Euroopassa

 

1920-luvun matkailua

 

Heikki Välisalmi, Savolainen neekeri muilla mailla. Pikku juttuja matkalta Helsingistä Napoliin. Kansanvalta 1926, 119 s.

 

     Kuten kaikki keski-ikäiset ja sitä vanhemmat vielä muistavat, käytettiin tuota n-sanaa aikoinaan myös sanomalehtimiehistä, jotka korrehtuuriliuskoja lukiessaan tuhrivat itsensä painomusteeseen.

     En oikein pitäisi asianmukaisena ruveta jälkikäteen korjaamaan tuota sanaa jollakin afro-alkuisella rakenteella tai millään muullakaan. Se nyt vain oli, mikä oli. Enää se ei oikein sopisi kuvaamaan toimittajia.

     Heikki Välisalmi oli siis toimittaja ja vieläpä sosialidemokraatti, mutta säilytti järkensä myös punakapinan aikana. Venäjälle hän kuitenkin joutui ensin kenraalikuvernööri Seynin karkotettua hänet Siperiaan ja sitten kansalaissodan aikana ja kirjoitti kiinnostavan muistelmateoksen ”Neljäkymmentä kuukautta Neuvosto-Venäjällä”.

     Paitsi toimittajana, Välisalmi ehti työskennellä muun muassa poliisimestarina ja kansanedustajana sekä teatterimiehenä ja kiirjailijana ja hänestä tuli yksi sotien välisen Suomen suosituimpia elokuvanäyttelijöitä.

     Matkailu oli maailmansotien välisessä Suomessa jo suhteellisen suosittu harrastus, mutta sen verran harvinaisia ulkomaanmatkat olivat, että niistä kannatti kirjoja tai ainakin artikkeleita kirjoittaa. Ernst Lampén ja Kalle Väänänen olivat tunnettuja myös matkakirjailijoina (ks. Vihavainen: Haun väänänen tulokset ).

     Usein turistin matka johti Italiaan ja sieltä joskus Afrikan puolellekin. Nizzan palmut olivat jo eksotiikkaa. Erään Väänäsen kirjan nimi ”Pöljäm pysäkiltä palamupuihen siimekseen” kiteyttää sen välimatkan, joka vallitsi Savon ja Välimeren välillä.

     Välisalmi aloittaa kirjansa matkavalmisteluista, jotka tuohon aikaan olivat aika hankalia.

     Passin hän hankki asianajotoimiston kautta ja kauhistui ahneiden juristien laskuun liittämiä erilaisia summia. Matkatoimiston hommaamat yhdeksän viisumia sen sijaan tulivat kohtuuhintaan ja joustavasti.

     Valuutan hankkimisesta kirjoittaja ei puhu mitään eikä liioin siitä, missä muodossa hän sitä mukanaan kuljetti. Luulisin että matkasekkeinä. Joka tapauksessa hänellä oli matkan varrella aihetta usein huokailla ”valuutta, valuutta” ja paluumatkalla Prahassa rahat loppuivatkin.

     Niitä saatiin lainaksi Suomen konsulilta ja lähetystöissä ja kunniakonsulien virastoissa turisti usein vierailikin, kuten kuului asiaan.

     Jo Tukholman-laivalla ulkomaalaisuus alkoi näkyä ja kuulua. Englantilaiset, jotka eivät ”osanneet mitään käypää kieltä”, osasivat kyllä valita ruokalistasta tarvitsemansa ja kailottivat sen jälkeen keskinäisiä asioitaan omalla kielellään kuin isännät konsanaan. Samoin he käyttäytyivät kaikkialla.

     Suomalainen turisti sen sijaan joutui pärjäämään kaikkialla saksallaan, jota kyllä yleensä ymmärrettiinkin ja sen lisäksi hän joutui käyttämään runsaasti kyynärpääkieltä selvitäkseen erilaisten kantajien, kerjäläisten ja prostituoitujen armeijoista, joita oli kaikkialla, Saksasta lähtien.

     Eri kansallisuuksien ominaisuuksista annettu kuva ei ole juuri yllättävä, vaan pikemmin päinvastoin. Voi puhua pliseestä, mutta myös empiiristä havainnoista, joita yhä uudet turistit tekivät. Sellaselta se näytti suomalaisen silmin.

     Pieniä yllätyksiä sentään oli. Saksalaiset olivat erittäin nuukia, mutta vähemmän siistejä ja rehellisiä kuin maineensa. Sodan jälkivaikutuksessa naisylijäämä ja köyhyys antoivat oman leimansa asioille.

     Sveitsiläiset sen sijaan olivat hyvin siistejä ja hillittyjä, mutta armottoman totisia. Tekniikassa yllätti rautateiden sähköistäminen ja luontohan oli toki vallan huikeaa.

     Varsinainen kulttuurisokki tuli itse asiassa vasta Italiassa, jossa oli lähes kaikkialla hirmuinen hässäkkä ja ihmiset puhuvatkin huutamalla. Paljon puhutun ja parjatun Mussolinin eli Muhosen touhuista ei itse asiassa ollut paljoakaan näkyvissä. Vain fasistimiliisi käski junassa panna kengät jalkaan.

     Italiassa sai tutustua myös äärimmäiseen ja ”järjestelmälliseen” köyhyyteen, jonka kohtasi Napolissa, jota kirjoittaja jäi vihaamaan. Se oli tunkeileva ja epäsiisti paikka eikä millään tavalla edes kaunis. Capri oli kuitenkin erikseen eikä sitä voinut kyllin ylistää.

     Paluumatkalla sai sitten tutustua myös uuteen Tšekkoslovakiaan, jossa ihmiset puhuivat slaavilaista kieltä, mutta olivat aivan erilaisia kuin Venäjällä. Italialaiset ja venäläiset sen sijaan olivat hyvin samanlaisia.

     Puolassa pistivät silmään militarismi ja köyhät juutalaiset ja maassa näyttää vallitsevan aivan venäläinen henki, vaikka venäläiset ovatkin väittäneet Euroopan alkavan Puolan itärajalta. Välisalmen mielestä se alkoi sen länsirajalta ja saman väitteenhän oli esittänyti myös hyvin kanoyheisesti  jo aiemmin Maila Talvio.

     Baltian maat kirjoittaja käsittelee nopeasti ja huomauttaa, että Viro muistuttaa Karjalan kannasta venäläisaikana, se on ”puoleksi sitä, puoleksi tätä”. Kuitenkin venäläisten määrä Virossa oli tuohon aikaan vielä hyvin vähäinen, eivätkä saksalaisetkaan olleet vielä lähteneet.

     Tämä pikku kirja ei toki sisällä mitään sensaatioita, mutta on ihan kiintoisaa lukemista sille, joka haluaa tietää, millaisina suomalaiset tuohon aikaan itseään pitivät muiden kansojen joukossa.

     Ainakin yksi asia oli Välisalmen mielestä selvä: se Suomen piirtäminen tai juokseminen maailman kartalle jota oli tehty, ei ollut vielä kertaheitolla kovin selkeästi onnistunut. Tarvittaisiin vielä monta kynän vetoa. Ja niitähän sitten tulikin, talvisodasta Nokiaan.

 

Scipio ja muut

 

Rooma pääsee voitolle

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVI. Hannibalin sota. Kaupunkien muurit järkkyvät. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 20205, 212 s.

 

Titus Livius oli Rooman historian suuren yleisteoksen kirjoittaja, jonka elämä ja toiminta sattuu suunnilleen keisari Augustuksen aikaan eli pari vuosisataa tässä kuvattua puunilaissotaa myöhemmin. Hänen teoksensa oli massiivinen ja sisälsi 142 kirjaa, joista vain kolmisenkymmentä on säilynyt jälkipolville.

Teoksen nimi ”Ab urbe condita” eli ”Kaupungin perustamisesta” liittyy roomalaiseen ajanlaskuun, joka aloitettiin kaupungin perustamisesta, joka sijoitettiin vuoteen 753 eKr. käyttääksemme omaa ajanlaskuamme.

Ahkerat latinistit ovat viime vuosina kääntäneet teoksen ”kirjoja” suomeksi (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset ), mikä on erinomainen asia. Vasta aikalaisteksti ilman välikäsiä tarjoaa todella elävän näkökulman menneeseen ja sen tapaan ymmärtää asioita.

Tässäkin kirjassa on suomalaisen tekstin ohella myös latinankielinen ja luetun ymmärtämistä auttavat suuresti alaviitteet ja myös hakemisto sekä tapahtumien aikajana.

Livius kirjoittaa kohteestaan melko pitkän välimatkan päästä ja joutuu tietenkin tukeutumaan ennen muuta häntä edeltäneisiin historiankirjoittajiin. Samalla hän on havainnut, miten epäluotettavia niiden kertomukset saattavat olla ja toteaa jo tuskastuneena, ettei ”historioitsijoiden sepusteluilla ole minkäänlaista rajaa”.

Uuden Karthagon valtauksesta oli näet tarjolla aivan villisti toisistaan poikkeavia tietoja. Puunilaisen varuskunnan vahvuuden väitti joku olleen kymmenentuhatta, toinen seitsemäntuhatta ja kolmas vain kaksituhatta. Muurinsärkijöitä vallattiin erään kertojen mukaan noin kuusikymmentä, mutta pelkästään suuria muurinsärkijöitä väitti joku olleenkin kuusituhatta ja pieniä kolmetoistatuhatta.

