Veljeskansa pahassa paikassa

 

Ne Baltian suuret kansanmurhat

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Aia silloin tällöin olen yrittänyt katajaiselle kansallemme kertoa, ettei asemamme Venäjän ja Ruotsin naapurissa ole nyt ollut ihan niin huono kuin se olisi voinut olla.

   On syytä epäillä, että saksalaisten naapuruus se vasta olisi tuhoisaa ollut.

   En lainkaan vähättele sitä hävitystä, jonka Baltia koki Liivinmaan sodassa ja suuressa Pohjan sodassa erityisesti Venäjän puolelta ja joka oli aivan toista luokkaa kuin Suomen sinänsä hirmuinen kohtalo miehitettynä maana (Isoviha, vrt. Vihavainen: Haun kuvaja tulokset ).

   Kuitenkin Suomi ns. ristiretkiaikana säästyi siltä , voisi sanoa, vanhatestamentilliselta hävitykseltä, joka tuli  yhä uudelleen vanhan Liivinmaan eli Viron ja Latvian osaksi. Omassa historiakuvassamme maahamme tulee ruotsalainen sotajoukko, joka kastaa kansaa ja kansa ottaa kuin ottaakin kasteen mieluummin kuin saa miekasta. Linnojen valtauksista ja panttivangeista ei ole mitään tietoa.

   Toki jotakin meilläkin tehtiin. Kuten paavin bullassa kerrotaan, ainakin hämäläiset, tajuttuaan pitkällä viiveellä, mitä olivat menneet tekemään, sanoutuivatkin irti koko kristinuskosta ja kiduttivat pappeja sangen kekseliäällä ravalla: irrottamalla heiltä navan ja sitomalla sen puuhun, jonka ympäri heitä sitten ajettiin niin, että suolet tulivat ulos vatsaontelosta.

   Aika pahaahan tämä jo oli, vaikka ilmeisesi keksittyä, mutta kohdistui sentään maahantunkeutujiin ja kaikki viittaa aika pieneen mittakaavaan. Suomalaisista kuninkaista, armeijoista ja piirityksistä tai massamurhista emme ole kuulleetkaan, tai jos olemme jotakin kuulleet, se on leimattu huhupuheeksi.

   Baltiassa olivat asiat toisin. Valloittajia olivat siellä saksalaiset ritarit ja aiheesta kuuluu juuri ilmestyneen uusi kirjakin. Aina on ollut tiedossa, että heidän metodinsa olivat äärimmäisen raakoja ja että vastarinta oli suurta ja järjestäytynyttä. Toki pettureita tai uskonsankareitakin, näkökulmasta riippuen sitten esiintyi ja ilman niitä saksalaiset olisivat hyvinkin saattaneet tulla ajetuiksi mereen. Joillekin niin kävikin.

   Olen asiasta kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset), mutta kukapa sitä enää muistaisi. Virossa on toisin ja muuan tuntemani intelligentti ja vieläpä kristillishenkinen naisihminen kertoi, ettei hän voinut itkemättä lukea tuota Henrikin kronikkaa, joka on tapahtumien koristelematon aikalaiskuvaus ja jätti sen kesken.

   Mutta virolaisten kansallisessa muistissa se säilyy ja parhaillaan vietettävässä viron kielen päivän lukumaratonissa sitäkin on taas luettu.

   On kummallista ajatella, että ihan tuossa lahden takana asuu kansa, joka tuhat vuotta sitten puhui samaa kieltä, mutta oli ilmeisesti meitä yhteiskunnallisesti paljon kehittyneempi, koskapa kykeni varustamaan minituhatmiehisiä armeijoita, käymään ajan oloissa nykyaikaista sotaa ja valitsi itselleen kuninkaita.

   Meidänkin kuninkaistamme on paljonkin puhetta erilaisissa kronikoissa, joita monet kansat pitävät omana historianaan. Meidän suhteemme niihin on ollut tyystin toinen: humpuukia mikä humpuukia. Turha sellaista on kaivella. Viimeinen suuri kaivelija, joka otettiin vakavasti, taisi olla Jalmari Jaakkola. Sen jälkeen on ylpeää tietämättömyyttä pidetty hienoimpana asenteena.

   Ehkäpä vielä 1100- 1200-lukujen Suomi tosiaan oli niin harvaan asuttu ja yhteiskunnallisesti kehittymätön, kuin sen vallitsevan konsensuksen mukaan oletetaan olleen, että se itse asiassa oli kehitykseltään suorastaan vuosisatoja jäljessä eteläisestä naapurikansasta?

   Sellainen olisi kuitenkin kovin rohkea oletus. Yhteydet eteläiseen naapuriin toimivat varmasti tuohonkin aikaan ja vastaavat instituutiot on luonnollista olettaa myös tänne pohjoiseen, joka lienee kyllä ollut harvemmin asuttu.

   Ruotsalaisten ja venäläisten tihutöistä maassamme tiedetään kuitenkin aika viitteellisesti. Kronikoissa mainitaan yleensä vain nimeltä jotkut voitot ja jokunen nimi, vanhan Liivinmaan historiasta sen sijaan on säilynyt pitkiä tuohon aikaan kirjoitettuja vuodatuksia.

   Muuan seikka, joka kiinnitti huomiotani Liivinmaan kronikkaa lukiessa, oli se sotataito, jota käytettiin hyökkääjää vastaan. Linnoituksia puolustettiin piiritystorneja polttamalla ja ratsuväkeä ja kai jalkaväkeäkin vastaan oli käytössä eräänlaisia maamiinoja: raudasta taottuja nelipiikkisiä häkkyröitä, jotka kavioon upotessaan saivat hevosen pois pelistä.

   Venäläiset olivat kristittyjä, joskin skismaattisia, eivätkä saksalaiset aina uskaltaneet heitä ainakaan sukupuuttoon hävittää pelätessään tekevänsä siinä syntiä. Tosin aika ajoi heitä vastaan julistettiin ristiretkiäkin, mutta sellainen oli paavin vallassa.

   Pakanalliset kansat olivat sen sijaan vapaata riistaa ja yhä uudestaan heitä tuhottiin viimeiseen mieheen ja joskus harvemmin jopa naiseen ja lapseen saakka ja kiitettiin sitten Jumalaa ristin vihollisista saadusta voitosta.

   Myös esimerkiksi lättiläiset, joita saksalaiset toki ahdistelivat, olivat kärsineet myös virolaisten hyökkäyksistä ja saatiin mukaan saksalaisten puolelle.

   Lättiläiset eivät olleet soldankäynnissä pekkaa pahempia ja esimerkiksi Sakalassa vuonna 1208 he surmasivat miehiä niin paljon kuin jaksoivat, mutta säästivät sentään juhtia, karjaa ja tyttöjä, kuten heillä oli tapana.

   Venäläiset eivät olleet kiinnostuneita käännyttämisestä ja Polotskin ruhtinaskin yritti vuonna 1212 jättää liiviläiset kastamatta ja se sijaan vain panna heidät maksamaan veroja. Lopulta liiviläiset sentään luovutettiin saksalaisille, jotka heidät kastoivat.

   Saksalaisten ja venäläisten ohella Liivinmaata vainosivat joskus myös pakanalliset liettualaiset. He tappoivat miehet, mutta veivät naiset ja karjan mukanaan eivätkä tietenkään kastattaneet ketään.

   Toki myös lättiläiset ja liiviläiset, jotka kronikoitsija joskus mainitsee peräti muita kansoja julmemmiksi, tekivät tuhoa parhaansa mukaan, myös ja erityisesti otettuaan kasteen ja saadessaan taistella Herran nimeen.

    Tarttoon, Emajoelle samotessaan lättiläiset ”…eivät säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin koko sotasaalis mukanaan.”

   Mitäpä sanoakaan, mikäli maamme ainakin suureksi osaksi säästyi tuosta uskomattomasta lakkaamattomien verilöylyjen vyörystä, saamme olla tähän päivään saakka asiasta kiitollisia.

   Asemamme Ruotsin ja Venäjän välillä ei silloinkaan ollut niin huono, kuin se olisi ollut vain 100-200 kilometriä etelämpänä.

 

Tässä vielä asiaa koskeva vanha blogi:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

   Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

   Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

   Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

   Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

   Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

   Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

   Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

   Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

   Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

   Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

   Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

   Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

   Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

   Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata.     Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

   Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

   Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

   Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

   Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.

 

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää on, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille.

 

 

Aika kauas päästiin

 

Idän veto

 

Die Grenzwacht hielt im Osten.

dem Feinde lange stand.

Nun kehrt ihr letzter Posten

zurück ins Vaterland

(https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?q=die+grenzwacht+hielt+im+osten&mid=DEF1E7ADB397512099E7DEF1E7ADB397512099E7&FORM=VIRE)

 

Nykyään saattaa helposti unohtaa sen, että saksalainen asutus, joka levisi aina Memeliin (Klaipeda) saakka Itämeren rannalla ja itse asiassa jopa Narvajoelle saakka, on varsin tuoretta perua ja vasta 1200-luvulta peräisin.

No, tuohan tuntuu meistä jo ikivanhalle asialle, mutta ei siitä silti niin kovin monta sukupolvea ole. Viro ja Liivinmaa alistettiin tuolloin saksalaisherruuden alaisiksi, mikä ei ollut suinkaan läpihuutojuttu. Paikallisilla asukkailla oli oma yhteiskuntansa, joka oli sangen kehittynyt ja he pystyivät kokoamaan suuria sotajoukkoja ja ajoittain tuottamaan viholliselle kirveleviä tappioita.

