Myytit ovat
totta
Jukka Korpela, Muinais-Venäjän
myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023, 318
s.
Aikakautemme ja
kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys
totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein
ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Felix, qui potuit rerum cognoscere
causas.
Tämä on, vai
pitäisikö jo sanoa oli, kiitettävä pyrkimys ja hyvinkin verrattavissa hyvyyden ja
kauneuden tavoitteluun, jotka nykyään monia postmodernissa maailmassamme lähinnä
huvittavat. Totuushan joka tapauksessa kätkeytyy ja kätketään usein tietoisestikin
valheiden taa ja vielä useammin käsityksiämme sumentaa ideologia eli väärä
tietoisuus.
Kansakunnilla on
omat myyttinsä, joiden on asian luonteen takia oltava niin simppeleitä, että ne
voidaan omaksua ilman varsinaista ajattelua. Kuitenkin niiden rooli ihmisten
älyllisessäkin elämässä on usein valtava, myyteillä on oma tehtävänsä eikä se
ole totuuden, vaan kansakunnan palveleminen.
Sitäkin
ajattelua on esiintynyt, joka tykkänään hylkää menneisyyden tosiasioiden
kaivelun tarpeettomana ja jopa vahingollisena ja nostaa myytin sellaisenaan
arvokkaaksi asiaksi: sehän innoittaa tekoja, mikä on paljon arvokkaampaa kuin
joidenkin arkistorottien (Stalin ilmaus) saamat ahaa-elämykset.
Muistamme Rosenbergin teoksen nimen: Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts.
Kun mennään
kyllin kauas historian hämärään, saavutaan alueelle, josta tietomme ovat
parhaimmillaankin fragmentaariset. Toki selostuksia menneistä tapahtumista
löytyy, mutta enimmäkseen ne ovat toisen käden lähteitä ja usein syntyneet
kauan itse tapahtumien jälkeen. Spekulaatiolle jää paljon tilaa.
Pitkälti
samanlainen tilanne vallitsi aikoinaan Neuvostoliiton historian tutkimuksessa. Totalitaarinen
komento varjeli tietoja menneisyydestään ja nykyisyydestään kuin suurimpia
valtiosalaisuuksia, joita ne olivatkin. Sekä nykyaikaa että menneisyyttä
kuvattiin paksun valheellisilla käsitteillä ja julistettuja tietoja valikoitiin
ja manipuloitiin.
Läntinen
sovjetologia oli hankalassa tilanteessa, mutta pystyi jälkikäteen arvioiden hämmästyttävänkin
hyvin ymmärtämään, mistä oli kysymys. Joskus tosin mentiin aika pahasti metsään,
mutta tekevälle sattuu. Tärkeintä oli sen ymmärtäminen, että se pyhä omakuva,
jonka valtio esitti, oli läpikotaisin väärennetty.
Neuvostoliiton
omakuvassa oli keskeistä, että Venäjän kehitys kuvattiin normaalina eli
siis kaikkia maita ja kansoja koskevien normien mukaisena. Oleellista siellä,
kuten muuallakin oli luokkataistelu, joka määräsi lainmukaisesti ihmiskunnan kehityksen.
Venäjä oli ja sen täytyikin olla koko tuon kehityksen johdossa ja suunnannäyttäjänä.
Tuon myytin
mukaan Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous mullisti perin pohjin
Venäjän yhteiskunnan, eikä jättänyt entisestä riistoyhteiskunnasta kiveä kiven
päälle.
Nykyään myös
Venäjällä tunnustetaan, ettei vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut mitään suurta
eikä sosialistista mullistusta, eipä edes vallankumousta. Vanha Venäjä ei
muuttunut läpikotaisin, vaikka kyllä se muuttui, monessa suhteessa se muuttui
jopa hyvinkin paljon.
Vanhan Venäjän joidenkin
piirteinen säilyminen läpi vallankumousten on asia, joka nostettiin
voimakkaasti esille 1970-luvulla. Nyt se on jälleen kaikkien huulilla: Venäjä ei
ole normaalisti kehittynyt valtio ja kansakunta, vaan aivan erityinen luomus.
Se on aina kuulunut toiseen kulttuuripiiriin kuin länsimaat ja siinä on avain
sen ymmärtämiseen.
Yleensä nuo
venäläiset erikoisuudet on esitetty ainakin luettelona siitä, mitä Venäjällä ei
ole ollut: siellä ei ole ollut skolastiikkaa, feodalismia, roomalaista oikeutta,
renessanssia tai valistusta, eikä edes niin sanottua hyvin järjestettyä
poliisivaltiota (l’état bien policé). Sen sijaan siellä ovat vallinneet
itämainen despotia, hallitsijaan henkilöityvä patrimonialismi, erimielisyyden
kieltävä kollektivismi ja uskonnollinen mystiikka.
