Scipio ja muut

 

Rooma pääsee voitolle

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVI. Hannibalin sota. Kaupunkien muurit järkkyvät. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 20205, 212 s.

 

Titus Livius oli Rooman historian suuren yleisteoksen kirjoittaja, jonka elämä ja toiminta sattuu suunnilleen keisari Augustuksen aikaan eli pari vuosisataa tässä kuvattua puunilaissotaa myöhemmin. Hänen teoksensa oli massiivinen ja sisälsi 142 kirjaa, joista vain kolmisenkymmentä on säilynyt jälkipolville.

Teoksen nimi ”Ab urbe condita” eli ”Kaupungin perustamisesta” liittyy roomalaiseen ajanlaskuun, joka aloitettiin kaupungin perustamisesta, joka sijoitettiin vuoteen 753 eKr. käyttääksemme omaa ajanlaskuamme.

Ahkerat latinistit ovat viime vuosina kääntäneet teoksen ”kirjoja” suomeksi (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset ), mikä on erinomainen asia. Vasta aikalaisteksti ilman välikäsiä tarjoaa todella elävän näkökulman menneeseen ja sen tapaan ymmärtää asioita.

Tässäkin kirjassa on suomalaisen tekstin ohella myös latinankielinen ja luetun ymmärtämistä auttavat suuresti alaviitteet ja myös hakemisto sekä tapahtumien aikajana.

Livius kirjoittaa kohteestaan melko pitkän välimatkan päästä ja joutuu tietenkin tukeutumaan ennen muuta häntä edeltäneisiin historiankirjoittajiin. Samalla hän on havainnut, miten epäluotettavia niiden kertomukset saattavat olla ja toteaa jo tuskastuneena, ettei ”historioitsijoiden sepusteluilla ole minkäänlaista rajaa”.

Uuden Karthagon valtauksesta oli näet tarjolla aivan villisti toisistaan poikkeavia tietoja. Puunilaisen varuskunnan vahvuuden väitti joku olleen kymmenentuhatta, toinen seitsemäntuhatta ja kolmas vain kaksituhatta. Muurinsärkijöitä vallattiin erään kertojen mukaan noin kuusikymmentä, mutta pelkästään suuria muurinsärkijöitä väitti joku olleenkin kuusituhatta ja pieniä kolmetoistatuhatta.

Hispanian kansanryhmien panttivankeja, joita pidettiin kaupungissa kertoi yksi lähde olleen miltei kolmesataa ja toinen taas kolmetuhatta.

Niinpä Livius tyytyy jonkinlaiseen kompromissiin ja kirjoittaa erittäin suuria katalputteja olleen satakaksikymmentä, pienempiä 281, suuria heittokoneita 23 ja pienempiä 52 ja näiden lisäksi ”valtava määrä suurempia ja pienempiä muurinsärkijöitä, aseita ja keihäitä sekä 74 sotamerkkiä.”

Käännöksestä on vaikea käsittää, millaisiin aseisiin viitataan, mutta se selviää alkutekstistä:

”Captus et apparatus ingens belli; catapultae maximae formae centum viginti, minores ducentae octoginta una; ballistae maiores viginti tres, minores quinquaginta duae; scorpionum maiorum minorumque et armorum telorumque ingens numerus; signa militaria septuaginta quattuor.”

Kyseessä oli siis sekä katapultteja, ballistoja ja skorpioneja, jotka kaikki olivat erilaisia kaukoaseita. Sellaisia käytettiin runsaasti vielä Liivinmaan sodassa 1200-luvulla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset ) ja myöhemminkin. Niitä pidettiin hyvin tehokkaina ja jopa tarkkoina.

Skorpionit eivät kylläkään olleet muurinsärkijöitä, vaan väkijousia, joita olivat myös edellisiä suuremmat ballistat. Tosin esimerkiksi Liivinmaan sodassa ballista näyttää tarkoittaneen pikemmin mekaanisesti viritettävää varsijousta. Muurinsärkijöitä olisikin ollut mieletöntä tuottaa valtavia määriä, sillä toki sitä kannatti yrittää murtaa vain yhdestä tai parista paikasta kerrallaan.

Muuten kirjan dramaattisin hetki on Hannibalin ilmestyminen Rooman porteille. Sieltä hänet kuitenkin sai kääntymään hirvittävä rankkasade suurine rakeineen, jonka puunilaiset tulkitsivat jumalalliseksi merkiksi.

