Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kesäyliopisto. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit
Näytetään päivämäärän mukaan lajitellut viestit haulle kesäyliopisto. Lajittele osuvuuden mukaan Näytä kaikki viestit

maanantai 16. marraskuuta 2026

Kulttuuritahtoinen kansa?

 

Suomalaisuuden tukipylväs

 

Teemu Keskisarja, Suuri tammi. Kertomuksia kulttuurista, rahasta ja Suomen Kulttuurirahastosta. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2014, 351 s.

 

      Ennen sotia syntyi Helsingissä nuorten kansallismielisten miesten ryhmä tai toveripiiri, jota joku keksi ruveta nimittämään ”kesäyliopistoksi”, kun siinä oli mukana useita akateemista uraansa aloittelevia miehiä.

       Tämä joukko ei kuitenkaan edustanut mitään aikansa äärisuuntausta, vaan siihen päinvastoin oli valikoitunut sitä joukkoa, joka oli eronnut Akateemisesta Karjala-seurasta, kun se oli siirtynyt kannattamaan oikeistoradikalismia (ks. Vihavainen: Haun kesäyliopisto tulokset). Kuvaavana voidaan pitää, että joukkoon mahtuivat sittemmin niin U.K. Kekkonen kuin Kauko Kare jopa samaan aikaan.

      Kesäyliopisto harrasti suomalaisuuden asiaa, mutta kunnioitti demokratiaa ja mielipiteen vapautta. Sen aikaansaannoksiin on luettava vuonna 1937 ilmestynyt ”Pidot tornissa”, joka on näihin päiviin saakka paras suomalainen keskustelukirja, johon tuosta aikakaudsta kiinnostuneiden kannattaa aina palata (ks. Vihavainen: Haun faktotum tulokset).

      Kesäyliopiston suurin saavutus ainakin tähän saakka on kuitenkin ollut Suomen kulttuurirahasto, johon idea ilmeisesti tuli suomen kielen tutkijalta Lauri Hakuliselta, joka kerran pöyristyi lukiessaan Svenska litteratursällskapetin tilinpäätöstä ja huomatessaan, millaisia summia ruotsinkielisillä oli käytössään oman kulttuurinsa edistämiseen.

       Laskelmien mukaan ruotsikielisillä oli kulttuuritarkoituksiin lahjoitettuna 800 markkaa vuodessa henkeä koti, kun sitä suomenkielisellä puolla oli vain 40 markkaa.

       Kesäyliopiston kantaviin voimiin kuului L.A. Puntila, josta sodan aikana tuli Valtion tiedoituskeskuksen päällikkö ja sotien jälkeen poliittisen historian professori. Hän oli armoitettu organisaattori ja pyörät pantiin heti pyörimään sellaisen pääoman kokoamiseksi, joka edes hiukan tasoittaisi tietä myös maan valtaväestön kulttuurin kehittämiselle.

       Uuden elimen nimeksi päätettiin panna Suomen kulttuurirahasto, eikä sen sijaan esimerkiksi ”Suomalainen kulttuurirahasto”, jota se kyllä tosiasiallisesti oli. Perustajilla ei ollut halua alleviivata suomenkielisyyttä tässä yhteydessä, mutta toisaalta omaksuttu sanamuoto antoi monelle aihetta kuvitelmaan, että kyseessä oli valtion virallinen elin. Näyttää siltä, että tällaiset kuvitelmat ovat yleisiä tänäkin päivänä.

      Mitä valtioon tulee, se oli ennen sotia rutiköyhä ja joutui panostamaan esimerkiksi puolustukseen enemmän kuin pystyikään. Myös koulutus oli valtava menoerä ja sosiaalivakuutuskin alkoi jo vaatia omaa rahoitustaan siihen aikaan, kun Kulttuurirahasto perustettiin.

       Kulttuurille myönnettävät varat olivat todella vähissä eikä pian päälle tunkeva sota-aika tilannetta suinkaan parantanut.

       Alkupääoma Kulttuurirahastolle kerättiin kansakoululasten toimesta ovelta ovelle- keräyksellä. Toki myös testamentteja alettiin pian saada tähän tarkoitukseen ja varsinainen onnenpotku tapahtui Heikki Huhtamäen lahjoittaessa suuren elintarvikekonserninsa osake-enemmistön uudelle rahastolle.

        Lahjotusten taustalla kyseessä oli ainakin osaksi aito kansallismielisyys ja kulttuuritahto, mutta myös nousukkaiden halu näyttää, mihin he olivat pystyneet ja myös tehdä nimensä ja elämäntyönsä kuolemattomiksi.

       Huhtamäen kohdalla taustalla oli myös suurenpuoleinen verosotku, joka olisi johtanut ikävyyksiin, ellei asiaa olisi suurlahjoituksen perusteella painettu villaisella. Joka tapauksessa Huhtamäki-yhtymä ja Kulttuurirahasto olivat sen jälkeen naimisissa ja liitosta tuli onnellinen.

