Muuan muistelma menevästä maailmasta

 

Kun luin lehtiä

 

     Lehtiä luen vieläkin, mutta yhä useammin vain digilehtiä ja yhtä useammin huomaan, että olen unohtanut kokonaan katsoa, mitä esimerkiksi tilaamani hesarin nettiversio sisältää.

     Se ei oikeastaan tunnu täyttävän mitään varsinaista aukkoa informaationtarpeessani, mutta voihan siitä tarkistaa, millaiseksi oikea poliittinen ajattelu on tänään määritelty sellaisena kuin se latteimmillaan ja aidon typerimmillään on.

     Televisiota en ole seurannut vuosikymmeniin ja nyt se olisi jo käynyt hyvin hankalaksikin, kun vastaanottimeni (taas) lakkasi välittämästä uusimman tekniikan mukaista kamaa. Tietokoneen kautta siihen saa yhteyden, jos jostakin syystä viitsii sen tehdä.

     Suomen Kuvalehteä olen tilannut ylimuistoisista ajoista ja saan sitä yhä ja vieläpä paperisena. Onhan siellä joskus on juttuja, joita ei muualla ole. Välillä siinä keskityttiin enemmän tai vähemmän ikävystyttävien ihmisten kuvaamiseen, mutta nyt mielenkiinnon spektri on taas vähän laajempi.

     Tärkeitä lehtiäni ovat nykyään Itä-Savo ja Sulkava. Molemmat saan nettiversiona ja jälkimmäinen kolahtaa jopa postiluukustani Kruununhaassa. Luojan kiitos, sieltä ei enää paljon muuta tulekaan, lukuun ottamatta vanhaa amerikkalaista ystävääni, joka tunnetaan lyhenteellä NYR. Aika onnettomaksi on kyllä sekin mennyt.

     Hyvä puoli kehityksessä on, ettei enää tarvitse kuukaksittain kantaa valtavaa lehtikasaa roskikseen, eli nykyään siis kierrätykseen. Selluloosan voi käyttää paljon hyödyllisempienkin tavaroiden valmistamiseen.

     Hesaria oli ennen maailmassa pakko pitää monessa suhteessa, mutta myös sisällöltään hyvinkin hyödyllisenä tarvikkeena. Nykyään, kuten sanottu, on vaikea edes motivoida sen tilaamista digitaalisenakaan. Välillä sen lopetinkin

     Kehitys on ollut nopeaa. Löysin sattumalta blogiarkistostani vuonna 2012 kirjoitetun kuvauksen suhteestani lehtiin. Näinkö paljon se tosiaan on muuttunut puolessatoista vuosikymmenessä? Tässä iässähän se tuntuu aivan mitättömän lyhyeltä ajanjaksolta.

    Tässä joka tapauksessa itse juttu, joka ei välttämättä ketään muuta kiinnosta, mutta itseäni kyllä. Ahaa:

 

maanantai 9. tammikuuta 2012

Lehtien hyvässä seurassa

 

Menneisyyteni ja tulevaisuuteni lehtien parissa

     Täksi vuodeksi en uudistanut New York Review’n tilausta. Olo on vähän haikea, olin sentään jo parinkymmenen vuoden ajan tottunut siihen, että New Yorkin juutalaisten terävimmän pään aivoitukset tulivat pöydälleni muoviin käärityssä paketissa, sopivina annospaloina.

     Uusimmat kirjat, intellektuaaliset muodit, politiikan jyrkät käänteet ja yleensä koko noosfäärin menneisyyttä tulevaisuudeksi leikkaava terä tuntui tulevan silmieni eteen noissa hyvin kirjoitetuissa, kohtuullisen pituisissa ja usein briljanteissa esseissä. Ian Buruma. Mark Lilla, Tony Judt ja monet muut pitivät aina lupauksensa.

      Tarjolla oli tuoreita näkökulmia, joiden kiinnostavuus ei perustunut keikailuun vaan argumentointiin. Vuoden, kuukauden ja vuosisadan tärkeimmät kirjat kaikilta aloilta löysivät melko varmasti arvostelijansa tässä lehdessä. Tarvittiinko muita oikeastaan lainkaan? Ehkä olisi riittänyt osata kokonaan, kuten koraani, tämä yksi lehti. Siinähän oli kaikki, ainakin melkein.

     Romanssini tämän tyypin lehtien kanssa alkoi Times Literary Supplementista, joka tuli instituuttiimme aikana, jolloin sivistystä arvostettiin. 1970-80-luvuilla lehti olikin sekä erittäin monipuolinen että tyylillisesti loistava.

     Samuel Johnsonin ja Oscar Wilden perintö oli voimissaan ja poliittinen korrektius tunnettiin vain amerikkalaisena omituisuutena, jota Orwellinsa lukeneet englantilaiset eivät voineet kuvitellakaan omaan maahansa.

     Ajat muuttuivat ja kun havaittiin sopimattomaksi tilata yliopiston työntekijöille muita kuin taatusti työn kannalta välttämättömiä julkaisuja, lakkasi TLS tulemasta kahvipöytäämme.

      Tilasin itselleni sen korvikkeeksi NYR:n, jonka amerikkalaisuutta ei usein edes huomannut. Kirjoittajatkin olivat usein samoja kuin TLS:ssä, arvostellut kirjat ainakin. Rupesin tuomaan lehteä kahvihuoneeseen, kunnes kyllästyin siihen, ettei sitä koskaan löytynyt, kun halusin tarkistaa joitakin lukemiani asioita.

     Kirjoitin seinälle lapun, joka ilmoitti, että lehti ei ollut tarkoitettu kenenkään kotiin, vaan yhteiseen käyttöön. Besorkkausta harjoittava huligaani ei ollut tästä moksiskaan, vaan katsoi vanhaan lapualaiseen tapaan oikeudekseen tehdä mitä tahtoi.

     Koska tätä voi jo pitää henkilökohtaisena loukkauksena, olin pakotettu lopettamaan lehden sosialisoinnin. Tästä valitettavasti kärsi kahvihuoneen älyllinen taso, joka pian eri syistä kävi niin matalaksi, että lopetin kahvin juomisen päiväsaikaan. Piipunpoltto oli myös pian lopetettava valtion pakkotoimista johtuen, joten kahvin poisjäänti ei tuntunut enää kovin pahalta.

     Tämä oli muuten sitä aikaa, 1980-lukua, jolloin akateemisessa kirjakaupassa, jonka valikoimista ylpeilimme, ei voinut ostaa yhtään ulkomaista kulttuurilehteä, ellei sellaisiksi luettu Die Zeitin tai jopa Frankfurter Allgemeinen numeroita. Ainakin edellinen kuului siihen ryhmään.

     Ymmärsin, että tilanne oli nolo. Henkilöni vähäpätöisyydestä huolimatta yritin kiinnittää asiaan huomiota, jopa Helsingin Sanomien palstoilla. Vähäksi aikaa NYR ilmestyi myyntiin, ja taisi tulla myös TLS, mutta sitten tilanne normalisoitui. Vasta 1990-luvun kansainvälistyminen on saanut aikaan sen, että Akateemisen lehtiosastolle kehtaa viedä ulkomaisen vieraan. Suomalaisen kirjakaupan osalta tilanne tosin on romahdusmaisesti heikentynyt, mutta hyvä näinkin.

     TLS, jota myös jossakin vaiheessa tilasin ennen kuin ymmärsin etteivät rahani riitä, huononi vuosi vuodelta. Siirryin välillä London Review’hun, joka pian kuitenkin sukelsi niin syvälle postmodernismiin, että sen anti kirjallisuuden ulkopuolisen elämän kannalta oli tuomittu jäämään aivan marginaaliseksi.

      Sitä paitsi he lähettivät lehtensä minulle osoitteella Helsinki, Poland ja se tuli Varsovan kautta melkoisesti myöhässä. Yritin huomauttaa asiasta, mutta brittiläinen arroganssi ei ilmeisesti voinut edes vakavasti harkita ajatusta, että joku itäeurooppalainen tilaaja olisi tuntenut tällaisen asian heitä paremmin. Niinpä jäi sekin lehti.

     Olen aina sympatisoinut saksalaisten vilpitöntä, joskin usein huonosti menestynyttä pyrkimystä totuuteen. Asioiden selvittäminen juurta jaksain ja faktojen huolellinen tarkistus ovat asioita, joiden vuoksi voi antaa anteeksi myös sen, että saksalainen saituus tai tehokkuuspyrkimys, mikä on tässä sama asia, saa heidät ahtamaan sivut täyteen pientä pränttiä ja mikäli mahdollista jättämään marginaalit pois kokonaan.

      Der Spiegel ei kuitenkaan yleensä suistunut saksalaisiin perisynteihin, mutta sen sijaan kyllä edusti ansiokkaasti runoilijoiden ja ajattelijoiden kansan parhaita pyrkimyksiä. Niinpä siirryin Spiegeliin. Aikani tilasin lehteä, mutta huomasin asian melko epätaloudelliseksi ja rupesin ostelemaan irtonumeroita.

     Tätä teen vieläkin ja junamatka Pietariin tai lentomatka mihin tahansa tuntuu jotenkin vajaalta ilman tuoretta Spiegeliä. Lehti ei nyt ihan ole NYR eikä TLS, mutta ainakin se on parempi kuin Time tai Newsweek, jotka nekin ovat joskus ihan kiinnostavia. Niitä saakin lukea kahvihuoneessa ilmaiseksi, joskin hieman satunnaisesti. Pari tuntia Spiegelin parissa on aina palkitsevaa ja Saksan pitkäpiimäiset sisäpoliittiset kiemurat voi ohittaa ilman sitä tunnetta, että olisi jättänyt jotain tärkeätä väliin, kun sijoittaa lehden välivarastoonsa odottamaan tulevia lukijoita.

