Sadistit, juristit ja tekoäly

 

Sadismin sija uudessa yhteiskunnassa

 

     Länsimaiden historian kuuluisin libertiini, markiisi de Sade oli tunnetusti yksi Bastiljin vangeista, joka virtsatorven kautta agitoi kansaa vapauttamaan yksinvaltiuden marttyyrit, mikä sitten tapahtuikin.

     Ranskan kansallispäiväkseen sitten valitsemana väkivaltaisen kansannousun päivänä 14.7.1789 markiisi tosin oli jo siirretty Charentonin mielisairaalaan, kun vartijat olivat kyllästyneet hänen itsevaltiuden vastaiseen vihapuheeseensa.

     Niinpä kansa sai vapautettua vain neljä tavallista ja sangen hyvinvoipaa lurjusta. Enempää Sadea, kuin kuvitteellista ”Rautanaamiota” ei löytynyt, jälkimmäistähän ei koskaan ollut ollutkaan. Paremman puutteessa tyydyttiin sitten vandalisoimaan vankilan arkisto ja tappamaan sen johtaja, jonka sydäntä sen jälkeen kannettiin voitonmerkkinä kepin nenässä halki Pariisin.

     Saden aatemaailmasta ja hänen länsimaisen kulttuurimme johtavilta älyköiltä saamistaan arvioista olen jo pari kertaa kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset). Lyhyesti sanoen Sade julisti, että inhimillinen halu on kaiken mitta. Vapaus on vapautta halunsa tyydyttämiseen ja sitä taas koko vanha komento, ancien régime pyrki kaikkialla järjettömästi rajoittamaan.

     Sade ei ollut pelkkä vulgaarin hedonismin kannattaja, vaan kehitti ideansa sangen hienostuneelle asteelle. Muuan hänen teoksistaan on nimeltäänkin Philosophie dans le boudoir – filosofiaa makuuhuoneessa ja siinä hän ratkoo järjen avulla mitä yksityiskohtaisimmin erilaisia seksuaalisen tyydytyksen mahdollisuuksia.

     Tulkoon sanotuksi, että nuo Saden esittämät erikoisuudet ovat minusta -tiedän käyttäväni nyt uskallettua sanaa- kauttaaltaan perverssejä ja uskallan sanoa, että hänen seksuaalisuutensa on laadultaan poikkeavaa. Uskon sen johtuvan jonkinlaisesta kehityshäiriöstä, koska esimerkiksi evolutiiviselta kannalta se on pelkästään tuhoavaa laatua.

     Tarkoitan erityisesti sitä seksuaalisuuden kuvausta, jonka löydämme Saden teoksesta 120 Sodoman päivää (ks. Vihavainen: Haun vapaus, mi meitä viet tulokset ).

     Tuossa kirjassa pääteemana on rikos, erityisesti lasten nöyryyttäminen ja erilainen pahoinpitely aina hengen riistämiseen saakka. Uskonnon pilkkaaminen on viety absurdille tasolle ja ulosteiden ja muun saastan palvonta nousee keskeiseksi rituaaliksi.

     Igor Bestužev Lada uskoi hiljattain tällä palstalla käsitellyssä ja vuonna 1998 ilmestyneessä kirjassaan, että lasten kiduttamisella hekumointi tulee ennen pitkää läntisen huviteollisuuden tärkeäksi teemaksi. En ole tuota alaa juuri seurannut, joten en osaa siitä mitään varmuudella sanoa, mutta voin todeta, että näin oli asia jo Sadella.

     Kun sadismin tielle on lähdetty, en näe mitään syytä siihen, että jossakin kohtaa tulisi ”luonnollinen” raja vastaan. Odottaisin sen tulevan korkeintaan siinä merkityksessä, että kun ihmiselle tarjotaan mahdollisimman iljettäviä elämyksiä, moralisoidaan samalla mahdollisimman mahtipontisesti.

     Moralisointihan meillä elää yhä vahvasti keskuudessamme, olkoonkin, että se on rajoiltaan keinotekoista ja päälle liimattua. Se koskee erityisesti alaikäisiin sekaantumista omassa kulttuuripiirissämme ja samaan aikaan pitää sitä normaalina muhamettilaisuudessa, jossa niin sanotun suojelusiän raja on Koraanin mukaan yhdeksän vuotta.

     Meillähän tuo ikä on nykyään kuusitoista vuotta, vaikka neitojen vielä parisataa vuotta sitten katsottiin olleen parhaassa naimaiässä jo pari vuotta nuorempina.

     Yhtä kaikki, se mikä tapahtuu maagisen rajapisteen toisella puolen on nyt erittäin ankarasti rangaistavaa ja paheksuttua, kun taas sen turvallisemmalla puolella saman asian ihanuutta ei voida kylliksi ylistää.

     Enpä tosiaankaan murehdi tässä sitä, että lapsia pyritään suojelemaan liian varhaiselta seksuaalielämältä, mikä kyllä kaiken kaikkiaan taitaa nykyisessä länsimaisessa kulttuuripiirissä olla melko utopistinen pyrkimys. Toki hyvään kannattaa aina pyrkiä.

     Epäilemättä pedofilia on aito perversio, vaikka siinä onkin tuo kaunis sana filia. joka viittaa rakkauteen sen monessa merkityksessä, niin agapehen kuin erokseen. Uskon, että seksuaaliseen pedofiliaan taipuvaiset ovat perverssejä, joita on pidettävä poikkeavina.