      Myös monet muut suomenkieliset yrittäjät testamenttasivat tai muuten lahjoittivat omaisuuttaan rahastolle. Toisin kuin ruotsinkielisellä puolella, ns. vanhaa rahaa ei ollut käytettävissä, mutta uutta sen sijaan jo alkoi pikku hiljaa löytyä.

        Lukuisten lahjoitusten kanssa eläminen ei ollut ihan yksinkertaista, sillä lahjoittajat panivat rahojensa jakamiselle erilaisia ehtoja, jotka joskus kävivät ajan mittaan mahdottomiksi, kun itse se asian, jonka hyväksi lahjoitus oli tehty, menetti merkityksensä. Näin esimerkiksi pienviljelijöitä valistavan mallitilan perustaminen ja ylläpitäminen.

      Kulttuurirahaston suureksi ystäväksi tuli pian Kansallis-osake pankki, joka muutenkin rahoitti suomenkielistä toimintaa, kun taas PYP/SYP ja HOP olivat vankasti ruotsinkielisiä.

       Kasinohuumassa suuretkin pankit sitten menivät kanttuvei ja siinä samassa monet yritykset. Huhtamäellekin tarjottiin jo miljardilainaa Amerikan valloittamiseksi, mutta se yritys jäi onneksi tekemättä.

       Kaiken kaikkiaan Kulttuurirahastoa on hoidettu ilmeisen konservatiivisesti ja vastuullisesti pyrkimättä voiton tekemiseen, rahastoillahan ei ole osakkaita, vaan edun saajia ja itse asiassa nollatulos on optimaalinen päämäärä, mikä tietenkin tarkoittaa myös jaettavan rahan riittävää saamista.

      Kun säätiön omaisuus kuitenkin koostuu 80-prosenttisesti osakkeista, on salkun hoitaminen vastuullista työtä, jossa ei saa nukahtaa eikä liioin ole syytä hötkyillä. Tämän kirjan mukaan hommat on hoidettu varsin asiallisesti, enkä epäile, että mikäli toisin olisi, ei kirjoittaja olisi sitä arkaillut sanoa. Kulttuurirahaston avulla ei kukaan ole henkilökohtaisesti rikastunut, suomalainen kulttuuri sen sijaan kyllä.

     Muuan suomalainen sankaritarina oli aikoinaan Nokia, joka välillä jo näytti konkurssikypsältä ennen huimaa nousukiitoaan. Kulttuurirahastokin myi osakkeitaan pois, mutta jätti niitä kuitenkin riittävästi saadakseen sitten melkoisen potin, jonka myös ymmärsi lunastaa ennen romahdusta.

       Tietääkseni suuriin Nokialla rikastuneisiin tahoihin kuului Svenska Kulturfonden ja tämän kirjan mukaan käytettävissä olevien kulttuurin apurahojen suhde suomen- ja ruotsinkielisellä puolella on säilynyt jokseenkin samana uin se oli Kulttuurirahastoa perustettaessa.

      Nykyään kulttuurirahasto on oloissamme valtava toimija ja tietenkin moni on iskenyt siihen silmänsä ja päättänyt, että koko homma olisi otettava valtiolle tai vähintäänkin pantava verolle. Vaara on ilmeisesti ollut todellinen, mutta järki on ainakin toistaiseksi voittanut.

Säätiön verollepano, saati sen valtiollistaminen karkottaisi todennäköisesti lahjoittajat, jotka ovat olleet avainasemassa suomalaisen kulttuurin tukemisessa. Ilman kulttuurirahastoa sen tilanne olisi varsin surkea, vaikka toki rahastoja on muitakin ja Suomen Akatemia lienee yhä suurin apurahojen jakaja.

       Huolimatta tietystä mammuttimaisuudestaan ja jakaantumisestaan lukemattomiin pienempiin rahastoihin ja 17 maakuntarahastoon kulttuurirahasto on kyennyt myös hoitamaan erinäisiä yksittäisiä ”palokuntatehtäviä” ja rahoittamaan joustavasti esimerkiksi Lappeenrannan Huhtiniemen kaivaukset, kun oli ratkaistava suureksi paisunut kiistakysymys siitä, oliko sinne haudattu suuri määrä teloitettuja jatkosodan karkureita vai ei.

     Kulttuurirahastolla on myös joukko huippukalliita soittimia, joita se lainaa lahjakkaille nuorille muusikoille. Aikoinaan se rahoitti myös Parnasso-lehteä, josta tuli kansainvälisesti merkittävä kirjallisuuskritiikin foorumi.

       Koska rahaa riittää vain joka kymmenennelle hakijalla (ruotsinkielisellä puolella joka toiselle),on ymmärrettävää, että rahaston piirissä tehdyt ratkaisut saavat usein sapekasta kritiikkiä. Yksityiset säätiöt ovat kuitenkin sidottuja vain omiin sääntöihinsä ja kansalaisen on syytä hyväksyä se, että rahoituksen saaminen yksityiseltä taholta ei ole mikään perusoikeus, jonka eväämisestä voisi vaikka nostaa oikeusjutun.