     Me suomalaiset olemme joskus ylpeilleet siitä, että meillä, toisin kuin rakastamillamme ja ihailemillamme ruotsalaisilla, on Suomen Kuvalehden kaltainen kulttuurijulkaisu. Minäkin tilaan sitä lähinnä juuri tämän takia, siis jotta se pysyisi hengissä ja saisi vielä tilaisuuden parantua.

     Sen jälkeen kun edellinen päätoimittaja skandaalimaisesti potkittiin palliltaan, sananvapautta karkeasti loukaten, on lehdestä tullut melkeinpä säälittävä. Sen sijaan että se ottaisi pohdittavaksi suuria kysymyksiä Spiegelin tapaan tai edes ostaisi muilta tällaisia juttuja, ellei niitä itse osata kirjoittaa, se on keskittynyt supisuomalaisten kotikutoisten hengen ja aineen jättiläisten potretteihin, poliittiseen juoruiluun ja muuhun tympeään.  

     Edes Risto Lindstedtin pakinat eivät voi pelastaa lehden yleiskuvaa, jonka määrää keski-ikäisten naistoimittajien maailmankuva, joka on lattea kuin aasialainen aro ja henkevä kuin vähemmistövaltuutetun laatima virallinen poliittisen korrektiuden sanakirja.

      Olen kuitenkin maksanut tilauslaskuni hammasta purren ja odotan aikaa parempaa. Toisin kuin Spiegelit, SK:t eivät kuitenkaan seuraa minua kesälaitumille vaan pääsevät nopeasti siihen käyttöön, jossa ne ovat parhaimmillaan.

     Tietenkin meillä on myös Kanava, joka on oikeasti hyvä lehti. Lisäksi löytyy Finsk Tidskrift ja Nya Argus, mutta ne eivät taida enää täyttää mitään aukkoa tämän maan julkisessa sanassa, toisin kuin vielä pari vuosikymmentä sitten, jolloin luin FT:tä varsin aktiivisestikin.

      Kanava on, kuten sanottu, tasoltaan hyvä, vaikka nykyinen supistamis- ja tiivistämismania taitaa vaikuttaa siihenkin. On joka tapauksessa kunnia saada siihen kirjoitella, vaikka lehteen ilmestynyt sarjakuva aiheuttaa vanhalle amatööririimittelijälle myötähäpeää.

     Venäläisiä lehtiä olen seurannut säännöllisesti jo vuosikymmeniä. Neuvostoaikoina suosikkini oli Literaturnaja gazeta, jota tilasin vuosikausia, kunnes mielenkiintoisia artikkeleita alkoi ilmestyä muuallakin.

      Argumenty i fakty oli jonkin aikaa sensaatiomainen julkaisu eikä pelkästään sanan huonossa mielessä kuten nykyisin. Moskovskije novosti hämmästytti myös perestroikan aikana ja on yhä seuraamisen arvoinen.

      Nyt olen jo useamman vuoden saanut nauttia niin sanotuista toorapalveluista. Sana ei viittaa juutalaisuuteen, vaikka monet älykkäimmistä venäläisistä ystävistäni kuuluvat tuohon kansallisuuteen. Tooraksi kutsuttuja rullia toimittaa minulle ystäväni Anatoli, jonka sukujuuret lienevät vakaasti slaavilaiset. Rullassa, joka saattaa tulla laatikkooni parikin kertaa viikossa, on aina kymmeniä kopioita eri lehtien kiinnostavista artikkeleista: Novaja gazeta, Kommersant, Moskovski komsomolets, Izvestija, Pravda, Zavtra ja niin edespäin.

     Artikkelit käsittelevät politiikkaa, historiaa, Suomea Venäjän lehdistössä, opetuslaitosta ja niin edespäin. Lukemista riittää ja vanhat toorat on pinottu maaseudulle vinttikomeroon, jossa ne täyttävät valtavan tilan. Joku kaunis päivä saattaa saapua innokas tutkija, joka järjestää ne aihepiireittäin ja saattaa näin päätökseen työn, jonka vuosia siten aloitin.

     Venäjän tutkimuksen piirissä ilmestyy tietenkin korvaamattomia ammattilehtiä, joiden kirjallisuusarvostelut on käytävä läpi ainakin pari kertaa vuodessa. ASEEES:in Slavic Review on alansa koraani, mutta sen lukeminen ei vielä korvaa muita.

     On syytä käydä läpi myös Russian Review, Jahbücher für die Geschichte Osteuropas, Slavonic and East European Review, Cahiers du monde Russe ja mielellään vielä muutamia muitakin, unohtamatta American Historical Review’tä.

     Onhan näitä. Voprosy istorii, Otetšestvennaja istorija, Novaja i novejšaja istorija, Sotsis, Vojenno-istoritšeski žurnal ja muutama muu ammattilehti on pakko tsekata ja mielelläni sen teenkin. Sen jälkeen voi syventyä venäläisten maanmainioihin ”paksuihin lehtiin” (tolstyje žurnaly), kuten Znamja, Neva, Moskva, Novyi mir ja miksei samantein myös änkyröiden lehtiin, jotka ovat usein aika hätkähdyttäviä. 

     Naš sovremennikiä pari vuotta tilasinkin, enkä turhaan. Nykyään sitten on myös pakko lukea sellaisia nettilähteitä kuin polit.ru ja gazeta.ru. On niitä muitakin, toinen toistaan kiinnostavampia, jos hurjempiakin. Onhan se maa, jossa Aleksandr Duginin kaltaisella hahmolla on merkittävä julkinen asema. Hui!

     Ranskalaista lehdistöä ei kannata unohtaa, jos sattuu kieltä osaamaan. Ellei osaa, on syytä opetella. Ranskalaisten perisynti on sisäänlämpiävyys, eli hexagonalité, kuten he itse sanovat. Silti gallialaisen hengen lento on niin kevyttä, että siinä maalaispojalta henki salpautuu, ja siitähän jo kannattaa maksaa, kuten kaikki tietävät.

      Le Débat, joka tosin ilmestyy harvakseltaan, edustaa ranskalaisen intelligentsian parhaita perinteitä, Pierre Nora ja kumppanit takaavat laadun. Olen myös ryhtynyt ostelemaan lehteä nimeltä La Revue. Se on frankofoninen, kuten sanotaan, mutta nimenomaan korostaa ulkoeurooppalaista näkökulmaa, kuten myös Jeune Afrique, jota joskus harrastin.

      Muhamettilaisen maailman syvätuntemus näyttää olevan La Revuen hanskassa, eikä se kirjoita aiheistaan äitelän korrektisti, kuten jotkut muut, vaikka hehkuttaakin kasvavien maiden tulevaisuuden valoisuutta aina uskottavuuden rajoille.

     Ja jenkkejä ei kannata kuitata pelkällä NYR:llä. The Atlantic syväluotaa niin superrikkaiden nykyöykkärien elämäntyylejä kuin kasvatuksen ja yliopistojen ongelmia, tiikeriäiti Amy Chuasta Suomen loistavaan koululaitokseen, joka on uusin antimme maailman kulttuurin kärjelle.

     Se, joka on kiinnostunut ulkopolitiikasta, ja vain tomppelit eivät ole, on pakotettu noteeraamaan myös Foreign Affairs-lehden, jossa arvovaltaiset ja myös asioita tuntevat kirjoittajat panevat parastaan tai ainakin antavat niin ymmärtää. Poliitikoista ei voi koskaan olla varma.

      Foreign Policy, suuresti arvostamani Samuel Huntingtonin perustama julkaisu yhdistää lattesukupolven henkisen keveyden Seitsemän päivää-lehden nasevuuteen. Lehden ohjeet kirjoittajille ovat lukemisen arvoiset. Sen luettavuus on huippuluokkaa, mutta siitä huolimatta siitä luulee aina jotenkin viisastuvansa.

     Ja kukapa ei tuntisi ja arvostaisi The Economist-lehteä. se kannattaa lukea jo pelkästään Charlemagnen pakinoiden takia. Sen graafit ovat havainnollisia, kysymyksenasettelut kiinnostavia ja arviot tiukkoja. Sitä voi vain ihmetellä, miten saman lehden liepeillä tai kintereillä ilmestyy Intelligent Life- niminen julkaisu, joka näyttää oleva tarkoitettu rikkaille tomppeleille, joiden elämänsisältönä on postmoderni näyttöarvo sellaisena kuin Zygmunt Bauman sen määrittelee.

     Maakartanossani, käyttääkseni hieman suurellista ilmaisua, on korkeat kasat NYR:tä, Spiegeliä, La Revue’tä, Atlanticia, Economistia ja erinäisiä muita lehtiä.

     Yhdessä toorapinojen kanssa ne muodostavat kokonaisuuden, joka herättää minussa hartautta. Puuliiterissä on sitä paitsi parikymmentä vuosikertaa TLS:ää, alkaen 1970-luvulta. Aiemmin ne olivat kesämökin huussissa, mutta ympäristön painostuksesta jouduin siirtämään ne muualle. Joka tapauksessa ne ovat.

      Tunnen olevani hieman samalla tavalla vapaa kuin Veikko Huovisen Hamsteri, jolla oli kellarissaan valtava määrä säilykkeitä ja kuivia halkoja. Mikään pakkastalvi tai lyhyellä tähtäyksellä (lyhyessä juoksussa) edes ydinsota ei voi heilutella sellaista miestä, jolla on nämä varastot reaaliomaisuutta.