Epäilemättä näin
voidaan sanoa, ainakin jos vähätellään niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat
säännön. Toinen asia sitten on, voidaanko ja missä määrin selittää nykyisen
Venäjän käytöstä noilla tekijöillä. Taaksepäin katsoessa kaikki näyttää täsmäävän,
mutta täydellinen ennustettavuus saavutetaan myös silloin, kun ammutaan ensin
nuoli ja piirretään sitten maalitaulu sen ympärille. Tällainen tieto on kuitenkin
retrospektiivista, ei varsinaisesti tieteellistä.
No, tuossa tuli
jo liikaakin yleistä pohdintaa historiallisen selityksen voimasta nykyisyyden
ja erityisesti tulevaisuuden selittäjänä. Jukka Korpelan käsillä oleva teos ei
toki ota tehtäväkseen Putinin toimien selittämistä, vaan analysoi sen sijaan
laajaan lähdeaineistoon tukeutuen sitä Venäjän myyttiä, jota tänäkin päivänä
toimii tärkeänä aseena ja perusteluna Venäjän aggressiolle, joka näyttää
kuuluvan aivan toiseen aikakauteen.
Korpela on
kunnostautunut nimenomaan Venäjän ja Itä-Euroopan keskiajan tutkijana ja
tietää, mistä puhuu (vrt. Vihavainen: Haun
korpela tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen teoksissaan heijastuu
myös uudempi alan tutkimus, joka meillä on vielä ollut sangen vähän tunnettua.
Tässä kirjassa
Korpela tarkastelee Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Ukrainan syntyä, johon
liittyvät myytit ovat sangen merkityksellisiä tosiasioita tuon alueen valtioiden
politiikassa.
Myytti Moskovan Venäjästä
Bysantin perillisenä on ollut virallisella tasolla sitkeä, mutta sen sijaan sen
yhteistyötä mongolien ja tataarien kanssa on historian saatossa pyritty
vähättelemään. Itse asiassa Bysantti oli kauan paljon läheisempi niille
alueille, jotka jäivät historiassa läntiseen kulttuuripiiriin.
Moskovan
Venäjälle oli kauan vastapainona ja vaihtoehtona Liettuan Venäjä, joka koostui
lähinnä valkovenäläisistä ja integroitui sittemmin länteen ja Puolaan. Ukraina (ven.
okraina -rajamaa) syntyi niiden väliin. Moskovan Venäjän tapa johtaa jatkuvuutensa
Kiovan Rusista on yhtä keinotekoista kuin se on määrätietoista.
Kirjassa
kuvataan kiintoisasti Moskovan nousua erityisesti itämaisena valtiona. Tässä
suhteessa asialla on myös venäläisiä tukijoita, paitsi nuo tekijän mainitsemat
ja vakavasti otettavat Dvornitšenko ja Bagdasarjan, myös ns. Fomenkon
koulukunta, joka väittää Tšingis kaania ja hänen väkeään itse asiassa venäläisiksi. Myös
ns. uuseuraasialaiset korostavat Moskovan Venäjän ja arokansojen yhteyttä.
Tällä viittauksella
en suinkaan pyri vähättelemään Korpelan tutkimusta, toteanpahan vain, että asia
näyttää nykyään saavan kannatusta mitä moninaisimmilla tahoilla. Vanha 1800-luvun
ortodoksia ei enää ole niinkään yksinomainen tulkinta.
Kirja ei rajoitu
Venäjän myyttien tarkasteluun, vaan esittää myös kiinnostavia ja hauskojakin
havaintoja venäläisten suhtautumisesta historiansa pyhyyteen. Epäilemättä tässä
on muuan sikäläinen erikoisuus, joka sekin sentään pitää vain suhteellisesti
paikkansa. Vielä hiljattain sikäläiset historiantulkinnat saattoivat olla hyvinkin
rohkeita ja luulen että nykyinenkin tilanne on vain väliaikainen.
En ole
aikakauden ekspertti ja jään kaipaamaan lisää argumentteja sen tueksi, että
Venäjän (Moskova) tsaari olisi jo 1300-luvulla pitänyt itseään keisarivallan
perillisenä ja universaalimonarkkina. Jaakko Lehtovirran väitöskirjassa on
esitetty, ettei ns. kolmannen Rooman ideaa koskaan käytetty venäläisen universaalimonarkian
tukena. Kun Lehtovirran kirja on kirjallisuusluettelossa, olisi odottanut, että
sen keskeiseen väitteeseen olisi otettu kantaa.