Suomessa kaikki näyttää jostakin syystä menneen huomattavasti rauhallisemmin, mutta toki valloittajallakin oli asioihin toinen ote. Yritykset samaistaa näitä valloituksia eivät vakuuta. Suomesta tuli Ruotsin valtakunnanosa, Baltia jäi voittomaaksi, jonka osaa voi verrata kaikkein onnettomimpien siirtomaiden kohtaloon.

Ekspansio itään sai paavin siunauksen ja suoritettiin ristiretkitunnusten alla. 1200-luvulla tämä olikin vielä ajanmukaista, mutta oudompaa on, että paavi antoi saarnata ristiretkeä skismaattisia venäläisiä vastaan vielä 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa. Itse asiassa tämä lienee ollut ennen muuta taloudellinen asia: anerahoja voitiin koota tähän tarkoitukseen.

Venäjän laajenemiseen kohdistuva pelko oli koillisessa Euroopassa suurta vielä 1500-luvulla ja syystäkin. Itse asiassa Venäjä sai kuitenkin ennen pitkää tyrmäysiskun, joka teki mahdolliseksi Suomen alueen laajentamisen kauas itään. Venäjä tungettiin pois mereltä, mikä oli Juhana III:n nimenomainen ohjelmakin.

Pietari Suuren aikana vahvistunut Venäjä sitten aloitti ekspansion länteen ja vuonna 1809 valtakunnan raja ulottui jo Pohjanlahdelle. Myöhemmästä kehityksestä en tässä puhukaan. Tuli vain mieleeni, että toki nuo meidänkin itärajamme siirrot on syytä nähdä myös suuremmissa yhteyksissään.

Ensimmäinen itärajammehan oli Pähkinäsaaren rauhan raja vuodelta 1323, joka ratifioi ruotsalaisen ekspansion itärajan hetkellisesti.

Itse asiassa ekspansio jatkui koko ajan, mutta ei samanlaisena kuin Baltiassa, jossa asialla olivat saksalaiset ritarit. Suomessa uutta aluetta ottivat herkeämättä haltuunsa savolaiset talonpojat, jotka olivat alituisessa konfliktissa karjalaisten kanssa tunkeutuessaan heidän nautinta-alueelleen.

Tämän ekspansion tuloksena Suomen (1400-luvulta lähtien käytettiin jo usein tätä nimitystä kuvaamaan Ruotsin Pohjanlahden takaisten alueiden kokonaisuutta) pinta-ala kaksinkertaistui parissa vuosisadassa. Osittain kyseessä oli erämaa, mutta osittain myös asuttu alue, jolla puhuttiin toista murretta ja tunnustettiin toista uskoa. Pakkokäännytystä ei tapahtunut.

Jotta muistettaisiin, mitä Suomenlahden eteläpuolella tapahtui, kannattaa tutustua Henrikin kronikkaan:

 

perjantai 28. heinäkuuta 2023

Syvää keskiaikaa

 

Pyhä sota

 

Henrikin Liivinmaan kronikka. Suomennos Maijastiina Kahlos ja Raija Sarasti-Wilenius. Esipuhe Seppo Zetterberg. SKS 2003, 264 s.

 

Tämä kronikka, joka aiemmin yleensä tunnettiin Henrik Lättiläisen Liivinmaan kronikan nimellä, on Balthasar Russowin kronikan ohella Baltian historian tunnetuimpia lähteitä.

Kun jälkimmäinen käsittelee aikalaisen näkökulmasta lähinnä Liivinmaan sodan vuosia 1500-luvulla, kirjoittaa Henrik sen sijaan itse kokemastaan 1200-luvun alkupuoliskosta, siitä kohtalokkaasta ajasta, jolloin Vanha Liivinmaa (joka käsitti nykyiset Viron ja Latvian) alistettiin vierasheimoisten maahantunkeutujien toimesta.

Saksalaisten idän ekspansio, Drang nach Osten eli tunkeutuminen Elben itäpuolisiin maihin alkoi samaan aikaan ja samassa hengessä kuin ristiretket Pyhälle maalle. Saksalainen ritarikunta alisti pakanalliset preussit ja tunkeutui sitten Baltiaan. Välissä sijainnutta pakanallista Liettuaa se ei kuitenkaan kyennyt koskaan kukistamaan ja vielä vuonna 1410 Tannenbergin taistelussa ristiritarit peitottiin perin pohjin.

Vanha Liivinmaa jäi siis vaille suoraa maayhteyttä saksalaisalueeseen ja sinne saavuttiin lähinnä meritse. Samaan aikaan ristiretkiaatteen kanssa nousi kukoistukseen myös Hansa, keskuksenaan Lyypekki, joka oli Saksan uusi ja ensimmäinen Itämeren kaupunki.

Ristiritarit olivat ihanteellisessa muodossaan samaan aikaan munkkeja ja sotilaita, joiden elämäntehtävänä oli tuoda kristinusko Marian maalle (viroksi Maarjamaa). Paavi piti tätä toimintaa yhtä arvokkaana kuin taistelua Pojan maan eli Pyhän maan vapauttamiseksi.

Kalparitareita, jotka myöhemmin Liivinmaan ritarikuntana liittyivät Saksalaiseen ritarikuntaan, oli itse asiassa sangen vähän. Heidän itsensä kuului olla samanaikaisesti sekä munkkeja että sotureita. Heidän sotajoukkoihinsa kuului kuitenkin paljon muuta väkeä ja Henrikin kronikassa kuvataan sitä, miten liittolaisten, liiviläisten ja lättiläisten joukoilla oli usein avainasema taisteluissa niitä maakuntia vastaan, joita nykyään kutsumme virolaisiksi.

Liiviläisten kuningas, Turaidan linnan haltija Kauppo kunnostautui erityisesti uskollisuudessa kristillisille valloittajille ja taisteli muun muassa virolaisia vastaan. Hän teki jopa pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Symbolisesti on merkittävää, että Kauppo kaatui samassa taistelussa, jossa vastapuolella menehtyi myös virolaisten suuren armeijan koonnut Lembitu.

Ulkomaalaisten valta ei tullut vanhalle Liivinmaalle suinkaan pelkästään saksalaisten miekkojen turvin. Paikalliset heimot olivat mukana mitä aktiivisimmin ja ilman tätä apua ristiritareilla olisi ollut tuskin mitään mahdollisuuksia. Paikallisilla asukkailla ei ollut valtioita, mutta maakunnalliset sotajoukot eli malevat kuvataan tuhansien miesten vahvuisiksi.

Paikallisilla asukkailla oli myös linnoja, vieläpä sadoittain. Kronikassa kuvataan yhä uudelleen linnojen piirityksiä, joissa tärkeä osa oli sen ajan tykistöllä: heittokoneilla eli kivilingoilla ja ballistoilla, jotka sinkosivat nuolia ja muita projektiileja pitkien matkojen päähän. Ne kuvataan jopa hämmästyttävän tarkoiksi ja tehokkaiksi aseiksi, joilla voi murtaa linnojen muurit. Käytössä oli myös piiritystorneja.

Mitä sodankäyntitapoihin tulee, ne olivat molemmin puolin äärimmäisen barbaarisia. Yhä uudelleen kerrotaan, miten vihollisen kaikki miehet tapettiin ja naiset ja lapset vietiin orjiksi. Omaisuus ryöstettiin ja jäljelle jäänyt tuhottiin. Kun kyseessä oli kristittyjen voitto, kerrotaan, että tämä tapahtui suuresti iloiten ja Jumalaa kiittäen. Usein voiton veivät kuitenkin paikalliset.

Toki taisteluita myös paikallisten heimojen ja maakuntien välillä oli paljon. Vuonna 1215 kerrotaan lättiläisten sotaretkestä Ugandiin: He kulkivat kaikkien maakuntien läpi aina Emajoelle, Tarttoon saakka eivätkä säästäneet ketään, vaan he surmasivat kaikki miehet ja ottivat naiset ja lapset vangeiksi. Kostettuaan vihollisilleen he palasivat iloisina kotiin sotasaalis mukanaan.

Mainittakoon, että orjuus oli Baltiassa voimassa 1400-luvun puoliväliin saakka. Sen jälkeen kehittyi ns. perintöalamaisuudesta uudentyyppinen orjuus, joka hyvinkin vastasi Amerikan neekeriorjuutta mielivaltaisuutensa puolesta. Se oli huipussaan niinkin myöhään kuin 1700-luvulla.

Paikalliset asukkaat, kuten nyt jo hävinnyt liiviläisten kansa, kuvataan kronikassa erittäin petollisiksi, minkä takia heiltä aina vaadittiin panttivangeiksi ylhäisten miesten poikia. Mitä pojille tapahtui, kun kansa taas nousi kapinaan uutta valtaa vastaan, ei mainita, mutta lienee pakko otaksua, että tapahtui sitä samaa kuin Venäjän kansalaissodan panttivangeille: heidät tapettiin. Asiaa ei kuitenkaan esitetty sanomalehdissä, kuten 1900-luvulla, eikä edes kronikassa.