      En muista oliko Huovisen kellarissa myös kirjoja. Ehkä hän vain varautui kirjoittelemaan niitä itse, jos tarvitsisi. Huovisen sankarithan talvehtivat aika persoonalliseen tapaan, mahdollisimman vähän energiaa kuluttaen. Tämmöinen sopii meidänkin aikanamme esimerkiksi kenelle tahansa.

     Joka tapauksessa, nuo varastot, jotka minulla on, riittävät turvaamaan älyllisiä seikkailuja vuosikausiksi. Kun niihin yhdistetään parisataa hyllymetriä kirjoja, on hengenravintoa sen verran kasassa, että tulen kestämään tulevaisuudessa ennustetun internetin romahtamisen vähemmillä vaurioilla kuin monet muut.

      Tätä en sano kehuakseni tai vahingoniloisena. Annan mielelläni muillekin tilaisuuden lainata tätä rikkautta. Tervetuloa vaan, janoovat sielut.

     Mutta jos en nyt saa kotiini New York Review’tä, niin miten voin tietää, mitä menetän? Pelkään pahoin, että Akateemisen tytöt katsovat pahasti, jos selaan lehdet siellä huolellisesti.

      Jos taas seuraan vain Suomen Kuvalehteä, en tiedä mitä älyllinen elämä voisi tarjota. Taitaa käydä niin, että tuherran taas pian nimeni, osoitteeni ja visanumeroni NYR:n pikkuruiseen tilauskuoreen, jonka postimaksun joudun myös itse maksamaan. Amerikkalaisten takapajuisuus näissä transaktioasioissa on toisaalta hellyttävää. Pidän heistä oikein paljon.

 

Avuliaat Aatut ja heidän osansa

 

Auttajan osa

 

Historia on täynnä esimerkkejä siitä, että yksi kansa auttaa toista hädässä ja jopa pelastaa sen kansanmurhalta.

   Kiitollisuutta on tullut vaihtelevasti. Tietääkseni bulgaarit ovat näihin päiviin saakka olleet kiitollisia Venäjälle Turkin sodassa 1877-1878 saamastaan avusta.

   Myös suomalaiset olivat ihastuneita ja innoissaan saksalaisten sotilaiden saapumisesta maahamme sekä vuonna 1918 että vuonna 1941, mikä on lajissaan aikamoinen harvinaisuus.

   Sen sijaan Ruotsin todella merkittävää apua tavisodassa on vähätelty ja maristu siitä, ettei se ollut niin suurta kuin olisi voinut olla. Miksei svedu nyt voinut yhtyä sotaan, kun sitä joka tapauksessa käytiin? Ja miksi piti vielä kieltää liittoutuneiden tulo sen alueelle, jolloin toki olisi saatu saksalaiset kaupanpäällisiksi.

   Myös toisen maailmansodan jälkeen suuresti hehkutettu neuvostokansan veljellinen apu Puolalle ja muille Keski-Euroopan maille, on nykyään huonossa huudossa. Kiitoksen sijaan tulee haukkuja, mistä auttajien jälkeläiset ovat katkeria.

   Euroopan apu Ukrainalle on syvästi oikeudentuntoisten henkilöiden mielestä juuri nyt skandaalimaisen pientä. Miksei nyt panna kaikkea peliin ja käytetä sitä omaa ylivoimaa, joka on paperilla helposti laskettavissa vaikka kiertokoulun oppimäärällä. Miehet riviin vain ja rintamalle!

   Suomihan sai aikoinaan myös sellaista apua, jota ei oikeasti pyydetty. Tarina oli joka tapauksessa hyvä. Terijoen hallitus ilmoitti edustavansa todellista Suomen kansaa ja pyysi suurta naapurimaata auttamaan ”valkokaartilaisen helvetin” kukistamisessa ja kansanvallan pysyttämisessä.

   ”Loistava, voittamaton työläisten ja talonpoikien puna-armeija” (Nepobedimaja, doblestnaja RKKA) riensikin apuun itse asiassa jo niukasti ennen sen pyytämistä, mutta joka tapauksessa. Se ei tullut tyhjin käsin, vaan tuli ojentamaan Suomen kansalle uskomattoman ja historiallisesti ainutaatuisen lahjan: Suur-Suomen.

   Itä-Karjalan suomensukuisen enemmistön asuttamat alueet tosiaan lahjoitettiin itsenäiselle Suomen kansanvaltaiselle tasavallalle ja samalla perusteltiin asian oikeutus. Kyse ei ollut mistään lupauksesta, vaan voimaan astuneesta valtiosopimuksesta. Suomen itsenäisyyttä ei mitenkään uhattu, vaan päin vastoin sitä vahvistettiin. Jopas olikin mainio kauppa! Hyvä, Kuusinen!

   Vanhan hokeman mukaan ei kannata uskoa, jos jokin asia on liian hyvä ollakseen totta. Silloin se ei luultavasti sitä ole. Epäluuloisuuteen taipuvainen Suomen kansa piti tuota uskomatonta lahjoitusta selväkin selvempänä todisteena siitä, että nyt ne meinaavat ottaa koko Suomen.

   Juridisesti ottaen se ei pitänyt paikkaansa. Kyllä Kuusisen väliaikaisen hallituksen johtama Suomi olisi jäänyt itsenäiseksi valtioksi. Avoin kysymys oli vain, mitä tuo itsenäisyys ja tasavallan nimeen kirjoitettu ”kansanvaltaisuus” olisi käytännössä merkinnyt ja  miten kauan itsenäisyys olisi kestänyt.

   Niin tai näin, innokas auttaja sai leivän ja suolan asemesta vastaansa kiivasta kevyiden aseiden suolausta, raskaitahan ei ollutkaan. Pommitukset ja lentokoneiden konekiväärituli, joka sekin kohdistui usein siviileihin, olivat ilmeisesti viimeisillekin se vastaansanomaton todistus siitä, että tappamaanhan se piru on tulossa eikä auttamaan.

   Käsittämättömästä Jumalan johdatuksesta tai vastaavasta johtui, ettei murskaavalla ylivoimalla toiminut hyökkääjä saanutkaan lopulta tuotua lahjaansa perille Sen sijaan otettiin aluetta varsin suurpiirteisesti ja jäätiin odottelemaan aikaa parempaa uudessa liitontasavallassa, Karjalais-suomalaisessa.

   Tämä surullinen tarina tulee mieleen, kun katsoo USA:n ilmaiskuja Iraniin, jossa tarkoituksena on vapauttaa kansa islamistien hirmuvallasta.

   On ilmeistä, että toisin kuin Ryti ja Tanner, Al Khamenei ja kumppanit ylläpitivät todellista eikä luuloteltua tyranniaa ja että he ovat häikäilemättömästi sortaneet oppositioita, sekä uskonnollisia että kansallisia. Suuret kansanjoukot haluavat vapautta.

   Mutta yhtä selvää on, että suuret kansanjoukot eivät halua. Periamerikkalainen naiivius olettaa, että koko ihmiskunta loppujen lopuksi koostuu jonkinlaisista amerikkalaisista, jotka kaikki pyrkivät aktiivisemmin tai passiivisemmin toteuttamaan omaa amerikkalaisuuttaan.

   Joku venäläinen emigrantti teki aikoinaan pilaa amerikkalaisista, jotka uskoivat, että venäläiset huokailivat sorron alla ja olisivat maksaneet mitä tahansa päästäkseen vapaiksi. Vapaus taas tarkoitti aidoimmillaan mahdollisuutta osallistua piknikkiin Keskilännen tyyliin, lihaa grilliin ja iloisia hymyjä koko perheelle ja vielä naapurustollekin.

   Oli varmasti niitä, joille tämä oli totisinta totta. Muistelkaamme vaikka Andrei Makinen teoksia. Suuri osa kuitenkin kannatti sitä komentoa, joka omassa maassa vallitsi ja identifioitui niin sen hyviin kuin myös huonoihin asioihin.

    Joka tapauksessa suuri neuvostoisänmaa oli maailman ensimmäinen sosialistinen maa, jonka hyväksi oli kaikki uhrattu ja muut saisivat seurata perässä, kunhan kehittyisivät kyllin pitkälle. Ja Suuri, epäitsekäs Suuren isänmaallisen sodan voitto oli valtava urotyö, jolle miljoonat olivat antaneet kaikkena. Ja nytpä sitten mahtia riitti niin, että kaikki muut saivat pelätä.

   Vielä keväällä vuonna 1991, kun lähes kaikki jo oli luhistunut, enemmistö kannatti vanhaa järjestelmää. Vasta syksyn kapinan jälkeen kommunistien kannatus romahti ja tie oli valmis Neuvostoliiton hajottamiselle. Se taas tuotti suuren henkisen ongelman, jota voisi nimittää identiteettivajeeksi. Oliko kaikki ollutkin turhaa? Oliko meille valehdeltu? Ja missä se lihakin nyt on?

   Iranin muslimivallankumouksesta en paljon tiedä, mutta ainakin sen, että sillä oli paljon kannatusta myös lännessä oleskelevan diasporan keskuudessa. Muuankin tuttavani matkusti takaisin kotimaahansa ollakseen mukana suuressa vapautustapahtumassa.

   Islamhan ei ole mikä tahansa uskonto, vaan entisen neuvostokommunismin tapaan kaikkialle ulottuvien käskyjen ja velvollisuuksien kokonaisuus, joka sitoo koko maailman uskovaiset yhteen. Kuten neuvostokommunismi, sekin opettaa, että omat ovat muita ylempänä ja että koko ulkoinen, uskottomien maailma haluaa tuhota ”meidät” juuri siksi.

   Islam menee vielä neuvostokommunismia pitemmälle julistaessaan kaikki muut koiriksi, jotka joutuvat ja hyvin joutavatkin helvettiin. Kommunistit sentään panivat enemmän painoa käännyttämiselle ja luottivat siihen, että koko maailma olisi viimein omasta halustaan tunnustava heidän uskoaan ja siten pelastuva.