Hispanian kansanryhmien panttivankeja, joita pidettiin kaupungissa kertoi yksi lähde olleen miltei kolmesataa ja toinen taas kolmetuhatta.

Niinpä Livius tyytyy jonkinlaiseen kompromissiin ja kirjoittaa erittäin suuria katalputteja olleen satakaksikymmentä, pienempiä 281, suuria heittokoneita 23 ja pienempiä 52 ja näiden lisäksi ”valtava määrä suurempia ja pienempiä muurinsärkijöitä, aseita ja keihäitä sekä 74 sotamerkkiä.”

Käännöksestä on vaikea käsittää, millaisiin aseisiin viitataan, mutta se selviää alkutekstistä:

”Captus et apparatus ingens belli; catapultae maximae formae centum viginti, minores ducentae octoginta una; ballistae maiores viginti tres, minores quinquaginta duae; scorpionum maiorum minorumque et armorum telorumque ingens numerus; signa militaria septuaginta quattuor.”

Kyseessä oli siis sekä katapultteja, ballistoja ja skorpioneja, jotka kaikki olivat erilaisia kaukoaseita. Sellaisia käytettiin runsaasti vielä Liivinmaan sodassa 1200-luvulla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset ) ja myöhemminkin. Niitä pidettiin hyvin tehokkaina ja jopa tarkkoina.

Skorpionit eivät kylläkään olleet muurinsärkijöitä, vaan väkijousia, joita olivat myös edellisiä suuremmat ballistat. Tosin esimerkiksi Liivinmaan sodassa ballista näyttää tarkoittaneen pikemmin mekaanisesti viritettävää varsijousta. Muurinsärkijöitä olisikin ollut mieletöntä tuottaa valtavia määriä, sillä toki sitä kannatti yrittää murtaa vain yhdestä tai parista paikasta kerrallaan.

Muuten kirjan dramaattisin hetki on Hannibalin ilmestyminen Rooman porteille. Sieltä hänet kuitenkin sai kääntymään hirvittävä rankkasade suurine rakeineen, jonka puunilaiset tulkitsivat jumalalliseksi merkiksi.

Joka tapauksessa, siirtyessään Rooman edustalle Hannibal joutui jättämään oman onnensa nojaan puolelleen kääntyneen Capuan, jonka kohtalo tuli nyt Hannibalin väistyttyä roomalaisten päätettäväksi. Samanlainen oli Syrakusan tapaus.

Kiinnostavaa on, että myös pettureiden annettiin pitää Rooman senaatissa oma puolustuspuheensa ja että voitettujen rankaisemisessa käytettiin erilaista harkintaa eikä kaikkia kohdeltu samalla tavoin.

Siten muun muassa kaksi naista armahdettiin ja palkittiin. Toinen oli joka päivä uhrannut Rooman puolesta ja toinen, prostituoitu oli tuonut ruokaa roomalaisille panttivangeille. Mainittavaa on myös, että kaupungin naiset luvattiin jättää rauhaan, tosin vasta erityisen anomuksen jälkeen.

Kirjasta ilmenee myös, että Rooma hankki soutajia laivastoonsa nimenomaan vapaista miehistä, mutta rasituksen raskaus aiheutti nurinaa, kun ei kassassakaan ollut rahaa soutajien ostamisen ja palkkaukseen. Kapina oli jo lähellä, mutta konsulin kaunopuheisuus, joka sai myös senaattorit uhraamaan asian hyväksi omistamansa kullan, pelasti tilanteen.

Kiinnostava on myös kuvaus nuoresta Scipiosta, joka osasi rakentaa imagonsa niin, että häneen nuoresta iästään huolimatta luotettiin. Häntä jopa arveltiin Juppiterin pojaksi, koska hän usein vietti aikaansa Optimus Maximuksen temppelissä.

Mitä tulee suuriin valtiollisiin ratkaisuihin, niitä tuki suuresti, mikäli kaikki ennusmerkit ja sen lisäksi vielä päällikön henkilökohtaiset unetkin todistivat menestyksen puolesta. Tässähän tulee ilman muuta mieleen nykyaikaisten suurten johtajien päätökset erinäisten erikoisoperaatioiden aloittamisesta.

Mutta menneisyys on vieras maa. Livius on näistä vaiheista kirjoittaessaan myös kaukana kohteestaan eikä häneen ole erityisemmin syytä luottaa. Joka tapauksessa hänen kirjansa palveli myöhemmin vuosisadasta toiseen ns. normaalihistoriana, johon sopi aina vedota, kun tarvittiin historian todistusta jostakin asiasta tai kun oli vahvistettava kansallisten myyttien voimaa.

Myös Machiavellin Ruhtinas otti historialliset esimerkkinsä Liviukselta (ks. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

Pikkukaupunkilaisia

 

Vanha kunnon Gerbersau

Hermann Hesse, Riikinkukkokehrääjä ja muita kertomuksia. Suomentanut Kai Kaila. Kirjayhtymä n1974, 252 s.

Hermann Hesse, Kertomuksia. Valikoima ja alkusanat Pertti Lassila. Suomennokset Kai Kaila, Eeva-Liisa Manner. Kirjayhtymä 1994, 295 s.

 

 

Monella kirjailijalla on jokin nimikkoseutu, jonne hänen fiktionsa sijoittuu. On pietarilaisia, odessalaisia, kainuulaisia ja tamperelaisia kirjoja. Joidenkin maantiedekin on selkeästi olemassa ja löydettävissä ja toki jotkut ovatkin lähes silkkaa todellisuutta, ehkäpä nimet muutettuna.

Herman Hesse on kirjoittanut pari tusinaa kertomuksia, jotka on sijoitettu fiktiiviseen kaupunkiin nimeltä Gerbersau, joka asiantuntijoiden vakuutuksen mukaan on hänen eräs kotikaupunkinsa Calw, joka sijaitsee Württembergissä, ei kovin kaukana Stuttgartista.

Kyseessä on idyllinen pikkukaupunki, jossa on nykyään parikymmentätuhatta asukasta 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa, johon Hessen novellit usein sijoittuvat, lienee väkeä ollut hieman vähemmän.

Hessen kertomusten henkilöt, ainakin yllä olevissa suomennosvalikoimissa, ovat yleensä keskiluokkaa, aitoja poroporvareita, puotipalvelijoita, pikkukauppiaita, kisällejä ja vastaavia, tyyppejä, joista voisi käyttää kelpo miehen (ein braver Mann) titteliä, olkoonkin, että itse piru saattaa joskus heitä vietellä tekemään tyhmyyksiä ja syntejä.

Joron jäljille joutuvat etenkin lapset ja aikuisuuden kynnyksellä olevat nuoret, jotka eivät voi vastustaa kiusausta ottaa itselleen jotakin luvatonta: vaikkapa rahaa postimerkkeihin, viikunoita isän kaapista tai pääkallokehrääjäperhosen kaverin kokoelmasta.

Pikkukaupungissa kaidalta tieltä eksyneen häpeä on hirmuinen ja sama koskee heidän omassa mielikuvituksessaan myös lapsia, joiden rikkomusten rahallinen arvo on itse asiassa mitätön. Ei kyse ole rahasta vaan periaatteesta.

Schwarzwaldin idyllisissä laaksoissa ja rinteillä intohimot riehuvat siinä kuin suurkaupungeissakin. Onnettoman tytön rakastuminen väärään henkilöön vie itsemurhaan, kaupallisen pikku laskelmoinnin ja arkisen petkutuksen falskius saattaa yksivakaisen hurskaan miehen tolaltaan ja naisten rakkauden etsintä tekee miehestä joskus perin naurettavan.

Monet näiden kokoelmien novellit käsittelevät yleisinhimillisiä teemoka ja tapahtuvat muuallakin kuin Gerbersaussa, jopa Aasiassa tai peräti Noakin arkissa. Kelpo Gerbersau antaa kuitenkin kirjoille niin sanoakseni vallitsevan sävellajin.

Luulenpa, että eurooppalaiselle lukijalle on joskus ollut kiinnostavaa lukea noita novelleja myös nimenomaan saksalaisina hengentuotteina ja kuvauksina saksalaisesta ympäristöstä.

Ensimmäisessä maailmansodassa Saksasta tuli ympärysvaltojen propagandassa Pahan valtakunta eikä ihan ilman syytä. Vallitsevassa ilmapiirissä, jossa sodan moolokin kitaan kaadettiin miljoonia ihmisuhreja, oli syyllisen löytäminen varmasti psyykkisesti tärkeä asia, vaikka oman maan rooli ei olisi ollut sen puhtaampi. Tasapuolisuuden vaatiminen tai odottaminen olisi ollut kohtuutonta.

Itse asiassa kirjoittaja eräässä vuodelta 1917 olevassa kertomuksessa nimeää kelvottomaksi Luojan luomukseksi koko eurooppalaisen ihmisen kaikessa pöyhkeydessään. Itse asiassa hän onkin ainoa, jota uuteen Noan arkkiin on päässyt van yksi kappale. Neekereitä, eskimoita ja muita on aina pariskunta, joka takaa niiden suvun jatkumisen.

Eurooppalaisen ihmisen flagellantismi ei sekään syntynyt tyhjästä enempää kuin hänen itsekylläisyytensä ja edellinen sai paljon lisäpontta maailmansodasta. Ennen maailmansotaa syntyneet novellit kuitenkin todistivat asiasta kiinnostuneille, ettei saksalaisuudessa sellaisenaan, ainakaan Gerbersaun perspektiivistä katsoen, ollut mitään vikaa.

