Juuremme muinaisuudessa

Juuret muinaisuudessa

Jukka Korpela, Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Jumalan laista oikeusvaltion syntyyn. Gaudeamus 2015. 366 s.

Jukka Korpela on antiikista väitellyt keskiajan spesialisti ja kuten voi odottaa, hänen lähtökohtansa on, että noilla kaukaisilla ajoilla on hyvinkin paljon merkitystä myös meidän ajallemme. Kun käsitellään sellaisia asioita kuin moraali, totuus ja oikeus, on tarkasteluun otettava mieluummin vuosituhansia kuin vuosikymmeniä, hän arvioi.

Sinänsä Korpela tällä kirjalla liittyy siihen yhä laajenevaan joukkoon, joka juuri nyt etsii historiasta hyvin pitkiä linjoja ja viime vuosisadan jälkipuoliskolla päätään nostaneen positivismin ja, neuvostokäsitettä käyttääkseni, ”vulgaarin sosiologismin” vastapainoksi korostaa historian ainutkertaisia ja laskemattomia kehityskulkuja, joiden merkitys jatkuu vuosisadasta toiseen.

Niinpä myös poliitikkojen olisi tunnettava historiaa ja kunnioitettava sen luomaa todellisuutta.

Korpela tarkastelee länsimaisen yhteiskunnan perusteiden syntyä hamasta muinaisuudesta lähtien ja korostaa sitä, että nimenomaan vanhempi historia on viime vuosikymmeninä mullistunut, vaikka tätä ei ole useinkaan huomioitu vaan se on kuitattu yksinkertaistuksilla, jotka palvelevat esipuheena varsinaiselle asialle.

Kirjoittaja itse on tehnyt valtavasti töitä juuri tämän vanhemman historian parissa, kuten hän itsekin korostaa ja tämä myös näkyy asian käsittelyssä. Kaikki olisi aina tai lähes aina voinut mennä toisin ja nykyaikaiseen länsimaiseen yhteiskuntakäsitykseen johtava polku on mutkikas ja vaarallinen.

Itäinen, kollektivistinen ja Jumalan totuuteen perustuva maailmankäsitys ei tarkemmassa tarkastelussa ole ollut hamasta antiikista länsimaisen vastakohta, jollaiseksi se yleensä on projisioitu. Itse asiassa juuret ovat yhteiset eikä selvää itäistä ja läntistä jatkumoa löydy muuta kuin rakentamalla.

Ratkaisevia taitekohtia on ollut useita, mutta sellaisina Korpela ei nosta esille persialaissotia tai islamin ekspansion pysäyttämistä, vaan pikemminkin paavinvallan ja kuninkaanvallan kasvuun vaikuttaneet ratkaisut.

Itse roomalainen oikeus oli sekä idälle että lännelle yhteistä antiikin perintöä. Se ei siis ollut keksintö, joka sellaisenaan olisi ollut länsimaisen yksilön synnyn perustana. Sitä oli vielä kehitettävä tietyllä tarkoituksenmukaisuudella, joka palveli syntymässä olevaa läntistä, yksilöiden yhteiskuntaa, jossa valta oli ihmisellä eikä Jumalalla.

Idässä, mikä tarkoittaa sekä islamin maailmaa, että Itä-Eurooppaa, lähdettiin toiselle tielle ja kohtalokkaat tienristeyksetkin ovat löydettävissä. Totuus, oikeus ja yhteiskunta mielletään siellä tänäkin päivänä toisella tavalla ja asia koskee niin Saudi-Arabiaa kuin Venäjää.

Kirjoittajan oppineisuus on laajaa ja ilmeisesti syvällistäkin, mikä tulee kirjan sivuilta hyvin esille. Lähestymistapa on varsin tuore ja asettaa kohteensa virkistävästi uuteen valaistukseen. Esimerkiksi Venäjän historiassa Korpela korostaa voimakkaasti tataarilaista ja jopa islamilaista vaikutusta. Tässä hän noudattelee Venäjällä nykyään hyvin muodikasta eurasianismia, joka ei enää halua nähdä Venäjää ”tataarien ikeen” alaisena marttyyrina, vaan osana tuota valtakuntaa.

Korpela on pitkän keston historian ystävä ja ilmeisesti arvostaa annalistien, Le Goffin ja Braudelin otetta. Huntington ja Spengler saavat osakseen myös varauksellista tunnustusta. Ian Morris ja Michael Mann sopivat paremmin kirjoittajalle.

Suurimpia innoittajia kirjan lähestymistavalle näyttävät kuitenkin olleen Acemoglu&Robinson sekä Fukuyama, jotka näyttävät myöskin sopivan yhteen ainakin tämän kirjan kannalta. Tämä tarkoittaa, että kirja keskittyy hyvin pitkälti instituutioiden ja hallinnon historiaan. Taloudesta tuskin edes puhutaan.

Sellaisesta, joka ei koskaan ole ollut hallintovirkamies, tuntuu joidenkin tutkijoiden tavaton mielenkiinto hallintoa kohtaan joskus ylimitoitetulta. Kyse saattaa kuitenkin olla lähinnä siitä, että kuten terve organismi, myös toimiva hallinto on asia, jota ei huomaa. Kun ongelmia tulee, niiden todellinen merkitys paljastuu.

Toden totta, tänäkin päivänä hyvä hallinto näyttää useimmiten olevan se, mikä ratkaisee, kuuluuko jokin maa epäonnistuneisiin valtioihin vai pääseekö se kehitysuralle, joka johtaa yleiseen hyvinvointiin.