   Islamia ruokkii voimakas ressentimentti, kuten on todettu. Nykyaikaisen teknisen sivilisaation on kokonaan kehittänyt länsimainen kulttuuri ja tarkemmin sanottuna kristitty ja juutalainen valkoinen mies. Muslimit eivät voi esittää omana teknisenä saavutuksenaan edes ruuvimeisseliä. Keskiaikaiset matematiikan ja tähtitieteen savutukset jätän tässä pois, vaikka niillä tietenkin oli suuri merkitys aikoinaan.

   Nyt saamme parhaista lähteistä lukea, että Venäjän kansa kannattaa suurella innolla Johtajaansa (sak. Führer) hänen suuressa vapautumissiossaan ja uskoo, mitä sille syötetään sodan syistä ja kulusta. Niinhän toki lännessäkin kansa tekee, muutettavat muuttaen.

   Kuka uskoo, että Iranin kansa olisi kokonaan, johtoklikkiä lukuun ottamatta valmis karistamaan hartioiltaan pappisvallan tyrannian? Minä en ainakaan usko.

   On luultavaa, että miljoonat odottavat vapautusta hinnalla millä tahansa, mutta varmaa myös on, että miljoonat sitä vastustavat.

   Talvisodan esimerkki osoittaa, että maahantunkeutujan osa on vaikea, olipa hänellä millaisia lahjoja tahansa annettavanaan.

   On mahdollista, että Iranissa vallitsevan tyrannian vastustus on murskaavan suurta ja käytännössä kaikkialle ulottuvaa, mutta suinkaan varmaa se ei ole. Mikäli kansa saadaan uskomaan, että hyökkääjällä on pahat mielessä, mikä tuskin on kovin vaikeaa, tulee Iranin valloittamisesta mahdotonta.

   Suurvalloilla tuppaa olemaan vähä-älyisiä ideoita ja käsityksiä omasta mahdistaan. Valitettavasti niistä saa kärsiä koko maailma.

   Sympatiaani Iranin kansoille ja eritoten persialaisille osoittakoon tämä vanha blogi, joka liittyy Iranin kansallisrunoilijaan ja suureen tiedemieheen. Hänen tekstejään luin jo 1960-luvulla ja olin löytävinäni niistä erinomaisen syyn juoda viiniä.

   Näin törmäsivät yhteen suomalainen arkipäivän puritanismi ja persialainen runous. Kiitoksia Omarille oivallisista visioista.

 

perjantai 19. elokuuta 2016

Omar ja fariseukset

Omar ja fariseukset

 

1960-luvun muistettavimpia runouselämyksiä oli  minulle Omar Khaijamin Viisaan viini Toivo Lyyn kääntämänä. Kirjan esipuheessa tosin varoitettiin, ettei se ”viini”, josta runoilija puhuu, välttämättä tarkoita juuri rypäleen mehua vaan sitä itseään viisautta. Viini oli Suomessakin tuolloin hieman arkaluontoinen asia.

   Runojen sanat olivat kuitenkin siksi selviä, että ne ymmärrettiin ilman selityksiä. Miksipä muuten tämä runoilija ja tiedemies olisi riskeerannut rienaamalla islamin viininjuontikieltoa eikä puhunut suoraan viisaudesta, jos sitä kerran tarkoitti?

   Kaiken kaikkiaankin Omarin runous on pitkä ja lukijalle ajan mittaan hieman väsyttäväkin ylistyslaulu viinille, mihin liittyy myös krapulan problematiikka, ajan fariseuksiin kohdistettu satiiri ja selvä vapaa-ajattelu, joka tekee itsensä Allahin vastuulliseksi runoilijan edessä.

   Johtopäätös viinin arvosta ja merkityksestä on selvä: mikäli profeetta lupaa viiniä kuoleman jälkeen, täytyy sen olla hyvä asia ja on kovin epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa kieltää sitten viini tässä elämässä.

   Brittisotilaat kuuluvat vieneen Haijjamin rubaijat eli nelirivit selkärepussa mukanaan rintamille ja Suomen sotasukupolven edustajat ovat kertoneet, että runoilijan konstailematon yksityisen onnen ylistys vaikutti kuin ilmestys sota-ajan uhrimieltä ja yhteisvastuuta saarnanneen paatoksen jälkeen.

 

 

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

   Tässä on Omarin elämänfilosofian kova ydin. Kun lisätään, että runoilija loi myös kuvan siitä, miten viinin ja lemmen nautiskelija itsekin muuttuu kuoltuaan saveksi, josta savenvalaja sitten tekee uusia ruukkuja, joita uuden viinin juojat kallistelevat, on tämän Salomonin Saarnaajaa muistuttavan viisaan keskeiset vaikutuskeinot kerrottu.

   Parhaat tietämäni käännökset ovat Toivo Lyyn. Vertaapa tuota edellistä vaikka Robert Gravesin ja Omar Ali-Shahin versioon:

 

A gourd of red wine and a sheaf of poems-

A bare subsistence, half loaf, not more-

Supplied us two alone in the free desert:

What Sultan could we envy on this throne?

 

   Epäilemättä ajatus tässä hieman muuntuu, mutta itse perusasia pysyy samana. Puhuminen erämaasta, desert tuntuu oudolta, kun runoilija näyttää yleensä suosivan niittyjä, mutta toki paikan karuus korostaa sitä reaalista rikkautta, jonka antavat juurevat perusnautinnot.

   Sitä viisauden tavoittelua, jonka jotkut haluaisivat nostaa Omarin, tiedemiehen ja matemaatikon varsinaiseksi intohimoksi, hän pilkkaa usein. Sitä hän vertaa muun muassa härän lypsämiseen. Venäjäksi näin:

 

Тот, кто следует разум, -доит быка

Умник будет в убытке наверняка!

В наше время доходней валять дурака,

Ибо разум сегодня в цене чеснока.

 

Ketkä tässä maailmassa sitten hölmöjä jallittavat? Aivan ilmeisestin toiset hölmöt. Toivo Lyyn mukaan:

 

Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa

ja typeryytens’ ääretön älystä käydä saa

ja heist’ on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu-

niin entä sitten? –Enintään se ehkä naurattaa…

 

   Jos Allah on armelias ja armahtavainen eikä sen lisäksi mikään hölmö, niin tottahan näin viis veisaa kaiken maailman paastoista ja mullahien höpötyksistä:

 

К черту молитву, мечеть и муллу!

Воздадим полной часей Аллаху хвалу.

Наша плоть в бесконечных своих превращенях

То в кувшин превращается, то пиалу

 

   Islamin matka kohti kolmatta vuosituhatta ei näytä älylliseltä edistyksen riemumarssilta. Jo toisen vuosituhannen alussa Omar osasi nähdä tiukkojen uskonnollisten säännösten koko naurettavuuden ja niiden pönkittämisestä henkisen ja aineellisen elantonsa saavien mullahien typeryyden.

   Omarin henkeä voi ainakin osaksi verrata 1700-luvun valistuksen eetokseen. Sapere aude! tunnuksellaan se samaan tapaan haastoi sen Allahin, jonka ahdaskatseiset klerikaalit olivat luoneet omaksi kuvakseen.

   Kaikessa rienaamisen riemussaan Omar kuitenkin esittää olevansa muslimi ja ellei nyt paras kaikista (kuten eivät varmaan myöskään nuo aaseina hirnuvat mullahit), niin tuskinpa muita huonompi:

 

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellen tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

   Mutta Omaria pidetään yleisesti suufilaisena mystikkona. Uskonnollisten fanaatikkojen silmissä luopio on aina pahempi kuin pakana. Muistelkaamme vain sitä, minkä aseman Trotski sai Stalinin ja stalinistien silmissä.

   Näinä fanatismin ja idiotismin kukoistuksen aikoina Omarilla olisi paljon sanottavaa myös koko muhamettilaisten kirjavalle joukolle ja toki muillekin. Järki on kaikille ihmisille annettu ja sen alkeellisimmat johtopäätökset ovat jokaisella tarjolla. Miksi siis tilanne on taas tämä:

 

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,

 vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.

Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?

Ne suutelevat, kunnian jos sull’ on valhepuku.

 

Mitä on olla eurooppalainen?

 

Kriittinen ajattelu ja länsimaalaisuuden henki

 

Kriittinen ajattelu, joka ulottui koskemaan kaikkea, mitä maan päältä ja kauempaakin löytyi, syntyi länsimaissa varsinaisesti vasta 1600-1700-lukujen vaihteessa.

   Toki Descartesin (1596-1650) aloittama metodinen epäily oli tässä suhteessa jo ollut erittäin merkittävä asia, mutta varsinaisesti kriittinen ajattelu tunkeutui yleiseksi tieteen lähtökohdaksi vasta suunnilleen vuosina 1680-1715, kuten Paul Hazard tunnetussa kirjassaan esittää (La Crise de la conscience européenne, 1935).

   Raamattu toki oli sen verran arvovaltainen kirja, että sen varsinaisesti kriittinen tutkiminen tapahtui vasta myöhemmin. Tutkimisen sijaan sitä voitiin kyllä jo ignoroida ja esittää asioita, jotka eivät lainkaan sopineet Raamatun teksteihin.

   Itse asiassa, kuten Pierre Nora on esittänyt, kritiikitön uskonnollisuus, jollainen oli keskiajalle ominaista, jatkui Ranskassakin tietyssä laajuudessa aina maailmansotien väliseen aikaan saakka. Vasta nyt aivan viime aikoina voi ”pitkän keskiajan” katsoa päättyneen.