     Kyseessä saattaa olla kehityshäiriö tai sitten synnynnäinen taipumus. Kummassakaan tapauksessa sitä ei voi pitää yhteiskunnan edun kannalta hyväksyttävänä, elleivät asianomaiset elimet niin määrää.

     Nykyään lähdemme siitä, että pedofiiliset teot ovat rikoslain perusteella rangaistavia, enkä itse asiassa keksi syytä siihen, että niiden rangaistavuus pitäisi poistaa. Juristit näyttävät kuitenkin olevan eri mieltä siitä, mikä asiasta tekee rangaistavan. Olisiko myös perverssin mielikuvituksen luomia pedofiilisiä tuotteita eikä vain tekoja pidettävä rangaistavina.

     Olen netistä huomannut, että on annettu rangaistuksia myös tekoälyn tuottaman lapsipornon tekemisestä ja hallussapidosta.

     Minusta tämä asia kyllä on problemaattinen ja uskon, että sen järkevään ratkaisuun voitaisiin ehkä varmimmin päästä tekoälyä käyttämällä. Muussa tapauksessa on pelättävissä, että valtio jälleen kerran joutuu maksamaan tuhansien ja taas tuhansien tuumaustuntien ja valtavien tekstimassojen tuottamisen kulut ja saa tulokseksi vain jonkin mitäänsanomattoman tai jopa perverssin latteuden.

     Inhimillinen järki on kapasiteetiltaan hyvin rajoitettu, kuten ehkä aivan erityisesti olemme saaneet huomata eräästä tas ajankohtaiseksi tulleesta oikeusjutusta, jossa on vuosikymmenestä toiseen väännelty samoja asioita ja päästy taas nollapisteeseen, josta sama kierre uhkaa alkaa uudelleen.

     Luulen, että tekoälyä täytyy nyt alkaa käyttää useidenkin ammattikuntien, eikä suinkaan vähiten juristien järkeä korvaamaan ja auttamaan, mikäli halutaan saada tolkkua asioihin, jotka useinkin liittyvät varsin normaaleihin elämän ilmiöihin, mutta joista juristerian avulla on rakennettu suuria ongelmia.

     Markiisi de Saden käsittelemät, aikoinaan marginaaliset, mutta nyt yhä tärkeämmät ja kulttuurisesti keskeisemmät asiat ovat sitten vielä asia erikseen.

Suomen suvea

 

Jekyll, Hydet ja kesä

 

F.E. Sillanpää, Ihmiselon ihanuus ja kurjuus. Otava 1945, 282 s.

 

Elämme outoja aikoja, ystävät hyvät. Tällainen nykyaikainen kirjoituskone on kyllä sinänsä aika mukava. Muistan, kun saimme töihin hakattavien masiinoiden tilalle suuret ja punaiset, sähköllä käyvät pallokoneet, jotka ylläpitivät jatkuvaa hurinaa. Pöydätkin tärisivät jatkuvasti. Kirjoitusnopeus kasvoi melkoiseksi ja virheitä tuli entistä enemmän, mutta korjauslakalla tai liuskoilla ne sai jotenkin hoidettua.

Joka tapauksessa se, joka koneella kirjoitti, oli aina ja ehdottomasti isäntä talossaan, vaikka pienessäkin. Kone oli täysin nöyrä ja tahdoton apulainen, joka ei olisi osannut minkäänlaista mielipidettä sanoa, vaikka olisi kuinka kysytty.

Nyt sen sijaan joku helvetin Könnin kuokkamies huohottaa heti vastassa, kun koneen avaa ja kyselee, voisiko ”luonnostaa” jotakin. Tuolle luonnottomalle olennolle en antaisi edes kissan ruokkimista hoidettavaksi, jos minulla sellainen olisi. Hiirten takia voisin kyllä sen kasin hankkiakin.

Jos tuo koneen kummitus osaisi jahdata hiiriä, voisin uskoa edes sen tehtävän sille, jolloin voisin keskittyä itseäni kiinnostavampiin asioihin, mutta että nyt antaa muka sille henkisen työn alaan kuuluvia tehtäviä… Elämme outoja aikoja, ystävä hyvä.

Jokainen aikakausi mahtanee lukea omalla tavallaan klassikoita, eli kirjoja, joiden ytimessä on sen verran totuutta, että ne kestävät aikaa. Itse luin tässä taas uudelleen tämän Sillanpään romaanin, jonka hämärästi muistin jo 1970-luvulta.

Itselleni huviksi ja kenties opiksi luonnostelen nyt tässä kevyellä kädellä niitä vaikutelmia, joita kirja antaa juuri minulle juuri nyt, tässä ajassa ja pari päivää lukemisen jälkeen. En ”luonnosta” mitään, enkä kuvittele voivani saada mitään hyötyä siitä, jos joku kone tekisi tämän vähäisen työn tai huvin puolestani.

Kirjailijahan se F.E.S. se on itse tämänkin kirjan pääosassa. Itse asiassa hän taitaa olla siinä jopa kolmena persoonana. Hän on huvilassa asuva, puoleksi kansanomainen hahmo, poroporvariksi pakotettu taiteilija, jota ahdistaa elämä kylmän vaimon rinnalla. Se, että vaimo on kaunotar, vain pahentaa asiaa.