No, toki sitä oli, mutta niinhän oli kaikkialla muuallakin. Ihmiset kaikessa itsekylläisyydessään ovat yleensä aika pikkumaisia ja typeriäkin.

Jos pieniä vikoja olikin, ei sieltä ainakaan voinut löytää tuota imperialismia tai ”hunnien” raakuutta, jotka nyt pimensivät koko saksalaisuuden maineen. Eikö ollutkin kohtuullisempaa vierittää vastuu katastrofista koko tuolle uudelle, vastuuttomalle ja aggressiiviselle eurooppalaiselle hengelle yleensä, kuin jollekin yksittäiselle kansalle?

Kokoelmien novelleissa on välillä leppeää huumoria ja usein kiintoisaa ajankuvausta. Miten niukasti tuolloin elettiinkään myös Saksan tapaisessa nousevassa suurvallassa, Suomesta nyt edes puhumatta. Ja miten ahtaissa henkisissäkin oloissa ihmiset saattoivat koko elämänsä viettää.

 Toki kirjailijan oma katse ulottuu välillä paljon Gerbersauta kauemmas, mutta kuvaavasti saattaa kirjan henkilö jostakin oudoksi muuttuneesta ihmisestä esimerkiksi sanoa, että hänet pitäisi lähettää Tübingeniin. Silloin tarkoitetaan siellä sijaitsevaa hullujenhuonetta eikä maineikasta yliopistoa, joka nykyiselle eurooppalaiselle lukijalle tulee ensimmäisenä mieleen.

Kirjallisuutena novellit mielestäni nousevat Tšehovin tasolle vain harvoin. Sellainen on molemmissa kokoelmissa oleva kertomus Kirjallinen ilta. Se on hykerryttävä tarina molemminpuolisista väärinymmärryksistä, jotka johtavat absurdiin lopputulokseen.

Asia kuvataan mestarillisesti, ilman liioitteluja ja sitäkin tehokkaammin. Henkilöt toimivat kukin oman ymmärryksensä mukaisesti, hyväntahtoisesti ja parasta tarkoittaen. Käy kuten aina. Tuloksena on komedia, joka paisuu farssiksi.

En ole perillä siitä, miten maailmansodan/sotien syttyminen vaikutti saksalaisen kirjallisuuden asemaan ja arviointiin ympärysvaltojen/länsivaltojen taholla. Arvaan, että siinä tapahtui jotakin samanlaista kuin Pietarin saksalaisvastaisissa mielenosoituksessa heti sodan puhkeamisen jälkeen vuonna 1914.

Tuolloin (kuten myös vuonna 1941) monet iät ja ajat Venäjällä asuneet keisarin uskolliset saksalaiset joutuivat epäluulonalaisiksi ja jopa pullakauppiaiden saksalaisuus kelpasi ryöstelyn ja hävittämisen tekosyyksi. Vastaavastihan yläluokan ranskalaiset harrastukset osoittautuivat heille vaarallisiksi Napoleonin hyökätessä Venäjälle vuonna 1812.

Tässähän on nyt jo parin vuoden ajan kulunut ääniä, joiden mukaan venäläinen kirjallisuus on itse asiassa Troijan hevonen ja Kremlin pehmeän vaikuttamisen väline, jota Pahan valtakunta on systemaattisesti kehittänyt jo vuosien ajan.

Kaikenlaistahan se sota teettää, vakka sitä ei kävisikään. Moskovan ja sen kätyrien uusimmat härskit edesottamukset niin Suomenlahdella kuin Kaukasuksella osoittavat taas kerran, että asialla on varsinainen Mordorin väki, joka ei kavahda mitään rikosta tai halpamaisuutta. Niitä tehtaillaan peräti valtion voimavaroin toista, rauhanomaisissa suhteissa olevaa valtiota vastaan.

On selvää, että tällainen toiminta aiheuttaa tuota kuuluisaa russofobiaa, jota sitten ihmetellään ja kauhistellaan ja halutaan jopa kansainvälisellä lainsäädännöllä kieltää, antisemitismiin rinnastettavana…

Kannattaa kuitenkin muistaa, että Venäjä ei ole sen enempää kuin aikoinaan Saksakaan mikään monoliitti, joka keskittyy vain väkivaltaan ja laittomuuteen. Sen moukkamaisilla johtajilla ja byrokraateilla on aina ollut vastavoimansa, jotka juuri ovat luoneet suuren venäläisen kirjallisuuden.

Aivan samoin myöskään Saksa ei maailmansotien puhjettua muuttunut koko historialtaan ja kulttuuriltaan pelkäksi hunnien valtakunnaksi, ei vaikka isänmaallinen kiihko sai siellä valtaansa suuren osan älymystöä, kuten kävi kaikissa muissakin Euroopan maissa.

Se toinen Saksa oli myös jättänyt lähtemättömän jälkensä sodanedelliseen kirjallisuuteen. Sieltä niitä voi yhä lukea, kuten voi myös lukea venäläisiä klassikoita. Tuskinpa siitä pahentuu.

Tylsyyttä kohti

 

Kirjojen jälkeinen maailma

 

Ray Bradbury, Fahrenheit 451. Suomentanut Einari Aaltonen. Sammakko 2024, 223 s.

 

Viime vuosisadan merkittävimmät dystopiat, Jevgeni Zamjatinin Me, Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma ja George Orwellin 1984 sisältävät paljon samoja elementtejä. Klassikoiden joukkoon voidaan lisätä vielä Neil Postman ja hänen varoituksensa tylsän massaviihteen merkityksestä Huvitamme itsemme hengiltä.

Kaikki ne kertovat massaihmisestä, jonka älylliset ja moraaliset kyvyt totalitaarinen valtio on typistänyt olemattomiin hallitakseen rajattomalla vallalla ihmisten ajatuksiakin.

Tavoitteena on utopian luominen ja se taas on edellyttänyt uutta ihmistä, joka olisi vapaa menneiden sukupolvien toisenlaisesta ajattelusta eli irrationaalisuudesta. Niinpä menneisyyden jälkien hävittäminen on aina ollut keskeinen tehtävä.

Orwellin kiteytyksen mukaan se, joka hallitsee menneisyyttä, hallitsee myös nykyisyyttä. Uljaassa uudessa maailmassa tiedot menneisyydestä ovat muuttuneet harvinaisuuksiksi, joiden varaan on vaikea kovinaan paljon rakentaa.

Virallinen narratiivi on pyhä ja oikea, mutta siinä voi havaita halkeamia, jotka paljastavat sen keinotekoisen luonteen. Se ei ole kokonaan valheellinen, mutta olennaisissa asioissa se on ja se myös tuottaa aivan hullunkurisia käsityksiä, joita kuitenkin pidetään alkeistotuuksina.

Todellisuudessakin Neuvostoliitto rakensi aikoinaan sellaista historiakuvaa, joka hyvin suuressa määrin noudatti Orwellin siitä maalaamaa karikatyyriä. Sosialistisen onnen ajan taustaksi oli rakennettu kuva menneisyyden maailmasta käsittämättömän riiston ja kärsimyksen näyttämönä.

Neuvostoliiton romahtaessa tämä kuva sitten purettiin ja mentiin osin toiseen äärimmäisyyteen.

Sosialistinen järjestelmä oli maanpäällinen utopia (ks. Vihavainen: Haun idolien marssi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Päämääränä oli uudenlaisten käyttäytymisnormien ja arvojen iskostaminen ihmisiin eli uuden ihmisen rakentaminen. Sen väitettiin jo itse asiassa tapahtuneenkin. Toki säännön vahvistavia poиkkeuksia, menneisyyden jäänteitä (пережитки прошлого) löytyi yhä.

Tosiasiassahan menestys oli kaikkein olennaisimmissa asioissa, kuten suhtautumisessa ns. yhteiseen omaisuuteen varsin kyseenalaista. Muutosta kuitenkin myös epäilemättä tapahtui, mikä nykyään aiheettomasti sivuutetaan.

 Keskeisiä ongelmia tuossa ihmisen muokkaustyössä kuitenkin oli, että yksi sen tukijalka, oikeaoppinen kertomus menneisyydestä, ei koskaan tullut täysin uskottavaksi.

Bolševikkivalta kyllä esti vahingollisen informaation saapumisen kapitalismin maailmasta ja oli varsin uutterasti takavarikoinut vanhoja kirjoja, jotka edustivat väärää tietoisuutta ja hävittänyt niitä tai ainakin siirtänyt tavallisen lukijan  ulottumattomiin niin sanottuun erikoisvarastoon -spetshran.

Yksi alue kuitenkin oli jäänyt kunnolla perkaamatta ja se oli klassinen kaunokirjallisuus. Toki neuvostoaikana oli vaikea saada käsiinsä esimerkiksi Dostojevskin Riivaajia, jotka olivat varsin uskollinen kuvaus 1800-luvun narodovoltsien liikkeestä ja sen psykologiasta.

Dostojevski kuului kuitenkin maailmankirjallisuuden klassikoihin, eikä häntä voinut suoraan kieltääkään. Sen sijaan tyydyttiin ottamaan vaarallisimmista kirjoista hyvin pieniä painoksia ja pitämään niitä poissa tiedostavan etujoukon ulottuvilta.