   Tietenkin on yhä olemassa laaja kristillisyyden perinne, joka onkin länsimaisuuden muuan peruspilari, mutta suhtautuminen pyhiin kirjoituksiin on jo kauttaaltaan eklektistä. Raamatusta ja jopa Vanhasta Testamentista voidaan yhä etsiä aineksia vaikkapa kristilliselle seksuaalietiikalle, mutta kukaan ei enää vaadi Raamatun pitämistä ehdottomasti sitovana lakikirjana.

   Ranskassa on valtion sekulaarisuuden (laicité) perinne jo vanha ja se kuului tässä asiassa edelläkävijöihin. Voisi siis olettaa, että kiistat uskonnollisten dogmien sitovuudesta maallisessa elämänpiirissä on siinä maassa jo ammoin unohdettu.

   On erikoista havaita, että näin ei ole käynyt, vaan että päinvastoin, luonteeltaan syvästi keskiaikaiset teemat ovat siinä maassa tavattoman nopeasti levinneet ja tulleet hyvinkin tärkeiksi politiikan realiteeteiksi. Asia koskee tietenkin islamia.

   Luen juuri parhaillaan erään eurooppalaisen valistuksen uranuurtajan, David Humen esseitä, jotka ovat hiljattain ilmestyneet suomeksi (David Hume, Esseitä. Toimittaneet Jani Hakkarainen, Juha Koivisto ja Lauri Mehtonen. Vastapaino 2016, 215 s.).

   Päivän tekstin kannalta kiinnostavasti sattui silmiini kohta, jossa Hume kirjoittaa Koraanista: ”Koraanin palvojat ja seuraajat pitävät itsepäisesti kiinni oivallisista moraalisista ohjeista, joita on siroteltu kaikkialle pitkin tätä villiä ja absurdia teosta… hän (Muhammed) ylistää sellaisia petoksia, epäinhimillisyyksiä, kostoja ja kiihkoilun osoituksia, joita ei voi lainkaan liittää sivilisoituneeseen yhteiskuntaan…jokaista tekoa moititaan tai ylistetään yksinomaan sillä perusteella, onko se haitallinen vai hyödyllinen tosiuskoville”.

   Hume, kriittisen ajattelun suuri pioneeri olisi tuskin voinutkaan millään muulla tavalla arvostella tuota pyhää kirjaa. Hänelle kelpasivat vain järjen argumentit, ei jumalalliseksi tekeytyvä ilmoitus.

    On kummallista ajatella, että tänä päivänä, pian kolmesataa vuotta Humen jälkeen tuon hänen tekstinsä julkaiseminen Euroopassa on arkaluontoinen asia. Kukaan aikalainen ei varmasti olisi voinut kuvitella mitään vastaavaa.

   Raamattuun suhtaudumme jo täällä Euroopassa ehdottomasti kriittisesti, papistoa myöten ja mikäli joku kertoo uskovansa siihen ja vielä päälle päätteeksi siteeraa sitä, hän voi joutua oikeuteen. Siinäpä miltei uskomaton esimerkki sivistyneen suvaitsevaisuuden muuttumisesta villiksi suvaitsemattomuudeksi.

   Mutta kriittinen suhtautuminen Koraaniin ei ole suinkaan samassa asemassa kuin Raamatun kriittinen käsittely. Monessa eurooppalaisessa(!) maassa se on jo suorastaan hengenvaarallista, eikä tilanne ole suinkaan paranemassa. Uusi keskiaika, jolle on ominaista fanaattinen ja kritiikitön uskonnollisuus onkin tunkemassa maanosaamme toista tietä juuri, kun vanhasta päästiin eroon.

   On paljon spekuloitu sillä, milloin islamissa tapahtuu uskonpudistus. Miten kauan voivat mullahit hallita esimerkiksi Iranin kaltaista vanhaa sivistysmaata ilman, että heidän pyhiin kirjoituksiin nojaavaa valtaansa saa arvostella? Milloin aletaan pitää normaalina sitä, että Koraania, kuten jokaista muutakin historiallista dokumenttia arvioidaan kriittisen ajattelun kautta?

   Kuten tunnettua, muhamettilainen maailma elää nyt 1400-lukua, laskettuna hidzrasta eli Muhammedin paosta Mekasta Medinaan. Mekassa on nyt tämän tapahtuman kunniaksi rakennettu valtava kellotorni, jonka on määrä näyttää aikaa koko maailmalle (ks. Vihavainen: Haun päin mekkaa tulokset ).

   Islamia ei länsimaissa vainota, toisin kuin kristinuskoa islamilaisissa maissa. Valistukseen kuuluu erottamattomasti suvaitsevaisuus.

   On syvästi paradoksaalista, että suvaitsevaisuus tässä tapauksessa näyttää avanneen portit uudelle fanaattisen suvaitsemattomuuden aikakaudelle, joka on antanut erikoisaseman kaikista uskonnoista luultavasti suvaitsemattomimmalle.

   Länsimaiden suuriin kohtalonkysymyksiin kuuluu, kykenevätkö ne sosiaalistamaan muhamettilaiset maahanmuuttajat valistuksen ajattelutapoihin. Ellei niin tapahdu, muuttuu paljon hehkutettu kulttuurin rikastuminen pian taantumukseksi, joka vie koko maanosan takaisin keskiajalle.

Kas tässä muuan vanhempi blogi aiheesta:

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Vaeltava haamu

 

Aaveko se vaeltaa Euroopassa

 

Ilmari Hiidenlehto. Profeetta Muhammedin haamu. BoD, Helsinki 2018, 233 s.

 

Vuona 1835 ilmestyi David Straussin teos Das Leben Jesu. Kritisch bearbeitet.

   Siitä voidaan aloittaa kriittinen raamatuntutkimus, vaikka toki kaikenlaisia epäiljöitä ja rienaajia oli ollut liikkeellä jo sata vuotta aiemmin ja kauemminkin.

   Kriittisen historiantutkimuksen tavoitteena ei kuitenkaan ole vain vastata kysymykseen uskoako vai ei? minkä 1700-luvun vapaa-ajattelijat ennen muuta tekivät, vaan selvittää, mikä on kohteena olevan tekstin luonne ja merkitys, miten se on syntynyt ja mitä se siis oikein merkitsee meille ja mitä se on merkinnyt muille sen käyttäjille ja luojille. Niinpä sitten saamme päteviä perusteita siihen, miten asiaan suhtaudumme.

   Kristinuskon kohdalla myös pyhiin kirjoituksiin sovellettu kritiikki on jo kauan kuulunut itsestäänselvyyksiin. Sivilisaatioomme ei yksinkertaisesti kuulu naiivi suhtautuminen maailmaan. Uskovat saavat kaikin mokomin uskoa, mutta se ei oikeuta heitä kieltämään pyhien kirjoitustensa ja dogmiensa synnyn ja luonteen tutkimista.

   Islamin kohdalla näin ei ole ja tämä on muuan niistä olennaisista seikoista, jotka erottavat islamin modernista sivilisaatiosta. Toki myös islamia, koraania, haditheja ja muita pyhiä dokumentteja on tutkittu kriittisesti, mutta sattuneesta syystä tulkitsijat varsin usein esiintyvät salanimillä. Siis vielä tänäänkin ja vieläpä täällä, meillä Suomessa!

   Asiaa kannattaa jäädä hetkeksi miettimiään, on se sen verran outo. Maamme on kulkenut sekularisaatiokehityksen kärkiryhmässä eikä meillä käytännöllisesti katsoen ole ollut mitään uskonnollisia tabuja enää puoleen vuosisataan. Nyt on tilanne muuttunut.

   Tämä näkyy vaikkapa siitä, että teoksen Muhammedin haamu kirjoittaja käyttää salanimeä ja on julkaissut kirjansa omakustanteena.

   Tämä siitä huolimatta, että nykyisessä islamisaation aallossa maamme yhä on jäänyt jonkin verran syrjään. Tämä näkyy vaikkapa siinä, että entinen ministeri ja diplomaatti Jeannette Bougrab, joka nykyään johtaa Ranskan kulttuurikeskusta Helsingissä, on meillä tosiasiallisessa maanpaossa, kuten Osmo Pekonen kirjoittaa uusimmassa Kanava-lehdessä.

   Muslimifanaatikot ovat murhanneet Bougrabin enon, isoisän ja miehen ja nyt hän on yksi kolmesta niiden eniten vihaamasta naisesta, kertoo Pekonen.

   Helsinki ei ole Pariisi, mistä voimme monesta syystä olla kiitollisia, mutta emme mekään missään lintukodossa asu, kuten erinäiset esimerkit osoittavat. Barbaria on myös täällä ja myös täällä monet sitä kumartavat ja antavat sille erityiskohtelun.

   Hiidenlehto on ilmeisesti hyvin perillä kriittisestä islam-tutkimuksesta ja silmiin pistävää on, että sitä tekevät, länsimaissa asuvat (!) ihmiset usein käyttävät salanimeä.

   Asia tietenkin juontuu siihen, että islam lähtökohtaisesti kieltää tutkimasta itseään kriittisesti ja niin sanotut uskonoppineet pitävät tästä periaatteesta tiukasti kiinni. Muhammed ja koraani ovat kaiken maallisen yläpuolella olevia pyhiä asioita.

   Kriittinen islam-tutkimus on kuitenkin epäillyt jopa koko Muhammedin historiallisuutta. Tässähän ei ole sinänsä mitään erikoista, sillä myös Jeesuksen historiallisuutta on epäilty.

   Muhammedin kohdalla asia on kuitenkin vielä paljon aiheellisempaa, sillä vanhimmatkin häntä koskevat lähteet ovat vielä kauempana väitetyn esikuvansa elämästä.