Joka tapauksessa, siirtyessään Rooman edustalle Hannibal joutui jättämään oman onnensa nojaan puolelleen kääntyneen Capuan, jonka kohtalo tuli nyt Hannibalin väistyttyä roomalaisten päätettäväksi. Samanlainen oli Syrakusan tapaus.

Kiinnostavaa on, että myös pettureiden annettiin pitää Rooman senaatissa oma puolustuspuheensa ja että voitettujen rankaisemisessa käytettiin erilaista harkintaa eikä kaikkia kohdeltu samalla tavoin.

Siten muun muassa kaksi naista armahdettiin ja palkittiin. Toinen oli joka päivä uhrannut Rooman puolesta ja toinen, prostituoitu oli tuonut ruokaa roomalaisille panttivangeille. Mainittavaa on myös, että kaupungin naiset luvattiin jättää rauhaan, tosin vasta erityisen anomuksen jälkeen.

Kirjasta ilmenee myös, että Rooma hankki soutajia laivastoonsa nimenomaan vapaista miehistä, mutta rasituksen raskaus aiheutti nurinaa, kun ei kassassakaan ollut rahaa soutajien ostamisen ja palkkaukseen. Kapina oli jo lähellä, mutta konsulin kaunopuheisuus, joka sai myös senaattorit uhraamaan asian hyväksi omistamansa kullan, pelasti tilanteen.

Kiinnostava on myös kuvaus nuoresta Scipiosta, joka osasi rakentaa imagonsa niin, että häneen nuoresta iästään huolimatta luotettiin. Häntä jopa arveltiin Juppiterin pojaksi, koska hän usein vietti aikaansa Optimus Maximuksen temppelissä.

Mitä tulee suuriin valtiollisiin ratkaisuihin, niitä tuki suuresti, mikäli kaikki ennusmerkit ja sen lisäksi vielä päällikön henkilökohtaiset unetkin todistivat menestyksen puolesta. Tässähän tulee ilman muuta mieleen nykyaikaisten suurten johtajien päätökset erinäisten erikoisoperaatioiden aloittamisesta.

Mutta menneisyys on vieras maa. Livius on näistä vaiheista kirjoittaessaan myös kaukana kohteestaan eikä häneen ole erityisemmin syytä luottaa. Joka tapauksessa hänen kirjansa palveli myöhemmin vuosisadasta toiseen ns. normaalihistoriana, johon sopi aina vedota, kun tarvittiin historian todistusta jostakin asiasta tai kun oli vahvistettava kansallisten myyttien voimaa.

Myös Machiavellin Ruhtinas otti historialliset esimerkkinsä Liviukselta (ks. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

Kun Rooma pelastui

 

Vanhoja uutisia

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVII. Hannibalin sota. Kohtalon iskuja. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2026, 250 s.

 

     Roomalaiset aloittivat ajanlaskunsa kaupungin (Rooman) perustamisesta, ”Ab urbe condita”. Tuo tarunomainen perustamisvuosihan oli 753 E.Kr.

     Titus Liviuksen kirjoittama samanniminen laaja historiateos ”Ab urbe condita” oli Rooman valtakunnan virallinen historia, jota länsimaissa kunnioitettiin vuosisatojen ajan suurena menneisyyden kertomuksena, joka oli tunnettava ja josta voitiin ottaa oppia myös nykyaikana. Kirja kirjoitettiin keisari Augfustuksen aikana.

     Esimerkiksi Machiavelli, joka pyrki tutkimaan ihmisten poliittista käyttäytymistä ymmärtääkseen sen lainmukaisuuksia, sai hyvin kiinnostavaan Discorsi-teokseensa esimerkit Liviukselta (vrt. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

     Selvää on, että suurvallaksi kasvaneen isänmaansa historiaa kirjoittanut Livius suhtautuu kansaansa kunnon patriootin tavoin, vaikka ei kaihdakaan ankarasti nuhtelemasta myös huonoja ja vääryyttä tehneitä johtajia. Itse Rooman valtakunta oli hänelle kuitenkin valtioiden joukossa ykkönen, eikä pelkästään mahtinsa takia. Tärkeintä oivat hyveet.

