Muuan unelma, joka petti

 

Suomi ja Englannin agonia

 

     Helsingissä toimi 1930-luvulla -ja toiminee yhäkin- keskustelukerho nimeltä ”Kesäyliopisto”. Se kokosi piiriinsä kansallista älymystöä Kekkosesta ja Vilkunasta Martti Haavioon ja L.A. Puntilaan. ”Kesäyliopiston” henki oli vahvasti suomenmielinen ja estofiilinen, mutta ei puoluepoliittisesti sitoutunut.

     Luultavasti moni yhä kuvittelee, tutkimuksista (ks. Vihavainen: Haun muuan sitkeä myytti tulokset ) huolimatta, että Saksa olisi ollut 1930-luvulla jonkinlainen suomalaisen älymystön tai yleensä Suomen esikuvamaa. Itse asiassa se oli hyvin epäsuosittu ja suomalainen lehdistö kritisoi sitä niin rajusti, että se herätti itsensä Führerin suuttumuksen.

     Mutta mikä maa sitten oli tuohon aikaan maamme kulttuurinen esikuva? Kansallinen kulttuuri oli toki arvossaan, mutta maailmankulttuurin arvostettavimmat saavutukset oli sentään etsittävä ulkomailta.

     ”Kesäyliopisto” järjesti vuonna 1937 monipäiväisen seminaarin uudessa hotelli Tornissa ja kutsui mukaan pari kerhon ulkopuolistakin henkilöä, jotta myös vasemmistoliberaalinen suuntaus pääsisi kylliksi kuuluviin. Tarkoituksena oli selvittää Suomen kulttuurista asemaa maailmassa.

     Näin syntyi vielä samana vuonna ilmestynyt ja Gummeruksen julkaisema kokoomateos ”Pidot Tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset ).

     Keskustelijoiden piirissä vallitsi huomattava yksimielisyys siitä, että nykyinen Saksa ja Venäjä olisivat Suomelle mahdottomia esikuvia. Ranskakaan ei ollut enää entisensä ja Skandinavian maat olivat pieniä ja muutenkin kovasti esillä.

     Yhdysvallat ei kulttuurisena esikuvana tullut lainkaan esille, vaikka siellä asui ylivoimaisesti suurin suomalainen kolonia ulkomailla. Syykin on ilmeinen. Amerikkalainen viihde ja bisnes tunnettiin liiankin hyvin, mutta sen kulttuuria tuskin kukaan piti esikuvallisena edes itse Yhdysvalloissa. Ja toki kielimuuri oli korkea.

     Sen sijaan ”vain Englannissa” tuntui monen mielestä olevan ”henkisiä sukulaisia”, vaikka sen ”hirmuaseman” maailmanvaltana ei voinut enää katsoa olevan kestävällä pohjalla. Englannin erikoispiirteisiin näytti vaikuttavan kelttiläinen aines, joka erotti sen germaanisista kansoista.

     Suomalaisten ja englantilaisten tärkeänä erona oli, että englantilaiset olivat jo niin kauan olleet ”kulttuurin auringonpaahteessa” Heillä oli veressään myös tuo kuuluisa ”cant” -englantilainen tekopyhyys, joka paradoksaalisesti teki heistä vapaita miehiä.

     Se merkitsi sitä, että ”minun on lupa tehdä itsekseni mitä hyvänsä niin kauan uin en loukkaa toisten vapautta tehdä ja tuntea itsekseen mitä hyvänsä. Siis suurin mahdollinen määrä individualismia (ja kulttuuri-ihmisen on pakko olla individualisti…”

     Tässä olikin englantilaisen mentaliteetin ratkaiseva ero saksalaiseen. Muuan keskustelija oli ollut Saksassa opintomatkalla ja kyllästynyt ainaiseen muodolliseen jäykkyyteen ja laumahenkeen.