   Itse asiassa islam näyttää muodostuneen vasta 800-luvulla ja itse profeetan nimenkin voi tulkita perustuneen tekstin väärin ymmärtämiseen. Lukutaidottoman profeetan Allahilta muka saama kirjaimellinen ilmoitus eli koraani kehittyi sekin itse asiassa pitkän ajan kuluessa.

   Raamattukaanonin kehityksellä oli omat mutkansa ja seikkailunsa, kuten tiedämme ja nykyiseen muotoonsa kristinusko kehittyi muutaman sadan, tai itse asiassa parin tuhannen vuoden kuluessa. Siinä emme näe mitään ihmeellistä, mutta islamilaisessa maailmassa vastaavalla asialla on aivan toinen merkitys. Kriittinen analyysi on siellä rikos, ei enempää eikä vähempää.

   Koraani, jonka kieltä ja viisautta jokainen muslimi ja hieman muutkin ylistävät, on kriittisen tarkastelijan silmin hyvin sekava kokoelma erilaisia, toisiinsa kuulumattomia katkelmia, joiden järjestyskin (pituusjärjestys!) on varsin älytön.

Koska Koraanin katsotaan tulleen sanatarkasti annetuksi arabian kielellä, tulee kaikkien muslimien myös kuunnella sen resitointia tuolla kielellä. Kyseessä on tietenkin rituaali, jossa tolkkua on vähän, mutta niinhän joku opiskelija aikoinaan sanoi Homeroksestakin: Till hälften blott förstådd, men älskad desto mer…

   Erään mielipiteen mukaan kirjan muutamiin lauseisiin saataisiin edes mieltä, mikäli oletettaisiin, ettei sitä ollutkaan kirjoitettu alun perin arabiaksi, vaan ainakin osittain syyro-arameaksi.

   En ryhdy ottamaan kantaa tulkitsijoiden jäsentenvälisiin kisoihin, siihen eivät valmiuteni riitä alkuunkaan.

   Pidän joka tapauksessa Hiidenlehdon esitystapaa varsin asiallisena ja vakavana. Tarkoituksena ei ole selvittää, pitäisikö koraaniin uskoa vai ei, sen pitäisi olla jokaiselle modernille ihmiselle selvää ilman muuta.

   Sen sijaan on todellakin syytä kysyä, miten tällainen uskonto, johon voimme yhdistää kokonaisen kulttuurin pysähtyneisyyden, oikein pääsi syntymään ja missä olosuhteissa näin tapahtui.

   Kirjoittaja arvioi kriittisesti myös niitä hyväuskoisia islamofiilejä, jotka ovat löytäneet pyhistä teksteistä suuria tasa-arvon, rauhan ja ihmisystävyyden julistuksia. Osoittautuu, että uusimmat niistä ovat vasta aivan viime vuosina löytäneet tiensä uusiin versioihin…

   Myös internetissä näyttää ahkeroineen islamofiilinen aines, joka on tehtaillut tuhansia muutoksia erilaisiin islamia koskeviin tietoihin mm Wikipediassa.

   Jälkeä on sitten tullutkin. Jopa Ruotsin arkkipiispa on ylistänyt Muhammedin suuruutta ja Jeesuksen esittäminen profetian sinettiä jalompana julistajana on arveluttanut kovin monia merkittäviä kristittyjä. Itse asiassa olemme joutuneet käytännössä sen tosiasian eteen, että islamista on tullut erioikeuksia nauttiva uskonto. Muslimit nauttivat monessa maassa tosiasiallisia eksterritoriaalioikeuksia.

   Ylistävät tai vähintäänkin suuresti arvostavat lausunnot islamista kuuluvat nykyään ns. poliittiseen korrektiuteen ja tällä käytännöllä on jopa YK:n tuki.

   Sille, joka tuntee Neuvostoliiton ja erityisesti Stalinin ajan Neuvostoliiton aikansa edistyksellisten silmissä nauttiman korkean arvonannon, on tässä déja-vu-kokemuksen paikka: juuri noinhan veristä hirmuvaltaa ja tolkutonta ideologiaa silloinkin kumarrettiin. Mitä sanoikaan itse älyköiden kruunaamaton kuningas, Bernerd Shaw: antikommunismi on vuosisatamme suurinta hulluutta…

   Niinpä niin. Islamofobiakin on siis varmaan sitä ja islamofobiaa taas on kaikki se, mitä islamin ylipapit eivät hyväksy. Näinhän se on ennenkin mennyt.

Islamia tunnustaa kuitenkin jo valtavaksi paisunut ihmismassa. On selvää, että se tulee säilymään takapajuisena ja barbaarisena, ellei se kykene irrottautumaan siitä perinnöstä, mitä islam nykymuodossaan kantaa.

Hiidenlehto esittää kirjansa lopussa Ayaan Hirsi Alin luettelemat islamin viisi suurta ongelmaa, joista olisi päästävä eroon, ne ovat 1. Koraanin ja Muhammedin auktoriteetti, 2. Kuolemankultti, 3. Sharia, 4. Hyvään käskeminen ja pahan kieltäminen (omankäden oikeuden velvollisuus) sekä 5. Jihad.

Nämä ovat asioita, joilla oli roolinsa ja ansionsakin primitiivisessä yhteiskunnassa, mutta ne sotivat jyrkästi nykyaikaisen yhteiskunnan järjestystä vastaan.

Ne, joilla on yhteiskunnasta vastuu, on syytä ottaa tämä analyysi vakavasti. Kysymys ei siis suinkaan ole vain

jihadista tai jihadismista.

Itse kunkin muslimin olisi myös syytä alkaa omaksua länsimaisen kulttuurin perusasioita, mikäli hän tässä kulttuuripiirissä haluaa asua tai omaa kulttuuriaan samalle tasolle kohottaa. Niihin kuuluu ehdottomasti myös kriittinen suhtautuminen historiallisiin dokumentteihin.

Ainoastaan sen kautta lienee mahdollista saavuttaa myös tasapainoinen asenne islamiin uskontona ja kyetä erottamaan siitä ne asiat, jotka mahdollisesti ovat hyviä ja kannatettavia ja hylkäämään sitten se aines, joka kelpaa vain hylättäväksi.

Hiidenlehdon kirjaa voin ilman muuta suositella. Se antaa tuoreen näkökulman islamiin, vaikka sen johtopäätökset, kuten kaikki tieteelliset johtopäätökset, ovat aina avoimia korjauksille.

 

Suuren muutoksen oireita

 

Uskonsotaa ja -rauhaa kulttuurin muutoksessa

 

Päivi Räsäsen tapaus on kovasti kuohuttava. Valtakunnansyyttäjä haastoi hänet oikeuteen yleisen syyttäjän alaan kuuluvasta rikoksesta, jonka oletettiin syntyineen apostoli Paavalin homoseksualismia koskevasta lainauksesta.

Paavalin mukaan homot joutuvat ”kadotukseen” ja tämän uhkauksen Räsänenkin toisti, nimittäen vielä homoutta seksuaaliseksi vinoutumaksi.

No, ellei joku sattunut asiaa tietämään, voin todeta, että seksuaalisena vinoutumana homoutta piti jopa Platon teoksessaan ”Lait”, vaikka esittikin ”Pidoissaan” pederastian ihannoituna rakkauden muotona, erityisesti sellaisena, kuin Sokrates sitä harjoitti, eli pidättyvänä ja henkisenä.

Mutta Räsänenhän teki tekosensa 2000-luvulla ja nykyään meillä on menossa suuri uuden etsinnän kausi. Kristinusko koetaan yleisesti vanhentuneeksi ja tutkimusten mukaan vain kovin pieni prosentti kansastamme ottaa sen tosissaan.

Normaalia on, että jos joku uskovaiseen vähemmistöön kuuluva ihminen julistaa toiselle hänen joutuvan kadotukseen eli helvettiin, tämä ei saa sielulleen vammaa eikä rupea itkeä tihrustamaan, vaan nauraa pilkallisesti tai toteaa lakonisesti, ettei voisi vähemmän kiinnostaa. EVVK.

Voimme todeta, että Räsäsen esille nostama uhka on menettänyt tehonsa jo kauan sitten. Kukaan ei tunne tarvetta juosta turvalliseen tilaan, mikäli Räsänen tai joku hänen hengenheimolaisestaan tulee vastaan.

Eihän Paavali tuossa edes lainkaan sano tai anna ymmärtää, että rangaistus tabun rikkomisesta olisi tai sen tulisi olla ihmisten käsissä ja maan päällä. Mikäli Pietari tosiaan toimii taivaan portinvartijana, mikä on apokryfinen väite, ei hän tee sitä ihmisen ominaisuudessa, vaan käyttää delegoitua valtaa, joka ei tosiaankaan kuulu kenellekään muulle.

Luterilaisuuden periaatteiden mukaan itse kunkin kuuluu tutkistella Jumalan sanaa ja tulkita sitä sen mukaan, kuin hänen omatuntonsa käskee. Siksi juuri koko lukutaitoa pidettiin aikoinaan tarpeellisena: että jokainen voisi tutustua Raamattuun ja siellä muun muassa Paavalin kirjeisiin. Siitä lähtien ne ovat olleet julkisesti esillä kaikkien luettavana.

Miten on mahdollista, että on löydetty juristeja, joiden järkeen ja moraaliin on sopinut tuo Raamatun siteeraamisen luokittelu rikolliseksi, on todella kiinnostava ja tärkeä kysymys.

Jos ja kun sellainen kerran on mahdollista, ovat portit auki mielivallalle, jossa ketä tahansa uskovaista pidetään vuodesta toiseen sidottuna pysähtyneeseen oikeusprosessiin ja koko länsimaisen sivilisaation entinen pyhä kirja siinä julistettuine periaatteineen asetetaan käytännössä lainsuojattomaksi.