Taiteilijasielun vangitsee kesäyön lumo ja hän lähtee vaeltamaan ilman päämäärää ja päätyy piankin vanhan rakkautensa luo, jossa eroottinen suhde avautuu jälleen koko herkässä kauneudessaan.

Mutta sellaisellehan ei ole enää tilaa arkisessa todellisuudessa. Nyt tulee tuon saman, ajasta aikaan aina uudelleen syntyvän sukupuolten keskisen rakkauden kokemaan jo lasten sukupolvi ja se on jo vahvasti läsnä kaikessa siinä, mitä nuoret tekevät.

Kirjailija jatkaa sen sijaan Tampereelle, jossa uudessa ja mahtavassa hotellirakennuksessa istuu alkoholinhuuruinen seurue, joka myös on paennut arkisen poroporvarillisen elämän sietämättömyyttä.

Kyseessä on aikakaudelle ja maalle tyypillinen outo šamanistinen rituaali, jossa ihmiset heittävät hyvästit kaikille normaalin, sivistyneen elämän estoille ja hillikkeille ja hankkiutuvat järjettömyyden tilaan vuorokausien ajaksi. Sen vallitessa he suoltavat suustaan pelkkiä järjettömyyksiä, jotka kokevat suurina ja vapauttavina totuuksina.

Herkkä runoilija solahtaa kuin huomaamatta tuohon samaan dipsomaanien joukkoon, josta hänet on käytävä puoliväkisin hakemassa. Omasta vapaasta tahdostaan ei taikapiiiristä pääse juuri irtautumaan. Hienosta tohtori Jekyllistä syntyy alkukantainen herra Hyde, joka edustaa joka sortin siivottomuutta ja on kotoisin jostakin sivistyksen takaa.

Kirjailija ei kuitenkaan edusta sitä ihmisyyden alinta astetta, jonka sitten vielä tapaamme eräällä ökytilalla, jonka muuan moukka on keplotellut itselleen. Siellä šamanistinen rituaali vie alimpaan rumuuteen ja kurjuuteen, kunnes kuolema korjaa isännän kauneimpana kesäyönä, lasinsirpaleiden ja oman verensä keskellä.

Eihän kirjassa mitään kovin kummallista tapahdu. Syistä, joita en tässä pohdi, nuo dipsomaaniset piirit olivat menneisyyden Suomessa kovin tavallinen ilmiö, suorastaan maan tapa. Erotiikka ja sukupuolten välinen vetovoima hallitsivat maailmaa silloin samoin kuin nytkin. Vai kuinka?

Arkipäivä ja hyveellisen tohtori Jekyllin elämä saattoi myös silloin käydä sietämättömäksi sille, joka janosi elämältä enemmän, vaikka ei välttämättä edes ymmärtänyt mitä.

Mestari kuvaa hienosti ja osoittelematta niitä luonnon voimia, jotka vaikuttavat kaiken taustalla. Eivätkö ne ole yhtä ikuisia ja häviämättömiä kuin aurinko ja sade, jotka hedelmöittävät sen elämän, joka niiden pinnalla kasvaa ja yhä uudelleen puhkeaa kukkaan.

Vai voisiko jotakin muuta tulla kaiken tämän tilalle? Ehkäpä ihmiset voisivatkin yksinkertaisesti ruveta hakemaan selittämättömälle metafyysiselle levottomuudelleen ulospääsyä alkoholia hienostuneemmista aineista? Ehkäpä sukupuolten väliselle vetovoimallekin on olemassa vaihtoehto?

Siihen suuntaan on taidettu mennäkin. Mistäpä enää löytyy noita dipsomaanien tolkuttomasti ryyppääviä jengejä? Ei ainakaan niistä hienoimmista hotelleista.

Ehkä otetaan eri aineitakin? Jauhot antavat ehkä jopa kovemman kännin, mutta niin taitaa olla krapulankin kanssa.

Ja entäs se Eros ja sukupuolten välinen mystinen vetovoima? Sillanpäästä olisi saattanut tuntua oudolta, jos hän olisi aikoinaan saanut kuulla, että Tampereen kaupunginjohtajanakin on miesoletettu, joka on naimisissa toisen miehen kanssa ja että pariskunta haaveilee yhteisestä (!) lapsesta.

Mikäli mestari olisi moista uskaltanut ihmetellä (ja olisihan hän), hänet olisi yritetty murskata moraalisella ylenkatseella: kuka sen pystyy toisten puolesta sanomaan, millainen seksi tuo hänelle enemmän tyydytystä? Mitä itse lisääntymiseen tulee, ei se ole mikään ihmisiä sitova luonnonlaki. Tässä maassa se on juuri lopetettu.

Suomen suven dramatiikka, jossa siitoksen, kasvun ja kuolemisen voi ymmärtää tapahtuvan koko luomakuntaa käsittävänä ilmiönä, oli vain yhden mestarin kuvitelma. Nyt se on jo vanhanaikainen, sillä me olemme sangen edistyksellisiksi tulleet, emmekä ole tuollaisista asioista edes kiinnostuneita.

Pitäisikö meidän olla? Itse asiassa se olisi vastoin aikamme eetosta. Turhaan yrittävät jotkut häpeämättömät todenpuhujat tarjota aritmetiikkaansa osoittaakseen, että olemme kansana kuolemassa. Mikä on kansa? Mikä on kuolema? Mitä niillä on väliä?