      Toki ratkaisujen pitäisi olla järkeviä ja mahdollisimman suurta kulttuurista hyötyä tuottavia, mutta aina ei siinäkään voi onnistua. Normaalitapauksessa siihen ainakin näyttäsi pyrityn, mutta vajavaisiahan kaikki vaimosta syntyneet ihmiset ovat.

        Tämä kirja on miellyttävän ulkokohtaisella otteella kirjoitettu, eikä rakentele mitään pyhimyskuvia päähenkilöistään tai edes koko organisaatiosta. Joskus onnistutaan paremmin ja joskus huonommin jaon kiinnostavaa seurata, millaisten ongelmien kanssa tälläkin alalla jouduttiin toimimaan.

       Kuluneiden noin kolmen sukupolven mittaan yhteiskunta ja koko maailma mullistuivat ja siinä samalla muuttui myös itse kulttuurin asema ja merkitys valtakunnassa ja ihmisten mielissä. Se heijastui tietenkin myös Kulttuurirahaston toiminnassa.

       Luulenpa, ettei eduskunnassa tällä hetkellä istu yhtään ihmistä, joka olisi yhtä hyvin perillä suomalaisen kulttuurin historiasta kuin tämän kirjan kirjoittaja. Ehkäpä se jotakuta hämmästyttää ja kenties harmittaakin.

 

sunnuntai 19. heinäkuuta 2026

Muuan unelma, joka petti

 

Suomi ja Englannin agonia

 

     Helsingissä toimi 1930-luvulla -ja toiminee yhäkin- keskustelukerho nimeltä ”Kesäyliopisto”. Se kokosi piiriinsä kansallista älymystöä Kekkosesta ja Vilkunasta Martti Haavioon ja L.A. Puntilaan. ”Kesäyliopiston” henki oli vahvasti suomenmielinen ja estofiilinen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

     Luultavasti moni yhä kuvittelee, tutkimuksista (ks. Vihavainen: Haun muuan sitkeä myytti tulokset ) huolimatta, että Saksa olisi ollut 1930-luvulla jonkinlainen suomalaisen älymystön tai yleensä Suomen esikuvamaa. Itse asiassa se oli hyvin epäsuosittu ja suomalainen lehdistö kritisoi sitä niin rajusti, että se herätti itsensä Führerin suuttumuksen.

     Mutta mikä maa sitten oli tuohon aikaan maamme kulttuurinen esikuva? Kansallinen kulttuuri oli toki arvossaan, mutta maailmankulttuurin arvostettavimmat saavutukset oli sentään etsittävä ulkomailta.

     ”Kesäyliopisto” järjesti vuonna 1937 monipäiväisen seminaarin uudessa hotelli Tornissa ja kutsui mukaan pari kerhon ulkopuolistakin henkilöä, jotta myös vasemmistoliberaalinen suuntaus pääsisi kylliksi kuuluviin. Tarkoituksena oli selvittää Suomen kulttuurista asemaa maailmassa.

     Näin syntyi vielä samana vuonna ilmestynyt ja Gummeruksen julkaisema kokoomateos ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ).

     Keskustelijoiden piirissä vallitsi huomattava yksimielisyys siitä, että nykyinen Saksa ja Venäjä olisivat Suomelle mahdottomia esikuvia. Ranskakaan ei ollut enää entisensä ja Skandinavian maat olivat pieniä ja muutenkin kovasti esillä.

     Yhdysvallat ei kulttuurisena esikuvana tullut lainkaan esille, vaikka siellä asui ylivoimaisesti suurin suomalainen kolonia ulkomailla. Syykin on ilmeinen. Amerikkalainen viihde ja bisnes tunnettiin liiankin hyvin, mutta sen kulttuuria tuskin kukaan piti esikuvallisena edes itse Yhdysvalloissa. Ja toki kielimuuri oli korkea.

     Sen sijaan ”vain Englannissa” tuntui monen mielestä olevan ”henkisiä sukulaisia”, vaikka sen ”hirmuaseman” maailmanvaltana ei voinut enää katsoa olevan kestävällä pohjalla. Englannin erikoispiirteisiin näytti vaikuttavan kelttiläinen aines, joka erotti sen germaanisista kansoista.

     Suomalaisten ja englantilaisten tärkeänä erona oli, että englantilaiset olivat jo niin kauan olleet ”kulttuurin auringonpaahteessa” Heillä oli veressään myös tuo kuuluisa ”cant” -englantilainen tekopyhyys, joka paradoksaalisesti teki heistä vapaita miehiä.

     Se merkitsi sitä, että ”minun on lupa tehdä itsekseni mitä hyvänsä niin kauan uin en loukkaa toisten vapautta tehdä ja tuntea itsekseen mitä hyvänsä. Siis suurin mahdollinen määrä individualismia (ja kulttuuri-ihmisen on pakko olla individualisti…”

     Tässä olikin englantilaisen mentaliteetin ratkaiseva ero saksalaiseen. Muuan keskustelija oli ollut Saksassa opintomatkalla ja kyllästynyt ainaiseen muodolliseen jäykkyyteen ja laumahenkeen.

