ns. pervoihin ja nosti ei-traditionaaliset halut arvoon arvaamattomaan. Eikö koko yhteiskunta ollutkin valtajärjestelmä, jolla pidettiin kurissa ihmisten haluja ja aivan erityisesti noita erikoisempia haluja? Ja mitä muuta haluttavaa tässä maailmassa edes oli tai saattoi olla, kuin se, mitä ihmiset halusivat?

En nyt rupea nimeämään sitä filosofia, joka ennen muita teki halusta pyhän, se on sivuseikka. Ehkä kyseessä oli Foucault, ehkäpä pikemmin vaikka Sartre, joka kirjoitti sankarinpalvontakirjan homoseksuaalisesta rikollisesta, Jean Genet’stä.

Saint Genet tuskin oli samanlainen heikkomielinen pyhimys, Kristuksen tähden houkka kuin joku Moskovan Vasili Autuas, jolle nimettyä riemunkirjavaa kirkkoa Punaisella torilla saamme yhä ihailla. Voimme nyt joka tapauksessa todeta, että pyhäksi ei enää nostettu tahdon, vaan halun ihminen. Hän oli halujensa tähden houkka.

Askel rikoksen palvontaan sen itsensä vuoksi, sen tuoman tyydytyksen vuoksi, oli tästä enää hyvin lyhyt ja itse asiassa se oli otettu jo 1700-luvulla. Markiisi de Sade nautti pirullisuuksista ja kaiken pyhän häpäisemisestä (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jotakin hyvin symbolista on siinä, että juuri hänet vapautettiin Bastiljista, kun se vallattiin roskajoukon toimesta vuonna 1789 (Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt todistamme sellaista ilmiötä, että kaikki yhteiskunnan kerrokset ja instituutiot ylistävät ja kumartavat kilpaa erilaisia seksuaalisia perversioita. Huomautan, etten tietenkään tuomitse niistä muita kuin sellaiset, joista jotkut uhrit joutuvat syyttömästi kärsimään.

Ymmärrän, että koko pride-ilmiö haluaa olla vapausliike, joka nimenomaan vapauttaa monet synnynnäisistä perversioista kärsivät ja niihin siis aivan syyttömät ihmiset massojen halveksunnasta ja syrjinnästä, mikä tietenkin ainakin periaatteessa lisää yleistä onnellisuutta ja vähentää aiheetonta kärsimystä.

Mutta eihän koko tarina ole tässä, läheskään. Ilmiöön liittyy myös yleinen halun ja nimenomaan kaikenlaiset halun nostaminen ylimmäksi arvoksi, sen tosiasiallinen jumalallistaminen. Onko sillä enää vaihtoehtoja ja voiko niitä edes olla tässä länsimaisessa kulttuuriympäristössä?

Koska tapahtumiin osallistuvat massat eivät osoita minkäänlaista kykyä asioiden suhteuttamiseen, alkaa koko tapahtuma muistuttaa sellaista kuviteltua mielenosoitusta, jossa koko Helsinki ja maakunnat kokoontuvat Senaatintorille ja pyllistävät paljaalla takapuolella todistaakseen kaikille, ettei tuossa luonnollisessa ruumiinosassa ole mitään hävettävää eikä siis myöskään syytä sitä piilotella.

Ei tietysti olekaan ja saattaa olla, että tällaista tosiaan koko ajan jo tapahtuu, en ole ollut katsomassa. Joka tapauksessa se sopisi mainiosti asian ideaan.

Elämme tietenkin massojen aikaa eikä sellainen älyllinen toiminta, joka nousee 11-vuotiaan tason eli ns. Hollywood-tason yläpuolelle voi koskaan tavoittaa suurta yleisöä. Luulenpa että tähänkin vaatimattomaan esseeseen tulevat kommentit pian taas kerran osoittavat asian.