Sellaiset kirjailijat kuin Tolstoi, Gogol ja Tšehov sen sijaan kuluivat jokaisen intellektuellin lukemistoon. Niiden antama kuva menneisyydestä ja sen ihmisistä ei ollut oikeaoppinen. Se oli usein toinen kuin virallisen ideologian haluama.

 Ideologian mukaan bolševismi kuitenkin rakensi maailmankulttuurin parhaiden saavutusten varaan ja oli niiden ainoa oikea perillinen. Kuinka nuo saavutukset olisikaan voitu kieltää?

Kun amerikkalaisista yliopistoista nyt meillekin virtaavat anti-intellektuaaliset muodit edellyttävät myös suurten klassikoiden muuttamista ideologiaan sopiviksi, on jo menty askeleen verran kauemmas totalitarismin tiellä kuin Neuvostoliitossa aikoinaan.

Suunta kohti oikeaoppisuutta on joka tapauksessa sama ja osin menetelmätkin: vanhat kirjat ovat vihollinen, joka on tavalla tai toisella eliminoitava. Ratkaiseva askel voisi olla lukutaidon yleinen hävittäminen.

Ray Bradburyn kirja on oikeastaan aika tylsä tekele, joka ei mitenkään perustele sanomaansa eikä vaivaudu mitenkään vakuuttamaan lukijaansa. Kenties tekijä on jättänyt sen puolen edeltäjiensä huoleksi ja ajatellut, että lukija tuntee ne.

Henkilöhahmot ja toiminta ovat ikään kuin päälle liimattuja ja jostakin tuntemattomasta maailmasta tulleita. Koko tarina on unenomainen ja ehdottoman epärealistinen.

Toki sanoma on sitäkin selkeämmin esillä: valta pyrkii tekemään ihmiset ajatuksettomiksi ja tylsämielisiksi oikeaoppisen television avulla. Kirjat, jotka edellyttävät ajattelua ja voivat herättää sitä, pyritään hävittämään viimeistä myöten. Hävitys tapahtuu polttamalla ja vieläpä paikan päällä. Samalla voidaan polttaa talot ja ihmisetkin.

Onhan siinä dystopiaa kylliksi, kun kuvaan lisätään vielä ydinsota tai parikin. Sota kestää nyt vain minuutteja, joten edistystä maailmansotiin nähden on saavutettu valtavasti.

Bradbury on kertonut yhdeksi intohimokseen taistelun poliittista korrektiutta vastaan, mikä on ymmärrettävää. Juuri tällä nimellähän totalitaariset pyrkimykset ovat viime vuosikymmeninä esiintyneet. Woke on vain tämän asian yksi muoto.

Mikäli ajatellaan alussa mainittuja 1900-luvun totalitarismin kriitikoita, ei tulisi mieleen pitää Bradburya yhtenä penaalin terävimmistä kynistä. Pikemmin hän in vain yksi kanssamatkustaja.

Saattaa kyllä olla, että visuaalisessa  muodossa hänen unimaisemansa saattaa hyvinkin toimia ja vedota juuri noihin uuslukutaidottomiin ja horroksen vallassa vaeltaviin ääliöihin, joita kirjan mukaan ollaan massaviihteen avulla rakentamassa.

 

 

Opin sauna

 

Hissan tunti

 

Kuten Snellman viisaasti sanoi, väkivalloin Suomi ei voi mitään. Sen ainoa toivo on kulttuurissa. Tämä perusasia onkin meillä näihin asti yleisesti ymmärretty.

Etenkin 1800-luvulla kansakoulunopettajan, tuon sivistyksen sanansaattajan työtä ympäröi suuri isänmaallinen glooria. Kansankynttilät ne olivat, jotka johdattivat kansaansa Siinain korvesta luvattuun maahan. Tämän ajan näkemyksiä on kuvattu monissa kirjoissa, joista Järnefeltin Isänmaa on tunnetuin.

Myös Virossa oli kansansivistyksen arvo ymmärretty jo varhain ja aivan erityisesti se nousi kunniaan Tanskassa, joka oli kansansivistyksen suuria esikuvamaita kaikille muillekin pohjoismaille.

On muuten yllättävää, ettei Suomen kirjallisuudessa ole samanlaisia koululaisromaaneja, kuin Virossa on Oskar Lutsin Kevade (Arno ja muut). Se on siellä suunnilleen samassa asemassa kuin Seitsemän veljestä meillä. Sen henkilöihin voi viitata ilman sen kummempia esipuheita, sillä ne tuntevat kaikki.

Itse asiassa kuitenkin myös Seitsemän veljestä liittyy koko perusidealtaan juuri siihen suureen kansansivistyskampanjaan, joka aloitettiin Aleksanteri II:n noustua valtaistuimelle. Yhteiskunnan huipulla ymmärrettiin, että kansan sivistymättömyys on jarru, joka estää niin kansallishengen nousua kuin kansan aineellisten olojen kehittämistä.

Sen jälkeen pantiin toimeksi ja päätettiin opettaa ainakin lukutaito vihoviimeisellekin jurrikalle -myös Jukolan veljessarjalle. Kansakoulut olivat myös tuota pikaa tulossa ja asetus niistä annettiin vuonna 1866.

Kun lukkarin koulun metodeihin suuttuneet veljekset pakenivat koko koulua, he saman tien pakenivat koko sivistynyttä maailmaa, mutta kesyyntyivät sitten aikanaan. Fiksuja poikiahan he oikeastaan olivat

Itse asiassa Eerosta tulikin jopa jahtivouti, joka tilasi sanomalehteä ja toimi aktiivisesti yhteiskunnallisissa tehtävissä. Hän oli omaksunut ajan kansansivistyksen perusteet.

Kivi kirjoitti huikean romaaninsa aikakauden todellisten ongelmien pohjalta. Juuri siksi August Ahlqvist suuttui niin perusteellisesti tästä mestariteoksesta. Suomen kansa ei, vastoin kuvitelmia, todellakaan ollut 1800-luvun puolivälissä innokasta lähtemään opin tielle, mutta lähtihän se lopulta kuitenkin.

 

Näihin asioihin jouduin taas palaamaan pitäessäni yleisön pyynnöstä ”historian tunnin” Sulkavan entisille koululaisille, jotka olivat nyt vähintään 60-vuotiaita. Kerran näinkin päin.

Oppitunneilla on oma tehtävänsä kaikkine rajoituksineen,  eikä siellä auta lukea esseitä, mutta suunnilleen tällainen siitä tunnista tuli:

 

Sata vuotta edistystä

 

Lähtötilanne

Suomen kansallislaulu Vårt land eli Maamme esitettiin ensi kerran vuonna 1848. Siitä tuli uuden, suomalaisen nationalismin, suomalaisuusaatteen symboli. Siihen saakka suomalaisiin oli ylempien säätyjen taholta suhtauduttu yleensä moukkina, joiden merkitys tässä maailmassa oli erilaisten rasitusten kantajina veron maksajina ja sotaväen asettajina. Valtion kannalta rahvaan arvon voi mitata rahassa eikä se ollut suuri. Kirkko oli omasta näkökulmastaan eri mieltä, mutta sen on taas asia erikseen.

Maamme-laulussa nostettiin Suomi arvoonsa siitä huolimatta, että se oli köyhä ja sellaiseksi aina jäisi ja kehotettiin olemaan köyhyyttä ujostelematta, synnyinmaan arvot olivat muualla. Viimeisessä säkeistössä kyllä esitettiin myös jonkinlainen edistysajatus -synnyinmaan laulu saisi vielä joskus korkeemman kaiun, maa nousisi kukoistukseen, joka kaikesta päättäen ei ollut aineellista, vaan henkistä.

Lähtökohtana oli joka tapauksessa, että kun maa on köyhä, niin se köyhäksi myös jää. Suomella ei ollut mitään sellaisia merkittäviä luonnonrikkauksia, joiden avulla se olisi voinut vaihtaa hyödykkeitä ulkomailta. Puutavaraa ja tervaa voitiin viedä, mutta niistä saatava raha oli kovan työn takana ja hankalat kuljetusmatkat huononsivat kilpailukykyä. Eipä siinä kenenkään siivellä elelty.

Tässä tilanteessa rahvaalle ei jäänyt muuta neuvoa, kuin repiä toimeentulonsa karusta, pohjoisesta maasta niillä vanhoilla menetelmillä, joita oli käytettävissä. Maatalouden ohella oli ihmisille tarjolla lähinnä vain käsityöläisammatteja. Niin sanottu herrasväki muodosti noin kaksi prosenttia väestöstä. Se oli lähes kokonaan virkamiehistöä. Kauppiaita ja muita porvareita oli vain kaupungeissa, lähinnä rannikolla.

Normaalivuosina Suomessakin toki tultiin toimeen, mutta, kuten Maamme-laulussakin todettiin, yhä uudelleen se ”halla nälän tuskan toi” suuri osa kansaa joutui elämään kädestä suuhun ja aina katovuosina ihmisiä kuoli laumoittain. Viimeiset suuret nälkävuodet Suomessa, ainoana koko läntisessä Euroopassa olivat vuosina 1866-1868, jolloin lähes kymmenesosa kansasta kuoli.

Sulkavalla kuolleita oli suhteellisesti vähemmän kuin muualla Suomessa, mutta sentään pelkästään vuonna 1868 niitä oli noin 5000 hengen pitäjästä 251 henkeä eli viitisen prosenttia. Toki syntyvyyskin oli 1800-luvulla noin kolme prosenttia ja väestönkasvu oli suurta kuolleisuudesta huolimatta.

