Muuan historian väärinkäsitys

Muuan sitkeä myytti

Vesa Vares, Hakaristin kuva. Kansallissosialistinen Saksa Suomen johtavissa puoluelehdissä sisä- ja ulkopoliittisena tekijänä 1933-1939. Turun yliopiston poliittisen historian laitoksen julkaisuja E:2/1986, 75 s.

Historiasta vallitsee joitakin yleisiä käsityksiä, joita ei mikään määrä tutkimusta näköjään kykene muuttamaan. Yksi sellainen on myytti Saksan vaikutusvallasta Suomessa 1930-luvulla ja sen muka meillä nauttimasta suosiosta.

Tähän myyttiin viittaa harmistuneena jo 1950-luvulla kirjoittanut Yrjö Niiniluoto, Siitä on kirjoittanut Martti Julkunen ja sen kumoavat sekä Sinikka Wunschin että amerikkalaisen L. Backlundin väitöskirjat ja onhan niitä. Mikään tutkimus ei sen sijaan käsitystä tue.

Projisiohan siinä on kyseessä. Saksa-yhteistyöstä tuli Suomelle sitten aikoinaan, katkerien kokemusten jälkeen samanlainen reaalipoliittinen valinta kuin Neuvostoliitto-kumppanuudesta myöhemmin. Se oli niissä oloissa ainoa vaihtoehto. 1930-luvulla oli luotettu Kansainliittoon ja sitten puolueettomuuteen.

Takeita puolueettomuudelle ei 1930-luvun lopussa tunnetusti huolittu enempää Neuvostoliitolta kuin Saksalta, mikä luultavasti oli järkevää. Joka tapauksessa asialla oli myös taustansa siinä epämieltymyksessä ja epäluulossa, jota meillä aiheellisesti tunnettiin molempia totalitarismeja kohtaan.

Itse asiassa, kuten Sinikka Wunsch väitöskirjassaan kertoo, suomalaisessa lehdistössä Saksa ja Neuvostoliitto aika pitkälle rinnastettiin toisiinsa ja esitettiin parikin kertaa ajatus niiden välisen liiton mahdollisuudesta. Sehän sitten tunnetusti toteutui. Puhe Molotovin-Ribbentropin paktista hämärtää tarpeettomasti sen tosiasian, että kyseessä oli Hitlerin ja Stalinin välinen liitto.

Tarvitsee vain katsoa puoluekenttäämme ja eduskuntavaalien tuloksia ymmärtääkseen, ettei totalitaarisilla aatteilla voinut olla politiikassamme merkittävää vaikutusvaltaa. IKL oli ideologialtaan lähinnä fasismia, mutta sen paikkamäärä kutistui vuonna 1939 vaatimattomaan kahdeksaan. Paikkoja oli siis neljä prosenttia kokonaismäärästä…

Puoluelehdistöä koskevassa tutkimuksessaan Vesa Vares osoittaa, että Saksan nauttima arvostus painui pohjalukemiin jo heti vuonna 1934. Pitkien veitsien yö, Itävallan kansleri Dollfussin murha ja vastaavat poliittiset innovaatiot kauhistuttivat niitäkin, joille vanha saksalainen kulttuuri oli läheistä. Tämä ei ollut sitä vanhaa, vaan aivan uutta.

Suomen punamultahallitus uskoi demokratiaan, vaikka Kansainliiton arvovalta Abessinian sodan aikoihin romahti.

Helsingin Sanomien ja Turun Sanomien kaltaiset lehdet ihailivat demokraattisia länsivaltoja ja jälkimmäinen lohduttautui sillä, että vaikka Saksa oli häirikkö ja sapelinkalistaja, oli se aivan liian heikko pystyäkseen määräilemään asioista. Se uskoi Saksassakin ymmärrettävän, että sivistynyt maailma oli siihen nähden ylivoimainen.

Kun Saksalainen imperialismi siten vuoden 1938 Anschlussista lähtien kuitenkin lähti marssimaan, osattiin jo Suomessakin säikähtää. Tynkä -Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1939 sai myös Ajan Suunnan reagoimaan kielteisesti.

Saksan Suomen-lähettiläs von Blücher raportoikin kotimaahansa, että jopa upseeripiirit olivat alkaneet vieraantua Saksasta. Sitä paitsi armeijan johdossa oli Mannerheim, joka oli täysin vapaa tunteilusta ja kylmä sekä Saksaa kohtaan yleensä että natseja kohtaan erityisesti.

Todellinen saksalaisvastaisuuden aalto valtasi Suomen tunnetusti silloin, kun talvisota syttyi ja Saksan rooli asiassa ymmärrettiin.  Risto O. Peltovuoren väitöskirja kertoo asiasta yksityiskohtaisesti.

Niinpä sitten, kun Saksan tukea välirauhan aikana kipeästi tarvittiin, olikin mielipidemuokkauksella paljon tekemistä saadakseen kansan sulattamaan uuden reaalipoliittisen linjauksen. Asia toki helpottui vähäksi aikaa sitten, kun takuumies näytti menestyvän sodassa loistavasti.

Mutta mitä tulee 1930-luvun lehdistöön, oli Saksan kuva siellä ”murskaavan ylivoimaisesti kielteinen”. Siitä ei voi olla ”pienintäkään epäselvyyttä”, tiivistää Vares tutkimuksensa tuloksia.

Olisiko saksalaismielisyys sitten vallinnut maassamme jotakin muuta kautta? Näin ei missään poliittisesti edes jotakin merkitsevissä piireissä ollut eikä edes voinut olla. Jopa IKL oli sentään suomalaiskansallinen puolue eikä saksalaiskansallinen. Tässä mielessä sitä ei voi verrata kommunisteihin, joille isänmaattomuus oli tärkeä opinkappale tuohon aikaan.

Torjuessaan suomalaisten avunpyynnöt talvisodan aikana Hitler viittasi siihen pahansuopaisuuteen, jota Suomen lehdistö oli häntä ja Saksaa vastaan osoittanut koko 1930-luvun. Kyseessä tietenkin oli jälkikäteinen rationalisaatio, mutta se perustui tosiasioille. Sitä paitsi myös Hitler oli joissakin asioissa täysin vapaa tunteilusta.

Nykyään on muodikasta puhua turvallisuustakeista, mikä on varsin propagandistinen termi. Kyseessähän ovat takeet sotilaallisesta avusta. Sellaisista takeista saammekin kiittää kahden maailmansodan syttymistä. Ketjureaktio oli etukäteen valmisteltu kuin räjäytyskenttä.

Olisi ollut ilmeisen vaikeaa hyväksyä Neuvostoliitolta tuollaisia takeita 1930-luvun lopulla ja yhtä vastenmielinen oli Saksankin avuntarjous.

Niinpä sitä sitten jäätiin yksin, kun myös Ruotsi osoittautui haluttomaksi kytkemään kohtaloaan Suomen lievästi sanoen epävarmaan tulevaisuuteen.

Tehtiinkö meillä siis kohtalokas virhe, kuten Kekkonen antoi puheessaan vuonna 1977 ymmärtää? Mikäli vuonna 1937 olisi solmittu sopimus turvallisuustakeista, olisi oltu turvassa? Enpä usko. luulen, että niitä virheitä tehtiin pikemminkin muualla, erityisesti Moskovassa.

Historiassa on todennäköisesti mahdotonta löytää aina sellaisia ratkaisuja, jotka johtaisivat miellyttävään lopputulokseen. Ehkäpä voimme yhtyä Yrjö Niiniluodon johtopäätökseen, jonka mukaan suomalaiseksi syntyminen on tavallista suuremmassa määrin kohtalo.