     Kerran hän huomasi joukossa erään nuorukaisen, joka tuntui olevan koko tämän touhun ulkopuolella. ”Kun sitten kuulin, että he alkoivat solkata tuota merkillistä kieltä, jota ihailen…olin kuin kotonani… Englanti teki sen vapaaksi. Tuntui kuin olisi päässyt kasarmista merelle”.

     Keskustelun edetessä mainittiin myös mahdollisuus anglomanian leviämisestä Suomeen, jossa tosin kouluissa opetettava ruotsi ja etenkin saksa söivät mahdollisuutta opiskella englantia.

     Mahdollista toki myös oli, mettä meillä silloin ryhdyttäisiin matkimaan englantilaisuuden varjopuolia, ”ei tajuta, että englantilainen voi vaaratta olla vailla sivistystä, koska hänellä on veressään kulttuuria”, pohdiskeli muuan keskustelija. Ilmeisesti hän tarkoitti kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.

     Aldous Huxley oli keskustelijoille tuttu, kuten myös se ”lowbrow”-suuntaus, joka ilmeni englantilaisessa viihdekirjallisuudessa ja Englannissa opiskelleet ”puu- ja konepojat” olivat tuoneet tullessaan myös sellaisen käsityksen, että gentlemannille riittää ”hobbyksi urheilu”.

     Englanti koettiin siis useimmilla tahoilla sopivaksi esikuvaksi ja orientaatiokohteeksi suomalaisille, mutta ei sitä sokeasti ihailtu. Joka tapauksessa kansojemme mentaliteetissa ja nimenomaan individualismin arvostuksessa nähtiin yhtyeisiä piirteitä.

     Itse lisäisin niihin terveen järjen, common sense, mitä yleisesti onkin korostettu. Niin ranskalaiselle kuin saksalaiselle hengelle, venäläisestä totalitarismista puhumatta oli ominaista eksyminen hulluihin johtopäätöksiin, jonne hämäriin tai sitten liiankin selkeisiin periaatteisiin sitoutuneiden filosofien ajattelu yritti väistämättä johdattaa.

     Sellaisen vastapainona oli tervejärkisyys, joka pysytteli tukevasti maan pinnalla. Suomessa sen pohjana oli talonpoikaisuus, Englannissa taas bisnes ja tottumus asioimiseen mitä erilaisimpien kansojen ja heimojen kanssa.

     Nykyinen Englanti on kaukana 1930-luvun edeltäjästään. Tätä kehitystä, joka on koko ajan kiihtynyt  1960-luvulta lähtien on ansiokkaasti analysoinut Roger Scruton (ks. Vihavainen: Haun england, my england tulokset ).

     Se maaninen mentaliteetti, joka hylkää terveen järjen ja hirttäytyy sen sijaan abstraktiin juristeriaan, on nyttemmin päässyt vallitsevaksi myös Englannissa, kun sen todellinen mallimaa tähän saakka oli ollut Saksa, jota koko muu järkensä säilyttänyt maailma oli saattanut kauhistella (vrt. Vihavainen: Haun sievistelevät hupsut tulokset sekä Vihavainen: Haun sananvapaus hupenee tulokset).

     Kun Englanti nyt kieltää suomalaisia parlamentaarikkoja astumasta kamaralleen edes transitlennolla, perusteluna heidän ns. ”vihapuheesta” saamansa tuomiot, ollaan jo saavuttu sille absurdiuden asteelle, joka oli 1930-luvulla mahdollinen vain Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

     Kulttuurinen orientaatio Englantiin, jota 1930-luvulla lähinnä kaihoisasti haikailtiin, alkoi todella heti toisen maailmansodan jälkeen ja laajeni heti käsittämään myös Yhdysvallat, joka aktiivisesti pyrki hankkimaan kulttuurilleen adepteja muun muassa ASLA-stipendien avulla.

     Vielä pitkään katsottiin sivistyneinä itseään pitävissä piireissä, ettei Yhdysvalloissa ollut mitään mainitsemisen arvoista kulttuuria, mutta vähitellen sellainen lakkasikin kiinnostamasta massoja, joille alettiin tarjota valtavina annoksina lowbrow-massakulttuuria, ensin televisioon ja sitten internetin välityksellä. Samaan aikaan koko ajatus korkeakulttuurin erityisestä arvosta hiipui pois.

     Yhdysvalloissa nykyään hallitseva poliittinen suuntaus on pitkälti reaktiota siihen terveestä järjestä irtautumiseen, jolla yliopistojen humanistisista tiedekunnista lähtöisin oleva, ranskalaisperäinen älyllinen hölynpöly alkoi syövyttää koko yhteiskuntaa.