Suunnilleen sadassa vuodessa väkiluku lähes kolminkertaistui Suomessa, vaikka noin kymmenesosa väestöstä muutti maasta. Sulkavalla väkiluku noin kaksinkertaistui sadassa vuodessa. Suuri määrä väestöä muutti kaupunkeihin.

Koska elantoa ei voitu saada muualta kuin maasta, jota ei taas lisää valmistettu, syntyi tilanne, jota voitiin nimittää liikaväestöongelmaksi. Maata ei riittänyt kaikille, vaikka tiloille perustettiin torppia ja mäkitupia. Maalaisköyhälistön määrä lisääntyi eikä tilallistenkaan elintaso parantunut ennen kuin 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä. Silloinhan alkoi modernisaatio sekä taloudessa että kulttuurissa.

Nykyaikaisilla käsitteillä ilmaisten Suomi oli 1800-luvun puolivälissä kehitysmaa, mikä siis tarkoittaa samaa kuin takapajuinen maa. Se eli luontaistaloudessa tuottamattoman ja katastrofeille alttiin maatalouden varassa.

Väestön sivistystaso ei ollut varsinaisesti ajan oloissa heikko, sillä jonkin asteinen lukutaito oli yleinen, mutta eipä sillä ollut mitään käyttöä, ellei omistanut raamattua. Muita kirjoja oli ihmisillä hyvin vähän eikä niitä juuri suomeksi ollut edes olemassa. Kirjoittaa osasivat hyvin harvat.

 

Koulun perustaminen ja tarve

1800-luvun puolivälissä kansansivistyksen kehittämisestä tuli joka tapauksessa eurooppalainen trendi. Erityisesti sillä alalla kunnostautuivat Tanska ja Ruotsi.

Kyseessä oli ennen muuta ihanteellinen toiminta, jonka tarkoituksena oli nostaa ihmisten kulttuuritasoa ja tehdä heistä hyviä ja moraalisesti kehittyneitä, isänmaallisia kansalaisia, jotka kykenisivät oppimaan uutta ja hoitamaan itse paikallishallintoa, jota samaan aikaan perustettiin moniin maihin, myös Suomeen.

Myös kansansivistyksen välineellinen merkitys ymmärrettiin yhteiskunnan huipulla. Tanskassa ja Ruotsissa maatalouden tuottavuus kehittyi nopeasti, kun otettiin käyttöön uusia menetelmiä. Se edellytti koulutusta. Jopa Preussin sotilaallinen menestys Itävaltaa vastaan käydyssä sodassa selitettiin preussilaisen koulumestarin ansioksi: oppia saanut sotilas taisteli paremmin.

Uno Cygnaeuksen Suomelle suunnitteleman kansakoulun perusajatus oli ennen muuta isänmaallis-ihanteellinen. Aineellisen toimeentulon paranemista se auttaisi pitkällä tähtäimellä, mutta kansanvalistus oli ennen muuta arvo sinänsä. Sivumennen sanoen, Cygnaeus piti erityisen tärkeänä, että kouluun tulisivat myös tytöt ja ainakin tytöt. Heidän kauttaan sivistys leviäisi perheisiin.

Valtio ymmärsi koulujen tarpeen ja kansakouluasetus annettiin vuonna 1866 -se oli muuten ensimmäinen noista suurista nälkävuosista. Viinanpolttokin kiellettiin silloin.

Koulu on tietenkin veronmaksajien kustannettava ja nimenoman kuntien, joita oli juuri perustettu, muun muassa juuri kansanopetuksen järjestämistä ajatellen. Se merkitsi verorasituksen suurta nousua, joka lankesi lähinnä tilallisille, jotka olivat suurimmat veronmaksajat. Jo sen ensimmäisen koulun perustaminen nosti veroja useinkin puolella tai enemmän.

Kun koulu ei pätevöittänyt mihinkään, sillä oli paljon vastustajia kaikkialla. Katsottiin, etteivät lapset siellä vain tuhlaa aikaansa, vaan siellä lisäksi ylpistyvät eivätkä enää suostu talonpojan töitä tekemään. Pieksämäellä muuan koulun vastustaja sanoi, ettei siitä laitoksesta tule muita kuin varkaita ja huoria. Hänen manattiin käräjille ja annettiin sakkoja koulun halventamisesta.

Piti paikkansa, ettei kansakoulu valmistaut mihinkään, mutta se opetti muun muassa kirjoittamaan ja laskemaan, jotka olivat yhä tärkeämpiä taitoja. Yhteiskunnan modernisaatio ja siis myös vaurastuminen ei olisi ollut ilman sitä mahdollinen.

Eteenpäin, tulevaisuuteen ei toki kukaan voinut toki nähdä. Kansakoulujen perustamisen aikoihin harva kykeni ajattelemaan, että kirjoitustaidolla olisi käyttöä muille kuin nuorisolle, joka kirjoitteli rakkauskirjeitä. Mutta sen hommanhan voisi antaa jollekin osaavalle, kuten oli ennenkin tehty. Anomukset eli supliikit kirjoitutettiin joka tapauksessa nurkkakirjureilla, asioitsijoilla tai muilla kirjanoppineilla.

Koulu saatiin sitten Sulkavalle perustettua ennen muuta pitäjän vähälukuisten säätyläisten äänillä ja enemmistön mielipidettä vastaan. Tämä oli se tavallinen tapaus. Tilallisia, jotka kannattivat koulua, oli myös, mutta vastustajia oli paljon enemmän.

Koulu perustettiin vuonna 1875 ja oppilaita siellä oli 1800-luvun puolella vuosittain muutamia kymmeniä. Kaikkiaan useita satoja. Määrä vaihteli koko ajan, sillä harva kävi koulua kaikki neljä vuotta, eihän se ollut pakollista.

Useimmat antoivat lastensa käydä koulua vain vuoden tai pari. Koko kansakoulukurssia eivät kaikki nuoret koko Suomessa käyneetkään vielä ennen 1950-lukua, vaikka maassa oli oppivelvollisuuslaki vuodesta 1921 lähtien ja se oli toteutettava vuoteen 1937 mennessä. Vaihtoehtoina olivat monelle 1900-luvun alkuvuosikymmeninä vielä kiertokoulu tai niin sanottu supistettu kansakoulu.

Kansakoulu alkoi joka tapauksessa todella kiinnostaa kansaa 1900-luvun puolella. Vielä 1800-luvun lopulla erityisesti talolliset olivat Sulkavalla syrjineet monien vihaamaa koulua ja jättäneet lapsensa lähettämättä sinne. Tilattomat sen sijaan olivat innokkaampia, koska hyvät oppilaat saattoi saada stipendivaroin ylläpidettäviksi. Ylläpito saatettiin ”myydä” jopa oppilaan omalle äidille.

1900-luvun puolella sen sijaan alettiin jo anoa, että omaan kyläänkin saataisiin koulu. Koulun käyminen alkoi olla nuorille jo selvästi tarpeellinen asia ja luultavasti myös statuskysymys. Noin 30 vuoden aikana kansansivistyksen merkitys oli oivallettu jo laajasti.

Asiasta voi lukea myös monista ajan romaaneista (ks. esim. Vihavainen: Haun ugglehult tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Yhä useammille oli selvää, ettei suomalaistenkaan tarvinnut jäädä ikuisesti raatamaan tuottamattoman maapalansa ääreen seuraavaa nälkävuotta odottamaan. Tämä edellytti kuitenkin myös henkisisä valmiuksia.

Suuri modernisaatioloikka

Palaan vielä 1800-lukuun. Kuten todettiin, vuosisadan puolivälissä elettiin tavalla, jota on myöhemmin sanottu esimoderniksi: vallitsevana oli omavaraistalous, vieläpä hyvin tuottamaton ja jatkuva väestönkasvu aiheutti paineita köyhtymiseen pikemmin kuin rikastumiseen.

1900-luvun alussa moni asia oli Suomessa muuttunut verrattuna 1800-luvun puoliväliin tai edes 1870-lukuun.

Kirjailija Kauppis-Heikki on kuvannut asiaa kuvittelemalla, että joskus 1870-luvulla kuollut mies olisikin herännyt henkiin vuosisadan vaihteessa.(ks. Vihavainen: Haun kauppis-heikki suuri murros tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Hän olisi huomannut kaiken muuttuneen: ihmiset pukeutuivat ostokankaisiin -vapriikkiverkaan- , söivät ja joivat kalliita tuontitavaroita vehnästä riisiin ja viinistä konjakkiin, maito vietiin meijeriin. Kaikkialla oli koneita ja taas koneita: Kaikkea pyöritettiin, tuulimoottorit pyörivät ja nostivat vettä, kuljettiin junalla ja polkupyörällä, puitiin koneella, soitettiin telefoonilla, niittämisenkin teki miesten sijasta hevonen: niittokoneella.

 Johan oli Herra helpon antanut mutta millä ihmeellä kaikki maksettiin? Mistä rahat?

Vastaus kuului, että rahat saatiin puista ja voista. Maatalous oli myös Suomessa saatu tuottamaan jalostusastetta nostamalla. Peltoon kylvettiin heinää, voita vietiin ulkomaille ja puusta sai rahaa sen kuin kirjoitti nimen paperiin.