Saksalaiset eivät olleet ainoita vanhalla Liivinmaalle saapuneita valloittajia. Siellä vierailivat jo varhain myös venäläiset, jotka eivät kuitenkaan valloittaneet alueita omakseen eivätkä edes harjoittaneet pakkokäännytystä. Henrikin mielestä tämä osoitti heidän epäkristillistä välinpitämättömyyttään lähetyskäskystä.

Venäläiset torjuivat saksalaisen ekspansion Narvajoen ja Peipsijärven itäpuolelle, mutta yrittivät vakavissaan Baltian valtausta vasta myöhemmin. Sen sijaan tanskalaiset olivat asialla jo varhain ja pitivät kauan hallussaan nykyistä Pohjois-Viroa, Läänemaata sekä saaria, Saaremaata ja Hiiumaata. Lopulta he myivät omat alueensa saksalaisille, mutta tämä menee jo Henrikin kronikan ulkopuolelle. Puolalaiset ja ruotsalaisethan ilmestyivät myös apajille sitten kun ritarikunta hajosi uskonpuhdistuksen henkisesti tuhoamana.

Kronikassa sen sijaan kerrotaan kiintoisasti, miten saksalaiset ja tanskalaiset pitivät itse kastamiaan pakanoita omana omaisuutenaan, eivätkä hyväksyneet toistensa antamaa kastetta, vaan jopa suorittivat kastamisen uudelleen.

Jaan Kross on mammuttiteoksessaan Uppiniskaisuuden kronikka, joka noudattelee Bathasar Russowin kronikkaa, kuvannut virolaisten suhtautumista valloittajiin. Myös Henrikin kronikka antaa kuvan erittäin sitkeästä puolustuksesta, jossa kyettiin myös tehokkaisiin vastahyökkäyksiin. Virolaiset eivät olleet mitään lampaita, joita korskeat saksalaiset olisivat hallinneet.

Virolaiset miehet olivat asevelvollisia ja saivat sen mukaisesti myös 1500-luvulle saakka kantaa asetta. Valloittajat saivat pitkään varoa toimiaan ja kunnioittaa paikallisia perinteitä. Vielä vuonna 1343 maahantunkeutujia vastaan syntyi laajalle levinnyt Jüriöön kapina, joka sai tanskalaiset harkitsemaan uudelleen valloitustensa mielekkyyttä.

Henrikin kronikka kertoo tavattoman elävästi ja aidosti keskiaikaisessa hengessä oman aikansa tapahtumista. Kiitos lukunautinnosta (sit venia verbo) kuuluu epäilemättä myös kääntäjille

 

Ruttoa, naisia ja sortovaltaa

 

Viron kohtalonvuosia ja Tallinnan naisia

 

Jaan Kross, Uppiniskaisuuden kronikka. Balthasar Russowin tarina (Kolme katku vahel I-IV). Suomentaneet Kaisu Lahikainen ja Jouko Vanhanen. WSOY 2003, 1245 s.

 

Vanhan sanonnan mukaan suuri kirja on suuri paha (Mega biblion -mega kakon). Joskus se tuli mieleeni tätäkin kirjaa lukiessa, vaikka kyseessä on hieno historiallinen romaani, joka jaksoi pitää otteessaan viikkokausia. Vuoteessa monen kilon painoinen perheraamattu joka tapauksessa oli hankala.

Mutta tämä nyt on toisarvoista. Joka tapauksessa, kun uutta painosta otetaan, kehottaisin jakamaan kirjan neljään osaan, kuten tekijäkin on tehnyt. Elefantti syödään parhaiten palasina.

Muuten kirja on aika yllättävä otteeltaan. Liivinmaan vaiheista on paljon kronikoita, mutta Balthasar Russowin kronikka on ilmeisesti paras ja kuuluisin. Sitäkään ei muuten ole suomeksi saatavissa, minkä kustantajat ystävällisesti huomioikoot. Kyllähän Viron historia nykyään monia kiinnostaa.

Joka tapauksessa Viron historian 1500-luku, jota Russow kronikassaan kuvasi osittain myös aikalaisena, oli todella kirjavaa ja dramaattista aikaa. Vanha ritarikuntavaltio tuhoutui uskonpuhdistuksessa ja taisteluissa ja tilalle tunkivat suojelijat niin Venäjältä, Tanskasta, Puolasta kuin Ruotsista.

Tallinnan muurien sisälle valloittajat kuitenkin pääsivät enimmältään liittolaisiksi otettuina ja vanhat instituutiot, jotka perustuivat saksalaisherruuteen ja maarahvaan halveksintaan, säilyivät. Viro ja koko vanha Liivinmaa kärsivät valtavasti Liivinmaan sodassa ja väestömääräkin romahti noin neljännekseen. Suomen Iso viha oli tähän verrattua lopultakin sangen normaali miehitysaika, mikä tosin oli maamme historiassa aivan poikkeuksellinen asia.

Sanon taas ”maamme”, jotta muistettaisiin, että jo 1500-luvulla Suomi oli olemassa. Se tulee usein esille tässäkin kirjassa.

Kun otetaan huomioon, miten dramaattista materiaalia itse historia tarjoaa Viron 1500-luvusta, hämmästyttää oikeastaan se, ettei sitä ole tuotu esille sentimentaalisemmin ja enemmillä superlatiiveilla. Aikalaislähteissäkin olisi ollut paljon huikeita aineksia.

Tarjolla olivat ne kuvaukset moskovalaisten raakuuksista, joita liivinmaalaiset jo vuosisadan alussa levittivät ja jotka Kari Tarkiaisen mukaan olivat länsimaisen russofobian ensimmäinen ilmentymä. Oli tataareita, jotka ryöstivät ja tappoivat aina Suomen rannikoilla saakka, oli patologinen sadisti Iivana Julma ja hänen kätyrinsä, oli Juhana III:n ja Iivanan haukkumakirjeet ja uskomaton kiista Katariina Jagellonicasta ja niin edelleen ja niin edelleen.

Kross kuvaa kuitenkin ennen muuta yhden todellisen historian henkilön elämää aikansa Tallinnassa, jonka kadut ovat enimmäkseen yhä samat kuin tuolloin. Tallinnan monen kerroksen väki, alkaen virolaisesta rahvaasta saksalaisten käsityöläisten ja kauppiaiden kautta hamaan Toompean ylhäiseen ja pöyhkeään ritaristoon on kuvauksen keskipisteenä.

Russow, joka oikeasti oli alhaista sukua, pääsi opin tielle ja valmistui Saksassa papin virkaan, jota sitten hoiti Pyhän hengen (Pühavaimun) kirkossa, joka palveli rahvasta. Nigulisten kirkko oli sen sijaan saksalaisille, Olevisten kirkko ulkomaalaisille ja Tuomiokirkko ritaristolle, jonka hallitsema Toompea itse asiassa oli oma kaupunkinsa.

Kuten muidenkin normaalien ihmisten, Russowin elämä keskittyi perheen -ja keskeisesti naisten- lasten ja työn ympärille. Vaimoja hänelle kertyi perätysten kolme ja kirjan nimenä olisikin voinut olla myös kolmen vaimon eikä kolmen ruton (katkun) vaiheilla. Toki nuo rutot olivat myös kaameita hetkiä, jotka pahoin ravistelivat kaupunkia.

Mutta politiikka on myös hyvin vahvasti tarinassa mukana. Kuten sanottu, mitään ylenmääräistä dramatisointia tai ainakaan moralisointia sodista ja hirmutöistä ei kirjassa ole. Siinä suhteessa myös Russowin kronikka muistuttaa Lätin Henrikin kronikkaa, jossa yhä uudelleen riemuitaan vihollisen tappamisesta ja ryöstämisestä (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) )ast

Kross panee Russowin kuitenkin kärsimään suuria valinnan tuskia kuin Kristus temppelinharjalla: ylistääkö epäinhimillistä roistoa? Nuoleskellako säälimätöntä raakuutta ja saada sen palkkioksi mahdollisuus pitää virkansa ja ylhäissäätyinen vaimonsa vai mennäkö Pranglin saarelle köyhäksi saarnaajaksi?

Russowin kiusaaja tässä kirjassa on Pontus de la Gardie -tuo ranskalaissyntinen Ruotsin joukkojen päällikkö, joka niin hyvin menestyi taistelussa venäläisiä vastaan ja siis valmisti tietä Viron ja Liivinmaan hyvälle Ruotsin ajalle, jota yhä muistellaan kaipauksella.

Mutta mikä mies oikeastaan oli tuo Pontus, jota Kross kuvaa paholaismaiseksi jopa ulkonäöltään? Oliko hän parempi kuin puolalaiset, tanskalaiset tai edes venäläiset? Ei suinkaan. Kaikki ne olivat yhtä pahoja ja etenkin saksalaiset olivat se ikuinen sortaja, joita vastaan talonpojat nousivat tässäkin kirpassa Saksalaiset ne olivat, jota aina pyrkivät painamaan talonpoikien naamaa sontaan ja eivät heidän niskoillaan.

Mitä Pontukseen tulee, hänen raakuutensa oli kuitenkin Russowin (tai Krossin) silmin poikkeuksellinen. Muun muassa Narvan valloituksen jälkeen hän antoi ryöstää kaupungin ja aivan tarpeettomasti tappaa kaikki sen asukkaat, seitsemän tuhatta henkeä. Samanlaista hän tekin muuallakin.