Kyseessä ei ole vain yhden ihmisen sinänsä tärkeä kohtalo, vaan periaate, joka vie meidät aivan uuden aikakauden portille. Raamatussa on runsaasti erilaisia kietoja ja käskyjä, jotka ovat paljon uhkaavampiakin, esimerkiksi elävältä hautaamisineen ja kummallisine tabuineen.

Ennen pitkää voidaan päästään Raamatun täyskieltoon, jos tällaisen syytteen edustama periaate menee läpi tai sitten siitä on julkaistava aivan uusi ”poliittisesti korrekti” versio Raamatusta.

Erittäin tärkeää on huomata, että sama valtionsyyttäjä, joka poliisin toistuneesta esitutkinnasta huolimatta ryhtyi ajamaan syytettä, sai juristikollegoiltaan ”Vuoden oikeusteko”-palkinnon.

Tämän jälkeen juristikunta saa syyttää itseään, mikäli huomaa tähän saakka vielä mahdollisesti nauttimansa luottamuksen ja kunnioituksen kokonaan hävinneen.

Sivuhuomautuksena voi todeta tyhmyyteen liitettyjen älyllisten ja moraalisten ilmiöiden aivan tavattomasti puhjenneen kukkaan Räsäsen jutun ympärillä. Niin sanottu kognitiivinen ennakkoasenne on johtanut jotkut olettamaan, että Räsänen todella sanoi jotakin kauheaa, mikä todella sisälsi kiihotusta ”kansanryhmää” vastaan.

Kukapa nyt viitsisi tarkistaa, mitä tuollainen hirviö tarkkaan ottaen sanoi. Eihän sitä aluksi tiennyt edes valtakunnansyyttäjä vielä syytettä esittäessään.

Jopa Suomen Kuvalehdessä joku kynäilijä kysyy nyt retorisesti Räsästä siteeraten ”’En ole loukannut ketään’. Mitähän sanoja Päivi Räsänen käyttää, kun hän haluaa loukata?” Tässä päästään jo parodioimaan sitä tasoa, jota on kutsuttu henkevyydeksi, ”bel esprit”, ks. Vihavainen: Siunattu tyhmyys ja kirottu hulluus ).

Valitettavasti juttuun liittyvistä monista muistakin kommenteista paistaa yhä uudelleen vain ja ainoastaan itsekylläinen typeryys. Hesarin pilapiirtäjää ei tässä tarvitse erikseen mainitakaan.

Uskonnon maailma on meillä jo kauan sitten eronnut erilleen käytännön elämästä. Uskonnosta voidaan tarpeen tullen aina veistellä vitsejä ja vaikkapa kehuskella, miten syntisen hyvältä jokin maistuu tai tuntuu. Jos joku tulee siihen puhumaan kuoleman jälkeen tapahtuvista seuraamuksista, niille nauretaan, jos edes viitsitään.

Selatessani koraaniani, jonka muuten kehotan jokaisen lukemaan, ellei hän ole jo sitä tehnyt, törmään yhä uudelleen uhkauksiin siitä, että monijumalaisena eli kristittynä tulen kuoleman jälkeen kärsimään kovia tuskia ikuisessa tulessa. Käy jopa niin, että kun entinen nahkani palaa, kasvaa sen tilalle aina uusi, joka saa taas käristyä ja kärsiä.

Tämän uhkauksen täyttymiseen riittää kuulemma tosiaan jo se, etten tunnusta Allahia ja noudata hänen lähettiläänsä käskyjä kirjaimellisesti. Syön sitä paitsi sianlihaa, verilettuja ja mustamakkaraa ja juonpa viiniäkin suurella mielihyvällä. Uhkailijoille voin näyttää keskisormea, jos viitsin.

Joudun siis kuitenkin ikuiseen tuleen, sanoo koraani. Tästä ei lainkaan pelasta se, että tunnustan eriuskontoa. Päin vastoin, juuri se on suurin ja riittävä syy. Toki jumalattomat saavat ainakin yhtä kovan tuomion, joten ikuiseen tuleen uhataan heittää yli viisi miljoonaa suomalaista ja monta miljardia ulkomaalaista lisäksi. Olisikohan tämä laiton uhkaus?

Ainakaan tämä ei meidän maallistuneessa yhteiskunnassamme voi lakata vetoamasta nauruhermoihin: jos se teidän mielestänne niin on, niin olkoon. Tapahtukoon Allahin tahto, ei kai sille kuitenkaan mitään voi. Minä en siitä välitä, pitäköön hän huolen omista aivoituksistaan.

Mutta tärkeää on, että koraanissa esitetyt uhkaukset ovat toisella pohjalla kuin Uuden testamentin apostolien puheet. Koraanissa Allah puhuu suoraan ihmiselle ja kertoo millainen hän on,miten hän loi maailman ja mitä hän haluaa ihmisten tekevän. Se on suoraa puhetta, eikä profeetan suodattamaa, niin hänen kauttaan kuin se onkin ihmisille annettu.

Koraani on siis kirjaimellisesti ymmärrettävä lakikirja, jonka totteleminen on ehdoton velvollisuus niille, joiden tavoitteena on välttää helvetti ja päästä paratiisiin. Koraanin lisäksi tulevat vielä hadithit, joissa on enemmänkin puhetta vaikkapa juuri tuosta homoudesta, josta koraani tyytyy vain kertomaan jo Lootin tuominneen tuon rikoksen, joka oli aiemmin maailmassa ennenkuulumaton.

Mutta koraani esittää siis todella selviä käskyjä ja velvollisuuksia uskovaisille, myös ”uskottomien” suhteen.

Uskottomat on tapettava kaikkialla ja katkaistava heiltä kaikki sormet, määrää Allah: ”Tämä siksi, että he uhmasivat Jumalaa ja hänen lähettilästään, niin Jumala on totisesti ankara rankaisemaan. Tämä se on! Maistakaa nyt sitä! Totisesti kuuluu uskottomille tulen rangaistus” (Sotasaaliitten suura 13.-14.).

Rangaistus ”uskottomuudesta”, tuo Allahin työ, kuuluu siis uskovaisten täällä maan päällä toimeenpantavaksi, mistä jae 17. kertoo vielä täsmällisemmin: ”Ettekä te ole surmanneet heitä, vaan Jumala on surmannut heidät; etkä sinä heittänyt, kun heitit, vaan Jumala heitti aseen…”.

No, tällaiselle me tietenkin haluaisimme nauraa yhtä hereästi kuin Paavalin uhkauksille, mutta asiassa on kyllä muuan merkittävä ero. Kun Paavali puhuu tuonpuoleisesta maailmasta, puhuu koraani tämänpuoleisesta. Kun Paavali ei kehota ketään väkivaltaan eikä edes syntisiä vihaamaan, on koraani täynnä nimenomaisia käskyjä uskottomien tappamisesta.

On pakko kysyä, miksei koraania saarnaavia mullaheita ole saatettu meillä oikeuden eteen, mutta sen sijaan kristinuskon teologisia pohdintoja esittävä, joka ei kehota mihinkään toimiin ketään vastaan,  joutuu valtiovallan ahdistelemaksi.

Luulen, että olemme tässä tekemisissä erittäin keskeisen aikakautemme luonnetta kokevan asian kanssa. Käsitettä ”turvallinen tila” on länsimaissa hoettu jo pari vuosikymmentä ja siihen on liitetty nimenomaan toisinajattelevien oikeus päästä kuulemasta omiin uskomuksiin ja elämäntapaan kohdistettua kritiikkiä.

Samaan aikaan kuitenkin tuollainen kritiikki, ainakin täällä pohjolassa on aina ollut niin sanoakseni akateemisella tasolla: jokainen tulkoon uskollaan autuaaksi, sen, joka on toista mieltä, ei tarvitse siitä huolta kantaa.

Tilanne saattaa nyt kuitenkin olla nopeasti, perusteellisesti ja peruuttamattomasti muuttumassa. Syytä ei tarvitse kenellekään kertoa. Turvallinen tila saattaa pian todella olla tarpeen sanelema myös täällä, siinä vaiheessa, kun lakimme ja niiden tukinnat muuttuvat yksipuolisesti omaa, perinteistä uskontoamme sortavaksi ja uutta kulttia ja sen keskiaikaisia barbaarisuuksia suosivaksi.

Muinaiset roomalaiset kehottivat konsuleita valvomaan yhteistä hyvää. Nyt saamme todistaa sitä, miten ylintä tuomiovaltaa edustava laitos hyökkää avoimesti omaa perinteistä uskontoamme vastaan ja miten hyödyttömät idiootit esiintyvät suurina ja juhlittuina sankareina tällaista kehitystä suosiessaan ja edistäessään.

 

Mitäs me järjellä?

 

Järjen käyttö on kielletty

 

Tuntuu siltä, että nykyaika liukuu yhä kauemmas valistuksen ihanteista, joista keskeisenä voidaan pitää Immanuel Kantin kehotusta: ”Sapere aude!” Uskalla käyttää järkeäsi.

Kuten tunnettua, valistuksen ajan filosofit eivät kaihtaneet käydä kaikkien sovinnaisten totuuksien kimppuun. Kuninkaita, jotka selittivät saaneensa valtansa Jumalalta, pyydetiin esittämään valtakirjansa.

 Itse asiassa Jumalallakin oli tilivelvollisuus filosofin edessä: miksi hän oli sallinut pahuuden tulla maailmaan? Miksi hän nyt vaikkapa antoi Lissabonin maanjäristyksen uhrien kärsiä syyttömästi?