Tämän ajan näkökulmasta tärkeintä ovat uudet tunteet, jotka ovat paitsi suuria, myös oikeita. Meidän aikamme vastine Sillanpään kuvaukselle olisi ideaalisessa muodossaan ehkä kuvaus ns. vahvoista naisista, jotka murtavat rajoja ja särkevät lasikattoja pyrkiessään takaisin lesbosuhteeseen, joka tarjoaa päivittäin loputtomia ja aivan ihania orgasmeja.

Siinä matkalla murskataan kuolleiden valkoisten miesten luoman taiteen ympärille rakennetut kultit ja palataan takaisin luontoon, siis äiti Gaian luo sen todellisilla ehdoilla, jotka ovat kirjan sankarittarelle paljastuneet noitapiirin sisarten retriitissä tuomiokirkossa.

Tätä vanhaa taata-vainaan teosta me emme voi enää korjata. On tehtävä kokonaan uusi ja ehkäpä tekoäly voisi meille luoda juuri tuon kaltaisen uuden vision Suomen kesäisestä yöstä ja sen tummasta vaeltajattaresta.

Kesä jatkuu

 

Madonnan ja Sodoman kauneus

 

Dostojevski pohdiskeli kauneuden pirullisuutta: se alkaa madonnan ihanuuden näkemisestä, mutta eikö se voi viedä itse Sodomaan? Leo Tolstoi pulestaan kehitti filosofian, jossa koko kauneus itse asiassa muuttui vain pirulliseksi viettelykseksi. ”Kreutzer-sonaatti” järjettömine siveyssaarnoineen oli tehnyt tuhansia naisia hulluksi, vakuutti muuan aikalainen.

Tolstoi halusi kieltää ihmisen luonnollisen halun ja kirosi koko taiteenkin pelkkänä irstauden palvelemisena. Dostojevskin asenne oli selvästi kaksijakoisempi, mutta kauneuden pirullisuus sai myös häneltä tunnustuksensa.

Nykyajan perspektiivistä joku saattaisi pitää tällaista pelkkänä ilveilynä, jossa kuvastuu aikakauden primitiivisen mentaliteetin ydin: suvaitsemattomuus.

Miksei jokainen ihminen saisi tehdä täsmälleen sitä, mistä hän saa nykykielellä sanoen kiksejä? Mikä kukaan on määräämään toisen ihmisen mieltymyksistä? Kelpo ihminen ja kansalainen on nykyään ”non-judgemental”, kuten Theodore Dalrymple kertoi jonkin muodikkaan englantilaisen asian ilmaisseen.

Johan se Jeesuskin sanoi: ”Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi”. Kuitenkaan hän ei erityisesti hyökännyt tuomarien ammattikuntaa vastaan, vaikka tuomiot olivat tuohon aikaan usein pirullisen julmia, seivästyksestä ristiinnaulitsemiseen.

Toki tuomitsemme yhä tietyt asiat, ainakin sellaiset teot, joissa joku vahingoittaa toista. Kun kilpailemme suvaitsevaisuudessa, meidän kannattaisi ehkä muistaa, ettei siinäkään voida mennä kovin pitkälle, ennen kuin ne toiset tulevat vastaan.

On ihmisiä, jotka nauttivat toisten murhaamisesta ja oin ihmisiä, jotka kiihottuvat tästä niin paljon, että suostuvat vapaaehtoisesti uhriksi. Sellaisesta olen lukenut eräästä saksalaisesta laatulehdestä. Asia käsiteltiin oikeudessa ja tekijä tuomittiin, vaikka todisteet vapaaehtoisuudesta olivat olemassa.

Mutta tämä on kai harvinainen ääritapaus. Sen sijaan pedofilia ei ole niinkään harvinaista. Itse asiassa Dostojevskin on päätelty kärsineen siitä. Tolstoin perversioista en tiedä sen enempää. Itse asiassa se näyttää ilmenneen samaan aikaan hyvin suurena seksuaalisena tarpeena ja sen kieltämisenä.

Mutta tuo Sodoma, joka aikoinaan ilmeisesti tuotti kauhistuttavia helvetin mielikuvia, on nykyisellään sana, jolla on leppoisa kaiku suoraan Pride-marsseista. Kukapa kehtaisi siitä pahentua? Siinä samalla hän ansaitsisi ja saisi ostrakismoksen koko sivistyneeltä maailmalta.

Asiaa ei kuitenkaan kannattaisi sivuuttaa liian kevyesti. Saatanallisuutta on yhä keskuudessamme tässä maailmassa, eikä se täältä lähde suvaitsemalla enempää kuin rankaisemallakaan.

Aikakautemme merkittäviin ilmiöihin kuuluu, että saatanallisen pahuuden kuvittelu ja esittely ovat sallittuja asioita ja niiden hyväksyminen arvostetaan suvaitsemiskilpailussa korkealle. Viittaan tässä nyt markiisi de Saden klassisiin teoksiin, joista pian seuraavassa.

Dostojevskin kauhistus Sodoman edessä ei ollut pelkästään hänen aikakautensa naurettavien ennakkoluulojen ilmentymää. Hän ei ollut tyhmä eikä edes hölmö, mutta ilmeisesti osasi kauhistua omasta sisimmästään kurkistavaa paholaista, jonka pelkäsi pääsevän irti viattomuuden jälkeen.