Yleisesti ottaen
kirja on sangen tärkeä ja suurelta osin omaperäinenkin puheenvuoro aiheestaan
ja se koskee myös Suomen naapurialueita. Olisi hyvin kiinnostavaa ottaa se
tieteellisen keskustelun kohteeksi myös vaikkapa suomalais-venäläisessä
historiasymposiumissa. Sellaisia ei kuitenkaan näy lähitulevaisuudessa
järjestettävän.
Pikku kömmähdyksistä
sattui silmääni, että hetmani Mazepaa kutsutaan nimellä Stepan. Toki kyseessä
oli Ivan.
Minulle on syntynyt (kieltämättä hyvin epävarma) kuva, jonka mukaan professori Korpelan nyt esittämä kuva olisi ainakin jossain määrin toinen kuin hänen aikaisemmin esittämänsä ("Kiovan Rusj"). Puhumattakaan siitä, että aikoinaan suomalaisena Venäjän historian tuntemuksen grand old manina pidetty Heikki Kirkinen aloitti osuutensa toimittamassaan Venäjän historiassa (1986/2002) näin: "Venäjän valtio syntyi 800-luvulla suuren vesitien varsille, Novgorodin ja Kiovan ympärille."
VastaaPoistaMaallikkona tulee miettineeksi, miksi nämä historioitsijoiden "obsessiot" heilahtelevat noinkin voimakkaasti historiallisesti katsoen hyvinkin lyhyen ajan kuluessa.
Maallikolle tuo kirja oli mielenkiintoinen, antaahan se (erään) kuvan Venäjän, Ukrainan ja lähimaiden kehityksestä. Tällaista kokonaiskuvaa ei koulussa aikanaan saatu. Yksityiskohtana huomasin, että Liettuan ja Puola-Liettuan suuruudenaikaa ei koulussa edes mainittu.
VastaaPoistaToinen tänä vuonna ilmestynyt kirja avaa Suomen, Venäjän ja lähimaiden historiaa Suomen itsenäistymisestä runsas viisi vuotta eteenpäin. Maallikolle Englannin ja Ranskan vaikutus Suomen toimintaan ja rajojen määräytymiseen, sekä Suomen epämääräinen päätöksenteko omissa asioissaan on mielenkiintoista luettavaa. Kirja on siis Juhani Suomen uusi teos Kuin lastu laineilla.
Kiitos blogistille mielenkiintoisesta kirjaesittelystä.
"kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. "
VastaaPoistaItse asiassa yksi Korpelan keskeisestä ajatuksissta on länsi-eurooppalaisen ja venäläisen tietokäsityksen ero: lännessä skolastiikan perinnön myötä tieto on saavutettavissa järjellä, venäläisen ajattelun mukaan ei-järkiperustaisen mystiikan ja mietiskelyn kautta. Tästä seuraa, että tietoerimielisyyksiä ei voida ratkaista keskusteluilla ja väittelyillä vaan Jumalalta kirkon tai hallitsijan välityksellä saatu tieto pitää varauksetta hyväksyä, muu on harhaoppisuutta. Tämä tietokäsityksen ero tekee Venäjän ja läntisen dialogin viime kädessä mahdottomaksi.
Tämä pitäisi nyt operationalsoida. Itse tunnen aivan normaalijärkisiä venäläisiä, joiden kanssa voi normaalisti argumentoida.
PoistaMä tiedän rehellisen mustalaisen...
PoistaMinusta on ikävää, että historiaan ja maailmantilanteeseen liittyvä keskustelu (siis: "keskustelu") Suomessa on koko Ukrainan sodan ajan vajonnut klo 17.53 julkaistun kommentin tasolle. Mutta ehkä se todella on suuren joukon, enemmistönkin, ymmärtämä tapa "operationalisoida" väitteitään? Noitahan verkkolehtien kommenttipalstoilla ei mikään puute uhkaa.
Poista”…Mutta ehkä se todella on suuren joukon, enemmistönkin, ymmärtämä tapa "operationalisoida" väitteitään?...”
PoistaNato kannatus Suomessa nousi vuoden 2013 arvosta 17 prosenttia arvoon78 prosenttia ennen Suomen päätöstä liittymisestä.
Nousu on niin valtava, että se ei voi liittyä asiallisiin perusteluihin, etenkin, koska sellaisia asiaperusteita meidän päättäjämme eivät ole meillä esittäneet.
Kyse on tunteesta. Ei varmaan kannattaisi syyllistää suurta rahvaan joukkoa, koska tuon tunteen ovat ”tiedotusvälineet” luoneet, epäilemättä päättäjien johdattelemana.
Venäjän toimet ovat esitetty synkkänä, lähes raamatullisena pahuutena, joihin ei liity mitään Venäjän turvallisuuteen (NATO) tai Ukrainan vähemmistökansallisuuksien oikeuksiin tai turvallisuuteen liittyvää. Sitä niittää mitä kylvää.