Kollektiivisen ajattelun ja jumalallisen oikeuden maissa ei tunneta yksilöiden tasa-arvoa, vaan klaanien edut. Kun ”vahvat miehet” valitaan siellä valtaan, on heidän tehtävänään hoitaa asemaansa klaaninsa hyödyksi eikä joidenkin abstraktien periaatteiden mukaan. Jumalan totuuden kunnioittaminen on toinen velvollisuus, siitä eivät voi päättää parlamentit.

Korpelan yritys selittää myös nykypäivän tilannetta kunnianhimoisella vanhan ajan historian synteesillään, ansaitsee arvostusta. Kuten kaikki ihmisjärjen aikaansaannokset, sekin tietysti on rajoitusten alainen.

Se johtopäätös, ettei samanlainen ”demokratia” ole kaikkialla mahdollista tai edes toivottavaa, on perusteltu ja on harmillista, etteivät islamilaisen maailman asioita mestaroineet poliitikot ole lukeneet enempää Korpelaa kuin kaiketi Huntingtoniakaan.

Sen sijaan on hieman problemaattisempaa, miksi jopa läntisessä Euroopassa asiat ovat kehittyneet niin eri tavoin.

Pohjoismaissa on ollut omat perinteensä, joiden merkitystä voisi pitää suurempana kuin Korpela näyttää tekevän. Verrattuna vaikkapa Saksaan (ja sen kuuluisaan Sonderwegiin) pohjoismainen yhteiskunta taitaa sittenkin olla omaa luokkaansa yksilön arvon tunnustajana.

Toki Englanti, ”läntisen” kehityksen yksi avainvaltio, saattaa olla välttämätön lenkki myös pohjoismaisen vapauden synnyssä, mutta ehkäpä kyse on lähinnä rinnakkaisesta samansuuntaisesta kehityksestä?

Ja mitäpä oikeastaan olisi sanottava Kiinasta ja Itä-Aasiasta yleensä? En tunne japanilaista demokratiaa enkä edes kiinalaista yhteiskuntaa, jonka nimittäminen kommunistiseksi on huikea esimerkki käsitteiden muuttumisesta vastakohdikseen.

Joka tapauksessa niiden piirissä vallitsevat käsitykset oikeudesta, totuudesta ja moraalista ovat ilmeisesti ainakin vanhemmassa historiassa kehittyneet läntisistä ja myös Korpelan tarkoittamista ”itäisistä” malleista enemmän tai vähemmän riippumattomasti. Millainen on niiden suhde länsimaisiin vastineisiinsa ja mikä tulee olemaan sen merkitys tulevaisuudessa?

Siinä saattaa olla kysymys, johon vielä kannattaa palata ja kirjoittaa siitä vaikkapa yhtä perusteellinen ja oppinut kirja kuin tämä tässä.

Itä on itää

 

Myytit ovat totta

 

Jukka Korpela, Muinais-Venäjän myytti. Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia. Gaudeamus 2023, 318 s.

 

Aikakautemme ja kulttuuripiirimme obsessioihin kuuluu tai ainakin on kuulunut pyrkimys totuuteen, asioiden juurille, valheverhojen taa, sinne, missä voimme oikein ymmärtää asioiden syitä ja seurauksia. Felix, qui potuit rerum cognoscere causas.

Tämä on, vai pitäisikö jo sanoa oli, kiitettävä pyrkimys ja hyvinkin verrattavissa hyvyyden ja kauneuden tavoitteluun, jotka nykyään monia postmodernissa maailmassamme lähinnä huvittavat. Totuushan joka tapauksessa kätkeytyy ja kätketään usein tietoisestikin valheiden taa ja vielä useammin käsityksiämme sumentaa ideologia eli väärä tietoisuus.

Kansakunnilla on omat myyttinsä, joiden on asian luonteen takia oltava niin simppeleitä, että ne voidaan omaksua ilman varsinaista ajattelua. Kuitenkin niiden rooli ihmisten älyllisessäkin elämässä on usein valtava, myyteillä on oma tehtävänsä eikä se ole totuuden, vaan kansakunnan palveleminen.

Sitäkin ajattelua on esiintynyt, joka tykkänään hylkää menneisyyden tosiasioiden kaivelun tarpeettomana ja jopa vahingollisena ja nostaa myytin sellaisenaan arvokkaaksi asiaksi: sehän innoittaa tekoja, mikä on paljon arvokkaampaa kuin joidenkin arkistorottien (Stalin ilmaus) saamat ahaa-elämykset. Muistamme Rosenbergin teoksen nimen: Mythus des Zwanzigsten Jahrhunderts.

Kun mennään kyllin kauas historian hämärään, saavutaan alueelle, josta tietomme ovat parhaimmillaankin fragmentaariset. Toki selostuksia menneistä tapahtumista löytyy, mutta enimmäkseen ne ovat toisen käden lähteitä ja usein syntyneet kauan itse tapahtumien jälkeen. Spekulaatiolle jää paljon tilaa.

Pitkälti samanlainen tilanne vallitsi aikoinaan Neuvostoliiton historian tutkimuksessa. Totalitaarinen komento varjeli tietoja menneisyydestään ja nykyisyydestään kuin suurimpia valtiosalaisuuksia, joita ne olivatkin. Sekä nykyaikaa että menneisyyttä kuvattiin paksun valheellisilla käsitteillä ja julistettuja tietoja valikoitiin ja manipuloitiin.