Ovatko markiisi de Saden hekumoinnit saatanallisella rikoksella samaa jatkumoa kauneuden palvonnan kanssa? Vai ovatko kyseessä varmasti ja ehdottomasti aivan eri kategoriaan kuuluvat asiat?

Nykyään kai kannatamme jälkimmäistä kantaa niin kiivaasti, että sen epäileminenkin aiheuttaisi paitsi suurta tyrmistystä, myös oikeustoimia. Vielä puolitoista vuosisataa sitten tilanne oli päinvastainen. Tämä kertoo varmasti jotain tärkeää aikakaudestamme.

En voisi kuvitella Dostojevskia enempää kuin Tolstoitakaan marssimassa pride-kulkueessa, vaikka sellaisia olisikin aikoinaan järjestetty. Siitä huolimatta heidän teoksiaan kuetaan yhä. Kiinnostava kysymys onkin, kuinka kauan luetaan ja sallitaan lukea.

Seuraavassa joka tapauksessa hieman ”Enkelten markiisista”, kuten häntä joskus on hyväntahtoisesti kutsuttu.

 

 

 

 

 

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rienaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

 

Kulttuurin saavutuksia

 

Perversion rajat

 

Tässä tuli jollakin forumilla taas puheeksi markiisi de Sade, jonka hengentuotteisiin olen joskus katsonut välttämättömäksi tutustua.

De Sadehan oli yksi niistä muutamasta henkilöstä, jotka vuonan 1789 istuivat Bastiljissa eristettyinä ja joiden vapauttamista kaduille kokoontunut roskaväki piti suurimpana kunniatehtävänään.

Kerrotaan, että markiisi pääsi huutamaan massoille kehotuksiaan viemärinä käytetyn putken läpi. Olipa siinä symboliikkaa kerrakseen. Vapauden ääni kaikumassa ulosteiden tuhriman torven läpi.

Asetelmassa voidaan nähdä myös nimenomaan ajatus vihoviimeisenkin inhimillisen halun oikeudesta vapautukseen ja varmaankin myös erityisesti ylpeään vapauteen ja julkisuuteen.

 Suottahan eivät erinäiset merkittävät kulttuurihenkilöt , kuten Guillaume Apollinaire ja Simone de Beauvoir ole nimittäneet Sadea vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi. Hänen kuuluisimpiin teoksiinsa lukeutuva Sodoman 120 päivää on alaotsikoltaan vapauden koulu -École du libertinage.

 Joutuu kuitenkin kysymään, millaista ja kenen vapautta oli ja on vapaus rikokseen, joka saa saatanalliset mitat ja jossa kidutetaan ja tapetaan viattomia lapsia. Vanhan normaalin kannalta kyseessä on nimenomaan perversio, jolla ei ole mitään tekemistä todellisen vapauden kanssa.

Naiivin kulttuuritoimittajan tapaan voidaan tässä tietenkin kysyä, mikä sitten on sitä todellista vapautta, ellei sitä ole kaiken salliminen. Eikö tässä törmätä puritaaniseen mielivaltaan?

Kysymys perversion rajoista ja ylipäätään jopa sen mahdollisuudesta on tärkeä, kun arvioimme kulttuurin kehitystä. Marginaaleistahan rajat tunnetaan. Oswald Spengler etsi aikakauden luonnetta menestysnäytelmistä, joiden uudenlaiset hahmot julkisesti esitettyinä kertoivat aina jotakin tärkeää kehityksen suunnasta (vrt. Vihavainen: Haun missä ollaan spengler tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Kun kyse on nimenomaan seksuaalisuudesta, ei liene syytä yrittää tunkea sitä pelkästään lakanoiden väliin. Asia on koko persoonallisuuden kannalta niin perustavaa laatua, että on mahdollista arvioida koko yksilöä hänen seksuaalisutensa kautta.

Näin on ainakin tehnyt Erich Fromm, jonka psykoanalyyttinen lähtökohta on tehnyt hänelle mahdolliseksi kehittää myös normatiivisen opin ideaalisesta persoonallisuudesta, jonka seksuaalisuus on luonteeltaan luovaa, produktiivista ja suuntautuu vastakkaiseen sukupuoleen ja uuden elämän siittämiseen (genitaalis-produktiivinen tyyppi).

Perversioiksi on sen sijaan laskettava erilaiset kehityksessään kesken jääneet anaaliset ja oraaliset tyypit, mukaan lukien sekä anaalinen että oraalinen sadisti. Edellinen saa tyydytystä kaikenlaisesta tuskasta ja pidättelystä ja tuntee suurta viehtymystä ulosteisiin.

 Se on myös sosiaalisesti vaarallinen tyyppi ja kohtaamme sen esimerkiksi saksalaisessa natsismissa, jonka värisymboliikassakin ruskea on kunniasijalla, mikä ei suinkaan ole sattuma…

Frommin sana ei toki ole Jumalan sanaa ja koko psykoanalyysia on koetettu yhä uudelleen mitätöidä tieteenä, koska sen metodit ovat lähes yhtä avuttomia kuin foucaultilaisen halupolitiikan, joka kyllä kelpaa jokaiselle edistykselliselle. Psykoanalyysin etuna sentään lienee, että sitä on jo monen sukupolven ajan sovellettu empiiriseen terapiaan eikä kaikesta päätellen vailla menestystä.