Nyt eivät Voltairen kaltaiset miehet enää kumarrelleet enempää Raamatun ilmestyksiä kuin aateliston perinnäisiä oikeuksia. Kaiken piti astua järjen tuomioistuimen eteen ja kestää sen tutkinta tai sitten siirtyä historian roskakoriin.

Kuinka toisin onkaan nyt. Järjellä me emme enää voi perustella emmekä koetella toisrotuisten (vaikka rotuja ei edes ole), tai toisen (enempää kuin esimerkiksi kolmannen tai neljännen) sukupuolen edustajien emmekä edes muuten vain toisin suuntautuneiden aivoituksia.

Jos joku pahoittaa mielensä, on hänellä oikeus kieltää sellaista aiheuttava ajattelu. Jos joku voisi käyttää jotakin järkeilyä pahoihin tarkoituksiin, on sellainen järjen käyttö kielletty. Johtavat journalistit kävivät taannoin jo kuumana sen takia, että muuan norjalainen terroristi oli viitannut esimerkiksi John Stuart Millin ajatuksiin. En osaa sanoa, miksi Mill pelastui.

Järjellä ei tässä maailmassa enää ole paljoakaan virkaa. Älyähän ei keskivertokansalainen tarvitse, sillä häntä satoja kertoja kyvykkäämpi halpa tekoäly hoitaa hommat sallituissa puitteissa hänenkin puolestaan. Maailmanlaajuinen sensuurikoneisto metsästää nyt järkeilyjen sijasta myös ja erityisesti irrallisia sanoja. Ne ovat markkereita…

Uskaltakaapas vain sanoa noita sanoja, en nyt tietenkään kirjoita niitä tähän. Ei auta mitään, jos väitätte, että tarkoituksenne oli viaton tai peräti hyvänsuopa. Teillä ei yksinkertaiesti ole mitään oikeutta ajatella tai sanoa mitä tahansa.

Itse asiassa henkinen liikkumavaranne on  varsin olematon, kun mennään sille perustavimmalle alueelle, jossa arvoja punnitaan. Voitte tietenkin jättää ajatuksenne omaksi tiedoksenne.

Järki on nyt vaarallinen ja pelottava asia. Ajattelun sijaan on suositeltavaa määkiä laumassa, missä voi kaikin mokomin toteuttaa itseään nauramalla sallituille, oikeaoppisille puujalkavitseille yhtaikaa muiden kanssa ja osallistua aina silloin tällöin kahden minuutin vihaan edistyksen vihollisia vastaan.

Vai halusitteko jotakin muuta? Miksi?

Esimerkkejä uskonnollisesta ja sitä vastaavasta poliittisesta puhdasoppisuudesta löytyy historiasta yllin kyllin. Kaikille on ollut yhteistä pyrkimys ajattelun rajoittamiseen. Rangaistukset väärästä ajattelusta ovat usein olleet äärimmäisen raakoja, millä on kaiketi haluttu korostaa totuuden ja valheen välisen kulun syvyyttä.

 Sitäkin virkistävämpiä ovat poikkeukset, vapaan ajattelun sankarit, jotka eivät ole antaneet pelotella itseään pois järjen käytöstä.

Heitä löytyy primitiivisimpien ja raaimpienkin uskontojen piiristä. Muuan sellainen oli Omar Hajjam (Khaijam), jonka teoksia aletiin julkaista Suomessa sodan jälkeen.

Hänestä joskus kirjoitinkin:

perjantai 19. elokuuta 2016

Omar ja fariseukset

Omar ja fariseukset

 

1960-luvun muistettavimpia runouselämyksiä oli minulle Omar Khaijamin Viisaan viini Toivo Lyyn kääntämänä. Kirjan esipuheessa tosin varoitettiin, ettei se ”viini”, josta runoilija puhuu, välttämättä tarkoita juuri rypäleen mehua vaan sitä itseään viisautta. Viini oli Suomessakin tuolloin hieman arkaluontoinen asia.

Runojen sanat olivat kuitenkin siksi selviä, että ne ymmärrettiin ilman selityksiä. Miksipä muuten tämä runoilija ja tiedemies olisi riskeerannut rienaamalla islamin viininjuontikieltoa eikä puhunut suoraan viisaudesta, jos sitä kerran tarkoitti?

Kaiken kaikkiaankin Omarin runous on pitkä ja lukijalle ajan mittaan hieman väsyttäväkin ylistyslaulu viinille, mihin liittyy myös krapulan problematiikka, ajan fariseuksiin kohdistettu satiiri ja selvä vapaa-ajattelu, joka tekee itsensä Allahin vastuulliseksi runoilijan edessä.

Johtopäätös viinin arvosta ja merkityksestä on selvä: mikäli profeetta lupaa viiniä kuoleman jälkeen, täytyy sen olla hyvä asia ja on kovin epäilyttävää ja moraalisesti arveluttavaa kieltää sitten viini tässä elämässä.

Brittisotilaat kuuluvat vieneen Haijjamin rubaijat eli nelirivit selkärepussa mukanaan rintamille ja Suomen sotasukupolven edustajat ovat kertoneet, että runoilijan konstailematon yksityisen onnen ylistys vaikutti kuin ilmestys sota-ajan uhrimieltä ja yhteisvastuuta saarnanneen paatoksen jälkeen.

 

 

Vain runokirja, viiniä ja leivänpuolikas

ja lampaanreittä kappale –ja kaksin kerallas

kedolla, tuttu tuttavin, tulppaani-poskinen

Ken valtikkaansa vaihtaisi ei siihen kuningas?

 

Tässä on Omarin elämänfilosofian kova ydin. Kun lisätään, että runoilija loi myös kuvan siitä, miten viinin ja lemmen nautiskelija itsekin muuttuu kuoltuaan saveksi, josta savenvalaja sitten tekee uusia ruukkuja, joita uuden viinin juojat kallistelevat, on tämän Salomonin Saarnaajaa muistuttavan viisaan keskeiset vaikutuskeinot kerrottu.

Parhaat tietämäni käännökset ovat Toivo Lyyn. Ertaapa tuota edellistä vaikka Robert Gravesin ja Omar Ali-Shahin versioon:

 

A gourd of red wine and a sheaf of poems-

A bare subsistence, half loaf, not more-

Supplied us two alone in the free desert:

What Sultan could we envy on this throne?

 

Epilemättä ajatus tässä hieman muuntuu, mutta itse perusasia pysyy samana. Puhuminen erämaasta, desert tuntuu oudolta, kun runoilija näyttää yleensä suosivan niittyjä, mutta toki paikan karuus korostaa sitä reaalista rikkautta, jonka antavat juurevat perusnautinnot.

Sitä viisauden tavoittelua, jonka jotkut haluaisivat nostaa Omarin, tiedemiehen ja matemaatikon varsinaiseksi intohimoksi, hän pilkkaa usein. Sitä hän vertaa muun muassa härän lypsämiseen. Venäjäksi näin:

 

Тот, кто следует разум, -доит быка

Умник будет в убытке наверняка!

В наше время доходней валять дурака,

Ибо разум сегодня в цене чеснока.

 

Ketkä tässä maailmassa sitten hölmöjä jallittavat? Aivan ilmeisestin toiset hölmöt. Toivo Lyyn mukaan:

 

Jos pari kolme narria nyt ohjaa maailmaa

ja typeryytens’ ääretön älystä käydä saa

ja heist’ on Herran herjaaja, ken aasina ei hirnu-

niin entä sitten? –Enintään se ehkä naurattaa…

 

Jos Allah on armelias ja armahtavainen eikä sen lisäksi mikään hölmö, niin tottahan näin viis veisaa kaiken maailman paastoista ja mullahien höpötyksistä:

 

К черту молитву, мечеть и муллу!

Воздадим полной часей Аллаху хвалу.

Наша плоть в бесконечных своих превращенях

То в кувшин превращается, то пиалу

 

Islamin matka kohti kolmatta vuosituhatta ei näytä älylliseltä edistyksen riemumarssilta. Jo toisen vuosituhannen alussa Omar osasi nähdä tiukkojen uskonnollisten säännösten koko naurettavuuden ja niiden pönkittämisestä henkisen ja aineellisen elantonsa saavien mullahien typeryyden.

Omarin henkeä voi ainakin osaksi verrata 1700-luvun valistuksen eetokseen. Sapere aude! tunnuksellaan se samaan tapaan haastoi sen Allahin, jonka ahdaskatseiset klerikaalit olivat luoneet omaksi kuvakseen.

Kaikessa rienaamisen riemussaan Omar kuitenkin esittää olevansa muslimi ja ellei nyt paras kaikista (kuten eivät varmaan myöskään nuo aaseina hirnuvat mullahit), niin tuskinpa muita huonompi:

 

Ma kainalossa Koraani ja kannu toisen alla

vaellen tiellä kaidalla tai tiellä lavealla,

enk’ ole pahin pakana, en parhain musulmaani

tään holvin sinikivisen ja aurinkoisen alla

 

Mutta Omaria pidetään yleisesti suufilaisena mystikkona. Uskonnollisten fanaatikkojen silmissä luopio on aina pahempi kuin pakana. Muistelkaamme vain sitä, minkä aseman Trotski sai Stalinin ja stalinistien silmissä.

Näinä fanatismin ja idiotismin kukoistuksen aikoina Omarilla olisi paljon sanottavaa myös koko muhamettilaisten kirjavalle joukolle ja toki muillekin. Järki on kaikille ihmisille annettu ja sen alkeellisimmat johtopäätökset ovat jokaisella tarjolla. Miksi siis tilanne on taas tämä:

 

Vain hirnuvia aaseja on koko ihmissuku,

 vain nassakoita täynnä tyhjää lukematon luku.

Sa tahtoisitko suuteluttaa niillä kantapäätäs?

Ne suutelevat, kunnian jos sull’ on valhepuku.