Läntinen sovjetologia oli hankalassa tilanteessa, mutta pystyi jälkikäteen arvioiden hämmästyttävänkin hyvin ymmärtämään, mistä oli kysymys. Joskus tosin mentiin aika pahasti metsään, mutta tekevälle sattuu. Tärkeintä oli sen ymmärtäminen, että se pyhä omakuva, jonka valtio esitti, oli läpikotaisin väärennetty.

Neuvostoliiton omakuvassa oli keskeistä, että Venäjän kehitys kuvattiin normaalina eli siis kaikkia maita ja kansoja koskevien normien mukaisena. Oleellista siellä, kuten muuallakin oli luokkataistelu, joka määräsi lainmukaisesti ihmiskunnan kehityksen. Venäjä oli ja sen täytyikin olla koko tuon kehityksen johdossa ja suunnannäyttäjänä.

Tuon myytin mukaan Lokakuun Suuri Sosialistinen Vallankumous mullisti perin pohjin Venäjän yhteiskunnan, eikä jättänyt entisestä riistoyhteiskunnasta kiveä kiven päälle.

Nykyään myös Venäjällä tunnustetaan, ettei vuoden 1917 lokakuussa tapahtunut mitään suurta eikä sosialistista mullistusta, eipä edes vallankumousta. Vanha Venäjä ei muuttunut läpikotaisin, vaikka kyllä se muuttui, monessa suhteessa se muuttui jopa hyvinkin paljon.

Vanhan Venäjän joidenkin piirteinen säilyminen läpi vallankumousten on asia, joka nostettiin voimakkaasti esille 1970-luvulla. Nyt se on jälleen kaikkien huulilla: Venäjä ei ole normaalisti kehittynyt valtio ja kansakunta, vaan aivan erityinen luomus. Se on aina kuulunut toiseen kulttuuripiiriin kuin länsimaat ja siinä on avain sen ymmärtämiseen.

Yleensä nuo venäläiset erikoisuudet on esitetty ainakin luettelona siitä, mitä Venäjällä ei ole ollut: siellä ei ole ollut skolastiikkaa, feodalismia, roomalaista oikeutta, renessanssia tai valistusta, eikä edes niin sanottua hyvin järjestettyä poliisivaltiota (l’état bien policé). Sen sijaan siellä ovat vallinneet itämainen despotia, hallitsijaan henkilöityvä patrimonialismi, erimielisyyden kieltävä kollektivismi ja uskonnollinen mystiikka.

Epäilemättä näin voidaan sanoa, ainakin jos vähätellään niitä poikkeuksia, jotka vahvistavat säännön. Toinen asia sitten on, voidaanko ja missä määrin selittää nykyisen Venäjän käytöstä noilla tekijöillä. Taaksepäin katsoessa kaikki näyttää täsmäävän, mutta täydellinen ennustettavuus saavutetaan myös silloin, kun ammutaan ensin nuoli ja piirretään sitten maalitaulu sen ympärille. Tällainen tieto on kuitenkin retrospektiivista, ei varsinaisesti tieteellistä.

No, tuossa tuli jo liikaakin yleistä pohdintaa historiallisen selityksen voimasta nykyisyyden ja erityisesti tulevaisuuden selittäjänä. Jukka Korpelan käsillä oleva teos ei toki ota tehtäväkseen Putinin toimien selittämistä, vaan analysoi sen sijaan laajaan lähdeaineistoon tukeutuen sitä Venäjän myyttiä, jota tänäkin päivänä toimii tärkeänä aseena ja perusteluna Venäjän aggressiolle, joka näyttää kuuluvan aivan toiseen aikakauteen.

Korpela on kunnostautunut nimenomaan Venäjän ja Itä-Euroopan keskiajan tutkijana ja tietää, mistä puhuu (vrt. Vihavainen: Haun korpela tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hänen teoksissaan heijastuu myös uudempi alan tutkimus, joka meillä on vielä ollut sangen vähän tunnettua.

Tässä kirjassa Korpela tarkastelee Venäjän, Valko-Venäjän, Puolan ja Ukrainan syntyä, johon liittyvät myytit ovat sangen merkityksellisiä tosiasioita tuon alueen valtioiden politiikassa.

Myytti Moskovan Venäjästä Bysantin perillisenä on ollut virallisella tasolla sitkeä, mutta sen sijaan sen yhteistyötä mongolien ja tataarien kanssa on historian saatossa pyritty vähättelemään. Itse asiassa Bysantti oli kauan paljon läheisempi niille alueille, jotka jäivät historiassa läntiseen kulttuuripiiriin.

Moskovan Venäjälle oli kauan vastapainona ja vaihtoehtona Liettuan Venäjä, joka koostui lähinnä valkovenäläisistä ja integroitui sittemmin länteen ja Puolaan. Ukraina (ven. okraina -rajamaa) syntyi niiden väliin. Moskovan Venäjän tapa johtaa jatkuvuutensa Kiovan Rusista on yhtä keinotekoista kuin se on määrätietoista.

Kirjassa kuvataan kiintoisasti Moskovan nousua erityisesti itämaisena valtiona. Tässä suhteessa asialla on myös venäläisiä tukijoita, paitsi nuo tekijän mainitsemat ja vakavasti otettavat Dvornitšenko ja Bagdasarjan, myös ns. Fomenkon koulukunta, joka väittää Tšingis kaania ja hänen väkeään itse asiassa venäläisiksi. Myös ns. uuseuraasialaiset korostavat Moskovan Venäjän ja arokansojen yhteyttä.