Olipa metodologian laita miten tahansa, sellaiset ilmiöt, joita esimerkiksi Saden Sodomassa tuodaan esille, on epäilemättä tuomittava perversioiksi jokaisessa yhteiskunnassa, joka vielä uskaltaa laatia normeja. Kyseessähän on tuhoavasta rikoksesta ja toisten kiduttamisesta nauttiminen, joka liittyy pyhien arvojen häpäisyyn, usein juuri ulostesymboliikan kautta.

Sellaisen tekeminen normiksi olisi kai kaikkialla mahdotonta, mutta myös sen esittämisen julkinen salliminen kertoo jotakin sivilisaation saavuttamasta kehitysasteesta. Tuollaista jukista esittämistähän on ollut sekä Saden teoksen julkinen myynti, että sen pohjalta tehdyn Pasolinin elokuvan esittäminen.

Ne kertovat aikakautemme vapaudesta ja kukapa uskaltaisi vaatia niitä sensuroitavaksi? En minä ainakaan. Mutta entäpä jos niitä aletaan ihannoida, vaikkapa pride-kulkueissa? Vai ovatko ne jo siellä? Entä sitten? Onko kyse vain vapaudesta, jolla koetellaan suvaitsevaisuutta kuten kultaa koetellaan tulella? Vai pitäisikö meidän uskaltaa peräti sanoa, että tässä ollaan sellaisen perversion tiellä, jota ei voida hyväksyä?

Toki seikkailuromaaneissakin kuvataan jatkuvasti murhia eikä kukaan ole vaatimassa niitä kiellettäviksi. Mutta eipä kukaan myöskään taida olla kadulla ylistämässä murhaamista.

Millainen tuo Sodoman 120 päivän tarina sitten oikeastaan on? Tässä vanhan blogini antama kuvaus:

lauantai 2. syyskuuta 2017

Vapaus, mi meitä viet!

 

Vapaus, mi meitä viet!

 

Donatien, Alphonse, Francois de Sade, Sodoman 120 päivää,.Suom. Heikki Kaskimies, 3. painos Like 2004

(Alkuteos: Les 120 journées de Sodome, ou, l'Ecole du libertinage : introduction)

 

En tiedä, saisinko sanoa, että tässä maailmassa tänäänkin on vinksahtaneita tyyppejä. Muuan niistä esiintyy koomisena hahmona Fingerpori-sarjakuvassa, joka edustanee Suomen nykyisen älymystön subtiileimpia aikaansaannoksia. Tosin muistan murrosikäisten jo kauan sitten päässeen samanlaisiin suorituksiin, lapsilla kun on tuo mainio filosofinen ikä jossakin elämänsä vaiheessa.

Tuo hauska pornoilijahahmo on toki aivan harmiton ja ainakaan minulla ei ole mitään vaikeuksia sulattaa sitä. Kaikkihan ovat vapaita itseään toteuttamaan, vai kuka kehtaisi tämän kiistää? Hyvät naurut olen saanut monta kertaa.

On kuitenkin hyvä mennä joskus aikamme libertinismin juurille. Ei se tänne ole tyhjästä tullut eivätkä sen nykyiset muodot ole ainoat mahdolliset. Ymmärrämmekö me itse asiassa, mitä koko asia merkitsee.

On sivumennen sanoen outoa, ettei Sodoman päivien suomennoksessa ole noteerattu alaotsikkoa. Tässähän on kyse vapaudesta, tarkemmin sanoen arvoliberalismista.

Guillaume Apollinaire nimittikin Sadea ”vapaimmaksi koskaan eläneeksi ihmiseksi” ja hänestä on puhunut ihailevasti lähes koko nykyisen länsimaisen ideologiamme perustajien joukko, frankfurtilaisia ja eksistentialisteja unohtamatta. Myös feministien puolella hän on herättänyt kunnioittavaa ihastusta.

Ehkä on niin, että Ranskan suuren vallankumouksen hengessä jo oli jotakin olennaisesti sadistista, käyttääkseni tuota sanaa sen laajassa merkityksessä. Olihan sankarimme yksi niistä itsevaltiuden harvoista marttyyreistä, jotka vapautettiin Bastiljista, kun kansa sen valtasi.

Hänet myös valittiin kansalliskonventtiin ja vasta Napoleon sulki hänet hullujenhuoneeseen, missä hänen paikkansa ilmeisesti säädyllisen kulttuurin piirissä onkin.

Mutta mitä itse kirjaan tulee, on se vain osittain tarina seksuaalisuudesta. Olennaisempaa on, että se hekumoi rikoksella. Tarina kertoo muutamasta upporikkaasta irstailijasta, jotka hankkivat orjikseen, salattuihin orgioihin 12-15 vuotiaita neitsyitä ja kauniita poikia.

Orjat joutuvat kaikenlaisen nöyryyttämisen ja häpäisyn kohteeksi ja erityisesti ulostamiseen liitetään ankaria rangaistuksia, jopa kuolema.

Vankien suloisuutta kuvataan hekumallisesti ja irstailijoiden ja heidän apuriensa gargantuamainen, etten sanoisi saatanallinen vastenmielisyys maalaillaan niin hyperbolisesti, että lukija joutuu jo nauramaan.