     Liviuksen teoksen pohjalla vaikuttavasta eetoksesta antaa käsityksen seuraava passus, joka ei heijastanut vain Liviuksen omaa näkemystä. Itse asiassa Rooman historia sen suuruuden päivinä oli vuosisadat esikuvana myös myöhemmille länsimaille, jotka yhä uudelleen palasivat Rooman historiaan etsiessään sekä parhaita esikuvia että varoittavia esimerkkejä. Näin kirjoitti Livius noin 2000 vuotta sitten:

”Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä niin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin.” (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

     Valtakunnilla ja kokonaisilla kulttuuripiireillä on aina ollut nousu- ja laskukautensa ja näyttää siltä, että jossakin vaiheessa ne kaikki alkavat peruuttamattomasti rappeutua luovuttaakseen historiallisen paikkansa sellaisille, jotka sen paremmin ansaitsevat tai ainakin pystyvät itselleen ottamaan.

     Rooman vanhempi historia oli Liviuksen mielestä yleensä tarinaa hyveellisistä ajoita ja johtajista, jotka taas vuorollaan saattoivat joutua luovuttamaan paikkansa kurjemmille ja kansa saattoi nopeastikin rappeutua viiniruukkujen ja lihapatojen äärellä. Armeijastakin voi tulla kelvoton jo muutamassa kuukaudessa sen siirryttyä jonkin rikkaan kaupungin herkkujen ja irstailujen ääreen.

     Mikä Liviuksen kuvaamien aikojen ihmisille oli tärkeää oli rauha jumalten kanssa -Pax deorum. Kun se vaarantui, oli se yritettävä saada takaisin uhraamalla ja rukouksilla ja asian onnistumista tarkkailtiin uhripappien saamien merkkien avulla.

     Jumalat puolestaan ilmoittivat suopeudestaan tai vihastaan ennusmerkeillä, joista huomioitiin aina salaman lyönnit temppeleihin. Toinen huolestuttava merkki olivat epämuodostuneina syntyneet lapset ja eläimet. Aina joskus syntyi lapsia, joista ei voinut päätellä, olivatko ne tyttöjä vai poikia. Ainakin jossakin tapauksessa papit määräsivät sellaisen epäluoman vietäväksi roomalaisen alueen ulkopuolelle ja upotettavaksi mereen.

     Syntyi myös lapsia, joilla oli esimerkiksi norsun tai sian pää ja vastaavasti saattoi syntyä sika, jolla oli ihmisen pää. Joskus tapahtui, että härkä puhui ihmisen äänellä ja aika usein muuttui vesi vereksi jossain päin valtakuntaa. Taivaaltakin satoi milloin kiviä, milloin verta.

     Oudot enteet kauhistuttivat aina ihmisiä ja jumalten lepyttämiseksi järjestettiin suuria uhri- ja rukoustapahtumia. Aina ei Livius suinkaan uskonut enteiden olevan jumalallista alkuperää, vaan leimasi mitättömiksi sellaisenkin asian kuin että hiiret olivat eräässä temppelissä järsineet kultaa.

     Kaiken kaikkiaan enteet olivat joka tapauksessa hyvin tärkeä asia ja uskonto oli Roomassa tässä kuvattuna aikana eli 200-luvun alussa E.Kr. yhä kunniassaan. Roomassakin muuten järjestettiin jumalten kunniaksi kisoja jo tuohon aikaan. Olympian kisat Kreikassa olivat samaan aikaan suuri kansainvälinen tapahtuma, jonne matkusti paljon myös turisteja.

     Tämä Liviuksen nide ei sisällä ehkä yhtä paljon nykylukijaa kiinnostavia yksityiskohtia kuin eräät muut, koska se keskittyy sotaan: Hannibalin ja hänen veljensä Hasdrubalin kanssa käytyihin taisteluihin, joiden vaiheita sotajuonineen ja dramaattisine käänteineen kuvataan tarkoin, olihan kyseessä kuolemanvaara Roomalle.

     Muuan kiinnostava detalji ovat sotaelefantit, joita puunilaisilla oli aina mukanaan ja jotka saattoivat joskus pillastua ja alkaa tuhota omia joukkoja siinä kuin vieraitakin. Sen varalta norsun ohjaajalla oli mukanaan rautavaarna, jonka hän tarvittaessa iski nuijalla eläimen aivoihin ja tappoi sen.

