Itä on itää

 

Myytit ovat totta

 

Jukka Korpela, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023, 318 s.

 

Aikakautemme ja kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Felix, qui potuit rerum cognoscere causas.

Tämä on, vai pitäisikö jo sanoa oli, kiitettävä pyrkimys ja hyvinkin verrattavissa hyvyyden ja kauneuden tavoitteluun, jotka nykyään monia postmodernissa maailmassamme lähinnä huvittavat. Totuushan joka tapauksessa kätkeytyy ja kätketään usein tietoisestikin valheiden taa ja vielä useammin käsityksiämme sumentaa ideologia eli väärä tietoisuus.

Kansakunnilla on omat myyttinsä, joiden on asian luonteen takia oltava niin simppeleitä, että ne voidaan omaksua ilman varsinaista ajattelua. Kuitenkin niiden rooli ihmisten älyllisessäkin elämässä on usein valtava, myyteillä on oma tehtävänsä eikä se ole totuuden, vaan kansakunnan palveleminen.

Sitäkin ajattelua on esiintynyt, joka tykkänään hylkää menneisyyden tosiasioiden kaivelun tarpeettomana ja jopa vahingollisena ja nostaa myytin sellaisenaan arvokkaaksi asiaksi: sehän innoittaa tekoja, mikä on paljon arvokkaampaa kuin joidenkin arkistorottien (Stalin ilmaus) saamat ahaa-elämykset. Muistamme Rosenbergin teoksen nimen: Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts.

Kun mennään kyllin kauas historian hämärään, saavutaan alueelle, josta tietomme ovat parhaimmillaankin fragmentaariset. Toki selostuksia menneistä tapahtumista löytyy, mutta enimmäkseen ne ovat toisen käden lähteitä ja usein syntyneet kauan itse tapahtumien jälkeen. Spekulaatiolle jää paljon tilaa.

Pitkälti samanlainen tilanne vallitsi aikoinaan Neuvostoliiton historian tutkimuksessa. Totalitaarinen komento varjeli tietoja menneisyydestään ja nykyisyydestään kuin suurimpia valtiosalaisuuksia, joita ne olivatkin. Sekä nykyaikaa että menneisyyttä kuvattiin paksun valheellisilla käsitteillä ja julistettuja tietoja valikoitiin ja manipuloitiin.

Läntinen sovjetologia oli hankalassa tilanteessa, mutta pystyi jälkikäteen arvioiden hämmästyttävänkin hyvin ymmärtämään, mistä oli kysymys. Joskus tosin mentiin aika pahasti metsään, mutta tekevälle sattuu. Tärkeintä oli sen ymmärtäminen, että se pyhä omakuva, jonka valtio esitti, oli läpikotaisin väärennetty.

Neuvostoliiton omakuvassa oli keskeistä, että Venäjän kehitys kuvattiin normaalina eli siis kaikkia maita ja kansoja koskevien normien mukaisena. Oleellista siellä, kuten muuallakin oli luokkataistelu, joka määräsi lainmukaisesti ihmiskunnan kehityksen. Venäjä oli ja sen täytyikin olla koko tuon kehityksen johdossa ja suunnannäyttäjänä.

Tuon myytin mukaan Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous mullisti perin pohjin Venäjän yhteiskunnan, eikä jättänyt entisestä riistoyhteiskunnasta kiveä kiven päälle.

Nykyään myös Venäjällä tunnustetaan, ettei vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut mitään suurta eikä sosialistista mullistusta, eipä edes vallankumousta. Vanha Venäjä ei muuttunut läpikotaisin, vaikka kyllä se muuttui, monessa suhteessa se muuttui jopa hyvinkin paljon.

Vanhan Venäjän joidenkin piirteinen säilyminen läpi vallankumousten on asia, joka nostettiin voimakkaasti esille 1970-luvulla. Nyt se on jälleen kaikkien huulilla: Venäjä ei ole normaalisti kehittynyt valtio ja kansakunta, vaan aivan erityinen luomus. Se on aina kuulunut toiseen kulttuuripiiriin kuin länsimaat ja siinä on avain sen ymmärtämiseen.

Yleensä nuo venäläiset erikoisuudet on esitetty ainakin luettelona siitä, mitä Venäjällä ei ole ollut: siellä ei ole ollut skolastiikkaa, feodalismia, roomalaista oikeutta, renessanssia tai valistusta, eikä edes niin sanottua hyvin järjestettyä poliisivaltiota (l’état bien policé). Sen sijaan siellä ovat vallinneet itämainen despotia, hallitsijaan henkilöityvä patrimonialismi, erimielisyyden kieltävä kollektivismi ja uskonnollinen mystiikka.