Leikkiähän tämä kaikki lopulta onkin. Sanaleikkiä, pornografiaa, jolla ei ole sen kummempaa tarkoitusta kuin muullakaan pornografialla. Se on saavuttanut päämääränsä, mikäli puntti lukijalla pullistuu, kuten muuan nykyisempi alan mies on omaa kunnianhimoaan kuvaillut.

Mutta millaisia asioita de Sade pitääkään intohimomaan? Ulosteiden ja muun saastan keskeisyys on silmiinpistävää. Ikuisesti pesemättömän takapuolen ohella esimerkiksi kauhistuttavan karieksen turmelema suu saa paljon huomiota osakseen. Se, mikä on vastenmielistä, onkin tietyllä hetkellä äärimmäisen kiihottavaa, kertoo Sade. Myös murha sisältää valtavan seksuaalisen latauksen.

Enkelimäisten uhrien herttaisuus ja täydellinen avuttomuus kaiketi kiihottavat saatanallisia päähenkilöitä aivan erityisesti ja sama koskee kaikkea muutakin pyhyyden loukkaamista.

Yksi kiduttajista on piispa ja orgioiden pesäpaikan käymälä sijaitsee sen kappelissa. Kaikki uhrien tekemät viittaukset uskontoon rangaistaan erityisen ankarasti.

Nykyajan ateistin mielestä moinen uskonnollinen rtenaus lienee lähinnä huvittavaa. Miksi muka tuhlata ajatustakaan typerille saduille? Aikanaan asia kuitenkin koski olennaisia kysymyksiä. Suomennoksen liitteenä oleva papin ja kuolevan vuoropuhelu kertoo siitä jotakin.

Eihän tuossa ateismissakaan edes aikanaan mitään kummallista ollut. Ranskassa oli heitä paljon ja monet olivat toki hienostuneita ajattelijoita. Saden saavutukset alalla jäävät vain irstailun oikeuttamisen puolelle, mutta onhan käytäntö tietenkin toista kuin harmaa teoria.

Dostojevski käsitteli jossakin määrin samanlaatuisia asioita, mutta toki paljon hienommin. Karamazovin veljesten Smerdjaštšaja, iljettävä olio, saa isä Karamazovin seksuaaliset halut heräämään ja synnyttää Smerdjakovin, puolivillaisen intellektuellin perikuvan, joka viimein suorittaa sen isänmurhan, johon muut eivät pysty, kun Jumala heitä hillitsee.

No tässä pika-analyysini tunnetusta teemasta. Jääköön itse asia toiseen yhteyteen. Mutta de Saden teoksilla on mielestäni sanottavaa ja jopa kysyntää myös nykyaikana, näyttäväthän uudet painoksetkin olleen tarpeellisia.

Minusta on outoa, ettei libertinismin rajoja nykyään yleensä ole problematisoitu. Oletus näyttää olevan, että ihminen haluaa lopultakin vain hyvää ja että vain harvinaiset, sairaat yksilöt haluavat nauttia toisten kustannuksella.

Näin luultavasti onkin, ainakin suuressa kuvassa. Kuitenkin noita Saden kiitollisia oppilaita myös varmasti on olemassa tietty määrä ja kysymys kuuluu, millaiset rajat heille kuuluu asettaa elämässä ja kulttuurissa?

Himomurhaajat, lastenraiskaajat ja vastaavat lurjukset me tietenkin heitämme tyrmään, mikäli heidät itse teossa tavataan. Muu ei yksinkertaisesti ole mahdollista.

Mutta miten suhtaudumme niihin, jotka haluavat pitää de Saden tapaista ”libertinismin koulua” enemmän tai vähemmän alttiille adepteille?

Tyydymmekö ihailemaan heitä jonkun Beauvoirin tai Apollinairen tapaan vapauden sankareina? Vai pitäisikö meidän uskaltaa paheksua?

Itse tunnen 120 päivän libertiinien hahmoja kohtaan lähinnä sääliä. Millaista onnea tuollainen irstailu loppujen lopuksi kykenee antamaan? Miten ihminen voi saada tyydytystä toisen kärsimyksistä?

Ehkäpä se voisi toimia joissakin sovituissa leikin rajoissa, mutta entäpä silloin, kun elämä on kyseessä? Miksi olisi ansiokasta mennä yli kaikkien rajojen?  Millaista on se filosofia, joka nostaa sankarikseen noita elukoita?

No, kysymyksiä voi esittää ja niihin kannattaa etsiä vastauksia kaikessa rauhassa eikä kiiruhtaa todistamaan, että suvaitsemisella on arvo sinänsä ja että mitä härskimpi on asia, sitä suurempi on suvaitsijan ansio.

Ajatelkaamme vaikkapa pride-marsseja. Mitäpä vikaa olisi siinä, että synnynnäisesti tai muuten seksuaalisesti poikkeavat tuovat avoimesti julki poikkeavuutensa. Luultavasti se auttaa meitä suvaitsemaan sellaista, minkä suvaitseminen on kaikkien kannalta oikein.

Mutta missä vaiheessa raja tulee vastaan? Sadismi leikkinä lienee ihan OK, mutta entäpä sen mainostaminen mielenosoituksissa? Entä zoofilia? Pedofilia? Nekrofilia? Miksi niitä pitäisi tulla mainostamaan?