Vastoin vakaumustaan Russow kuitenkin ylistää Pontusta ja hänen herraansa Juhana III:a, joka on samanlainen hirviö. Siitä hän saa palkkansa, mutta menettää sielunsa. Tai, nyt hän Pontuksen avulla pelastuu raatiherrojen vihalta, joka muuten olisi heittänyt hänet turmioon tai ainakin Pranglin saarelle rutiköyhäksi papiksi. Inhimillistä, kovin inhimillistä.

Toki ruotsalaisilla on myös hyvä miehiä ja kansaan kohdistuvaa huolenpitoa. Yksi esimerkki on Kristian Agricola, Suomen uskonpuhdistajan poika, joka tulee piispaksi ja alkaa puuhata kansanopetusta, mutta kuolee pian äkillisesti.

Katsoin muuten Pontus de la Gardiesta kertovaa artikkelia Wikipediasta. Suomalainen versio tiesi hänestä tuskin mitään Muut olivat laajempia ja venäjänkielinen näyttää äkkivilkaisulla käsittävän jopa kymmeniä sivuja. Suomeksi Pontuksen hirmutöitä ei mainita, mutta Viron historioissakin ne aina noteerataan.

Itse asiassa koko Liivinmaan sota näyttää meillä unohdetun ja tuskin muistetaan edes siihen meillä liittyneitä ns. Pitkää vihaa ja Pohjoismaista seitsenvuotista sotaa.

Sen sijaan taas tässäkään kirjassa, jossa myös kuningas Sigismund astuu näyttämölle, eivät taistelut Suomessa tule esille. Luonnolliseti jää unholaan myös Nuijasota, joka tapahtuu hieman ennen Russowin kuolemaa.

Mahtaisikohan olla aika kirjoittaa myös sellaisia historiateoksia, joissa Suomen ja Baltian historia esitettäisiin samanaikaisesti? Se saattaisi auttaa suhteuttamaan asioita. Suomi oli historiassa joskus poikkeustapaus ja joskus ei, mutta tuskin koskaan se oli todella eristynyt ympäristöstään, Virosta nyt ainakaan.

Krossin teos on alun perin ilmestynyt vuonna 1983, mikä sekin saattaa selittää jotakin. Näyttää kutenkin siltä, ettei hän tehnyt siihen muutoksia myöskään Neuvostoliiton romahdettua. Mieleen tulee vökisinkin kysymys, oliko myös Kross ollut temppelin harjalla?

Suomenkielisen laitoksen alkusanoissa hän pyytelee anteeksi sitä, ettei asioihin enempää myönteisesti kuin kielteisestikään suhtautuessaan ollut riittävän selväsanainen. Sitä voimme miettiä.

Saattaa olla, että tätäkin kirjaa on osattava lukea oikealla tavalla. Kaikki ei ehkä olekaan sitä, mitä sen sanotaan olevan.

 

Eksklaaveja ja ekspansiota.

 

Hinku itään ja geopolitiikka

 

1800-luvun Englannissa sai niin sanottu poliittinen taloustiede ikävän leiman. Sillä näet haluttiin perustella se, ettei köyhiä tarvinnut auttaa eikä saanutkaan, sillä se olisi ollut epätieteellistä. Köyhyys nimittäin selittyi siitä lainomaisuudesta, että väestönkasvu pyrkii aina ylittämään käytettävissä olevan ravinnon määrän.

Parasta ja oikeinta politiikkaa oli tuon tieteen valossa antaa talouden lakien hoitaa tasapainon hakeminen, eikä yrittää mahdottomia, mikä vain pahentaisi tilannetta. Niinpä syntyi käsite Dismal science -synkkä tiede.

Mikäli halutaan etsiä oman aikamme synkkää tiedettä, olisi hyvä kandidaatti niin sanottu geopolitiikka, jota ei ole pidetty ainoastaan asioiden tilaa kuvaavana systemaattisena ajatteluna, vaan myös normatiivisena tieteenä. Se, joka sanoo geopolitiikka, sanoo sota, totesi nimikuulu šarlataani Aleksandr Dugin jo vuonna 2014. Valitettavasti hän osui oikeaan.

Vain vastuuttomat idiootit voivat katsoa, että poliittisen maantieteen tosiasioita pitää ja jopa täytyy jostain syystä muuttaa sodalla. Se on kuitenkin ollut se tavallisin tapa muuttaa valtioiden rajoja ja mikäli valtioiden vastakohtaisuuksia pidetään sovittamattomina, tulee juuri rajoista helposti sodan syy.

Itämeren etelärannan valtiorajat ovat hyvin erikoiset ja yritys niiden muuttamiseksi ns. Puolan käytävän kohdalla antoi aiheen toiseen maailmansotaan. Nytkin puhutaan paljon niiden ongelmallisuudesta erityisesti Venäjän ja samalla tietenkin sen vastustajien kannalta.

Polttopisteessä on taas, kuten vuonna 1939 Itä-Preussi, joka silloin oli leikattu irti emämaastaan Saksasta. Nyt se on irrallaan emämaastaan Venäjästä, vieläpä varsin kaukana siitä. Lähempänä on kuitenkin Valko-Venäjä, joka on enemmän tai vähemmän Moskovan taskussa.

Valko-Venäjästä Itä-Preussin eli Kaliningradin alueen erottaa sadan kilometrin pituinen Suwalkin käytävä, jota pidetään Naton heikoimpana lenkkinä. Mikäli Venäjä valtaisi sen, leikkautuisi Baltian maayhteys muhin Nato-maihin, ensi sijassa Puolaan.

Noilla mahdollisuuksilla spekuloivat päivittäin ne, jotka saavat siitä palkkansa ja lisäksi vielä monet muutkin. Täytyy vain toivoa, että järki voittaisi ns. geopolitiikan ja nykyisiä rajoja kunnioitettaisiin. Ehkä Ukrainan sota olisi voinut jo opettaa jotakin kaikkein höyrypäisimmillekin.

Joka tapauksessa Itämeren etelärannan rajojen ja valtapiirien muodostuminen on kiinnostava asia.

Saksalaiset, jotka kautta keskiajan tunkeutuivat kohti itää (Drang nach Osten), aloittivat kaukaa lännestä, Elben takaa. Tänäkin päivänä puhutaan Elben itäpuolisista alueista (Ostelbien) omana kokonaisuutenaan, jolle olivat ominaisia muulle Saksalle tuntemattomat instituutiot, kuten junkkerivaltainen kartanotalous.

Preussilaisuudesta tuli aikanaan koko Saksaa leimaava käsite, vaikka Preussi alun perin ei edes kuulunut Saksan keisarikuntaan ja Brandenburgin vaaliruhtinas, joka sitä hallitsi oli keisarikunnan termein vain kuningas Preussissa (König in Preussen) eikä Preussin kuningas (König von Preussen).

Alun perin slaavilaisten preussien asuttama maa antoi sittemmin nimensä suurvallalle, joka lopulta nielaisi koko Saksan. Saksalaisvalta levisi jo keskiajalla nopeasti itään ja sen moottoreita olivat hansakauppa ja Saksalaisen ritarikunnan miekkalähetys.

Lyypekki oli ensimmäinen saksalainen kaupunki Itämeren rannalla ja perustettiin niinkin myöhään kuin vuonna 1143. Jo vuonna 1242 saksalaiset ritarit taistelivat Aleksanteri Nevskin joukkoja vastaan Peipsijärven jäällä.

Hinku itään (Drang nach Osten) vei saksalaisvallan tunnetusti aina Peipsijärvelle ja Narvajoelle saakka ja hieman kauemmaskin, mutta suoraa maayhteyttä Viron ja Liivinmaan ja Preussin välille ei kuitenkaan saatu syntymään. Kantona kaskessa oli Liettua.

Viron ja Liivinmaan valloitus oli erittäin veristä tuhoamissotaa (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com). Pakanalliset virolaiset ja lättiläiset taistelivat urhoollisesti ja kokosivat suuria armeijoita puolustamaan linnojaan ja kyliään, mutta kärsivät loputa tappion ja kastettiin väkisin kristinuskoon.

Liettuassa kävi toisin. Siellä paikalliset asukkaat säilyttivät oman yhteiskuntansa ja laitoksensa. Suomessakin kristinusko voitti jo 1100-luvulta lähtien, mutta Liettuassa pakanuus säilyi vielä pari sataa vuotta, aina 1300-luvun lopulle saakka ja kauemminkin.

Saksalaisilla oli kyllä hyvää halua vallata myös Liettua, mutta heidät peitottiin perin pohjin Tannenbergin taistelussa vuonna 1410 eikä ristiritarien puhti riittänyt enempään. Tappio jäi kuitenkin kaihertamaan vuosisadoiksi ja kun vuonna 1914 saksalaiset voittivat venäläiset Itä-Preussin alueella, he alkoivat kutsua taistelua Tannenbergin voitoksi.

Mutta vuoden 1410 Liettua ei ollut Venäjä eikä se ollut edes kristitty. Osaksi se kyllä oli molempia ja muodosti Euroopan laajimman valtakunnan, joka ulottui Itämereltä Mustalle merelle. Puola oli aluksi personaaliunionissa Liettuan kanssa ja vuoden 1569 Lublinin unionista lähtien ne olivat samaa valtakuntaa.