     Kuten noihin dramaattisiin aikoihin sopii, oli myös Rooman liittolaisten lojaalisuus usein koetuksella ja niiden saamisessa takaisin omalle puolelle kysyttiin valtiomiestaitoja. Pelkkä brutaali kosto olisi romahduttanut koko asian.

     Kuten vanhoissa sotien kuvauksissa yleensä, ihmetyttää ja epäilyttää yhä uudelleen sotajoukkojen valtava koko. Italiassa tai Hispaniassa huolto-ongelmat tuskin olivatkaan samaa luokkaa kuin myöhemmin Euroopan taistelukentillä, mutta melkoinen hävitys on varmasti kohdannut seutuja, joiden halki ovat vaeltaneet yhteensä satatuhantiset sotajoukot.

     Metaurusjoella kerrotaan Hasdrubalin sotajoukosta surmatun 57000 miestä, 5040 vangittiin ja yli 4000 vangittua Rooman kansalaista saatiin takaisin. Jonkin verran vihollisia jätettiin henkiin levittämään tietoa roomalaisten menestyksestä. Riittipä siinä joka tapauksessa hautaamista ja kalman hajua.

     Kiitos taas kulttuuritahtoisille kääntäjille ja kustantajalle, jotka ovat saattaneet luettavaksemme tämänkin aikakautensa dokumentin. Väliotsikot ja johdanto ovat lukijalle sangen hyödylliset.

    On avartavaa lukea siitä, miten sota jo aikoinaan villitsi ihmiset ja tavallaan lohdullistakin on havaita, ettei ihmisen raadollisuus ole mikään uusi keksintö.

Rooman ja Euroopan rappio

Ab urbe condita ja rappion merkit

Tässä suomalaisessa (ja hyvin vähän ugrilaisessa) maassamme on latinan harrastus ollut aina kiitettävää. Olemme kai ainoa maa, jossa uutisiakin luetaan latinaksi. Uuslatinaa on muutenkin vaalittu: Jukka Ammondtin Tango triste fennicum kuuluu kevyen musiikkimme helmiin ja Teivas Oksalan monet muutkin sanoitukset, kuten Latro Robertus (Rosvo-Roope latinaksi) ovat tulleet jo useiden latinistiskupuolvien omaisuudeksi.

Meille, indoeurooppalaisen Euroopan ulkojäsenille latina onkin korvaamaton kieli. Sen omaksumalla ja mielellään myös kreikkaa opettelemalla, oppii kohtuullisella vaivalla ymmärtämään, mitä romaanisten kielten ja englannin sanat oikeastaan tarkoittavat. Suuri enemmistö näiden kielten puhujistahan ei sitä lainkaan käsitä.

Kuten tunnettua, kansamme viime aikojen saavutuksiin latinan viljelyn alalla kuuluu Kalevalan latinannos, joka peräti luovutettiin paaville. Miksi juuri hänen piti saada tämä pakanallinen monumentti, ei minulle ole oikein selvinnyt, mutta tokihan hän ainakin sai kirjan sellaisella kielellä, jota pystyy lukemaan. Voidaan siis ajatella, että eepoksemme potentiaalinen käyttäjäkunta lisääntyi jälleen yhdellä merkittävällä toimihenkilöllä, joka samalla sai tilaisuuden laajentaa yleissivistystään. Hyvä näin.

Hienoa on, että latinankieleen ja Rooman historiaan liittyviä teoksia on viime vuosina ilmestynyt kymmenittäin. Lentäviä lauseita löytää toki nykyään vaivattomasti myös internetistä, mutta niiden julkaiseminen kirjoina on kansan kulttuuritahdon merkki ja ansaitsee kaiken kannatuksen.

Myös klassisia teoksia suoraan latinasta käännettynä on ilmestynyt jatkuvasti. Horatiuksen Oodit, Odae Horatianae Teivas Oksalan ja Erkki Palménin suomentamina ja kommentoimina on suurtyö, jonka käyttökelpoisuutta ja kiinnostavuutta lisää se, että sivun toisella puolella on alkuteksti ja toisella suomennos. Näitä runoja ei käännetä trivian oppimäärällä!

Myös Titus Liviuksen teoksesta Ab urbe condita (Kaupungin perustamisesta) on osia käännetty, XXII kirja, Karthagon Hannibal Rooman porteilla on ilmestynyt kommentoituna, kaksikielisenä laitoksena Maija-Leena Kallelan, Ylermi Luttisen ja Teivas Oksalan toimesta ja osat I-II (Rooman synty) ovat ilmestyneet Marja Itkonen-Kailan suomentamina, tosin ilman vastaavan laajuista apparaattia, vain lyhyin selityksin varustettuna.