Tällä viittauksella en suinkaan pyri vähättelemään Korpelan tutkimusta, toteanpahan vain, että asia näyttää nykyään saavan kannatusta mitä moninaisimmilla tahoilla. Vanha 1800-luvun ortodoksia ei enää ole niinkään yksinomainen tulkinta.

Kirja ei rajoitu Venäjän myyttien tarkasteluun, vaan esittää myös kiinnostavia ja hauskojakin havaintoja venäläisten suhtautumisesta historiansa pyhyyteen. Epäilemättä tässä on muuan sikäläinen erikoisuus, joka sekin sentään pitää vain suhteellisesti paikkansa. Vielä hiljattain sikäläiset historiantulkinnat saattoivat olla hyvinkin rohkeita ja luulen että nykyinenkin tilanne on vain väliaikainen.

En ole aikakauden ekspertti ja jään kaipaamaan lisää argumentteja sen tueksi, että Venäjän (Moskova) tsaari olisi jo 1300-luvulla pitänyt itseään keisarivallan perillisenä ja universaalimonarkkina. Jaakko Lehtovirran väitöskirjassa on esitetty, ettei ns. kolmannen Rooman ideaa koskaan käytetty venäläisen universaalimonarkian tukena. Kun Lehtovirran kirja on kirjallisuusluettelossa, olisi odottanut, että sen keskeiseen väitteeseen olisi otettu kantaa.

Yleisesti ottaen kirja on sangen tärkeä ja suurelta osin omaperäinenkin puheenvuoro aiheestaan ja se koskee myös Suomen naapurialueita. Olisi hyvin kiinnostavaa ottaa se tieteellisen keskustelun kohteeksi myös vaikkapa suomalais-venäläisessä historiasymposiumissa. Sellaisia ei kuitenkaan näy lähitulevaisuudessa järjestettävän.

Pikku kömmähdyksistä sattui silmääni, että hetmani Mazepaa kutsutaan nimellä Stepan. Toki kyseessä oli Ivan.

 

 

Lännen omituisuuden juurilla

 

Lännen oikeus ja vääryys

 

Jukka Korpela, Länsimaisuuden historia. Lännen noususta maailmanjärjestyksen muutokseen. Gaudeamu 2025, 448 s.

 

Oswald Spengler, pyrkiessään hajottamaan lukijan ajatuspinttymiä kertoi kirjassaan, että myös matematiikka sellaisena kuin sen tunnemme, ei ole mitään muuta kuin yksi kulttuurimme synnyttämä ajattelun muoto. Joskus tulevaisuudessa suhtaudutaan logaritmitauluihimme ja laskutikkuihimme samanlaisella etnografisella kiinnostuksella, kuin me nykyään tutkimme muinaisten kansojen patsaita ja koristekuvioita.

Sata vuotta sitten tämä lienee kuulostanut aika fantastiselta, mutta nykyajan tietokoneet ovat kuin ovatkin muuttaneet käsityksemme koko laskemisen ideasta, olkoonkin, että arkipäivän matematiikka on yhä sitä samaa kuin ennenkin eikä kaksi kertaa kaksi ole lakannut olemasta neljä.

Jukka Korpela on ottanut hieman samanlaisen tehtävän kuin Spengler hajottaessaan länsimaiset perusarvot alkutekijöihinsä ja kaivamalla niiden syntyhistoriaa esiin antiikin ja erityisesti keskiajan pimennoista. Hänen tarkoituksenaan on osoittaa niiden suhteellisuus ja erityisyys.

Esille nousevat erityisesti nuo käsitykset ihmisoikeuksista ja vapauksista ja yksilön asemasta yhteiskunnassa, jotka usein kuvataan ”luonnollisiksi” ja kaikkia yhtä lailla sitoviksi luovuttamattomiksi oikeuksiksi, joiden pitäisi vallita koko maailmassa.

Huolimatta siitä, että käytännössä koko maailma on tunnustanut YK:n peruskirjan julistuksen ihmisoikeuksista, ne käsitetään eri tavoin lännessä ja idässä ja jopa Euroopan eri osissa. Itse asiassa koko tuo oikeuksien luettelo on länsimaiden historiallisen erityistien tuottama erikoisuus ja niiden pohjalle rakentuu paljon sellaista, mikä hyväksytään vain aivan rajoitetuissa osissa maailmaa.

Kirjoittaja lähtee siitä järkevästä periaatteesta, että historia on nimenomaan nykyajan perspektiivistä sen tarpeisiin luotu konstruktio eikä mitään paluuta menneeseen, jonka kolkkia voitaisiin yrittää tutkia juurta jaksain. Tämäkin kirja on mielestäni selvästi reaktio länsimaiden nykyiseen kriisiin, jonka merkitystä ja erikoislaatua kirjoittaja pyrkii tekemään ymmärrettäväksi osoittamalla sen perustan syntyhistoriaa.

Länsimaiden ohella tarinassa esiintyy ennen muuta itä, joka ei tietysti myöskään ole mikään monoliitti, vaan hyvinkin hajanainen kokoelma toisenlaisen historian tuottamia kulttuureita, joille länsimaisuuden pohjalla olevat periaatteet ovat pysyneet vieraina.

Tuollaisia periaatteita on leegio: yksilön ja hänen pyrkimystensä keskeinen asema yhteiskunnassa, oikeus oppositioon hallitusta ja hallitsijaa vastaan, avoimuus uudelle ja sen tunnustaminen, ettei kaikkea tiedetä.