     Kerran hän huomasi joukossa erään nuorukaisen, joka tuntui olevan koko tämän touhun ulkopuolella. ”Kun sitten kuulin, että he alkoivat solkata tuota merkillistä kieltä, jota ihailen…olin kuin kotonani… Englanti teki sen vapaaksi. Tuntui kuin olisi päässyt kasarmista merelle”.

     Keskustelun edetessä mainittiin myös mahdollisuus anglomanian leviämisestä Suomeen, jossa tosin kouluissa opetettava ruotsi ja etenkin saksa söivät mahdollisuutta opiskella englantia.

     Mahdollista toki myös oli, mettä meillä silloin ryhdyttäisiin matkimaan englantilaisuuden varjopuolia, ”ei tajuta, että englantilainen voi vaaratta olla vailla sivistystä, koska hänellä on veressään kulttuuria”, pohdiskeli muuan keskustelija. Ilmeisesti hän tarkoitti kohteliaisuutta ja herrasmiesmäisyyttä.

     Aldous Huxley oli keskustelijoille tuttu, kuten myös se ”lowbrow”-suuntaus, joka ilmeni englantilaisessa viihdekirjallisuudessa ja Englannissa opiskelleet ”puu- ja konepojat” olivat tuoneet tullessaan myös sellaisen käsityksen, että gentlemannille riittää ”hobbyksi urheilu”.

     Englanti koettiin siis useimmilla tahoilla sopivaksi esikuvaksi ja orientaatiokohteeksi suomalaisille, mutta ei sitä sokeasti ihailtu. Joka tapauksessa kansojemme mentaliteetissa ja nimenomaan individualismin arvostuksessa nähtiin yhtyeisiä piirteitä.

     Itse lisäisin niihin terveen järjen, common sense, mitä yleisesti onkin korostettu. Niin ranskalaiselle kuin saksalaiselle hengelle, venäläisestä totalitarismista puhumatta oli ominaista eksyminen hulluihin johtopäätöksiin, jonne hämäriin tai sitten liiankin selkeisiin periaatteisiin sitoutuneiden filosofien ajattelu yritti väistämättä johdattaa.

     Sellaisen vastapainona oli tervejärkisyys, joka pysytteli tukevasti maan pinnalla. Suomessa sen pohjana oli talonpoikaisuus, Englannissa taas bisnes ja tottumus asioimiseen mitä erilaisimpien kansojen ja heimojen kanssa.

     Nykyinen Englanti on kaukana 1930-luvun edeltäjästään. Tätä kehitystä, joka on koko ajan kiihtynyt  1960-luvulta lähtien on ansiokkaasti analysoinut Roger Scruton (ks. Vihavainen: Haun england, my england tulokset ).

     Se maaninen mentaliteetti, joka hylkää terveen järjen ja hirttäytyy sen sijaan abstraktiin juristeriaan, on nyttemmin päässyt vallitsevaksi myös Englannissa, kun sen todellinen mallimaa tähän saakka oli ollut Saksa, jota koko muu järkensä säilyttänyt maailma oli saattanut kauhistella (vrt. Vihavainen: Haun sievistelevät hupsut tulokset sekä Vihavainen: Haun sananvapaus hupenee tulokset).

     Kun Englanti nyt kieltää suomalaisia parlamentaarikkoja astumasta kamaralleen edes transitlennolla, perusteluna heidän ns. ”vihapuheesta” saamansa tuomiot, ollaan jo saavuttu sille absurdiuden asteelle, joka oli 1930-luvulla mahdollinen vain Hitlerin Saksassa ja Stalinin Neuvostoliitossa.

     Kulttuurinen orientaatio Englantiin, jota 1930-luvulla lähinnä kaihoisasti haikailtiin, alkoi todella heti toisen maailmansodan jälkeen ja laajeni heti käsittämään myös Yhdysvallat, joka aktiivisesti pyrki hankkimaan kulttuurilleen adepteja muun muassa ASLA-stipendien avulla.