Edellisten rinnalle tai ainakin seuraan haluaisin vielä nostaa ruotsalaisen Alf Henrikssonin teoksen Antiikin tarinoita I-II, vaikka se toki onkin vain referoiva yleisteos eikä alkuperäisestä käännetty. Kirja on joka tapauksessa hyvä ja viihdyttävä ja tärkein kritiikkini sitä kohtaan liittyy onnettomaan oikeinkirjoitukseen. Kirjassa on luultavasti satoja kohtia, joissa q-kirjaimen sijasta on g.

Näiden kirjaimien sekoittaminen kieltämättä näyttää olevan yksi kansallisen sanasokeutemme tyypillisistä ilmentymistä, mutta virhe voinee johtua myös tietokoneohjelmasta. Sellaisiahan kustantajilla jo vuonna 1993 oli käytössään. Olipa miten tahansa, tulos on äärettömän kiusallinen ja johtanee moniin virheisiin jatkossakin.

Ikävän möhläyksen ei kuitenkaan kannata antaa pilata sitä kaikkien diletanttien iloa, mitä pinnallinenkin tutustuminen antiikin maailmaan tuo tullessaan näinä poliittisen korrektiuden aikoina. Henrikssonin kirjasta voi sitten jatkaa eteenpäin, jos henki siihen kehottaa. Rappion aikaa on aina kiinnostavaa vertailla muihin vastaaviin.

Antikin maailma viehättää olemalla samaan aikaan niin samanlainen ja niin erilainen kuin oma aikamme. Roomalaisten taipumus itsekehuun ja omien puutteiden ja epäonnistumisten peittelyyn on historian varrella saanut runsaasti seuraajia. Harvoin kuitenkaan saa nykypäivinä luettavakseen kertomuksia yhtä kursailemattomasta väkivallasta ja vääryydestä kuin antiikin esimerkit ja siinä luvussa myös Rooman historia tarjoavat.

Ihmisten tappaminen oman edun tavoittelun vuoksi oli joskus näköjään yhtä normaali asia kuin sen paheksuminenkin. Valtio oli kerran vielä nykyistä suuremmassa määrin peto, vaikka poliitikot ehkä ihan hyviä: senatus bestia, senatores boni viri, sanottiin. Erikoista on, että kaikkein ihailluimmatkin valtiomiehet kuten Octavianus/Augustus saattoivat samaan aikaan olla sekä täydellisen kyynisiä ja häikäilemättömiä että kritiikittömästi palvottuja.

Livius kertoo Rooman historiansa kirjoittamisen tarkoituksena olleen kertoa entisajan elämäntavasta ja moraalista: ”sitten on syytä seurata, miten kurin vähitellen höltyessä moraali alkoi rakoilla ja rappeutui yhä pahemmin ja kiihtyvällä vauhdilla, kunnes on tultu nykyiseen aikaan, jolloin emme enää kestä omia vikojamme emmekä myöskään niiden parannuskeinoja”(Käännös Marja Itkonen-Kaila).

Lamakauden Suomen kunniaksi sanottakoon, että jo Rooman perustamisen aikoihin ja sitä seuranneilla vuosikymmenillä moraali oli meidän aikamme mittapuiden mukaan verrattomasti alempana kuin se on nyt meillä Suomessa tai oli esimerkiksi vaikkapa Kataisen hallituksen idyllisinä aikoina. Luojan kiitos, Suomi ei ole Rooma eikä toivottavasti sellaiseksi tulekaan.

No, urhoollisuuttahan Roomassa oli ja muitakin hyveitä. Horatius Cocles suoritti tunnetusti saman urotyön kuin myöhemmin Sven Tuuva. Lieneekö toinen saanut toiselta vaikutteita, mene ja tiedä. Joka tapauksessa tuota urotyötä on jälkipolvien ollut helpompi ylistää kuin uskoa todeksi, kuten Livius kuivasti huomauttaa. Asian todenperäisyyden selvittäminen ei häntä kyllä aivan pohjattomasti kiinnostakaan. Sen tehkööt antikvaarit. Onhan tarinalla merkityksensä myös sellaisenaan.