     Trumpin ja koko MAGA-ilmiön amerikkalaisuus ja poukkoileva politiikka on kuitenkin lähinnä erottanut maan niin Euroopasta, kuin yleensäkin sivistyneestä maailmasta. Se muistuttaa pikemmin sairaskertomusta kuin vakavasti otettavaa kulttuurista käännettä.

     Suomessa anglosaksinen kulttuuriorientaatio on ollut  vallalla jo kokonaisen ihmisiän, eikä sitä ole mahdollista noin vain muuksi muuttaa.

     Onnettomuutemme on, että länsimaisen sivilisaation agonia, joka aluksi näytti keskittyvän Saksaan ja Ranskaan, näyttää nyt saaneen valtaansa myös Englannin.

     Olemme anglosaksisen kulttuurin tai sivilisaation kanssa henkisesti naimisissa, mutta se, mikä meitä siihen ennen yhdisti eli individualismi, tervejärkisyys ja reilun pelin henki, alkavat olla sielläkin jo menneisyyden jäänteitä, joita lähinnä hävetään.

      Uusi maailmamme on anti-individualistinen ja orwellilainen. Ainakin Englannissa oli joku, joka ymmärsi asian jo kahdeksan vuosikymmentä sitten. Ehkä siellä yhä löytyy jokunen individualisti, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan, mutta pystyvätkö he mitään muuttamaan?

 

 

tiistai 26. lokakuuta 2021

Eräs sodan rintama

 

Terävä ase

Keijo K. Kulha, Sotapropagandan valiojoukko 1941-1944. Minerva 2021, 245 s.

 

Vuonna 1939 julkaisi Jaakko Leppo kirjan nimeltä Propaganda. Ratkaiseva ase. Ensimmäisen maailmansodan kokemukset olivat osoittaneet, että siellä, missä tulirintama kesti tuhansien ja taas tuhansien miesten tapattamisen, saattoikin hyvin tähdätty poliittinen isku kotirintamalle romahduttaa koko sotakoneiston.

Venäjä oli malliesimerkki tästä ja Saksassa nousi Dolchstoss-teoria eli väite tikariniskusta taistelevan armeijan selkään suureksi myytiksi, joka hyvin tehokkaasti siivitti Hitlerin tietä valtaan.

Propagandaa myös tutkittiin ahkerasti sodan jälkeen ja kaikkialla valmistauduttiin uuteen totaaliseen sotaan, jossa propagandarintama olisi ensiarvoisen tärkeä. Radion aikakaudella sen torjuminen pelkän sensuurin avulla olisi erityisen vaikeaa. Oli myös opittava hoitamaan mielialoja ja torjumaan huhuja. Kaikki tämä vaati laajaa koneistoa ja ymmärrystä siitä, miten sitä käytetään.

Sana propaganda tulee latinan sanasta propago, lisätä, jatkaa, laajentaa, levittää. Katolisen kirkon vuonna 1622 perustettu ja jesuiittojen hoitama Sacra Congregatio de Propaganda Fide tarkoittaa siis pyhää uskon levittämisen laitosta, kollegiota. Saksaksi nimi on Kongregation für die Evangelisierung der Völker, espanjaksi voi käyttää kahta muotoa: Congregación para la Difusión de la Fe tai Congregación para la Evangelización de los Pueblos. Uskoa ja hyvää sanomaa (evankeliumia) käytetään siis tässä synonyymeinä.

Sotapropagandassakin usko oli tärkeä vaikuttamisen kohde ja väline. Hyvää sanomaa voitiin tarvittaessa vuorotella pahan kanssa. Tärkeintä oli, että oma sanoma kesti ja vaikutti ja vihamielinen vaikutus torjuttiin.

Jatkosodassa Suomi oli propagandarintamalla kahden tulen välissä, etten sanoisi täydellisessä motissa. Neuvostoliittohan tunki radioaalloillemme omaa propagandaansa, joka nyt ei yleensä ollut kovin tehokasta, mutta sen lisäksi oli samalla asialla Englanti, jonka kanssa myös olimme sodassa. Sen propagandaa ohjasi tarkoin pieni toimisto, Political Warfare Executive, joka määräsi mitä suomalaisille oli milloinkin tarjottava ja miten, ja mistä taas ei saanut puhua.

Myös Ruotsissa hermostuttiin perin juurin suomalaisten sodan pitkittymiseen ja yritettiin propagoida mahdollisimman nopeaa rauhaa, maamme omista näkökohdista välittämättä. Amerikassakin oltiin selvästi samalla kannalla.

Kun tähän vielä lisätään, että saksalaisetkin tarjoilivat meille hyvin epäsuotavaa propagandakeitostaan, voidaan ymmärtää, että töitä propagandamiehille riitti. Mainittakoon, ettei vihollisen propagandan kuuntelu meillä ollut kiellettyä, kuten Saksassa, jossa siitä sai kuolemanrangaistuksen eikä yksityisiä radioita kerätty pois kuten Neuvostoliitossa. Tässä oli omat riskinsä, mutta arvatenkin se lisäsi oman evankeliumin uskottavuutta.