Puulle oli maailmanmarkkinoiden kasvun ja kuljetuksen kehittymisen myötä  tullut kantohinta. Köyhä savolainen isäntämieskin huomasi äkkiä istuvansa rahakirstun päällä. Jos hän ei osannut laskea eikä kirjoittaa, häntä kyllä todennäköisesti kaupoissa jymäytettiin. Toista se oli sanomalehtiä lukeva ja ehkä jopa kirjastoa käyttävä isäntä, joku Jukolan Eeron tapainen edistysmies.

 Kun rahaa tuli, riitti sitä turhuuteenkin. Kelpasi siinä sitten rakentaa taloihin vaikkapa lasikuisteja ja paperoida seiniä. Kivinavetoita tehtiin ja lapsia lähetettiin Helsinkiin opiskelemaan. Kahvia ja sokeria nautittiin suorastaan vehnäsen kanssa jo lähes päivittäin.

Maakaupasta sai vaikka mitä, suolasta ja sokerista vehnäjauhoon ja rusinoihin, viiniin ja konjakkiin. Vielä Maamme-laulua runoiltaessa noita kauppoja ei ollut ollenkaan ja vanha kansa piti kaikkea ostotavaraa tarpeettomana.

Mutta nyt olisikin siirrytty parissa vuosikymmenessä vaihdantatalouteen. Viljaakin ostettiin ulkomailta ja peltoon kylvettiin sen sijaan heinää. Voin myynnistä saatiin rahaa ja juotiin itse kurria. Vanhakantaiselta talonpojalta tämän menon hyväksyminen edellytti henkistä vallankumousta. Ilman koulunkäynnin vaikutusta uuden, modernin maailmankuvan omaksuminen tuskin onnistui ollenkaan.

Uusi vauraus jakaantui epätasaisesti, mutta tuskinpa muu olisikaan ollut mahdollista. Joka tapauksessa nyt elettiin uutta aikaa ja sekä luku- että kirjoitutaito olivat asioita, joita pidettiin aivan yleisesti välttämättöminä. Emämaahan, Venäjään verrattuna Suomi olikin tässä suhteessa sivistyksen mallimaa.

Sivistys merkitsi sitä, että kyettiin myös harjoittamaan yhdistystoimintaa ja lukemaan sanomalehtiä. Uudet säästöpankit ja osuuskunnat, vakuutukset ja kiinnelainat eivät sujuneet ilman koulun antamaa tietopohjaa.

Sortokausien aikana 1900-luvun alussa koulusivistyksellä oli ratkaisevan suuri merkitys. Kun talvella 1899 kerättiin niin sanottuun Suureen adressiin Helmikuun manifestia vastaan puoli miljoonaa nimikirjoitusta, oli kyseessä hämmästyttävä kansansivistyksen voimannäyte.

Kansakoulujen perustamisesta on sanottu, että Suomen kansan aika suuriin tekoihin on silloin kun se näkee nälkää. Tällä viitattiin siihen, että kansakouluasetus annettiin vuonna 1866. Koulujen perustaminen ei nyt tosiasiassa ollut tuohon aikaan ihan koko kansaa innostava asia, mutta totta on, että niiden perustaminen aloitettiin hyvin köyhissä ja alkeellisissa oloissa, toki kansainvälisten esikuvien mukaan.

Ajat muuttuivat. Sulkavan kirkonkylän ensimmäinen opettaja, ensimmäiseltä seminaarikurssilta valmistunut Fredrik Auvinen, joka sittemmin opetti kauan Lohikosken vuonna 1880 perustetussa koulussa, kirjoitti vuonna 1875 että ”tuo ääretön joukko, joka ei vielä käytä siveellisiä eikä kohtuullisia tapoja, huutaa koulua vastaan”.

Auvinen totesi, ettei ryhdy julkisesti riitelemään rienaajien kanssa, vaan mieluummin vaikenee. Sadan vuoden kuluttua joka tapauksessa nähtäisiin, oliko koulusta ollut merkitystä kansan sivistykselle vai ei.

Ei kulunut läheskään sataa vuotta, ennen kuin kansansivistyksen tarve tunnustettiin jopa niin suureksi, ettei edes laajennettu kansakoulu jatkoluokkineenkaan riittänyt sitä täyttämään.

Tosin tuossa vaiheessa, vielä 1950-luvulla, ei uskottu, että kokonaiset ikäluokat tarvitsisivat niin laajaa perusopetusta, että voisivat sen pohjalta siirtyä haluttaessa korkeakouluihin. Suurta osaa ikäluokasta haluttiin sinne joka tapauksessa lähettää. Kansakoulusta oli syntynyt rinnakkaiskoulu oppikoulujen rinnalle ja pelkkä kansakoulu muodostui käytännössä umpikujaksi, josta eteenpäin jatkaminen oli hyvin hankalaa.

Samaan aikaan sodanjälkeiset suuret ikäluokat tulivat kouluikään ja oli selvää, ettei maataloudesta irtoaisi enää leipää kuin korkeintaan ehkä puolelle kasvavasta väestöstä. Vuonna 1950 siitä sai sulkavalla leipänssä vielä noin 70%.

Nykyään, jälkikäteen ymmärrämme, että modernisaatiokehitys, klähes uskomaton tuottavuuden kasvu pienentäisi maatalouden tarvitseman työvoiman määrän paljon vähempään: muutamaan prosenttiin sen koko määrästä. Vielä sotien jälkeen arveltiin kuitenkin, että luku olisi monin verroin suurempi ja ehkä puolet kansasta jäisi asumaan maaseudulle.

Tätä kuvasti myös sekin detalji, että pojille opetettiin maaseudulla veistoa ja kaupungeissa sen sijaan metallitöitä -sitä, mitä itse kukin tulisi todennnäköisesti elämässään tarvitsemaan.

Joka tapauksessa nyt ymmärrettiin yleisesti, että opetusta ja nimenomaan myös korkeakoulujen ovet avaavaa opetusta tarvittaisiin lisää. Jonnekin piti saada lapsikatraat muutenkin pieniä tiloja pilkkomasta. Otettiin siis lainaa ja koulutettiin lapsia, eiköhän niille jokin virka löytyisi.

Sulkavalla ei ollut oppikoulua ja sen käynti naapurikaupungeissakaan ei ollut helppoa ja se oli kallistakin tuon ajan tulotasolla. Paitsi, että siitä koitui kustannuksia, ei opiskelupaikkojakaan riittänyt.

Tilanteeseen reagoitiin Sulkavalla jokseenkin ainutlaatuisella tavalla. Maisteri Aino Amanda alias Manti Kyllönen antoi lapsille yksityisopetusta ja halukkaita ilmaantui niin paljon, että syntyi suorastaan yksiopettajainen koulu, Mantin koulu, jossa kolme luokkaa opiskeli vuoroluvun periaatteella ja myös opetti toisiaan lancasterilaisen metodin hengessä. Oppilaita tässä koulussa oli enimmillään 30-40 henkeä.

Mantin koulu toimi vuodesta 1940 vuoteen 1954 ja koulutti huomattavan määrän lapsia, jotka sitten siirtyivät lähikaupunkien kouluihin neljännelle luokalle ja siitä usein eteenpäin, ylioppilaiksi ja korkeakouluihin.

Jokainen kuitenkin ymmärsi, että tämä oli ainutlaatuisuudestaan huolimatta väliaikaisratkaisu ja oikean koulun tarve tunnettiin yhä suuremmaksi suurten ikäluokkien tullessa kouluikään, perustettiin vuonna 1954 kannatusyhdistyksen rahoittama yksityinen oppikoulu, jonka oma koulurakennuskin saatiin talkoohengessä valmiiksi vuonna 1957. Tarvittava puutavara ja tontti saatiin lahjoituksina.

Tämä koulu, kuten ei mikään oppikoulu tietenkään tarjonnut eikä voinut tarjota opetusta koko ikäluokalle, mutta vuonna 1975 Sulkavallakin siirryttiin peruskouluun, siis tasan sata vuotta ensimmäisen kansakoulun perustamisen jälkeen. Silloin keskikoulunsa päätti Sulkavalla jo suunnilleen yhtä monta oppilasta kuin kansalaiskoulunkin. Sitä paitsi vuonna 1968 oli perustettu lukio, josta vuonna 1975 kirjoitti ylioppilaaksi 30 oppilasta.

 

Sadan vuoden taival ja sen jälkeinen aika

Kun ajattelemme Fredrik Auvisen sanoja vuodelta 1875, joiden mukaan koulun merkitystä kannattaisi ja voitaisiin arvioida vasta sitten sadan vuoden kuluttua, ne tuntuvat todella profeetallisilta.

Modernisaatio oli Suomessa edennyt sellaisilla harppauksilla, ettei sitä tietysti aikanaan kukaan ollut

kyennyt ennakoimaan. Jos vuonna 1875 kuollut henkilö olisi, kuten Kauppis-Heikin romaanissa, herännyt kuolleista vuonna 1975, hän ei olisi tuntenut enää koko maailmaakaan samaksi, jossa oli elänyt. Perusasiatkin olivat muuttuneet.

Kauppis-Heikin noin vuonna 1880 kuollut ja vuonna 1910 kuolleista herännyt mies oli täysin pyörällä päästään jo pelkkien teknisten uutuuksien ja ostotavaroiden takia. Varmasti hän olisi hämmästellyt myös sitä, että lähes koko nuoriso -joskaan ei vanhempi väki- oli jo ainakin kiertokoulun käynyttä ja osasi paitsi sujuvasti lukea, myös kirjoittaa ja laskea.