Cloelia ja Lucretia olivat sankarillisia naisia, jollaiset oli siis jo keksitty. Jälkimmäinen jopa sai muistokseen ratsastajapatsaan. He olivat hyveen sankareita, eivät ulkoisen vihollisen kukistajia. Tokihan vahvin ja katalin vihollinen ei uhkaa ihmistä ulkopuolelta, vaan hänen omasta sisimmästään. Tämänhän me nykyään kohtaamme omassa kulttuurissamme puhuessamme suuren ja pienen jihadin eroista ja niiden suhteellisista ansioista.

Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

Tokin ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

Ja tämä sanottiin sentään joskus ajanlaskumme alun tietämillä. Tacitus ja Plutarkhos kuuluvat jo hieman myöhempään aikaan ja saattavat kertoa valtakuntansa rappiosta enemmänkin. Toki Liviuksen edellä mainitut teokset kuvaavatkin sen loiston aikoja.

Kuluipa sitten vielä pahanilman lintujen kirjoituksista muutama vuosisata ennen kuin Rooma, tarkemmin ottaen Länsi-Rooma tuhoutui. Tuskin kuitenkaan kannattaa kuitata olankohautuksella aikalaistodistajien puheita moraalisen rappion merkityksestä valtakunnan kohtalolle. Rappio on asia, jolla on monet kasvot. Talouden rappio liittyi Roomassa tapojen rappioon, kuten se on liittynyt muuallakin.

Tuohon aikaan asiaa ei ilmeisesti otettu peruuntumattomana. Kuten Israelin lapset ja heidän valtionsa, niin myös Rooman valtakunta koki sekä loiston että taantumisen kausia. Liviuksen mielestä maan historian tutkimisesta ”voi saada itselleen ja valtiolleen jäljittelyn arvoisia esimerkkejä, mutta myös varoittavia esimerkkejä siitä, kuinka häpeälliset hankkeet saavat häpeällisen lopun”. Roomalle ei tuossa vaiheessa sellaista loppua vielä välttämättä näkynyt. Ehkäpä sellaista ei ole predestinoitu meillekään?

Menneisyyttä, tai siis siitä rakennettua kuvaa, ja nykyisyyden pohjalta tehtyjä vastaavia konstruktioita sopii verrata keskenään, pitäen tietenkin mielessään vertailun ongelmat, jotka eivät ole vallan vähäiset.

Köyhyyttä ja säästäväisyyttä on poikkeuksellisen pitkään pidetty suuressa arvossa niin meillä kuin ja aivan erityisesti itäisessä naapurissamme, jossa siitä itse asiassa tehtiin kokonaisen kvasiuskonnon perusta jo 1800-luvulla. Vasta 1900-luvun lopulla seurasi lankeemus, joka oli suuri. Toki Kremlin ideologit yrittävät yhä epätoivoisesti löytää maastaan joitakin muka ikuisen slavofiilisen mentaliteetin jäänteitä, eivätkä aivan turhaa työtä teekään.

Siitä huolimatta antiikin kokemus antaa aiheen olettaa, että valloilleen päästetty yläluokan kyyninen kerskakulutus on niin räikeää esimerkiksi nykypäivän Venäjällä, etteivät sikäläiset plebeijit voi olla sitä havaitsematta. Samalla paljastuu taas kerran patriisien syöttämän tarinan valheellisuus ja plebs alkaa tavalla tai toisella vaatia itselleen oikeutta siinä muodossa kuin se asian käsittää. Ja kyllähän se jossakin vaiheessa käsittää.

Länsi-Rooman, tarkoitan länsimaiden, tilannetta kuvitellaan usein toisenlaiseksi kuin Venäjän. Sitä se tietyssä mielessä onkin, mutta eräässä olennaisessa mielessä tilanne on sama. Tuloerot ovat USA:ssa gini-indeksillä mitaten jopa hieman suuremmat kuin Venäjällä. Jopa meillä Suomessa on kehitys kulkemassa samaan suuntaan eli tuhon suuntaan, kuten historiasta olisi pitänyt oppia.

Ehkäpä meidän nyt tässä maailmanajassa kuitenkin olisi osattava ajatella globaalisti ja keskityttävä auttamaan muiden maiden köyhiä, eikä omaa proletariaattiamme, joka saa vain sen, mitä sille kuuluu?