Valtion tiedotuslaitos eli VTL (Vetelä) teki monipuolista työtä ja muun muassa tarkkaili mielialojen kehitystä erityisen organisaation (SAT-VIA) avulla ja pyrki myös hoitamaan niitä saman verkoston kautta.

Mukana tässä työssä olivat sangen suurella panoksella myös sosialidemokraatit, joiden taholta korostettiin, ettei suomalainen työmies halua osallistua valloitussotaan ja pitää kynsin hampain kiinni saavuttamastaan demokratiasta. Mikään saksalainen tai venäläinen systeemi ei ole Suomessa hyväksyttävä. Tämän mukaisesti propagandaa myös suunnattiin.

Kun propagandan perusteita pohdiskeltiin, tuli esille sekin näkökanta, että nimenomaan demokraattinen järjestelmä tarvitsi sitä tukevaa propagandaa. Kommunistit ja natsit olivat kautta 1930-luvun ratsastaneet huimilla saavutuksillaan, jotka löivät maailman ällikällä. Niinpä Suomessa moni kuvitteli, että vain noissa maissa tehtiin kansan hyväksi paljon ja meillä taas ei mitään. Näiden harhaluulojen torjuminen oli haastava tehtävä.

Vihollisella oli toki myös heikkoja kohtia ja meillä vahvoja. Neuvostoliiton leireistä ja teloituksista meillä saatiin kuulla ensi käden lähteistä, kun vankeja aina silloin tällöin pelastautui itärajamme yli tänne turvaan. Sellainen komento houkutteli vain kaikkein tyhmimpiä ja katkeroituneimpia.

Englannin imperialistinen historia taas oli täynnä väkivaltaa ja vääryyksiä. Puhuminen demokraattisten maiden rintamasta, jossa olivat mukana Neuvostoliitto ja Englanti, oli lopultakin pelkkä kehno vitsi, vaikka englantilaisella kulttuurilla oli Suomessa myös ihailijansa ja syystäkin.

Me suomalaiset sen sijaan olimme todellisia syntymädemokraatteja, joiden kansanvaltainen mielenlaatu ulottui kauas historian hämärään ja suomalaisen kyläyhteisön käytäntöihin. Meillä eivät feodaaliherrat kukkoilleet kansan niskoilla, vaan olivat saman lain alaisia kuin vapaat talonpoikammekin. Lailla oli maa rakennettu eikä väkivallalla.

Tähän tapaan esitettiin propagandassa tilanteemme ja taustalla mestarina hääri nuori historiantutkija Eino Jutikkala, joka oli myös VTL:n tuotantotoimiston päällikkö. Tässä toimistossa maamme parhaat kyvyt laativat artikkeleita lehdistölle ja radiolle. Epäilemättä asioista annettu kuva muodostui yksipuoliseksi, mutta mikä muukaan oli mahdollista äärimmäisen poleemisessa tilanteessa, jossa joka puolelta kärjistettiin ja vääristettiin asioita meidän vahingoksemme.

Keijo K. Kulha tunnetaan lukuisista sodan aikaan sijoittuvista kirjoistaan ja tämä opus keskittyy nimenomaan VTL:n tuotantotoimiston ja sen työntekijöiden historiaan. Se oli pieni piiri, mutta suorastaan hämmästyttävän kyvykäs, päätellen siitä, että sen piiristä nousi peräti kymmenen akateemikkoa, viisi ns. vanhamuotoiseen akatemiaan ja viisi uuteen.

Imponoiva tosiasia on sekin, että sodan jälkeen perustetun Akatemian jäsenistä enemmistö kuului aluksi ns. ensimmäisen polven sivistyneistöön. Se siis koostui ruumiillisen työn tekijöiden lapsista, joiden vanhemmat eivät olleet käyneet oppikoulua.

 Tarvinneeko sanoa, että tässä oli taas vahva argumentti Jutikkalan suomalaista kansanvaltaisuutta korostavan näkemyksen puolesta. Akatemiaa perustettaessa oli Kalevalan julkaisemisesta kulunut sata vuotta eikä noina Lönnrotin aikoina voinut vielä lainkaan puhua suomalaisesta kansanopetuksesta tai edes suomesta sivistyskielenä. Nyt sitten kansainvälistä tasoa edustava akatemia oli todellisuutta…

Suomessa oli siis toteutunut yksi Ranskan suuren vallankumouksen tärkeimmistä tasa-arvon ihanteista: carrière ouverte aux talents – kyvyt valtaan kantakirjaväen sijasta!

Tuotantotoimiston piirissä työskennelleitä propagandisteja, joista tuli akateemikkoja, olivat Eino Jutikkala, Martti Haavio, Lauri Posti, Heikki Waris, Kustaa Vilkuna, G.H. von Wright, Toivo Pekkanen, Mika Waltari, Tauno Nurmela ja Matti Kuusi.