     Vielä pitkään katsottiin sivistyneinä itseään pitävissä piireissä, ettei Yhdysvalloissa ollut mitään mainitsemisen arvoista kulttuuria, mutta vähitellen sellainen lakkasikin kiinnostamasta massoja, joille alettiin tarjota valtavina annoksina lowbrow-massakulttuuria, ensin televisioon ja sitten internetin välityksellä. Samaan aikaan koko ajatus korkeakulttuurin erityisestä arvosta hiipui pois.

     Yhdysvalloissa nykyään hallitseva poliittinen suuntaus on pitkälti reaktiota siihen terveestä järjestä irtautumiseen, jolla yliopistojen humanistisista tiedekunnista lähtöisin oleva, ranskalaisperäinen älyllinen hölynpöly alkoi syövyttää koko yhteiskuntaa.

     Trumpin ja koko MAGA-ilmiön amerikkalaisuus ja poukkoileva politiikka on kuitenkin lähinnä erottanut maan niin Euroopasta, kuin yleensäkin sivistyneestä maailmasta. Se muistuttaa pikemmin sairaskertomusta kuin vakavasti otettavaa kulttuurista käännettä.

     Suomessa anglosaksinen kulttuuriorientaatio on ollut  vallalla jo kokonaisen ihmisiän, eikä sitä ole mahdollista noin vain muuksi muuttaa.

     Onnettomuutemme on, että länsimaisen sivilisaation agonia, joka aluksi näytti keskittyvän Saksaan ja Ranskaan, näyttää nyt saaneen valtaansa myös Englannin.

     Olemme anglosaksisen kulttuurin tai sivilisaation kanssa henkisesti naimisissa, mutta se, mikä meitä siihen ennen yhdisti eli individualismi, tervejärkisyys ja reilun pelin henki, alkavat olla sielläkin jo menneisyyden jäänteitä, joita lähinnä hävetään.

      Uusi maailmamme on anti-individualistinen ja orwellilainen. Ainakin Englannissa oli joku, joka ymmärsi asian jo kahdeksan vuosikymmentä sitten. Ehkä siellä yhä löytyy jokunen individualisti, joka uskaltaa ajatella omilla aivoillaan, mutta pystyvätkö he mitään muuttamaan?

 

 

Itä on itää

 

Myytit ovat totta

 

Jukka Korpela, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023, 318 s.

 

Aikakautemme ja kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Felix, qui potuit rerum cognoscere causas.

Tämä on, vai pitäisikö jo sanoa oli, kiitettävä pyrkimys ja hyvinkin verrattavissa hyvyyden ja kauneuden tavoitteluun, jotka nykyään monia postmodernissa maailmassamme lähinnä huvittavat. Totuushan joka tapauksessa kätkeytyy ja kätketään usein tietoisestikin valheiden taa ja vielä useammin käsityksiämme sumentaa ideologia eli väärä tietoisuus.

Kansakunnilla on omat myyttinsä, joiden on asian luonteen takia oltava niin simppeleitä, että ne voidaan omaksua ilman varsinaista ajattelua. Kuitenkin niiden rooli ihmisten älyllisessäkin elämässä on usein valtava, myyteillä on oma tehtävänsä eikä se ole totuuden, vaan kansakunnan palveleminen.

Sitäkin ajattelua on esiintynyt, joka tykkänään hylkää menneisyyden tosiasioiden kaivelun tarpeettomana ja jopa vahingollisena ja nostaa myytin sellaisenaan arvokkaaksi asiaksi: sehän innoittaa tekoja, mikä on paljon arvokkaampaa kuin joidenkin arkistorottien (Stalin ilmaus) saamat ahaa-elämykset. Muistamme Rosenbergin teoksen nimen: Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts.