Ehkäpä olisikin jopa riemuittava siitä, että olemme uhranneet niin paljon köyhän etelän auttamiseksi siirtämällä sinne teollisuutemme ja pääomamme samaan aikaan kuin oma proletariaattimme on työttömänä ja nauttii leipäjonojen antimia? Emmeköhän vielä saa kiitokset palkaksemme?

Globaalinen lähestymistapa eri muodoissaan näyttää tässä maailmanajassa saavan yhä suurempaa suosiota. Reseptiä lännen pelastamiselle siitä tuskin kuitenkaan löytyy. Todennäköisimmin käy kuten ennenkin: taloutensa rappeuttanut ja hyveensä hukannut länsi yksinkertaisesti jyrätään matalaksi ja ryöstetään barbaarien toimesta.

Ne eivät ehkä osanneet filosofoida ja nauttia elämästä, mutta sen sijaan kyllä olivat tottuneet kärsimään ja uhrautumaan näkymättömien ja mielettömien arvojen puolesta.

Mutta tämä nyt on spekulaatiota yhtenä sunnuntai-aamuna, kun kaikki on vielä kohtuullisen hyvin.

Aikakauden ilmiöitä

 

Rappion julmuus

 

Näyttää siltä, että kulttuurin rappeutuessa julmuus alkaa saada sen piirissä yhä suuremman roolin. Tämä tapahtuu salakavalasti, siten, että sitä aivan tavattomasti kauhistellaan -ja koska kauhistelu on sentimentalismin keskeisiä asioita, joista se elää, hankitaan sitten taa lisää kauhisteltavaa.

  Ne, jotka ovat tutkineet muutamien natsien sielunelämää, ovat kiinnittäneet asiaan huomiota. Keskitysleirin johtoportaan asunnoissa soitettiin imeliä pianokappaleita samaan aikaan, kun vankeja kohdeltiin eläimellisen julmasti.

  Miten sanoikaan muuan vartija muistelmissaan: kevään kauneus ja kaasukammioon menevien lasten kohtalon tragiikka tarjosivat riipaisevan yhdistelmän: ”blühen und gedeihen”, kukoistus ja lakastuminen. Siinäpä oli syvällisen hengen korkea hetki, ei tarvittu enää mitään Wagneria. Aurinko varmaan valaisi silloin tienoon kevään ensimmäisinä todella lämpiminä päivinä.

  Poliittinen korrektius kieltää kaiken luonnollisen jo lähtökohtaisesti ja siis myös väkivallan. Samaan aikaan koko niin sanottu viihdeteollisuus tuottaa pelkkää murhaamista ja tarjoaa aamusta iltaan ihailtaviksi psykopaattisia sankareitaan.

  Ellei tämäkään vielä riitä, löytyy uusia taruja, joissa sopii tappaa keksittyjä epäihmisiä, örkkejä. Villieläimethän ovat myös mielikuvituksen piirissä rauhoitettuja. Etenkin lapset ja nuoret ovat noihin taruihin koukussa.

  Jotenkin tuntuu sitä, että nyt käytävien sotien raakuudessa ei ollut mitään uutta ja odottamatonta, päinvastoin.

Tässä taas vähän vanhempi aihetta käsittelevä blogi:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

   Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

  Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

  Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

   Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

  Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

  Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

  Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

  Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

  Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

  Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

   Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

  Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

  Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

  Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

  Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesityukset, ja ih,isteh syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Tirtus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

  Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia. Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

   Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

  Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

  Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina  hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

  Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

  Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

  Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

  Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

  Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

  Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

  Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

  Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

  Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

  Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

 

 

 

 

Teloituksia

 

Omien tappaminen

 

     Uusimmassa Tieteen Kuvalehti/Historia -lehden numerossa ( 2026 vko 36) törmäsin kiinnostavaan tietoon. Ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen armeijat teloittivat melko paljon omia miehiään, kun taas saksalaiset tekivät sitä hyvin vähän.

     Iso-Britannia teloitti 346, Ranska 660 ja Bulgariakin peräti 600-800 omaa miestä. Kuolemaantuomittujen määrät nousivat kussakin maassa yleensä tuhansiin, mutta niistä toimeenpantiin vain murto-osa.

     Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten.