Suurin osa Liettuan valtakunnan kansoja oli slaaveja, puolalaisten ohella etenkin valkovenäläisiä ja ukrainalaisia ja sen onkin ajateltu olleen itse asiassa eräänlainen läntinen vaihtoehto Moskovan Venäjälle, vaikka itse pakanallinen Liettuan kansa ei tainnutkaan loistaa läntisillä instituutioillaan.

Erikoista on, ettei myöskään liettuan kieli kohonnut suureen arvoon yhdessä poliittisen mahdin kanssa. Ensimmäinen liettuankielinen kirja, joka oli katolinen katekismus, ilmestyi vasta vuonna 1595.

Kulttuurisesti Liettua ei kuitenkaan ollut mikään takapajula, päinvastoin. Renessanssivaikutteita sinne tuli 1500-luvulla suoraan Italiasta erityisesti Katariina Jagellonican äidin, Bona Sforzan välityksellä.

Vuonna 1563 Vilnan raati (seimas) julisti kaupungin avoimeksi kaikille uskontunnustuksille ja ennen pitkää siitä tuli Euroopan ja luultavasti koko maailman suurin juutalaiskeskittymä, uusi Jerusalem monine kuuluisine oppineineen. Vuonna 1570 perustettiin jesuiittakoulu, joka sai akatemian (yliopiston) statuksen vuonna 1579, eli siis puoli vuosisataa ennen Turkua.

Kuten tunnettua, Sigismund Vaasa oli aikoinaan meidänkin kuninkaamme ja Ruotsin valtakunnan liittyminen personaaliunionilla Puolaan (rzeczpospolita) olisi voinut luoda mahtavan vastapainon länteen laajenevalle Moskovan Venäjälle.

Tästähän ei sitten mitään tullut ja Sigismundia vastaan nousivat myös suomalaiset nuijamiehet, joilla tuskin oli merkittävää ulkopoliittista ymmärrystä, kuten Pentti Renvall on huomauttanut. Linnaleirin rasitukset he kyllä ymmärsivät ja halusivat karistaa ne niskoiltaan.

Joka tapauksessa Liettuan historia on monessa suhteessa hyvin kiinnostava. Entäpä, jos saksalaiset olisi onnistuttu lyömään kunnolla myös Virossa ja Liivinmaalla? Ehkäpä pakanuus olisi voinut sielläkin säilyä vielä pari vuosisataa ja heimokuninkaat olisivat liittyneet yhteen maleva-armeijoineen?

Tai ehkä kristinusko olisi sielläkin vähitellen omaksuttu kaikessa sovussa?

Mutta miten olisi käynyt viron ja latvian kielten? Olisivatko ne säilyneet hallintokielinä vai olisiko eliitti omaksunut jonkin toisen kielen, kuten Liettuassakin kävi? Saksan sijasta olisi käyttöön voinut tulla puola, valkovenäjä, tanska, ruotsi tai venäjä.

Ei ole mahdollista todistaa, että Viron ja Liivinmaan kohtalo olisi ollut ennalta määrätty sellaiseksi tai tällaiseksi. Liivinmaan kronikan kuvaamat taistelut olivat usein tasaväkisiä ja loppujen lopuksi ratkaisevaa taisi olla kotimaisten voimien hajoaminen ja joidenkin liittoutuminen valoloittajan kanssa.

Nykyisessä maailmassa niin Viro ja Latvia kuin Luettuakin ovat uudelleen syntyneitä pikkuvaltioita, joilla on strateginen sijainti Itämeren ja Venäjän välissä.

Erään tunnetun dosentin keskeisiä ajatuksia on, ettei pikkuvaltioilla oikeastaan ole eikä voikaan olla omaa historiaa. Ne ovat vain suurempien käsissä olevia objekteja, pseudovaltioita. Suomi tietenkin kuuluu samaan joukkoon.

Tosiasiassa näin ei ole tai ainakaan näin ei ole aikoinaan ollut. Kehitys on satojen vuosien mittaan paisuttanut joitakin pieniä valtioita ja kuihduttanut toisia, suuriakin. Se ei suinkaan merkitse sitä, että suuremmat olisivat edes aina olleet olemassa, saati että niillä olisi joitakin luonnollisia oikeuksia pienempiin nähden.

 Terve järki toki suosittaa rauhanomaisia ratkaisuja ja ystävällisiä suhteita kaikkien välille. Vain siinä on kaiken valtioviisauden alku, ei suinkaan tämän tai tuon maapalan anastamisessa omaan käyttöön.

Kaleva ja kumppanit

 

Naapurin eepos

 

Kalevipoeg, Kalevanpoika. Viron sankarieepos. Fr. R. Kreutzwald. Suom. Kyösti Kettunen. Pilot-kustannus Oy 2005, 338 s.

 

Ajatus kansanrunoudesta kansallishengen tuotteena ja säilyttäjänä ja idea kokonaisista sankarieepoksista, jotka ajan myötä olisivat hajonneet osiin, mutta voitaisiin ennallistaa, oli 1800-luvun alkupuolella tärkeä nousevia kansoja elähdyttänyt idea.

Sellaisista halusivat ylpeillä suuremmatkin kansat ja Beowulf, Rolandin laulu, Nibelungein laulu ja monet muut nousivat arvoon arvaamattomaan. Usein eepoksille löytyi tekijänsäkin, kuten jo kreikkalaisten Iliaan ja Odysseian tarumainen sepittäjä Homeros.

Eeposten kokoajan osuus aikaansaannoksen syntyyn on vaihdellut ja esimerkiksi Kalevalasta voidaan sanoa ja on sanottu, että se syntyi Elias Lönnrotin kirjoituspöydällä eikä sen sijaan esimerkiksi Länsi-Suomessa, Inkerissä tai Itä-Karjalassa.

Joka tapauksessa eepoksissa olevan autenttisen kansanrunouden katsottiin todistavan kansan mahtavasta luomisvoimasta, joka näin nousi kunniaan ja nosti sinne myös tekijänsä.

Viron ja Liivinmaan maarahvas oli elänyt vuosisatoja saksalaisten valloittajien halveksittuina orjina, mutta pystyi 1800-luvun puolivälissä esittämään oman sankarieepoksensa, jonka julkaiseminen ajan oloissa tosin oli ongelmallista, mutta saatiin hoidettua siten, että painaminen tapahtui Kuopiossa, josta painos tuotiin laivalla suoraan Viroon.

Suomen ja koko kansakuntaan ja sen rakentamiseen sensaatiomaisesti vaikuttaneen Kalevalan merkitys Kalevanpojan synnylle oli tietenkin tärkeä. Eeposten tekijätkin, kaksi lääkäriä, tunsivat toistensa työt ja tapasivat henkilökohtaisesti.

Friedrich Kreutzwald ei nimestään huolimatta ollut sen enempää saksalainen kuin Lönnrot oli ruotsalainen. Kreutzwaldin vanhemmat olivat maaorjia ja lähtiessään opintielle hän sai saksalaisen nimen kotitöllinsä mukaan. Sen nimi oli Ristimets.

Kalevanpojassa on runsaasti autenttista kansanrunoutta, mutta kokoajan osuus on siinä suurempi kuin Kalevalassa. Kansanrunot Suomenlahden molemmin puolin ovat jonkin verran käsitelleet samanlaisia teemoja, mutta Kalevanpoika ei suinkaan ole Suomesta Viroon lainattua tavaraa. Tähän laitokseen jälkisanat kirjoittaneen Kalervo Mettalan mukaan asia voisi pikemmin olla päinvastoin.

Mutta ei se niinkään ole. Kalevanpojan hahmo ja elämä ovat aivan toisenlaiset kuin Kalevalan sankarien, joiden nimiä Kreutzwaldin teoksessa korkeintaan joskus mainitaan. Suomi on kyllä paljon läsnä sankarin seikkailussa ja hän käykin siellä pari kertaa, mutta lähinnä se on vihollisten maata, vaikka sieltä joskus apuakin mainitaan saadun.

Erityisen merkittävä pahuuden edustaja eepoksessa on Tuuslar, Suomen tuulennoita. Noidathan hallitsivat usein tuulia ja suomalaiset erityisesti, kuten kovin monista yhteyksistä tiedämme. Peipsijärvellä esiintyy myös suolanoita.

Tuuslarin rikos oli kuitenkin omaa luokkaansa, hän vei väkisin mukaansa Lindan, joka oli jää nyt vanhalta Kalevalta leskeksi. Suomeen asti Linda ei joutunut, vaikka poika läksi häntä sieltä etsimään ja meni uimalla Suomenlahden poikki. Välillä meren yli meni kyllä siltakin, tuo kuuluisa Suomen silta, josta sittemmin paljon puhuttiin.

Kalevanpoika hankki Suomesta verrattoman miekan, jolla voi lyödä alasimen kahtia ja joka loppujen lopuksi koitui hänen omaksi kohtalokseen. Hän näet sai päällensä verivelan tapettuaan miekalla sen takoneen sepän pojan.

Kalevat, Olevit ja Sulevit seikkailevat usein yhteistyössä, mutta enimmän aikaa Kalevanpoika, itsekin Kaleva toimii yksin ja esitetään välillä jättiläisenä, jolle Peipsijärven vesikin ulottuu vain ”kulkusiin” asti.