Aidosti ja nimenomaan vain länsimaista on yksilön pyhyys ja jopa hänen kaikkien mahdollisten halujensa kunnioittaminen, joita yhteiskunta ja valtio ovat velvoitettuja mahdollisuuksiensa mukaan edistämään sen sijaan, että ensisijaisena pidettäisiin hänen velvollisuuksiaan.

 Sen tunnustaminen, ettei absoluuttinen totuus ole kenenkään hallussa enempää yhteiskunnassa kuin tieteessä on syvästi länsimainen innovaatio.

Tässä olen koettanut omin sanoin tiivistää sitä, mitä kirjoittaja on koonnut ja perustellut satojen ja jopa tuhansien vuosien kehityksestä. Huippunsa länsimaiden erityiskehitys saavutti jo valistusajalla, ellei nykyisempiä virtauksia itsetuhoisesta wokesta totalitaariseen ”demokratiaan” pidetä uutena huippuna, vaikka kyseessä varsin selvästi on alaspäin johtava trendi, joka kivettyessään saattaa muodostua tuhoisaksi.

Huomautan, että nämä tulkinnat ovat omiani ja että kirjoittaja säilyttää tieteellisen, pidättyvän otteensa vyöryttäessään esille yhä uusia kiinnostavia seikkoja, jotka asettavat asiat uuteen ja totunnaisesta poikkeavaan valaistukseen. Ei siis panna hänen tililleen sitä, mitä siellä ei ole nimenomaan sanottu.

Kirjan lähde- ja kirjallisuusluettelo on aika laaja, mutta huomiota kiinnittää, että sieltä puuttuvat monet sellaiset teokset, joiden odottaisi siellä olevan. Siellä ei ole Spenglerin, Toynbeen, Sorokinin, Fergusonin tai Danilevskin teoksia puhumattakaan Leontjevista, Dostojevskista, Homjakovista, Dostojevskista tai Pobedonostsevista, vain muutaman mainitakseni.

Kuitenkin kirjoittaja on vanhan Venäjän tuntija ja lisäksi ortodoksisen kirkon ylidiakoni ja tuntee nuo ajattelijat varmasti hyvin.

Varsin yllättävää myös on, että Samuel Huntington kyllä mainitaan tekstissä, mutta hänen ajatuksiinsa ei puututa muutoin, kuin mainitsemalla hänen olleen väärässä asiaa sen enempää selittämättä.

Ymmärrän, että asia selittyy siitä, että kirjoittajalla on tämän teoksen kohdalla aivan oma lähtökohtansa lännen ja länsimaisuuden selittämiseen ja että nuo mainitut teokset ovat sen kannalta enemmän tai vähemmän irrelevantteja. Ehkä olisi sentään voinut odottaa, että asia olisi mainittu. Lukijalle se olisi voinut selventää tilannetta.

On selvää, että kyseessä ei ole mikään tarkkojen käsitteiden pohjalta luotujen syllogismien tuottama todistelu siitä, miten asiat syntyivät ja kehittyivät. Historiassa käsitteet ovat hämäriä ja alituisessa muutoksen tilassa. Juuri tämä onkin muuan asia, jonka tällaisesta kirjasta voi oppia. Kirjan lopussa on kaksi varsin monimutkaista kaaviota, jotka kirjoittajan sanoin palvelevat ”aivomyrskynä” kuvatessaan kehityksen verkostoja, idän ja lännen rajaa ja vallan muotojen kehityspolkuja.

Kun länsimainen arvoajattelu asetetaan kyseenalaiseksi ja vain yhdeksi, tietynlaisen historian tuottamaksi mahdollisuudeksi, on lähellä ajatus, että se rinnastetaan samanarvoisena erilaisten tyrannian ja obskurantismin tuotteiden kanssa.

No, tout comprendre, ce n’est pas tout pardonner, sanoo viisas ranskalainen. Minäkään en tohtisi ainakaan nostaa toista kulttuuria edustavien johtajien ja jopa ”kansojen” roistomaisia tekoja moraalisesti korkeatasoisiksi siitäkään huolimatta, että kansan enemmistö niitä vilpittömästi kannattaa. Tarkoitan esimerkiksi Putinin hyökkäystä Ukrainaan.

Mikäli ainakin tiettyä, kaikkein olennaisinta osaa eri kansojen omaksumien arvojärjestelmien ytimestä ei hyväksytä universaaliseksi ja kaikkia sitovaksi, joudutaan nihilismiin.

Huntington, jonka tekijä vain mainitsee puhuvan kulttuurien konfliktista, varoitti nimenomaan menemästä toiseen luostariin omilla säännöillään, venäläistä sananpartta käyttääkseni. Sen sijaan hän piti olennaisen tärkeänä, että tietyt ”ohuet” moraaliperiaatteet tunnustettaisiin kuitenkin kaikkialla.

Se aines, joka kantaa mukanaan raskasta kulttuurista laahusta, on jätettävä kunkin kansan omaksi huoleksi. Tästä olisivat amerikkalaiset voineet ottaa oppia, ennen kuin aloittivat taannoiset ristiretkensä ”ihmisoikeuksien” nimissä.

Mitä tulee ”idän” ja ”lännen” rajaan, olen kyllä sangen hämmästynyt kuullessani, että jopa Puola kuuluisi itään. Pelkään pahoin, että tämä väite suututtaisi puolalaiset in corpore. Kyllähän tuo maa on ainakin omasta mielestään aina seisonut lännen etuvartiossa.