Kun mennään kyllin kauas historian hämärään, saavutaan alueelle, josta tietomme ovat parhaimmillaankin fragmentaariset. Toki selostuksia menneistä tapahtumista löytyy, mutta enimmäkseen ne ovat toisen käden lähteitä ja usein syntyneet kauan itse tapahtumien jälkeen. Spekulaatiolle jää paljon tilaa.

Pitkälti samanlainen tilanne vallitsi aikoinaan Neuvostoliiton historian tutkimuksessa. Totalitaarinen komento varjeli tietoja menneisyydestään ja nykyisyydestään kuin suurimpia valtiosalaisuuksia, joita ne olivatkin. Sekä nykyaikaa että menneisyyttä kuvattiin paksun valheellisilla käsitteillä ja julistettuja tietoja valikoitiin ja manipuloitiin.

Läntinen sovjetologia oli hankalassa tilanteessa, mutta pystyi jälkikäteen arvioiden hämmästyttävänkin hyvin ymmärtämään, mistä oli kysymys. Joskus tosin mentiin aika pahasti metsään, mutta tekevälle sattuu. Tärkeintä oli sen ymmärtäminen, että se pyhä omakuva, jonka valtio esitti, oli läpikotaisin väärennetty.

Neuvostoliiton omakuvassa oli keskeistä, että Venäjän kehitys kuvattiin normaalina eli siis kaikkia maita ja kansoja koskevien normien mukaisena. Oleellista siellä, kuten muuallakin oli luokkataistelu, joka määräsi lainmukaisesti ihmiskunnan kehityksen. Venäjä oli ja sen täytyikin olla koko tuon kehityksen johdossa ja suunnannäyttäjänä.

Tuon myytin mukaan Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous mullisti perin pohjin Venäjän yhteiskunnan, eikä jättänyt entisestä riistoyhteiskunnasta kiveä kiven päälle.

Nykyään myös Venäjällä tunnustetaan, ettei vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut mitään suurta eikä sosialistista mullistusta, eipä edes vallankumousta. Vanha Venäjä ei muuttunut läpikotaisin, vaikka kyllä se muuttui, monessa suhteessa se muuttui jopa hyvinkin paljon.

Vanhan Venäjän joidenkin piirteinen säilyminen läpi vallankumousten on asia, joka nostettiin voimakkaasti esille 1970-luvulla. Nyt se on jälleen kaikkien huulilla: Venäjä ei ole normaalisti kehittynyt valtio ja kansakunta, vaan aivan erityinen luomus. Se on aina kuulunut toiseen kulttuuripiiriin kuin länsimaat ja siinä on avain sen ymmärtämiseen.

Yleensä nuo venäläiset erikoisuudet on esitetty ainakin luettelona siitä, mitä Venäjällä ei ole ollut: siellä ei ole ollut skolastiikkaa, feodalismia, roomalaista oikeutta, renessanssia tai valistusta, eikä edes niin sanottua hyvin järjestettyä poliisivaltiota (l’état bien policé). Sen sijaan siellä ovat vallinneet itämainen despotia, hallitsijaan henkilöityvä patrimonialismi, erimielisyyden kieltävä kollektivismi ja uskonnollinen mystiikka.

Epäilemättä näin voidaan sanoa, ainakin jos vähätellään niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Toinen asia sitten on, voidaanko ja missä määrin selittää nykyisen Venäjän käytöstä noilla tekijöillä. Taaksepäin katsoessa kaikki näyttää täsmäävän, mutta täydellinen ennustettavuus saavutetaan myös silloin, kun ammutaan ensin nuoli ja piirretään sitten maalitaulu sen ympärille. Tällainen tieto on kuitenkin retrospektiivista, ei varsinaisesti tieteellistä.

No, tuossa tuli jo liikaakin yleistä pohdintaa historiallisen selityksen voimasta nykyisyyden ja erityisesti tulevaisuuden selittäjänä. Jukka Korpelan käsillä oleva teos ei toki ota tehtäväkseen Putinin toimien selittämistä, vaan analysoi sen sijaan laajaan lähdeaineistoon tukeutuen sitä Venäjän myyttiä, jota tänäkin päivänä toimii tärkeänä aseena ja perusteluna Venäjän aggressiolle, joka näyttää kuuluvan aivan toiseen aikakauteen.