Verrattuna Kalevalaan Kalevipoeg sisältää myös ns. tuhmia sanoja, jollaisia tietyt aikakaudet, kuten omamme, ovat hysteerisesti pelänneet. Tosin itse sanat ovat eri aikoina olleet erilaiset.

Suomalaisessa kansanrunoudessa peitettiin kotimainen sana usein latinalaisella ilmauksella, esim. Vinossa vitojan cunnus. Kalevanpojassa on mutamassa kohdin pisteitä kirjainten sijasta: ”joko polttaa pöksyjäsi, onko paarma p….ssäsi?”

Hyperboliseen tyyliinsä Kalevanpojan henkilöt saattavat päästellä myös gargantuamaisia pieruja, joiden voimasta pikkumies lentää kuin väkkärä.

Suomalaisessakin kansanrunoudessa tavalliseen tapaan ihmisten ja kasvien koko saattaa vaihdella hurjasti taikavoimasta riippuen. Kun Kalevipoegissa mennään maan alle, ei mennä Antero Vipusen, vaan itsensä vanhan Kehnon luo ja sielläpä sitä riittää töitä niin oveluudelle kuin voimalle ja urhoollisuudelle.

Paholainen saadaan sentään vangittua maan alle ja Kalevan poika jää häntä manalan portilla vahtimaan, käsi kallion halkeamassa kiinni. Sammon sijasta suurena kansallisena aarteena on vahvoilla ketjuilla kahlehdittu rautainen kirja, jonka Lapin noita Varrak haluaa viedä itselleen. Humalapäissään Kalevanpoika sallii sen tapahtuakin.

Kirjan lopulla käydään taas suuria sotia, kuten joskus aiemminkin. Nyt asialla ovat rautamiehet, joiden joukossa ei saksoja mainita, mutta kyllä sen sijaan venäläiset, puolalaiset, tataarit myös, tappomiehet. Liettuankin lippukaarti. Kuten Liivinmaan kronikka kertoo (ks. Vihavainen: Haun henrikin kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), oma väkihän liittoutui usein valloittajan kanssa.

Kavalia ja julmia hyökkääjiä piestään kyllä henkihieveriin ja Kalevanpoika vannoi, että Vahvaan kaulahan Kalevan kahletta ei kiinnitellä, veristä ei orjan iestä.

Mutta tosinhan siinä taisi käydä. Tulevaisuus on sentään olemassa:

Mutta kerran koittaa aika,

jolloin leimuaa tulessa

päreet kummastakin päästä.

Silloin leikkaa liekin polte

käden kallion raosta-

kotiin kulkevi Kaleva

tuoden onnen kansallensa,

ajan uuden Eestin maalle.

 

Eepoksella on tässäkin ominaispiirteenä kansanrunoudelle tyypillinen yhä toistuva kertaus ja saman asian monella tavalla esittäminen. Se ei kuitenkaan tee kirjasta raskaslukuista ja se sisältää monia varsin viihdyttäviä kohtia.

Sitä paitsi kirjasta löytää  nimiä ja hahmoja, joihin Virossa tänäkin päivänä törmää. Yhtenä löytönä voisin omalta osaltani mainita Lennuk-laivan, hopeasta tehdyn purren, jolla lähdettiin etsimään maailman äärtä.

Vuonna 1919 Englannin laivasto kaappasi bolševikeilta kaksi modernia ja huippunopeaa Novik-luokan hävittäjälaivaa ja luovutti ne Virolle. Toinen laivoista sai perinteikkään nimen Lennuk. Vapaussodan jälkeen laivat myytiin Etelä-Amerikkaan.

Tästä lähtien, kun saavun Tallinnassa eli Lindanisassa (Rääveli) Hell Hunt-pubin luo ja näen olevani Sulevimäen ja Olevimäen risteyksessä, ajattelen aina Kalevanpojan veljiä ja heidän mainetekojaan.

 

Scipio ja muut

 

Rooma pääsee voitolle

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXVI. Hannibalin sota. Kaupunkien muurit järkkyvät. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 20205, 212 s.

 

Titus Livius oli Rooman historian suuren yleisteoksen kirjoittaja, jonka elämä ja toiminta sattuu suunnilleen keisari Augustuksen aikaan eli pari vuosisataa tässä kuvattua puunilaissotaa myöhemmin. Hänen teoksensa oli massiivinen ja sisälsi 142 kirjaa, joista vain kolmisenkymmentä on säilynyt jälkipolville.

Teoksen nimi ”Ab urbe condita” eli ”Kaupungin perustamisesta” liittyy roomalaiseen ajanlaskuun, joka aloitettiin kaupungin perustamisesta, joka sijoitettiin vuoteen 753 eKr. käyttääksemme omaa ajanlaskuamme.

Ahkerat latinistit ovat viime vuosina kääntäneet teoksen ”kirjoja” suomeksi (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset ), mikä on erinomainen asia. Vasta aikalaisteksti ilman välikäsiä tarjoaa todella elävän näkökulman menneeseen ja sen tapaan ymmärtää asioita.

Tässäkin kirjassa on suomalaisen tekstin ohella myös latinankielinen ja luetun ymmärtämistä auttavat suuresti alaviitteet ja myös hakemisto sekä tapahtumien aikajana.

Livius kirjoittaa kohteestaan melko pitkän välimatkan päästä ja joutuu tietenkin tukeutumaan ennen muuta häntä edeltäneisiin historiankirjoittajiin. Samalla hän on havainnut, miten epäluotettavia niiden kertomukset saattavat olla ja toteaa jo tuskastuneena, ettei ”historioitsijoiden sepusteluilla ole minkäänlaista rajaa”.

Uuden Karthagon valtauksesta oli näet tarjolla aivan villisti toisistaan poikkeavia tietoja. Puunilaisen varuskunnan vahvuuden väitti joku olleen kymmenentuhatta, toinen seitsemäntuhatta ja kolmas vain kaksituhatta. Muurinsärkijöitä vallattiin erään kertojen mukaan noin kuusikymmentä, mutta pelkästään suuria muurinsärkijöitä väitti joku olleenkin kuusituhatta ja pieniä kolmetoistatuhatta.

Hispanian kansanryhmien panttivankeja, joita pidettiin kaupungissa kertoi yksi lähde olleen miltei kolmesataa ja toinen taas kolmetuhatta.

Niinpä Livius tyytyy jonkinlaiseen kompromissiin ja kirjoittaa erittäin suuria katalputteja olleen satakaksikymmentä, pienempiä 281, suuria heittokoneita 23 ja pienempiä 52 ja näiden lisäksi ”valtava määrä suurempia ja pienempiä muurinsärkijöitä, aseita ja keihäitä sekä 74 sotamerkkiä.”

Käännöksestä on vaikea käsittää, millaisiin aseisiin viitataan, mutta se selviää alkutekstistä:

”Captus et apparatus ingens belli; catapultae maximae formae centum viginti, minores ducentae octoginta una; ballistae maiores viginti tres, minores quinquaginta duae; scorpionum maiorum minorumque et armorum telorumque ingens numerus; signa militaria septuaginta quattuor.”

Kyseessä oli siis sekä katapultteja, ballistoja ja skorpioneja, jotka kaikki olivat erilaisia kaukoaseita. Sellaisia käytettiin runsaasti vielä Liivinmaan sodassa 1200-luvulla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset ) ja myöhemminkin. Niitä pidettiin hyvin tehokkaina ja jopa tarkkoina.

Skorpionit eivät kylläkään olleet muurinsärkijöitä, vaan väkijousia, joita olivat myös edellisiä suuremmat ballistat. Tosin esimerkiksi Liivinmaan sodassa ballista näyttää tarkoittaneen pikemmin mekaanisesti viritettävää varsijousta. Muurinsärkijöitä olisikin ollut mieletöntä tuottaa valtavia määriä, sillä toki sitä kannatti yrittää murtaa vain yhdestä tai parista paikasta kerrallaan.

Muuten kirjan dramaattisin hetki on Hannibalin ilmestyminen Rooman porteille. Sieltä hänet kuitenkin sai kääntymään hirvittävä rankkasade suurine rakeineen, jonka puunilaiset tulkitsivat jumalalliseksi merkiksi.

Joka tapauksessa, siirtyessään Rooman edustalle Hannibal joutui jättämään oman onnensa nojaan puolelleen kääntyneen Capuan, jonka kohtalo tuli nyt Hannibalin väistyttyä roomalaisten päätettäväksi. Samanlainen oli Syrakusan tapaus.

Kiinnostavaa on, että myös pettureiden annettiin pitää Rooman senaatissa oma puolustuspuheensa ja että voitettujen rankaisemisessa käytettiin erilaista harkintaa eikä kaikkia kohdeltu samalla tavoin.

Siten muun muassa kaksi naista armahdettiin ja palkittiin. Toinen oli joka päivä uhrannut Rooman puolesta ja toinen, prostituoitu oli tuonut ruokaa roomalaisille panttivangeille. Mainittavaa on myös, että kaupungin naiset luvattiin jättää rauhaan, tosin vasta erityisen anomuksen jälkeen.

Kirjasta ilmenee myös, että Rooma hankki soutajia laivastoonsa nimenomaan vapaista miehistä, mutta rasituksen raskaus aiheutti nurinaa, kun ei kassassakaan ollut rahaa soutajien ostamisen ja palkkaukseen. Kapina oli jo lähellä, mutta konsulin kaunopuheisuus, joka sai myös senaattorit uhraamaan asian hyväksi omistamansa kullan, pelasti tilanteen.