Epäilemättä näin voidaan sanoa, ainakin jos vähätellään niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Toinen asia sitten on, voidaanko ja missä määrin selittää nykyisen Venäjän käytöstä noilla tekijöillä. Taaksepäin katsoessa kaikki näyttää täsmäävän, mutta täydellinen ennustettavuus saavutetaan myös silloin, kun ammutaan ensin nuoli ja piirretään sitten maalitaulu sen ympärille. Tällainen tieto on kuitenkin retrospektiivista, ei varsinaisesti tieteellistä.

No, tuossa tuli jo liikaakin yleistä pohdintaa historiallisen selityksen voimasta nykyisyyden ja erityisesti tulevaisuuden selittäjänä. Jukka Korpelan käsillä oleva teos ei toki ota tehtäväkseen Putinin toimien selittämistä, vaan analysoi sen sijaan laajaan lähdeaineistoon tukeutuen sitä Venäjän myyttiä, jota tänäkin päivänä toimii tärkeänä aseena ja perusteluna Venäjän aggressiolle, joka näyttää kuuluvan aivan toiseen aikakauteen.

Korpela on kunnostautunut nimenomaan Venäjän ja Itä-Euroopan keskiajan tutkijana ja tietää, mistä puhuu (vrt. Vihavainen: Haun korpela tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen teoksissaan heijastuu myös uudempi alan tutkimus, joka meillä on vielä ollut sangen vähän tunnettua.

Tässä kirjassa Korpela tarkastelee Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Ukrainan syntyä, johon liittyvät myytit ovat sangen merkityksellisiä tosiasioita tuon alueen valtioiden politiikassa.

Myytti Moskovan Venäjästä Bysantin perillisenä on ollut virallisella tasolla sitkeä, mutta sen sijaan sen yhteistyötä mongolien ja tataarien kanssa on historian saatossa pyritty vähättelemään. Itse asiassa Bysantti oli kauan paljon läheisempi niille alueille, jotka jäivät historiassa läntiseen kulttuuripiiriin.

Moskovan Venäjälle oli kauan vastapainona ja vaihtoehtona Liettuan Venäjä, joka koostui lähinnä valkovenäläisistä ja integroitui sittemmin länteen ja Puolaan. Ukraina (ven. okraina -rajamaa) syntyi niiden väliin. Moskovan Venäjän tapa johtaa jatkuvuutensa Kiovan Rusista on yhtä keinotekoista kuin se on määrätietoista.

Kirjassa kuvataan kiintoisasti Moskovan nousua erityisesti itämaisena valtiona. Tässä suhteessa asialla on myös venäläisiä tukijoita, paitsi nuo tekijän mainitsemat ja vakavasti otettavat Dvornitšenko ja Bagdasarjan, myös ns. Fomenkon koulukunta, joka väittää Tšingis kaania ja hänen väkeään itse asiassa venäläisiksi. Myös ns. uuseuraasialaiset korostavat Moskovan Venäjän ja arokansojen yhteyttä.

Tällä viittauksella en suinkaan pyri vähättelemään Korpelan tutkimusta, toteanpahan vain, että asia näyttää nykyään saavan kannatusta mitä moninaisimmilla tahoilla. Vanha 1800-luvun ortodoksia ei enää ole niinkään yksinomainen tulkinta.

Kirja ei rajoitu Venäjän myyttien tarkasteluun, vaan esittää myös kiinnostavia ja hauskojakin havaintoja venäläisten suhtautumisesta historiansa pyhyyteen. Epäilemättä tässä on muuan sikäläinen erikoisuus, joka sekin sentään pitää vain suhteellisesti paikkansa. Vielä hiljattain sikäläiset historiantulkinnat saattoivat olla hyvinkin rohkeita ja luulen että nykyinenkin tilanne on vain väliaikainen.

En ole aikakauden ekspertti ja jään kaipaamaan lisää argumentteja sen tueksi, että Venäjän (Moskova) tsaari olisi jo 1300-luvulla pitänyt itseään keisarivallan perillisenä ja universaalimonarkkina. Jaakko Lehtovirran väitöskirjassa on esitetty, ettei ns. kolmannen Rooman ideaa koskaan käytetty venäläisen universaalimonarkian tukena. Kun Lehtovirran kirja on kirjallisuusluettelossa, olisi odottanut, että sen keskeiseen väitteeseen olisi otettu kantaa.

Yleisesti ottaen kirja on sangen tärkeä ja suurelta osin omaperäinenkin puheenvuoro aiheestaan ja se koskee myös Suomen naapurialueita. Olisi hyvin kiinnostavaa ottaa se tieteellisen keskustelun kohteeksi myös vaikkapa suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa. Sellaisia ei kuitenkaan näy lähitulevaisuudessa järjestettävän.

Pikku kömmähdyksistä sattui silmääni, että hetmani Mazepaa kutsutaan nimellä Stepan. Toki kyseessä oli Ivan.