Korpela on kunnostautunut nimenomaan Venäjän ja Itä-Euroopan keskiajan tutkijana ja tietää, mistä puhuu (vrt. Vihavainen: Haun korpela tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen teoksissaan heijastuu myös uudempi alan tutkimus, joka meillä on vielä ollut sangen vähän tunnettua.

Tässä kirjassa Korpela tarkastelee Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Ukrainan syntyä, johon liittyvät myytit ovat sangen merkityksellisiä tosiasioita tuon alueen valtioiden politiikassa.

Myytti Moskovan Venäjästä Bysantin perillisenä on ollut virallisella tasolla sitkeä, mutta sen sijaan sen yhteistyötä mongolien ja tataarien kanssa on historian saatossa pyritty vähättelemään. Itse asiassa Bysantti oli kauan paljon läheisempi niille alueille, jotka jäivät historiassa läntiseen kulttuuripiiriin.

Moskovan Venäjälle oli kauan vastapainona ja vaihtoehtona Liettuan Venäjä, joka koostui lähinnä valkovenäläisistä ja integroitui sittemmin länteen ja Puolaan. Ukraina (ven. okraina -rajamaa) syntyi niiden väliin. Moskovan Venäjän tapa johtaa jatkuvuutensa Kiovan Rusista on yhtä keinotekoista kuin se on määrätietoista.

Kirjassa kuvataan kiintoisasti Moskovan nousua erityisesti itämaisena valtiona. Tässä suhteessa asialla on myös venäläisiä tukijoita, paitsi nuo tekijän mainitsemat ja vakavasti otettavat Dvornitšenko ja Bagdasarjan, myös ns. Fomenkon koulukunta, joka väittää Tšingis kaania ja hänen väkeään itse asiassa venäläisiksi. Myös ns. uuseuraasialaiset korostavat Moskovan Venäjän ja arokansojen yhteyttä.

Tällä viittauksella en suinkaan pyri vähättelemään Korpelan tutkimusta, toteanpahan vain, että asia näyttää nykyään saavan kannatusta mitä moninaisimmilla tahoilla. Vanha 1800-luvun ortodoksia ei enää ole niinkään yksinomainen tulkinta.

Kirja ei rajoitu Venäjän myyttien tarkasteluun, vaan esittää myös kiinnostavia ja hauskojakin havaintoja venäläisten suhtautumisesta historiansa pyhyyteen. Epäilemättä tässä on muuan sikäläinen erikoisuus, joka sekin sentään pitää vain suhteellisesti paikkansa. Vielä hiljattain sikäläiset historiantulkinnat saattoivat olla hyvinkin rohkeita ja luulen että nykyinenkin tilanne on vain väliaikainen.

En ole aikakauden ekspertti ja jään kaipaamaan lisää argumentteja sen tueksi, että Venäjän (Moskova) tsaari olisi jo 1300-luvulla pitänyt itseään keisarivallan perillisenä ja universaalimonarkkina. Jaakko Lehtovirran väitöskirjassa on esitetty, ettei ns. kolmannen Rooman ideaa koskaan käytetty venäläisen universaalimonarkian tukena. Kun Lehtovirran kirja on kirjallisuusluettelossa, olisi odottanut, että sen keskeiseen väitteeseen olisi otettu kantaa.

Yleisesti ottaen kirja on sangen tärkeä ja suurelta osin omaperäinenkin puheenvuoro aiheestaan ja se koskee myös Suomen naapurialueita. Olisi hyvin kiinnostavaa ottaa se tieteellisen keskustelun kohteeksi myös vaikkapa suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa. Sellaisia ei kuitenkaan näy lähitulevaisuudessa järjestettävän.