Kiinnostava on myös kuvaus nuoresta Scipiosta, joka osasi rakentaa imagonsa niin, että häneen nuoresta iästään huolimatta luotettiin. Häntä jopa arveltiin Juppiterin pojaksi, koska hän usein vietti aikaansa Optimus Maximuksen temppelissä.

Mitä tulee suuriin valtiollisiin ratkaisuihin, niitä tuki suuresti, mikäli kaikki ennusmerkit ja sen lisäksi vielä päällikön henkilökohtaiset unetkin todistivat menestyksen puolesta. Tässähän tulee ilman muuta mieleen nykyaikaisten suurten johtajien päätökset erinäisten erikoisoperaatioiden aloittamisesta.

Mutta menneisyys on vieras maa. Livius on näistä vaiheista kirjoittaessaan myös kaukana kohteestaan eikä häneen ole erityisemmin syytä luottaa. Joka tapauksessa hänen kirjansa palveli myöhemmin vuosisadasta toiseen ns. normaalihistoriana, johon sopi aina vedota, kun tarvittiin historian todistusta jostakin asiasta tai kun oli vahvistettava kansallisten myyttien voimaa.

Myös Machiavellin Ruhtinas otti historialliset esimerkkinsä Liviukselta (ks. Vihavainen: Haun machiavelli tulokset ).

Rooma ahdingossa

 

Sotaa ja kurjuutta

 

Titus Livius, Ab urbe condita XXV. Hannibalin sota. Suuria menetyksiä. Suomennos Maija-Leena Kallela ja Ylermi Luttinen. Basam books 2024, 178 s.

 

Kulttuurityö jatkuu. Titus Liviuksen jättimäisestä Rooman historiasta (ab urbe condita -kaupungin perustamisesta lähtien, kuten tuohon aikaan ilmoitettiin meneillään oleva vuosi, ellei sitten tyydytty viittaaman sen ja sen henkilön konsulivuoteen) on jo julkaistu suomeksi useita osia, joita on käsitelty tälläkin palstalla (ks. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Tämä kirja suhtautuu alkutekstiin hyvin kunnioittavasti ja se julkaistaan myös latinaksi. Lisäksi ovat johdanto ja alaviitteet sekä nimihakemisto. Kaikissa kohdissa ei turmeltuneesta alkutekstistä saa selvää, mikä on myös teoksessa ilmoitettu.

Sille, oka haluaa syvällisesti tutustua auktoriin ja aikakauteen, tämä on hyvin hyödyllistä. Lukemattomat uudet nimet, jotka usein erehdyttävästi muistuttavat joitakin myöhempien aikojen nimiä, menevät lukijan mielessä helposti sekaisin.

Mutta voihan teosta lukea myös aikansa arvojen ja normien kuvauksena, jossa jotkut asiat sivuutetaan normaaleina ja toisia taas nostetaan esille joko varoittavina tai seurattavina esimerkkeinä tai osoituksina roomalaisten erinomaisuudesta, siihenkin Liviuksella oli taipumusta, kuten kaikilla kunnon patriooteilla.

Tässä kirjassa liikutaan  200-luvun loppupuolella eKr. ja on päästy  sen toiselle kymmenluvulle Cannaen suuren katastrofin (216 eKr.) jälkeiseen aikaan. Cannaessahan Hannibal tuhosi Rooman suuren armeijan, peräti 60000 miestä.

Roomasta eivät vielä miehet loppuneet, mutta vaara oli eksistentiaalinen ja liittolaiset, joihin Rooma oli mahtinsa perustanut, osoittivat horjuvuutta ja lahjottavuutta. Suurissa taisteluissa roomalaiset kärsivät vielä senkin jälkeen kirveleviä tappioita.

Lyötyjen joukkojen masentuneet rippeet, jotka alkoivat jo naisten lailla jo itkeskellä, kykenivät kuitenkin vielä kuin ihmeen kaupalla suuriin voittoihin, kun niihin puhallettiin henkeä kaunopuheisuudella ja onnistuvat kukistamaan ylivoimaisen vihollisen, tappamaan 37000 miestä (naisista ei ole mainintaa) ja ottamaan vangiksi 1830 henkeä. Saalis oli valtava.

Mitä käytännössä tarkoitti kymmenien tuhansien miesten tappaminen miekalla, voi vain kuvitella. Ainakin asiaa pidettiin kunniakkaana.

Päällikkö, Lucius Marcius nousi suureen kunniaan ja häneen tuli myös jotakin yliluonnollista. Kerrotaan,että hänen pitäessään puhetta sotilaille, hänen päästään kohosi hänen itsensä huomaamatta liekki kaikkien ympärillä seisovien suureksi järkytykseksi.

Näissä kohdin nykyaikaista lukijaa epäilyttää koko liekin olemassaolo, josta ei olekaan luotettavia todisteita. Luotettava todistus tekijänsä ja ilmeisesti myös yleisönsä asenteista sisältyy sen sijaan noihin ohimennen mainittuihin lukuihin vihollisen menetyksistä. Muitakin lukuja kirjoittaja esittää.

Yhtä kaikki, se, että vihollisista ilmeisesti surmattiin suunnilleen kaikki, jotka voitiin tai jaksettiin (aina joskus kerrotaan tappamisen loppuneen, kun ei enää jaksettu). Joissakin tapauksissa tappion kärsineet värvättiin omaan armeijaan, mutta he olivat yleensä epäluotettavia, kuten Liviuskin varoittaa. Jopa orjat, jotka saivat sotimista vastaan vapautensa, olivat siinä suhteessa parempia.

Ihmishengelle annettiin toki sodassakin tietty arvo: mitä useampi tapettiin, sitä suurempi saavutus. Toki vankien käsittely oli vaikea ongelma, eihän heitä voitu missään leirissäkään pitää syömässä vähiä muonavaroja ja potentiaalisesti uhkaamassa valtiota.

Tässä kirjassa tuskin tapahtuu suuria ratkaisuja, vaikka Rooman totaalisen häviön vaara ehkä torjutaankin. Joka tapauksessa nyt valtakunta eli suuria vaaran aikoja, joiden päätyttyä sittemmin katsottiin vielä tarpeelliseksi tuhota Karthago, ettei se koskaan enää nousisi Roomaa uhkaamaan.

Hitler oli mitä ilmeisimin omaksunut roomalaisajan arvoja suunnitellessaan Venäjän suurimpien kaupunkien hävittämistä ja julistaessaan tuhoamissodan, jossa hänen mielestään ratkaisisi vain ennenkuulumaton kovuus -siis järjestelmällinen hävittäminen, jonka laista ei sitten antiikin aikojen ollut nähty.

Toki pienemmässä mitassa samaa oli tapahtunut vaikkapa 1200-luvun Liivinmaalla (ks. Vihavainen: Haun liivinmaan kronikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ja muuallakin.

Tässä yhteydessä on kiinnostavaa, että Rooma joka tapauksessa piti itseään valtakunnista oikeamielisimpänä ja myös armollisena, kun siihen oli syytä. Tähän luotettavuuteen se perusti myös liittolaispolitiikkansa, joka ei näinä alennuksen aikoina suinkaan aina onnistunut.

Sodan onni, fortuna belli on aina oikullinen. Niinpä ihmiset ovat ajasta aikaan yrittäneet saada ennakolta selville, milloin aika on sille otollinen. On pelattu sotapelejä ja nyttemmin myös varmasti värvätty tekoäly mukaan ennustamaan. Aikoinaan tärkeimpiä ennustajia olivat pyhät kanat, joiden lentoa auguurit tulkitsivat.

Muitakin enteitä ilmaantui. Oli hirvittävä myrskyjä, Albanovuorella satoi kiviä kaksi päivää yhtä mittaa, salamat iskivät torneihin ja aurinko muuttui punaiseksi ja ikään kuin tavallista isommaksi.

Kuten Cicero myöhemmin kirjoitti: ennustukset toteutuivat usein hämmästyttävän tarkoin ja vaikka ne usein jäivät toteutumatta, olisi ollut mitä suurinta kevytmielisyyttä jättää ne kokonaan huomiotta.

Jumalia koetettiin lepyttää uhrimenoin ja suurin urheilukilpaluin. Suurta pahennusta herätti, kun vaarallisena aikana joukko naisia peräti itse Rooman Forumilla lakkasi uhraamasta isiltä perityllä tavalla ja palvoi sen sijaan vieraita jumalia.

Aluksi järjestyksenvalvojien yritykset häätää vieraan kultin palvojia epäonnistuivat, mutta asia saatiin lopulta senaatin päätöksellä hoidetuksi. Rangaistuksista ei ole tietoa.

Elämme taas vaarallisia aikoja ja auguurit ja haruspeksit ovat ahkerassa työssä, kukin omia ennusmerkkejään tarkkailemassa. Mika Waltarin romaanihenkilö sanoi joskus, että on kaksi asiaa, joista voi keskustella loputtomasti: tähtitaivas ja lampaanmaksa.

Itse muunsin tuon lauseen jo puoli vuosisataa sitten modernimpaan muotoon: asiat, joista voi keskustella loputtomasti ovat Neuvostoliitto ja mallasjuomien valmistus.