Jos sama mies olisi herännytkin kuolleista vasta noin sadan vuoden kuluttua, hän olisi luullut tulleensa jo ihan toiseen maailmaan luultavasti taivaaseen. Uutuuksia ei ehkä tarvitse luetella, ne näkyivät kaikkialla eikä entisestä ollut tähteellä muuta kuin jokunen rakennus: Sulkavalla yläkoulu, jonka piha täyttyi opettajien autoista ja oppilaiden mopoista. Jos opettajia olisi haastateltu olisi ilmennyt, että moni oli lomaillut lentäen ulkomailla…

Vastoin Runebergin näkemystä maamme ei ollut jäänyt köyhäksi, vaan tullut yhdeksi maailman rikkaimmista. Tämä oli oleellisessa määrin tapahtunut vain noin 20 vuodessa: vuodesta 1955 vuoteen 1975. Toki pohjia oli alettu saada jo sata vuotta sitten.

Fredrik Auvinen oli ollut oikeassa vuonna 1875 paljon enemmän kuin varmasti ymmärsikään: Vuoden 1975 maailmassa kaikki myönsivät sen, että moderni maailma vaatii välttämättä kaikilta kansalaisilta paljon perustietoja ja taitoja, mukaan lukien jopa vieraiden kielten taidon. Muuten oltaisiin jääty takapajulle ja koko maa olisi pudonnut kehityksen kelkasta.

Koulutus oli merkinnyt henkistä vallankumousta, joka mahdollisti sen kehityksen, joka teki Suomestakin yhden maailman etummaisista maista. Koulutus myös teki mahdolliseksi ymmärtää oman arvonsa, siis sekä koulutuksen arvon, että koulutetun ihmisen arvon.

Kyse ei enää ollut herraksi rupeamisesta, vaan modernissa yhteiskunnassa välttämättömistä tiedoista ja taidoista. -Tai sitten kaikki olivatkin tullet herroiksi, mikä vuoden 1875 näkökulmasta oli absurdi ajatus. Mutta niin se oli yhteiskunta muuttunut eikä suinaan vähiten koulutuksen ansiosta.

Sadan vuoden takaisilla käsitteillä arvioiden olisi kai ollut sanottava, että kaikista oli tullut herroja vastoin yleistä maailmanjärjestystä.

Vuonna 1910 Kauppis-Heikin kuolleista herännyt oli saanut aiheen suuesti hämmästellä myös uusia, oppia saaneita nuoria ja sekä heidän taitojaan että asenteitaan. Muutos oli 30 vuodessa ollut merkittävä.

Mikäli tämä henkilö olisikin kuollut vuonna 1950 ja herännyt 30 vuoden kuluttua eli vuonna 1980 hän olisi sitäkin enemmän saanut aiheen hämmästellä uutta nuorisoa: koko ikäluokka opiskeli nyt korkeakoulutukseen tähtäävässä koulussa ja oppi niin vieraita kieliä kuin algebran ja geometrian tapaisia matemaattisia aineita. Olivatko siis kaikki herroja ja ryökkynöitä?

Suomi oli kaupungistunut, teollistunut ja kansainvälistynyt. Entisestä maalaismoukasta ei ollut muistoakaan jäljellä. Itse asiassa maaseudun ja kaupungin erotkin olivat hävinneet, niin elintasossa, elämäntyylissä kuin harrastuksissa ja ajanvietteessä. Tämähän oli asia, jota Neuvostoliiton kommunistinen puolue lupasi koko ihmiskunnalle vuonna 1961 aloittamassaan kommunistisen yhteiskunnan rakentamisen ohjelmassa. Venäjällä se ei onnistunut, Suomessa onnistui.

 Tämä oli 1800-luvun lopun jälkeen luultavasti suurin uusi modernisaatioloikka, Koulu oli siinä taas avainasemassa.

Vuonn 1848 Runeberg kehotti suomalaisia olemaan häpeämättä köyhyyttään, josta nyt ei kuitenkaan koskaan Suomessa eroon päästäisi. Eihän Suomessa ollut mitään edellytyksiä nousta vauraaksi -maa oli kylmä, karu ja vailla luonnonrikkauksia.  Topeliuskin nimitti Suomea Euroopan köyhäintaloksi.

Kuten alussa totesin, Suomi oli 1800-luvun puolivälissä ja vielä pari vuosikymmentä sen jälkeenkin kädestä suuhun elävä kehitysmaa, jonka kansa oli oppimatonta, tietämätöntä ja alituisesti alttiina nälänhädälle. Se oli myös hyvin halvan työvoiman maa, mikä näkyi esimerkiksi merenkulussa.

Ensimmäinen suuri modernisaatioloikka tehtiin 1800-luvun lopulla selvästi kansanopetuksen vauhdittamana ja pitkälti sen ansiosta.

1900-luvulla kehityksen nopeus vaihteli, mutta se oli hyvin nopeaa erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, jolloin tapahtui uusi, nyt korkeakoulutukseen suuntautuva koulutusvallankumous.

Elintaso ja yleinen hyvinvointi Suomessa kohosi niin paljon muuta maailmaa nopeammin, että maamme pääsi kansainvälisissä vertailuissa yhä useammin aivan huipulle.

Ehkä olemme nyt yhä maailman onnellisin kansa tai sitten ei. Joka tapauksessa olemme koko maailman mitassa nyt erittäin hyvin koulutettu ja erittäin korkeasta hyvinvoinnin tasosta nauttiva kansa. Siitä kannattaa pitää kiinni, sillä se asia on lunastettava yhä uudelleen.

Sitä ajatellessa kannattaa muistaa myös se, mistä lähdettiin. Suurimmat mullistukset ovat tapahtuneet yhtä jalkaa koululaitoksen ja muunkin opetuksen laajenemisen kanssa.

Muutosten nopeutta on vaikea käsittää. Sen ymmärrämme me, joiden muisti ylettyy jonnekin 1950-luvun hevosvetoiseen Suomeen. Tässä iässä olemme oppineet ymmärtämään ettei puoli vuosisataa ei ole aika eikä mikään eikä siis olisi satakaan, jos ikää vain riittäisi.

Koulua ja opetusta on syytä aina myös kritisoida, kritiikkihän on kaiken kehityksen ehto. Luultavasti se on joka tapauksessa ollut suurin yksittäinen tekijä kaikista niistä, jotka ovat mahdollistaneet Suomen, kuten monen muunkin maan nousun kurjasta kehitysmaasta hyvinvointivaltioksi -vastoin kaikkia odotuksia.

 

Toiminnallisia häiriöitä vai vikoja?

 

Demokratian ongelmia

 

Jo Alexis de Tocqueville huomasi nuorta Amerikan demokratiaa tarkkaillessaan, että tuohon poliittiseen järjestelmään sisältyi vakavia ongelmia (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=tocqueville ).

Länsimaisen kulttuurin historiassa uusi valtiomuoto tavoitteli muinaisten kreikkalaisten esikuviensa ihanteita nyt suuren valtion puitteissa eikä enää antiikin poliksen intiimissä piirissä, jossa ne olivat syntyneet.

Tuolloin, kaksi vuosisataa sitten, Amerikka löi eurooppalaisen vierailijan ällikällä. Se oli maa, jossa ei menestytty tai saatu kunnioitusta suuren suvun menneillä mainetöillä, vaan pelkästään omilla ansioilla. Se oli maa, jossa jokaisen sopi harjoittaa omaa uskontoaan ja lukea mieleisiään kirjoja ja jossa hotellissakin palveltiin samalla tavalla matkustavaista herraa kuin hänen lakeijaansakin. Molempia jopa herroiteltiin…

Toki tuossakin maassa oli suuria ihmisryhmiä, jotka eivät kuuluneet tähän tasa-arvoisten joukkoon ja myös sen sisällä toiset olivat tasa-arvoisempia (more equal) kuin toiset, kuten myöhempi sanonta asian ilmaisi. Silti oli kiistatonta, että sekä feodaalisen että yksinvaltaisen perinteen puuttuminen antoi Yhdysvalloille aivan oman leimansa, joka koettiin suurena vapautuksena menneiden aikakausien irrrationaalisista kahleista.

Kun Euroopassakin oltiin menossa samaan suuntaan, voitiin amerikkalaista demokratiaa hyvästä syystä pitää ihmiskunnan edistyneimpänä valtiomuotona. Siellä voitiin nähdä Euroopankin tulevaisuus, mutta tarkoittiko se jonkinlaista paratiisia, jossa kaikki suuret yhteiskunnallisen ongelmat oli ratkaistu, vaiko vain uutta tilannetta, jossa vanhojen ongelmien tilalle nousisivat ratkaistaviksi aina uudet?

Tocqueville kirjasi teoksessaan hämmästyttävän asian: demokratian puitteissa saattaakin ongelmaksi tulla nimenomaan vapauden puuttuminen aivan uudella tasolla. Itsevaltius ja sääty-yhteiskunta vannoivat kyllä oikeaoppisuuden nimiin, mutta niiltä puuttui auktoriteettia sen takaamiseksi. Ajattelua ne eivät pystyneet hallitsemaan.

 Itse asiassa demokratiassa vallitsi paljon suurempi yhdenmukaisuuden paine kuin vanhassa yhteiskunnassa. Virkavaltaa ei ehkä tarvinnut pelätä, mutta sitäkin vaikeampaa oli nousta vastustamaan enemmistöä, joka ei jättänyt toisinajattelevalle kostamatta. Amerikassa enemmistö muodosti ajattelun ympärille pelottavan renkaan. Sen sisällä sana oli vapaa, mutta onnettomuus seurasi, mikäli sieltä uskalsi poistua.