Pikku kömmähdyksistä sattui silmääni, että hetmani Mazepaa kutsutaan nimellä Stepan. Toki kyseessä oli Ivan.

 

 

Muuan historian väärinkäsitys

Muuan sitkeä myytti

Vesa Vares, Hakaristin kuva. Kansallissosialistinen Saksa Suomen johtavissa puoluelehdissä sisä- ja ulkopoliittisena tekijänä 1933-1939. Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja E:2/1986, 75 s.

Historiasta vallitsee joitakin yleisiä käsityksiä, joita ei mikään määrä tutkimusta näköjään kykene muuttamaan. Yksi sellainen on myytti Saksan vaikutusvallasta Suomessa 1930-luvulla ja sen muka meillä nauttimasta suosiosta.

Tähän myyttiin viittaa harmistuneena jo 1950-luvulla kirjoittanut Yrjö Niiniluoto, Siitä on kirjoittanut Martti Julkunen ja sen kumoavat sekä Sinikka Wunschin että amerikkalaisen L. Backlundin väitöskirjat ja onhan niitä. Mikään tutkimus ei sen sijaan käsitystä tue.

Projisiohan siinä on kyseessä. Saksa-yhteistyöstä tuli Suomelle sitten aikoinaan, katkerien kokemusten jälkeen samanlainen reaalipoliittinen valinta kuin Neuvostoliitto-kumppanuudesta myöhemmin. Se oli niissä oloissa ainoa vaihtoehto. 1930-luvulla oli luotettu Kansainliittoon ja sitten puolueettomuuteen.

Takeita puolueettomuudelle ei 1930-luvun lopussa tunnetusti huolittu enempää Neuvostoliitolta kuin Saksalta, mikä luultavasti oli järkevää. Joka tapauksessa asialla oli myös taustansa siinä epämieltymyksessä ja epäluulossa, jota meillä aiheellisesti tunnettiin molempia totalitarismeja kohtaan.

Itse asiassa, kuten Sinikka Wunsch väitöskirjassaan kertoo, suomalaisessa lehdistössä Saksa ja Neuvostoliitto aika pitkälle rinnastettiin toisiinsa ja esitettiin parikin kertaa ajatus niiden välisen liiton mahdollisuudesta. Sehän sitten tunnetusti toteutui. Puhe Molotovin-Ribbentropin paktista hämärtää tarpeettomasti sen tosiasian, että kyseessä oli Hitlerin ja Stalinin välinen liitto.

Tarvitsee vain katsoa puoluekenttäämme ja eduskuntavaalien tuloksia ymmärtääkseen, ettei totalitaarisilla aatteilla voinut olla politiikassamme merkittävää vaikutusvaltaa. IKL oli ideologialtaan lähinnä fasismia, mutta sen paikkamäärä kutistui vuonna 1939 vaatimattomaan kahdeksaan. Paikkoja oli siis neljä prosenttia kokonaismäärästä…

Puoluelehdistöä koskevassa tutkimuksessaan Vesa Vares osoittaa, että Saksan nauttima arvostus painui pohjalukemiin jo heti vuonna 1934. Pitkien veitsien yö, Itävallan kansleri Dollfussin murha ja vastaavat poliittiset innovaatiot kauhistuttivat niitäkin, joille vanha saksalainen kulttuuri oli läheistä. Tämä ei ollut sitä vanhaa, vaan aivan uutta.

Suomen punamultahallitus uskoi demokratiaan, vaikka Kansainliiton arvovalta Abessinian sodan aikoihin romahti.

Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kaltaiset lehdet ihailivat demokraattisia länsivaltoja ja jälkimmäinen lohduttautui sillä, että vaikka Saksa oli häirikkö ja sapelinkalistaja, oli se aivan liian heikko pystyäkseen määräilemään asioista. Se uskoi Saksassakin ymmärrettävän, että sivistynyt maailma oli siihen nähden ylivoimainen.