Hyvin pitkälle tämänkin kirjan ongelmissa on kyse vallasta ja oikeudesta ja niiden perustelemisesta. Kuten kirjoittaja toteaa, laki ja oikeus eivät ole sama asia ja laittomuutta onkin yhä uudelleen perusteltu nimenomaan oikeudenmukaisuudella, yleensä huonoon lopputulokseen päätyen.

Neuvostoliitossa oli aikoinaan merkittävä juridinen suuntaus, jonka päämääränä oli formaalisen lain hävittäminen, jotta oikeus voisi kukoistaa. Luulen, että sillä saattaisi olla itäisiä juuria.

 Sen suuri edustaja oli latvialainen Jevgeni Pašukanis, jonka ura päättyi vuonna 1937. Teloituksen syynä oli syytös osallistumisesta vastavallankumoukselliseen toimintaan. Tuomio ei kaiketi tavoitellut oikeutta lain vastakohtana, vaan perustui voimassa olevaan lakiin, sen tunnettuun pykälään 58.

Kovaakin kundia itkettää joskus

 

Kremlin mielensäpahoittaja

 

Putinin äskeinen Valdai-klubin esiintyminen oli monesta yllättävä. Siinä suuri johtaja esitti suurta närkästyjää ja väitti, että koko venäläistä kulttuuria häväistään ja sen upeita suorituksia halutaan suorastaan kieltää ns. cancel-kulttuurin merkeissä.

Esimerkkeinä tällaisesta kieltotavaraksi muuttuneesta aarteistosta hän esitti Dostojevskin ja Tšaikovskin tuotteet. Putinin puhuessaan välillä katsahtaessa alaspäin saattoi hänen kasvoillaan huomata naamiomaisen irvistyksen. Hän oli ihan aidosti loukkaantunut.

Vastaavan närkästyksen suuren venäläisen kulttuurin puolesta oli esittänyt aiemmin Stalin 6.11.1941 Moskovan neuvoston juhlaistunnossa. Hän nosti esille Hitlerin houremaisen ajatuksen Venäjän kansan ala-arvoisuudesta ja vyörytti sitten esiin kokonaisen kavalkadin Venäjän suuria poikia eri aloilta, kirjallisuudesta, musiikista ja tieteestä vallankumouksellisiin.

Toki Stalinin argumentti oli täysin pätevä. Kyllä venäläisten panos maailmankulttuuriin kesti tarkastelun minkä tahansa toisen kansan kanssa. Ei Putininkaan vuodatuksesta puuttunut aivan oikeita ja teräviä huomioita. Olihan nyt esimerkiksi skandaali, että Unkarin ajatus kristillisten arvojen ottamisesta eurooppalaisten arvojen koodeksiin torjuttiin EU:ssa ilman muuta siltä seisomalta. Myös ns. cancel-kulttuuri edustaa todella länsimaisen ajattelun hajoamista ja rappiota.

Mutta onko nimenomaan venäläistä kulttuuria ja etenkin sen ortodoksista perustaa vastaan nyt lännen taholta hyökätty ja käydäänkö juuri sen takia sotaa? Slavofiilisissä piireissä on tällaisia ajatuksia lännen ja Venäjän suhteesta esitetty jo pari sataa vuotta. Siitä huolimatta on yhteistyö ja kulttuurivaihto ajoittain ollut varsin onnistunutta.

Mistä siis nyt oikein kiikastaa? Onko länsi jostakin syystä viime aikoina aivan erityisesti saatanallistunut tai Venäjä sitten kristillistynyt huolimatta ortodoksisen uskonnonharjoituksen melko vaatimattomasta suosiosta. Ehkä se ero on kulttuureissa syvemmällä? Ehkä nämä kaksi kulttuuria ovat tosiaan aivan yhteensopimattomat, artfremd, natsien ajatuksia soveltaakseni?

Jukka Korpela, ahkera Venäjän muinaisuuden tutkija on uusimassa Idäntutkimus-lehdessä julkaissut varsin kunnianhimoisen artikkelin Tuhatvuotinen korruptio ja Venäjä.

Lyhyesti sanoen Korpela katsoo, että venäläisessä kulttuurissa on yhä olemukseltaan paljolti itämaista ainesta. Lännessä päästiin rationaaliseen taloudenpitoon ja byrokratiaan vuosisataisen kehityksen tuloksena, mutta Venäjä sen sijaan jäi pitkälti klaanien ja basaarikaupan ideoiden varassa eläväksi yhteiskunnaksi. Tämä vaikuttaa yhä, vaikka toiminnan muodot ovatkin ajan mukana muuttuneet.

Klaaniverkostoissakin voidaan toteuttaa myös valtaa ja oikeudenmukaisuutta, jos nyt niiden vastakohtiakin. Ne vain toimivat eri tavalla kuin vastaavat länsimaiset instituutiot. Esimerkkinä voi olla vaikkapa niin sanottu blat-järjestelmä eli vastavuoroisten palvelujen verkosto.

Neuvostolaisen pulatalouden oloissa tällainen systeemi oli välttämätön, sillä kun hinnat olivat kysyntään nähden epärealistiset, ei tavaraa usein saanut rahallakaan, ei millään hinnalla. Sen sijaan tarvittiin suhteita.

Suhdeverkosto on kaiken a ja o myös postkommunistisessa järjestelmässä. Sielläkin toimii sistema, suhdeverkosto eikä rationaalinen ja soikeasti kaikille tasapuolinen byrokratia. Sistema ei Korpelan mukaan ole neuvostoajan synnyttämä, vaan paljon vanhempi.