Mitään auto-da fétä ei toki järjestetty, mutta vainoa oli luvassa joka päivä ja poliittinen ura oli toisinajattelijalta suljettu. Kahleet ja pyövelit olivat niitä karkeita instrumentteja, joita tyrannia aikoinaan käytti, mutta meidän aikanamme sivilisaatio on täydellistänyt itse despotisminkin, joka jo näytti kaiken oppineelta, totesi Tocqueville.

Toisen maailmansodan jälkeen kirjoitettiin paljonkin kirjoja siitä, miten ihmiset olivat pelänneet vapautta ja hakeutuneet turvallisen enemmistön siipien suojiin. Erich Frommin Escape from Freedom, jonka titteli epäonnistuneesti suomennettiin nimellä Vaarallinen vapaus, on tämän asian klassinen kuvaus.

Näyttää siltä, että tähän vapauden välttelemisen syndroomaan ja ehkä siis demokratiaan ylipäätäänkin kuuluu taipumus mielikuvapolitiikkaan.

Politiikka pyrkii luonnostaan madaltumaan tarinaksi hyvän ja pahan, oikean ja väärän, kauniin ja ruman välisestä taistelusta. Sen osoittamisessa varsinaisten asia-argumenttien rooli on aivan mitätön. Vertaus sopuleihin on harvinaisen sattuva. Ne menevät kaikki samaan suuntaan, tietämättä tai kysymättä miksi.

Tällaisen psykologian vallitessa voidaan politiikassa kaikin mokomin välttää konkreettista tasoa, kuten selkeitä laskelmia siitä, mihin erilaiset poliittiset ratkaisut johtavat. Riittää, kun todetaan tai oletetaan oman ryhmittymän kannattavan yleensä kaikkia hyviä asioita. Eri mieltä olevat sen sijaan jo määritelmällisesti vastustavat niitä ja ansaitsevat sen mukaisen suhtautumisen.

Puolen vuosisadan takaista ns. taistolaisuutta nimittävät nyt jo myös sen entiset kannattajat käsittämättömäksi. Tällä hetkellä vallitsevaan poliittiseen oikeaoppisuuteen sen sijaan suhtaudutaan sen nykyisten kannattajien piirissä uskomattoman kritiikittömästi. Mutta kritiikkihän ei taaskaan ole sallittua.

Näitä kahta ortodoksiaa on niin usein keskenään vertailtu, ettei siihen ole tässä enää syytä. Asian voisi kiteyttää siten, että molempia hallitsee kritiikitön lapsenusko, joka kieltää kritisoimasta itseään ja leimaa sellaista yrittävät kansan/edistyksen/inhimillisyyden/naisten/pehmeyden vihollisiksi.

Kun aikoinaan uskottiin neuvostososialismin ihanuuteen ja sen kaikki parantavaan voimaan myös ja nimenomaan Suomessa, vaikka kokemukset muualta saattoivatkin olla ankeita, uskotaan nyt maamme titaaniseen merkitykseen koko maailman pelastamisessa, vaikka jo kaikkein simppeleimmät laskutoimitukset kertovat lahjomatonta kieltään noista mahdollisuuksista.

Järjenvastainen ajatus maailman köyhien ja sorrettujen aseman parantamisesta tekemällä heistä oman maamme kansalaisia on kaiketi järkyttävin esimerkki vastuuttomasta suhtautumisesta tulevaisuuteen.

Sen, ettei asiaan liity lainkaan rationaalista harkintaa asian seurauksista, osoittaa jo se, ettei tähän mennessä ole esitetty yhtään ainoaa konkreettista laskelmaa siitä, mitä se merkitsee toisaalta maailman puutteenalaisen väestön kannalta kokonaisuutena ja toisaalta oman maamme tulevaisuuden kannalta. On vain laskettu julkiselle vallalle alkuvaiheessa koituvia kustannuksia.

Miten paljon siirtolaisia maamme sitten voisi integroida per aikayksikkö ja miten paljon yhteensä? Mitkä ovat asian kokonaiskustannukset niin rahallisesti kuin kulttuurisesti ja miten ne muuttuvat populaation kasvaessa?

Vai eikö mitään rajaa ole edes olemassa? Jos ja kun miljoonan jälkeen tulisi toinen miljoona, voitaisiinko pysähtyä siihen? Entä kolmas, neljäs ja viides? Miksi vasta/jo silloin?

 Toinen vastaava asia on päätös maapallon hiilitasapainon muuttamisesta siirtymällä maassamme sähköautoihin ja lopettamalla lihan syönti.

Näiden asioiden on hallituksen mielestä jopa tapahduttava ennen kuin kilpailijamaamme tekevät saman, jos tekevät. Nyt nimittäin on, ainakin meidän osaltamme näemmä menossa eräänlainen kiltteyskilpailu, jossa tehdään upeita ja kalliita eli siis ansiokkaita päätöksiä paniikissa olevan lunatic fringen mieliksi jo ennen kuin se on edes ehtinyt pyytääkään.

Raha ei nyt ole enää tullut ongelmaksi, sillä sitä kyllä saadaan, kun kehdataan pyytää ja miksei kehdattaisi. Sittenhän sitä riittää myös meitä rikkaammille maille jaettavaksi… Mitkään summat eivät ole liian suuria tai liian pieniä Kankkulan kaivon vedenkantajille.

No politiikka on tahdon asia ja mikäli Suomen kansa tosiaan enemmistönsä voimin kannattaa nykyisen hallituksen nykyistä politiikkaa, on se itse ansainnut sen seuraukset. Se on normaalia demokratiaa se.

Itse asiassa normaalia demokratiaa on myös se mielipidediktatuuri, pelon kehä, joka ympäröi tätä politiikkaa. Sen kritisoijista on tehty irvikuvia, joita valtavirtamedia häikäilemättömästi hyödyntää eikä edes vaivaudu kieltämään rooliaan.

Toki oppositiolla on omakin mediansa, mutta täytyy todeta, että tiedotushegemonia on nyt vahvasti hallituksen ja sen edustaman oikeaoppisuuden puolella. Poliittinen skandaali on, että verovaroin ylläpidetty YLE on aivan avoimesti puolueellinen.

Onko vääristynyt ja kupliinsa rajoittunut media sitten jonkinlainen epäkohta demokratiassa? Entäpä jos se kuuluu siihen erottamattomasti, kuten jo Tocqueville kasi vuosisataa sitten havaitsi?

Koska tässä maailmassa puhtaat ihannetilat toteutuvat vain harvoin, jos koskaan, lienee syytä arvella, että kyllä tämä tiedotuksen vääristyminen on muuan luonnollinen seuraus demokraattisesta järjestelmästä. Toinen asia sitten on, että liian räikeäksi muuttuessaan se tuppaa haittaamaan koko järjestelmän toimivuutta. Rajansa kaikella.

On ymmärrettävää, mikäli valtamedian toimittajista 80-90 prosenttia edustaa jotakin tiettyä poliittista liikettä ja muotoilee sanomansa sen mukaisesti. Mutta silloin, kun tähän vielä liittyy häpeämätön sensuurimentaliteetti, joka pelkästään aplodeeraa sille, kun juristerit ahdistelevat ihmisiä raamatun siteeraamisesta tai järjettömät algoritmit pannaan kieltämään tiettyjen sanojen julkinen käyttö ja ”bannaamaan” niiden käyttäjien muukin kirjoittelu, ollaan jo luovuttu edes tavoittelemasta ihanteellista demokratiaa ja kuljetaan suoraan totalitarismia kohti.

Sensuurin ja mielipideterrorin oikeuttaminen puhumalla ”yhteisönormeista” tai ”väärän” mielipiteen esittäjän muka tekemästä henkisestä väkivallasta toisinajattelevia kohtaan eivät saisi aiheuttaa muuta kuin halveksuntaa niiden keskuudessa, jotka aidosti kunnioittavat toimivaan demokratiaan liittyviä poliittisia perusoikeuksia.

Näyttää kuitenkin siltä, että uusi, totalitaarinen psykologia on nyt vahvasti leviämässä yhteiskuntaan ja estää demokratiaa korjaamasta virheitään. Asiasta voi vakuuttua lukemalla sosiaalisen median kirjoittelua näistä asioista.

Sananvapauden kaltaisia perusoikeuksia ei itse asiassa edes tunnusteta voivan olla olemassa, mikä voi liittyä siihen, että koko politiikka perustuu yhä selkeämmin uskontunnustukseen tiettyjä yleiskäsitteitä kohtaan eikä rationaaliseen päätöksentekoon, jonka kritisointi on sekä opposition oikeus että velvollisuus.

Demokratiaa ei kannata pitää ylihistoriallisena asiana, joka toimii kaikissa ympäristöissä yhtä hyvin tai huonosti. Sen toimimisen edellytyksiä on syytä vaalia joka päivä.

Kuten olemme nähneet, Yhdysvaltojen vuosisataiset perinteet eivät ole estäneet järjestelmän kriisiytymistä, eikä meillä ole syytä kuvitella, että oma järjestelmämme olisi immuuni häiriöille. Niiden eliminoimiseksi vaaditaan kansalaismieltä, joka kunnioittaa järjestelmän perusperiaatteita riippumatta siitä, ketä niiden noudattaminen kulloinkin poliittisesti hyödyttää.