Scipio ja muut

 

Rooma pääsee voitolle

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVI. Hannibalin sota. Kaupunkien muurit järkkyvät. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 20205, 212 s.

 

Titus Livius oli Rooman historian suuren yleisteoksen kirjoittaja, jonka elämä ja toiminta sattuu suunnilleen keisari Augustuksen aikaan eli pari vuosisataa tässä kuvattua puunilaissotaa myöhemmin. Hänen teoksensa oli massiivinen ja sisälsi 142 kirjaa, joista vain kolmisenkymmentä on säilynyt jälkipolville.

Teoksen nimi ”Ab urbe condita” eli ”Kaupungin perustamisesta” liittyy roomalaiseen ajanlaskuun, joka aloitettiin kaupungin perustamisesta, joka sijoitettiin vuoteen 753 eKr. käyttääksemme omaa ajanlaskuamme.

Ahkerat latinistit ovat viime vuosina kääntäneet teoksen ”kirjoja” suomeksi (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset ), mikä on erinomainen asia. Vasta aikalaisteksti ilman välikäsiä tarjoaa todella elävän näkökulman menneeseen ja sen tapaan ymmärtää asioita.

Tässäkin kirjassa on suomalaisen tekstin ohella myös latinankielinen ja luetun ymmärtämistä auttavat suuresti alaviitteet ja myös hakemisto sekä tapahtumien aikajana.

Livius kirjoittaa kohteestaan melko pitkän välimatkan päästä ja joutuu tietenkin tukeutumaan ennen muuta häntä edeltäneisiin historiankirjoittajiin. Samalla hän on havainnut, miten epäluotettavia niiden kertomukset saattavat olla ja toteaa jo tuskastuneena, ettei ”historioitsijoiden sepusteluilla ole minkäänlaista rajaa”.

Uuden Karthagon valtauksesta oli näet tarjolla aivan villisti toisistaan poikkeavia tietoja. Puunilaisen varuskunnan vahvuuden väitti joku olleen kymmenentuhatta, toinen seitsemäntuhatta ja kolmas vain kaksituhatta. Muurinsärkijöitä vallattiin erään kertojen mukaan noin kuusikymmentä, mutta pelkästään suuria muurinsärkijöitä väitti joku olleenkin kuusituhatta ja pieniä kolmetoistatuhatta.

Hispanian kansanryhmien panttivankeja, joita pidettiin kaupungissa kertoi yksi lähde olleen miltei kolmesataa ja toinen taas kolmetuhatta.

Niinpä Livius tyytyy jonkinlaiseen kompromissiin ja kirjoittaa erittäin suuria katalputteja olleen satakaksikymmentä, pienempiä 281, suuria heittokoneita 23 ja pienempiä 52 ja näiden lisäksi ”valtava määrä suurempia ja pienempiä muurinsärkijöitä, aseita ja keihäitä sekä 74 sotamerkkiä.”

Käännöksestä on vaikea käsittää, millaisiin aseisiin viitataan, mutta se selviää alkutekstistä:

”Captus et apparatus ingens belli; catapultae maximae formae centum viginti, minores ducentae octoginta una; ballistae maiores viginti tres, minores quinquaginta duae; scorpionum maiorum minorumque et armorum telorumque ingens numerus; signa militaria septuaginta quattuor.”

Kyseessä oli siis sekä katapultteja, ballistoja ja skorpioneja, jotka kaikki olivat erilaisia kaukoaseita. Sellaisia käytettiin runsaasti vielä Liivinmaan sodassa 1200-luvulla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset ) ja myöhemminkin. Niitä pidettiin hyvin tehokkaina ja jopa tarkkoina.

Skorpionit eivät kylläkään olleet muurinsärkijöitä, vaan väkijousia, joita olivat myös edellisiä suuremmat ballistat. Tosin esimerkiksi Liivinmaan sodassa ballista näyttää tarkoittaneen pikemmin mekaanisesti viritettävää varsijousta. Muurinsärkijöitä olisikin ollut mieletöntä tuottaa valtavia määriä, sillä toki sitä kannatti yrittää murtaa vain yhdestä tai parista paikasta kerrallaan.

Muuten kirjan dramaattisin hetki on Hannibalin ilmestyminen Rooman porteille. Sieltä hänet kuitenkin sai kääntymään hirvittävä rankkasade suurine rakeineen, jonka puunilaiset tulkitsivat jumalalliseksi merkiksi.

Joka tapauksessa, siirtyessään Rooman edustalle Hannibal joutui jättämään oman onnensa nojaan puolelleen kääntyneen Capuan, jonka kohtalo tuli nyt Hannibalin väistyttyä roomalaisten päätettäväksi. Samanlainen oli Syrakusan tapaus.

Kiinnostavaa on, että myös pettureiden annettiin pitää Rooman senaatissa oma puolustuspuheensa ja että voitettujen rankaisemisessa käytettiin erilaista harkintaa eikä kaikkia kohdeltu samalla tavoin.

Siten muun muassa kaksi naista armahdettiin ja palkittiin. Toinen oli joka päivä uhrannut Rooman puolesta ja toinen, prostituoitu oli tuonut ruokaa roomalaisille panttivangeille. Mainittavaa on myös, että kaupungin naiset luvattiin jättää rauhaan, tosin vasta erityisen anomuksen jälkeen.

Kirjasta ilmenee myös, että Rooma hankki soutajia laivastoonsa nimenomaan vapaista miehistä, mutta rasituksen raskaus aiheutti nurinaa, kun ei kassassakaan ollut rahaa soutajien ostamisen ja palkkaukseen. Kapina oli jo lähellä, mutta konsulin kaunopuheisuus, joka sai myös senaattorit uhraamaan asian hyväksi omistamansa kullan, pelasti tilanteen.

Kiinnostava on myös kuvaus nuoresta Scipiosta, joka osasi rakentaa imagonsa niin, että häneen nuoresta iästään huolimatta luotettiin. Häntä jopa arveltiin Juppiterin pojaksi, koska hän usein vietti aikaansa Optimus Maximuksen temppelissä.

Mitä tulee suuriin valtiollisiin ratkaisuihin, niitä tuki suuresti, mikäli kaikki ennusmerkit ja sen lisäksi vielä päällikön henkilökohtaiset unetkin todistivat menestyksen puolesta. Tässähän tulee ilman muuta mieleen nykyaikaisten suurten johtajien päätökset erinäisten erikoisoperaatioiden aloittamisesta.

Mutta menneisyys on vieras maa. Livius on näistä vaiheista kirjoittaessaan myös kaukana kohteestaan eikä häneen ole erityisemmin syytä luottaa. Joka tapauksessa hänen kirjansa palveli myöhemmin vuosisadasta toiseen ns. normaalihistoriana, johon sopi aina vedota, kun tarvittiin historian todistusta jostakin asiasta tai kun oli vahvistettava kansallisten myyttien voimaa.

Myös Machiavellin Ruhtinas otti historialliset esimerkkinsä Liviukselta (ks. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).