Kun Saksalainen imperialismi siten vuoden 1938 Anschlussista lähtien kuitenkin lähti marssimaan, osattiin jo Suomessakin säikähtää. Tynkä -Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1939 sai myös Ajan Suunnan reagoimaan kielteisesti.

Saksan Suomen-lähettiläs von Blücher raportoikin kotimaahansa, että jopa upseeripiirit olivat alkaneet vieraantua Saksasta. Sitä paitsi armeijan johdossa oli Mannerheim, joka oli täysin vapaa tunteilusta ja kylmä sekä Saksaa kohtaan yleensä että natseja kohtaan erityisesti.

Todellinen saksalaisvastaisuuden aalto valtasi Suomen tunnetusti silloin, kun talvisota syttyi ja Saksan rooli asiassa ymmärrettiin.  Risto O. Peltovuoren väitöskirja kertoo asiasta yksityiskohtaisesti.

Niinpä sitten, kun Saksan tukea välirauhan aikana kipeästi tarvittiin, olikin mielipidemuokkauksella paljon tekemistä saadakseen kansan sulattamaan uuden reaalipoliittisen linjauksen. Asia toki helpottui vähäksi aikaa sitten, kun takuumies näytti menestyvän sodassa loistavasti.

Mutta mitä tulee 1930-luvun lehdistöön, oli Saksan kuva siellä ”murskaavan ylivoimaisesti kielteinen”. Siitä ei voi olla ”pienintäkään epäselvyyttä”, tiivistää Vares tutkimuksensa tuloksia.

Olisiko saksalaismielisyys sitten vallinnut maassamme jotakin muuta kautta? Näin ei missään poliittisesti edes jotakin merkitsevissä piireissä ollut eikä edes voinut olla. Jopa IKL oli sentään suomalaiskansallinen puolue eikä saksalaiskansallinen. Tässä mielessä sitä ei voi verrata kommunisteihin, joille isänmaattomuus oli tärkeä opinkappale tuohon aikaan.

Torjuessaan suomalaisten avunpyynnöt talvisodan aikana Hitler viittasi siihen pahansuopaisuuteen, jota Suomen lehdistö oli häntä ja Saksaa vastaan osoittanut koko 1930-luvun. Kyseessä tietenkin oli jälkikäteinen rationalisaatio, mutta se perustui tosiasioille. Sitä paitsi myös Hitler oli joissakin asioissa täysin vapaa tunteilusta.

Nykyään on muodikasta puhua turvallisuustakeista, mikä on varsin propagandistinen termi. Kyseessähän ovat takeet sotilaallisesta avusta. Sellaisista takeista saammekin kiittää kahden maailmansodan syttymistä. Ketjureaktio oli etukäteen valmisteltu kuin räjäytyskenttä.

Olisi ollut ilmeisen vaikeaa hyväksyä Neuvostoliitolta tuollaisia takeita 1930-luvun lopulla ja yhtä vastenmielinen oli Saksankin avuntarjous.

Niinpä sitä sitten jäätiin yksin, kun myös Ruotsi osoittautui haluttomaksi kytkemään kohtaloaan Suomen lievästi sanoen epävarmaan tulevaisuuteen.

Tehtiinkö meillä siis kohtalokas virhe, kuten Kekkonen antoi puheessaan vuonna 1977 ymmärtää? Mikäli vuonna 1937 olisi solmittu sopimus turvallisuustakeista, olisi oltu turvassa? Enpä usko. luulen, että niitä virheitä tehtiin pikemminkin muualla, erityisesti Moskovassa.

Historiassa on todennäköisesti mahdotonta löytää aina sellaisia ratkaisuja, jotka johtaisivat miellyttävään lopputulokseen. Ehkäpä voimme yhtyä Yrjö Niiniluodon johtopäätökseen, jonka mukaan suomalaiseksi syntyminen on tavallista suuremmassa määrin kohtalo.