Kirjoittaja selostaa kiintoisasti näiden urakehitystä ja työtä VTL:ssä, taustoittaen välillä sota-ajan yleisempääkin kehitystä. Vaikka tämäkin sodan rintama on hyvin tutkittu, taitaa se olla yleisessä tietoisuudessa varsin tuntematon, onhan se paljon vähemmän dramaattinen kuin tulirintama, jolla veri vuoti ja hurme huppelehti. Silti se saattoi olla jopa ratkaiseva.

Yksi kiinnostava, mutta vähän julkisuudessa näkynyt instituutio, jonka merkitys suomalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä on ollut suuri, oli ns. Kesäyliopisto. Se oli lähinnä keskustelukerho, jonka piirissä kokoontui kansallisesti ajattelevia, pääasiassa liberaaleja voimia eri puolueista.

Kesäyliopistoon kuuluivat mm. Vilkuna, Posti, Haavio, Nurmela ja Kuusi. Lisäksi sen kantavia voimia olivat aikoinaan U.K. Kekkonen ja L.A. Puntila. Sivumennen sanoen, olen ymmärtänyt, että instituutio toimii vieläkin ja että Kulha on sen keskeisiä vaikuttajia.

Tällaisista yhteyksistä ei kannata ruveta salaliittoteorioita rakentelemaan. Lienee ymmärrettävää, että urospuoliset lajitoverimme ovat aina tunteneet viehtymystä erilaisiin klubeihin ja tuntevat vastakin. Kuten Kulhan kirja mielestäni vakuuttavasti osoittaa, kansallisesti ajattelevalla, maltillisella älymystöllä oli sodan aikana suuri hetkensä isänmaan palveluksessa ja se kykeni hoitamaan velvollisuutensa hyvin.

 

lauantai 12. syyskuuta 2020

Libero

 

Kun yösijaa ei annettu

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Ennen sotia oli muodissa merimieslaulu, jonka kertosäe kuului: Hiiohoi, hiiohei, nyt hurrataan/ me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan! Noista maistahan oli jo kauan ollut tapana käydä hakemassa suolalasteja Suomeen.

Kun muuan viiksiniekka nousi valtaan Saksassa, löytyi hänelle tietysti meiltäkin oma ihailijakaartinsa. Toki vaalitulokset osoittivat sen todellisen kannatuksen hyvin vähäiseksi.

Joka tapauksessa asia antoi aihetta uudenlaiselle muunnokselle tuosta laulusta. Nyt ruvettiin laulamaan kilpaa: toiset lauloivat menevänsä Ranskaan ja Espanjaan ja toiset taas Saksaan ja Espanjaan. Ja niitä Espanjaan menijöitähän myös löytyi pian vastakkaisista poliittisista piireistä. Silloin oli jo tosi kyseessä.

Kauko Kare kuului ehdottomasti niihin, jotka menivät Ranskaan. Ranskan kolmas tasavalta oli jo lähes syntymästään saakka symbolisoinut vapaamielisyyttä, antiklerikalismia ja jopa ruumiin nautintojen nostamista kurin ja puritanismin tilalle. Se oli siis selvä vastapaino preussilaiselle menolle.

Noita Saksaan menijöitäkin toki älymystöön kuului, mutta kun vuonna 1937 julkaistiin ns. Kesäyliopiston piirissä syntynyt keskustelukirja Pidot Tornisssa, voitiin havaita, että Saksa jätettiin itsestään selvästi pois laskuista, kun pohdittiin, mihin päin Suomen sopisi kulttuurisesti suuntautua. Esikuvamaaksi ei tosin kelvannut oikein Ranskakaan, vaan sellaiseksi nousi Englanti, johon meillä arveltiin olevan henkistä sukulaisuutta.

Kauko Kare kuului myös sotien jälkeen Kesäyliopiston, tuon keskustelukerhon piiriin. Vanhastaan siellä olivat olleet muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ja monta, monta pienempää profeettaa. Siellä oli katto korkealla ja eri näkemyksiä edustavat keskustelivat sopuisasti ja sivistyneesti. Sinne mahtuivat myös Kekkonen ja Kare samaan aikaan.

Kekkonen oli tietenkin uraohjus, joka oli ponnistanut melkeinpä savupirtin lattialta tasavallan huipulle. Kare sen sijaan oli kartanon poika, joka oli joutunut alenevaan säätykiertoon. Myös sellainen luokkaretki antoi perspektiiviä.

Vaikka Kauko oli jo lapsesta saakka ollut kirjatoukka, oli hän myös erinomainen voimistelija ja sodassa rohkea rivimies, joka kelpasi jopa kaukopartioon, eikä tämä johtunut vain hänen nimestään. Kartanon poikanakin hän oli joutunut tekemään runsaasti töitä niin pelloilla, metsissä kuin pikku sahalla ja tutustumaan eri sosiaaliluokkiin laajasti.