Myös klaaneja muistuttavat rakenteet ovat jo ammoin syntynyt järjestelmä ja suuri johtaja on oman klaaninsa pää. Hänen suosiostaan riippuu myös muiden onni ja menestys. Venäläisittäin tämä järjestys on totuttu ja luonnollinen, eikä siitä vapautuminen -jos se on tarpeen- ole suinkaan läpihuutojuttu.

Suuri klaanipäällikkö oli siis Valdai-klubissa erittäin loukkaantunut ja sellaisella asialla on maailmanpoliittista merkitystä. Mistä hän nyt niin pahastui?

Satuin huomaamaan professori Sergei Medvedevin esittämän käsityksen asiasta. Medvedev on kirjoittanut esseen Obidka patsana (Kundin loukkaantuminen), jossa hän huomauttaa, ettei Putin nyt niin hurskas ortodoksi tai suuri venäläisen kulttuurin entusiasti ole, että juuri nämä asiat olisivat hänelle kovin keskeisiä. Sen sijaan Putin on, kuten hän alinomaa eri tavoin korostaakin, kulman kundi -patsan. Kovin kaikista.

Kulman kundille ja hänen koko joukkueelleen lyötiin sitten lännen toimesta märkä rätti toisensa jälkeen päin naamaa, alkaen ns. Magnitski-laista. Länsi osoitti, ettei se hyväksykään näitä herroja joukkoonsa tasaveroisina tai edes ollenkaan. Toki kyseessä on eräänlainen rosvojoukko, mutta joka tapauksessa juuri sillä on valtaa, joka keskittyy huipulle.

Patsan, eli kundi siis pahastui, ei suinkaan ortodoksisen uskontonsa tai venäläisen korkeakulttuurin puolesta, vaan oman koplan -klaanin- takia.  Sitä häpäistiin.

Siitä siis vihat. Puheessaan Putin toisteli sitä ideaa, ettei kenelläkään ole oikeutta sanoa, että muiden olisi tultava heidän kaltaisikseen. Tässä ajatuksessa on epäilemättä terve ydin. Mitä saavutettaisiin tai saavutettiin sillä, että yritetään saada afganistanilaiset hyväksymään samanlainen naisen asema yhteiskunnassa, kuin Amerikassa on? Miksi kaikissa maissa pitäisi homoihin suhtautua juuri nyt samalla tavalla kuin USA:ssa 2000-luvulla (eikä esimerkiksi samoin kuin USA:ssa 1950-luvulla?

Ovathan nämä tärkeitä kysymyksiä. Kansainvälisen yhteisön kaikkien osapuolten kannalta on joka tapauksessa tärkeää, että valtioiden harjoittama terrori tuomitaan ja siitä rangaistaan. Siinä ei kyse ole makuasiasta.

Putin ei näytä tätä ymmärtävän ja siinä asiassa hänellä -hallitsevalla suurkaanilla- on jostakin syystä oman kansansa laaja tuki ja ymmärtäjiähän löytyy runsaasti kaikkialta -lännestäkin.

Putinin aivoitukset eivät ole tästä maailmasta, totesi aikoinaan hänen kanssaan keskustellut Angela Merkel. Ilmeisesti ne sen sijaan ovat eilispäivän maailmasta, ja meidän lienee syytä ymmärtää ja jopa hyväksyä se tosiasia, ettemme me kaikki nyt elä samalla vuosisadalla.

1700-luvun huonoimmista ideoista, kuten Puolan jakoihin johtaneesta imperialismista on kuitenkin kaikki syyt sanoutua irti ja vastustaa tarvittaessa vaikka voimalla niitä, jotka yrittävät saada tämän päivän maailman toimimaan samalla tavalla kuin se toimi satoja vuosia sitten.

 

Saaliseläiminä

 

Ihmiskauppaa idässä

 

Jukka Korpela, Idän orjakauppa keskiajalla. Ihmisryöstöt Suomesta ja Karjalasta SKS 2014, 286 s.

 

Kun yksinkertaisin sopuliaines meilläkin on höyrähtänyt ihmettelemään ja kauhistelemaan orjuutta Amerikan puuvillapelloilla ja yrittänyt kaikin tavoin löytää myös omalle kansallemme arvollista sijaansa tuota kurjaa ilmiötä hyväkseen käyttäneiden herrakansojen keskuudessa, on siltä unohtunut katsoa lähemmäs. Olihan sitä orjuutta täälläkin.

Jokainen kai muistaa tarinat Ison vihan aikaisesta ihmisverosta. Useita tuhansia suomalaisia vietiin Venäjälle pakkotyöhön ja osa näistä myytiin vielä kauemmas idän orjamarkkinoille. Persiassa raportoitiin vielä sodan jälkeen olevan tuhatkunta suomalaista.

Tässä oli kuitenkin kyseessä orjakaupan tai siihen verrattavan ihmisryöstöinstituution viimeinen kukoistus Venäjällä. Talonpoikien oikeudeton asema, joka meillä tunnetaan nimellä maaorjuus, oli tosin hyvinkin yhtä ankea rikos ihmisoikeuksia vastaan, mikäli halutaan käyttää anakronistista käsitettä, kuin varsinainen orjuus. Myös maaorjia saatettiin myydä kuin karjaa ja he olivat isäntiensä niin sanotun ulkoekonomisen pakon alaisia.

Maaorjen vapautus Venäjällä tapahtui vasta vuonna 1861, eikä se monien mielestä edes parantanut talonpoikien asemaa, vaan jopa päinvastoin. Oikeudellisesti se joka tapauksessa merkitsi ratkaisevaa muutosta.