Nykyinen aika on jo jättänyt tuonkin vaiheen taakseen. Joka tapauksessa Venäjästä riittää yhä keskustelemista ja auguureilla on töitä, kuten televisiota katselleet luultavasti ovat huomanneet. Itse en ole sitä katsonut.

Saapa nähdä, millaista tulevaisuutta maailma nyt on itselleen valmistelemassa. Yleensähän se on viimeisten parin sadan vuoden aikana osoittautunut aivan odottamattomaksi ja ennusteiden vastaiseksi.

Varhaishistorian loisto ja kurjuus

Varhaishistoriaa

Olaus Magnus Gothus, Pohjoisten kansojen historia. Suomea koskevat kuvaukset. Latinasta kääntänyt Kaarlo Hirvnen, Esipuheen ja selitykset laatinut Kustaa Vilkuna. (1555)1977, Otava, 165 s.

Johannes Messenius, Suomen, Liivinmaan ja Kuurinmaan vaiheita. Sekä tuntemattoman tekijän Suomen kronikka. SKS 1988. Latinan kielestä suomentaneet Martti Linna, Jorma Lagerstedt, Erkki Palmén, 222 s.

Jalmari Jaakkolaa aikoinaan kiitettiin muun muassa siitä, että hän oli kaivanut esiin kokonaisen Suomen historian aikakauden, varhaishistorian.

Mutta mainen kunnia on katoavaista. Pari vuosikymmentä myöhemmin koko valtava työ leimattiin spekulaatioksi, jonka arvo oli kyseenalainen, todennäköisimmin hyvin vähäinen.

Muodeistahan historiassakin on kysymys, joskus sanotaan, ettei se muuta olekaan. Mutta asian merkitys vaihtelee. Joskus halutaan tietää paljon sellaisestakin, josta ei voida paljoa tietää ja joskus taas halutaan viedä kritiikki äärimmäiseen pyrrhonismiin ja kieltää tai ainakin ignoroida sekin, mikä itse asiassa on todennäköistä, joskaan ei varmaa.

Jo Suomen historian isänä tunnettu H.G. Porthan raivosi sellaisia spekulaatioita vastaan, jotka hänen mielestään olivat liian kapealla pohjalla. Toki skandinaaviset saagat ja muukin perimätieto kertoi yhtä ja toista myös Suomesta ja sen varhaisista asukkaista ja jopa kuninkaista, mutta voiko siihen luottaa?

Voi ja voi. Mikäli kyseessä olivat itse nuo skandinaaviset kansat, annettiin sinänsä tarumaisiksi ymmärretyille saagoille suuri arvo, mutta mikäli kyseessä olikin Suomi, oli asia toinen. Miksi näin oli, kannattaa kysyä.

Noita Suomen varhaishistoriaan liittyviä kronikoita ja saagoja on myös suomennettu, joskin yllättävän myöhään.

Niissä Suomi joka tapauksessa esiintyy melko selvästi omana yksikkönään, joka tosin jakaantuu maakuntiin kuten muutkin maat. Puheet siitä että olisi ajateltu olevan olemassa vain erilaisia Ruotsin maakuntia, ovat kovin löyhiä. Yhtenäistä suomalaisuutta ei varhais- tai edes sydänkeskiajalla ollut, mutta eipä ollut myöskään yhtenäistä ruotsalaisuutta tai norjalaisuutta. Silti myös noita yläkäsitteitä käytettiin.

Suomalaisten omituisuus ja heidän etevyytensä noituuden alalla ovat tietenkin tähän päivään saakka tunnettuja. Kuitenkin tuohon aikaan myös hiihtäminen ja poroilla ajo olivat jotakin varsin poikkeuksellista ja niiden merkitystä myös liioiteltiin.

Lähinnä tarumainen oli käsitys Pohjanmaan sisältäneestä Kainuusta naisten maana (Qvenland), mutta useinhan fantastisimpaankin liioitteluun sisältyy jokin määrä totta.

Käsitystä Suomesta jättiläisten asuinsijana itse asiassa tukevat eräät arkeologiset löydöt: meillä oli pienikasvuisten seassa paljon myös hyvin pitkiä ihmisiä.

Suomalaisen oluen ylivertaisuus, minkä Olaus Magnus mainitsee, kannattaisi varmaankin noteerata myös mainonnassa. Sama koskee suomalaisten saman kertojan mukaan valmistamia valtavia, jopa tuhansien naulojen painoisia juustoja, jotka säilyvät vuosia ja ovat esimerkiksi piirityksissä hyödyllisiä.

Sitä paitsi tuo savustettu kutunjuusto on maultaan erinomaista ja vain paranee vanhetessaan. Sellaista taitaa saada nyt vain Pietarin halleista. Mikäli nyt on ihan mahdotonta kumota elintarvikkeiden tuontia Venäjältä koskevaa kieltoa, voisi kai ainakin taas yrittää valmistaa itse jotakin samanlaista.

Lukemattomat detaljit Suomen varhaishistoriasta ovat hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa ja samalla lukijalle hahmottuu myös kertojan käsitys siitä asemasta, mikä Suomella on muiden kansojen keskuudessa.

Eihän se yleensä hullumpi ollut ja suomalaisilla, kuten muillakin kansoilla oli omat erityiset paheensa ja hyveensä. Niin taitaa olla tänäkin päivänä. Toki on syytä, kriittisen arvion pohjaksi, muistaa, mikä asema ja tarkoitus kullakin kirjoittajalla on ollut.

Olaus Magnuksella tuskin oli mitään syytä kohdella suomalaisia erityisen hyvin, kuten ei ollut Messeniuksellakaan. Tosin hänen surkea kohtalonsa ja vankeutensa Kajaanin linnassa ei ollut mitenkään erityisesti suomalaisten syytä. Kiitosta hän joka tapauksessa odottaa niiltä kansoilta, joiden historiaa on kuvannut.

Varsinainen suomalaisten puolustaja on Daniel Juslenius, josta ei tällä erää enempää. Hänen agendansa taas liittyy siihen moitteeseen, jota emämaasta käsin kehdattiin esittää suomalaisille, jotka muka eivät riittävästi vastustaneet Pietari I:n joukkoja… Enemmän siitä myöhemmin.

Messeniuksen ja Olaus Magnuksen teksteissä on joka tapauksessa suomalaisille sekä ruusuja että risuja ja sehän on vakavasti otettavan ja reilun tutkijan tunnusmerkki. Messeniuksen kirjaan liitteenä lisätty tuntemattoman tekijän Suomen kronikka on taas selvä suomalaisten puolustus ja pieni omakehu  ja sellaisethan ovat jokaisen terveen kansakunnan tunnus.

Tuntematon tekijä, jota muuten Porthan ilmeisen kohtuuttomasti moitti on ollut erityisen kiinnostunut suomalaisten varhaisimmista kuninkaista, joista myös Messenius kertoo, perustaen tietonsa lähinnä saagoihin.

Näitä kuninkaitahan mainitaan peräti viisitoista kappaletta ja kaikki ovat yhtä paljon eli siis vähän historiallisia kuin useimmat Ruotsin valtakunnan Erikit. Myös Messenius tuntee nuo kuninkaat.

Itse kunnioitan erityisesti Ukkoa, Suomen kahdeksatta kuningasta, jolla kerrotaan olleen Akka-niminen vaimo. Sen mukaan, vakuuttaa kronikka, kaikkia erityisen arvostettuja naisia kutsuttiin Suomessa lisänimellä Akka. Siitä, mitä Ukko tai Akka saivat aikaan ja miten heidän elämänsä päättyi, ei ole säilynyt tietoa, kirjoittaja harmittelee.

Sama, luoja nähköön, pätee tänäkin päivänä kovin moneen asiaa, jonka haluaisimme tietää. Ikävä totuus vain usein on, että kun tietoa ei ole, niin sitä ei ole.

Kuitenkin historian ystävän avuksi on tullut yllättävä apulainen. Nyt käytettävissä on metodeja luonnontieteistä. Radiohiiliajoitus, joka korvasi ja täydensi kallonmittauksia ja vertailevaa metodia, on saanut seurakseen DNA-tutkimuksen, joka pystyy antamaan hämmästyttäviä uusia tuloksia.

Eivät uudet metodit vanhoja kumoa, saati korvaa. Silti ne tuntuvat antavan suuren psykologisen sysäyksen varhaishistorian harrastukselle. Ei se ollut aikaa, josta ei ole mitään vakavasti otettavaa tietoa. Suomalaiset eivät enää katoa peruuttamattomasti historian hämärään, vaan nousevat sieltä taas esiin.

Ei ole pelkästään todennäköistä, vaan myös varmaa, että meidän kaikkien esi-isät ovat muodostavat tuhansia ja taas tuhansia vuosia pitkän sarjan ilman ainoatakaan katkosta…

Mutta mitä nuo ihmiset tekivät? Saagat ja kronikat eivät varmastikaan ole lähteistä luotettavimpia, mutta ovatko ne epäluotettavuutensa takia vain ja ainoastaan epäkiinnostavia? Miksi olisivat?

Luulenpa, että uusi Jalmari Jaakkola on vasta tulossa. Samalla nousevat taas esille vanhat spekuloijat, Jusleniuksesta Wettenhovi-Aspaan…

Tämähän on luonnollista ja välttämätöntä.