Taustaltaan Karetta voi pitää todellisena sivullisena. Lapsena hän saattoi sivusta seurata seurapiirien, usein ruotsinkielisten elämää, nuorena tehdä fyysisiä töitä ja armeijassa tavata koko suomalaisuuden kirjon. Historioitsija Richard Pipes käytti aikoinaan itsestään nimitystä non-belonger -mihinkään kuulumaton. Samaa olisi kai Karekin voinut käyttää.

Kekkosen vastustajana hänet tietenkin lokeroitiin asianmukaisesti ja hänestä tehtiin äärioikeistolainen. Sellainen leima oli tarjolla kenelle tahansa, joka uskalsi asettua Kekkosen arvovaltaa ja hänen häikäilemätöntä vallankäyttöään vastaan.

Kareella oli kyllä taipumusta käydä poikkiteloin muitakin auktoriteetteja vastaan, mikä toi hänelle paritkin potkut työpaikastaan, jopa hyvin vapaamielisestä Suomalaisesta Suomesta. Kekkosen vihaa hän ei kuitenkaan sen enempää pelännyt, sillä hänestä tuli taloudellisesti riippumaton sen jälkeen, kun hän sai julkaistua kuuluisan pamfletin, Tähän on tultu, joka arvosteli kirpeästi Kekkosta ja koko hänen uraansa.

Toki Kekkosella olisi yhä ollut konsteja. Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu. Presidentillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua nostaa juttua, koska pamfletti sisälsi sellaista ikävää totuutta, josta mieluummin vaiettiin.

Kare ei halunnut vaieta ja hänen perustamansa kustantamo Alea-kirja julkaisi kymmenittäin sellaisia teoksia, joita meillä mikään muu kustantamo ei olisi huolinut. Tosin tällekin alalle syntyi sittemmin jokunen pieni kilpailija, mutta vähäisine voimineen nuo väärää totuutta julistavat tahot jätettiin tehokkaasti marginaaliin.

Niinpä meillä on tiettyjen vuosikymmenien osalta valtava aukko Venäjää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessamme. Kun sitä vielä vastaa rajan itäpuolella vielä suurempi aukko Suomi-kirjallisuuden kohdalla, täytyy sanoa, että tämän repeämän paikkaamisessa riittää töitä vielä pitkään.

Kaikki nuo toisinajattelevien kirjat eivät tietenkään olleet varsinaisia alana helmiä, mutta kauhistuttaa ajatus, miten yksisilmäistä alan kirjallisuus olisi ollut ilman niitä.  Ja nuo toisinajattelijat, jotka hurjimmillaan vaativat normaalien vaalien pitämistä perustuslain mukaisesti, eivät tietenkään olleet mitään äärioikeistolaisia, kaukana siitä. Näin heidät kuitenkin luokiteltiin, itse maanisän näyttäessä esimerkkiä.

Jälkeenpäin on helppo ymmärtää toisinajattelijoita, mutta kun on itse sellaisessa henkisessä ympäristössä, joka totaalista yksimielisyyttä tuottaa ja vaatii, ei se olekaan yhtä helppoa. Vain poikkeusihmiset uskaltavat silloin sanoa julkisesti, mitä todella ajattelevat ja minkä lähes kaikki itse asiassa näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä tai ainakin sanomasta.

Ajatteleminen ja sanominen kuitenkin on tai sen ainakin pitäisi olla älymystön rooli ja tehtävä. Vähintäänkin siltä on vaadittava, ettei se aktiivisesti kannata valheita ja humpuukia. Mikäli mielettömyys on muodikasta, kuten fasismin eri muunnokset aikanaan punaisesta ruskeaan, ei vapaasti liikkuvalle intellektuellille sovi vaieta siitä, että hän on eri mieltä niitä liehittelevien auktoriteettien kanssa.

Kirjoittajien mukaan Kare sai potkut jopa Kesäyliopistosta. Tästä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Epäilen Kekkosen olleen asian takana.

Sivumennen sanoan, Kesäyliopisto on yhä olemassa ja vaalii yhä kunniakkaita keskustelun ja ajattelun vapauden periaatteita. Ottaen huomioon, että tälläkin hetkellä yhteiskunnassamme on havaittavissa sellaisia paineita yleisen mielipiteen ohjaamiseen, joita voi pitää epäterveinä, tulee mieleen, että olisi aika taas kerran koota uusi Tornin pitojen ryhmä, jossa tilannetta puitaisiin perusteellisesti eri puolilta.

Elämme kummallista aikaa, jonka käsittämiseen eivät riitä puolueiden ja politrukkien tarjoamat oikeaoppisuudet. Tarvitsemme taas riippumattomia ajattelijoita, jotka mielellään saavat loukatakin mielensäpahoittajaryhmiämme (ent. eturyhmät), kunhan tekevät sen perustellusti, sine ira et studio.

Kareen henkilöhistoria on tavallaan rohkaiseva esimerkki, tavallaan varoittava esimerkki siitä, miten totuudenpuhuja voidaan jättää marginaaliin. Voisikohan mitään vastaavaa tapahtua nyt?

What do you want to do ?
New mail