Nato-kannatuksen nousun keskeinen asiaperustelu oli Putinin hyökkäys Natoon kuulumattomaan naapurivaltioon. Tunteellista siinä oli vain myötäeläminen ukrainalaisten kärsimyksessä.
Poista”…Tästä seuraa, että tietoerimielisyyksiä ei voida ratkaista keskusteluilla ja väittelyillä vaan Jumalalta kirkon tai hallitsijan välityksellä saatu tieto pitää varauksetta hyväksyä, muu on harhaoppisuutta. Tämä tietokäsityksen ero tekee Venäjän ja läntisen dialogin viime kädessä mahdottomaksi…”.
VastaaPoistaEtteikö tässä olisi liian jyrkkä arvio? Venäjän kanssa ei voida neuvotella, koska muu kuin Venäjän kanta olisi harhaoppisuutta, tätäkö tarkoitit?
Ja sitä paitsi, eikö skolastiikan avulla pyritty yhdistämään klassinen filosofia ja teologia? Siis selittämään dialogin ja disputaation avulla nämä yhteen, ei hylkäämään uskontoa ja sen merkitystä.
Skolastiikan pointti - Korpelan mukaan - oli juuri siinä, että uskonnon asioitakin voitiin ymmärtää järjellä. Sen sijaan tämän mukaan näin ei ollut Venäjällä, siten uskon totuuksia tai Jumalalta saatua hallitsijan valtaa ei voinut kyseenalaistaa.
Poista“…uskonnon asioitakin voitiin ymmärtää järjellä…”.
PoistaTämä tietysti on mahdotonta. Meidän uskontomme Jumalaa ei voida sovittaa tieteen raameihin. Ehkäpä tämä oli syynä siihen, että skolastiikka hiipui 1500-luvulla.
Ja jos Jumalaan uskotaan, ei Jumalalta saatua hallitsijan valtaa voi tietenkään kyseenalaistaa. Paavin maallinen valtahan loppui 1600-luvulla uskonpuhdistuksen myötä, mutta kirkon maallinen valta tietysti jatkui pitempään myös luterilaisissa maissa.
Symbolistahan se on, mutta Helsingin yliopiston eräissä rituaaleissa käydään juhlajumalanpalveluksessa. Kaikki tieteen professorit eivät siihen leikkiin yhdy, enkä ihmettele.
Venäjä myytteineen joutaa historian roskatynnyriin.
VastaaPoistaKorpelan teos avaa todella uusia näkemyksiä Venäjän itse esittämiin historian tulkintoihin.
VastaaPoistaOn tietenkin selvää, että Venäjän nykyjohto yrittää kaikin tavoin esittää esimerkiksi reilu vuosi sitten aloittamaa hyökkäyssotaa Ukrainaa vastaan myös historialla, jossa presidentti Putin jopa väitti, ettei Ukrainan valtiota oikeastaan ole olemassa.
Jukka Korpela kuvaa mielestäni uusimmassa Venäjä-kirjassaan juuri, kuinka Venäjä kehittyi itse asiassa eri klaanien ja sukuyhteisöjen kautta - jotka taistelivat usein keskenäön - Moskova- ja Pietarijohtoiseksi keskusvallaksi, jossa alueiden valta alistettiin lopulta keskusjohdon alle.
Näinhän myös Putin toimi sekasortoisen Boris Jeltsinin kauden jälkeen heti 2000-luvun alusta alkaen.
Nyt Putinin Moskova yrittää pitää yllä entisen Neuvostoliiton tapaista useiden eri kansojen yhteenkuuluvaisuutta, mutta sotaan uhrataan pääasiassa miehiä ja myös naisia muualta kuin Moskovasta ja Pietarista. Jos yleinen liikekannallepano ulottuisi Moskovaan ja Pietariin, ei Putin enää pystysi pitämään maataan muuten kuin täydellisellä pakkovallalla hallinnassa. Eikä se onnistu.
Venäläiset ovat iät ajat tottuneet siihen, ettei vallanpitäjiin kannata luottaa. Jonkin aikaa siellä aikaa viettäneenä tiedän hyvin, että yksityisesti ihmiset suorastaan häpeävät maansa nykyistä tilannetta, mutta julkinen valvonta on sen verran vahvaa, etteivät he esimerkiksi haastattelutilanteessa halua esittää mitään arvostelua; tai jos esittävät niin sitten nimettömänä ja vaativat ehdottomasti, että niin sanottu lähdesuoja pitää.
Nykyinen Venäjän johto vääristää historiaa - kuten valtiot ovat aina tehneet. Tällä kertaa kyse on Putinin regiimin tavoitteesta pysyä vallassa ja edelleen varastaa laajan maan vaurautta itselleen niin paljon kuin vain ennen kukistumista ehditään.
Pekka Kymäläinen
Oulu