     Tämä on varsin kiinnostavaa, koska Saksalla oli jo tuolloin tietty raakalaisuuden maine, jota lietsottiin erityisesti Belgian tapahtumien perusteella. Puolueettomaan Belgiaan oli hyökätty ja sen sissitoiminnasta epäiltyjä ja kiinni saatuja asukkaita ei siekailtu rangaista ankarimman mukaan.

    Saksalaiset saivatkin ympärysvaltojen propagandassa ”hunnien” nimityksen, mikä juonsi juurensa siihen puheeseen, jonka Wilhelm II oli pitänyt lähettäessään kenraali Walderseen johtaman rankaisuretkikunnan Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan: saksalaisten tuli tehdä nimensä yhtä pelätyksi muin aikoinaan hunnit, niin, ettei kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa saksalaista röyhkeästi.

     Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. Jalmari Kara tuoreissa jääkärimuistelmissaan vuonna 1918 ilmitoi myös inhonsa sikäläistä raakaa koulutustyyliä kohtaan (ks. Vihavainen: Haun jalmari kara tulokset ).

     Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti varottiin tuhlaamasta. Erich Ludendorff moitiskelikin asiaa sodan jälkeen ja esitti sen yhdeksi Saksan tappion syyksi. Natsit ottivat tosiaan asiaasta opikseen ja toisessa maailmansodassa Saksan armeija teloitti jopa 20 000 omaa miestään.

     Mitä Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa tulee, Historia-lehdellä ei ole asiasta numeroita, mutta herkästihän siellä sai luodin omiltaan, minkä todistavat jo everstin, sittemmin rehtorina Helsingissä toimineen Borfis Gyllenbögelin muistelmat. Hänhän kertoo varsin ylpeänä teloituttaneensa omia miehiään omenavarkauden takia (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset ).

     Toisessa maailmansodassa puna-armeijan Moolok ahmi omaa väkeä valtavia määriä ja teloitettujen määrä varmasti ylitti suuresti Saksan luvut. Tuhansia oli teloitettu jo suuren terrorin aikana ja wikipedia ilmoittaa toisen maailmansodan luvuksi 135 000. Heillä oli suuret määrät erikoismiehiä tähän hommaan.

     Kuitenkin teloitus on poikkeuksellisen raaka toimenpide verrattuna paikalla ampumiseen, kuten opimme Fjodor Dostojevskin muistelmista. Hänhän oli itse kokenut kuolematuomion odotuksen ja sen perumisen viime hetkessä mestauspaikalla.

     Herättää ainakin minun huomiotani, että saksalaisten into teloittaa omiaan oli ensimmäisessä maailmansodassa yhtä poikkeuksellisen vähäistä kuin se oli toisessa maailmansodassa oli poikkeuksellisen suurta.

     Sodan kulku ja luonne selittävät vain pieneltä osalta tuota radikaalia muutosta. Saksalaiset saattoivat olla raakoja muille jo ensimmäisessä maailmansodasas ja vielä raaempia toisessa, koska heille oli ”annettu lupa” häpeälliseen käytökseen, kuten Maksim Gorki sanoi Leninistä ja vuoden 1917 hulinoista.

     On kuitenkin vaikea uskoa, että kansan psykologia olisi niin ratkaisevasti muuttunut parissa vuosikymmenessä, tai oikeastaan vain yhden natsivallan vuosikymmen aikana.

     Vai kävikö sittenkin niin? Erilaiset tutkimukset niin SS-joukkojen  kuin Wehrmachtinkin keskuudessa ovat antaneet kuvan hyvin matalasta kynnyksestä avuttomien uhrien tappamiseen. Itse asiassa isonvihan ajan kasakoiden ja rakuunoiden psykologia saattoi olla lähellä tuota 1940-luvun ilmiötä.

     Julmuutta ovat eri aikakaudet arvostaneet hyvin eri tavoin. Saksalaisten hämmästyttävän nopea muuttuminen omia sotilaitaan tappaviksi raakalaisiksi on kiinnostava ilmiö.

     On luultavaa, että vastaavaa voi tulevaisuudessakin tapahtua varsin nopealla aikataululla. Tuskinpa asia on kansallisuudesta kiinni.

Tässä vanhempi blogi aiheesta:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

        Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

       Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

       Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

       Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

       Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

     Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

       Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

        Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

       Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      

     Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

       Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

        Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

       Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

       Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

       Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

       Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesitykset, ja ihmisten syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Titus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

       Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia.

       Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

        Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

       Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

       Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

       Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

       Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

       Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

       Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

     Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

        Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

       Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

       Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

       Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

       Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

       Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).