Vanhan marxilaisen käsityksen mukaan orjanomistajayhteiskunta edellytti maatalouden harjoittamista. Tämä on kuitenkin yksinkertaistus, kyllä niitä orjia oli paimentolaisillakin. Jossakin määrin orjuutta saattoi esiintyä milteipä missä tahansa yhteiskunnassa.

Meillä on tapaa pitää orjuutta ilman muuta pahana asiana ja se sotii jyrkästi niitä käsityksiä vastaan, joita meillä on ihmisarvosta. Nuo käsitykset ovat ihmiskunnan historian aikana enimmäkseen kuitenkin olleet liian kallista ylellisyyttä. Hengissä pysyminen on monesti ollut prioriteetti yli muiden. Mikäli varat ovat sen sallineet, on myös koetettu huolehtia orjien säilymisestä ja työkyvystä, ovathan ne isännälle merkinneet ainakin selvää rahaa, mahdollisista tunnesiteistä puhumatta.

Kirjoittaja pohtii pariin otteeseen orjuuden käsitettä ja näyttää tuntevan suurta kiusausta laajentaa käsitettä myös nykyajan ilmiöihin. Nii sanottu ihmiskauppa on epäilemättä nykyajan orjakauppaa (vielä äskettäin olikin tapa puhua valkoisesta orjakaupasta) ja vielä satakunta vuotta sitten meilläkin myytiin vajaasti työkykyisiä elätettäviksi taloihin. Nythän vastaavat huutokaupat pidetään firmojen kesken.

Huutolaislapset olivat kukaties eräänlaisia orjia, jotka olivat isännän ulkoekokomisen pakon alaisia. Toisin kuin rengit ja piiat, he eivät voineet itse päättää toiseen taloon siirtymisestä, mikäli siihen tuntui tarvetta olevan.

Minusta kyllä orjuuden käsitettä on syytä laajentaa myös vanhempien ja lasten suhteeseen, mikäli sitä nyt halutaan laajentaa. Muutama vuosikymmen sitten oli aivan tavallista ja hyväksyttyä, että vanhemmat pakottivat lapsensa jo varhain tuottavaan työhön ja ”kasvattivat” heitä liki päivittäisellä ruumiillisella kurituksella. Tästä orjuudesta toki ikä aikanaan vapautti.

Käytettävissä olevat dokumentit sisältävät paljokin mainintoja orjista, joita kutsuttiin eri nimellä. Venäjällä muuan käytetty termi oli holop, mistä kai tulee suomalainen sukunimi Holopainen. Skandinaviassa taas käytettiin muun muassa termiä dräll, johon voidaan yhdistää paikkakunta Trelleborg.

Selvää on, että Suomessakin keskiajalla mellastaneet sotajoukot, nimenomaan venäläiset ja heidän liittolaisensa tataarit, veivät mukanaan suuria määriä vankeja, joilla kronikoissa kerskuttiin.

Vankeja voitiin myydä takaisin sukulaisilleen, kuten Kaukasiassa oli tapana, mikäli sukulaisilla oli varaa ja halua maksaa lunastusmaksuja. Muussa tapauksessa tie jatkui kauemmas itään ja etelään.

Orjien hinta vaihteli suuresti. Erityisen arvokkaita näyttävät olleet vaaleat tytöt ja kuohitut nuorukaiset. Kristittyjen kuohitseminen oli kiellettyä, mikä nosti hintoja, kuten kiellot aina.

Orjakauppaan eivät osallistuneet vain muhamettilaiset ja pakanakansat, vaan myös useat kristityt kauppiaat. Kieltoja kierreltiin eri tavoin, eivätkä ne yleensä koskeneet kastamattomia. Ihonvärillä näyttää olleen merkitystä ja vaaleus oli valttia.

Orjakauppa alkoi hiipua lännessä jo 1100-luvulla, idässä se kuitenkin saavutti suurimman laajuutensa vasta 1500-1600-luvuilla. Suuren Pohjan sodan jälkeen varsinainen orjuus Venäjällä loppuikin.

Lähteet asiasta ovat varsin niukkoja ja hajanaisia eikä ole ollut mahdollista löytää yksittäistä suomalaista esimerkkiä, jossa orja olisi kulkenut Suomesta Lähi-Itään ennen 1700-lukua, siis Isoa vihaa.

Kirjassa on joka tapauksessa käyty läpi suuri määrä lähteitä, jotka todistavat orjakaupan olemassaolosta ja laajuudesta. Suurelta osin kirja käsittelee muualla kuin Suomessa tapahtunutta toimintaa, mutta ei ole mitään syytä päätellä, että asiat olisivat meillä olleet toisella tavoin. Pakanalliset suomalaiset olivat vapaata riistaa ja niin olivat myös kristityt muhamettilaisille.

Suurta Pohjan sotaa tämä kirja ei käsittele, mutta sen ajan ihmisryöstöt tunnetaan suhteellisen hyvin, eivätkä olosuhteet näytä juuri eronneen aiemmasta orjakaupasta.

Johtopäätöksissään kirjoittaja sanoo, että hyvin suuren lähdemateriaalin läpikäymisen perusteella on syytä uskoa, että hyvin todennäköisesti suuri määrä suomalaisiakin myytiin etelän orjamarkkinoilla. Toiminnan laajuutta ei kuitenkaan pystytä perustellusti osoittamaan.

Tulos ei kukaties kuulosta erityisen raflaavalta, mutta se perustuu nimenomaan suuren lähdeaineiston läpikäyntiin eikä ns. mutuun ja ansaitsee siksi vakavaa huomiota.