Sadismin isälle nämä kaikki varmasti olivat yhtä ansiokkaita tapoja hankkia tässä maailmassa tyydytystä tarpeilleen. Ovatko ne sellaisia myös nykyajan länsimaisen sivistyksen piirissä ja jos, niin miksi?

                                                                 *********

Entäpä feminismi ja sen suhde perversioon? Tässä jotakin tuosta uskalletusta (?) aiheesta: Vihavainen: Haun perversio tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

 

Askel kohti ihmiskunnan vapautta

 

Puberteettia monikulttuurissa

 

Philip Roth, Portnoyn tauti. Suomentanut Pentti Saarikoski WSOY 1969, 269 s.

 

Portnoi tarkoittaa venäjäksi ja ukrainaksi räätäliä, joka aikoinaan oli hyvin tyypillinen juutalaisammatti. Tämän kirjan kertojalla, nimeltään Portnoy, on kuitenkin ikuisia vaikeuksia identiteettinsä kanssa ja hän yrittää runoilla nimen tulevan ranskasta: Porte Noire. Kaiken taustalla on kohtalokas ja tarunomainen musta portti, joka kukaties vie ihmiskunnan alitajunnan hirmuisimpiin syövereihin…

Sankarin kotiseutu on New York, maailman suurin juutalaiskeskittymä Israelin ulkopuolella. Hänen lapsuutensa mielenmaisemaa määrää hänen maansa taistelu yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan ja se joukkomurha, jolle ei tässä ole vielä keksitty kaupallista nimeä.

Mutta päähenkilö ei halua olla juutalainen. Hän on ateisti ja yrittää sitä paitsi paeta kaikkialla hoivaavaa ja vaanivaa äitiään, juutalaisäitiä, jonka olemus tiivistyy sutkauksessa: apua, apua, poikani -hän on tohtori- hukkuu!

Poika on todella huippulahjakas ja loistaa pian myös julkisuudessa suurena ihmisoikeusaktivistina, hänen ÄO:nsakin on 158,mikä on tärkeää äidille kuten muillekin.

Mutta kaikkein tärkeintä ja kirjan ehdoton keskipiste on kertojan mulkku. Tiivistäen voisi sanoa, että kertoja on ennen muuta juutalainen mulkku, yrittipä sitten mitä muuta tahansa.  Freud on koko ajan läsnä eikä ilman häntä koko kirjaakaan voisi olla.

Monikulttuurinen New York, jollaista moni Euroopassakin haluaisi omasta kotimaastaan, ei suinkaan ole mikään kipsipyhimysten kaupunki. Siellä jylläävät koko ajan kansalliset ja rodulliset vastakkainasettelut.

Juutalaista kutsutaan ainakin periaatteessa helposti halventavalla nimellä ja hän saa alituiseen aihetta kuvitella, mitä tekisi, jos niin tapahtuisi. Juutalaiset ovat parempia kuin hölmöt goit, todistelee isä, jolle muuten sietämätön ummetus on tullut elämän keskipisteeksi. Siitäkin puhutaan paljon.

Kuitenkin WASP:it herättävät lopultakin kateutta ja jonkinlaista ihailuakin. Heidänhän tämä maailma kuitenkin on kaikkine epäoikeudenmukaisuuksineen.

Mutta palatkaamme mulkkuun, sillä tämä on sen elimen autobiografia. Murrosikä, jolle puolet kirjan tekstiä on omistettu, on loputonta runkkausta, joka saa gargantuamaiset mittasuhteet. Spermaa lentää litroittain ja joskus sitä jää peräti roikkumaan kattolamppuun, joskus se osuu silmään ja niin edelleen.

Toki malttamaton mulkku löytää vastineensa kauniimman sukupuolen keskuudesta, siis jalkoväleistä. Paras nainen ikinä on jostakin syystä nimeltään Apina, joka on kuolettavasti rakastunut heerokseensa, joka jotenkin muistuttaa antiikin Priaposta.

Mutta ilmeneekin, että Apina on sängyn ulkopuolella suorastaan käsittämättömän tyhmä ja kehittymätön olento. Hänen oikeinkirjoituksensa paljastuu niin idioottimaiseksi, että mulkun älyllisyyden huippua edustava yläpää kauhistuu ja masentuu. Se suorastaan suuttuukin sen sijaan, että yrittäisi toistaa Pygmalionin tarinaa.

Lopulta Apina saa jäädä ja kertoja saapuu Israeliin, jossa hän kohtaa ihania naissotilaita. Mutta on tapahtunut merkillinen ihme, näiden kanssa ei enää seisokaan ja paini, oikeastaan raiskasuyritys, jää sekin yritykseksi.

Mitä opimme tästä, en tiedä. Uskon joka tapauksessa, että kirja on kulttuurimme historiassa hyvin merkittävä, sillä Rothia pidettiin yhtenä aikansa suurimmista amerikkalaisista kirjailijoista. Vuoden 1968 kulttuurivallankumoukseen hänen perversionsa (kirjailija se tätä sanaa käyttää, anteeksi) sopivat kuin suutarin peukalo mummon nenään.

Kirjan merkittävin ansio on varmastikin se, että se oli uskallettu. Toki markiisi de Sade oli aikoinaan jo uskaltanut tällä alalla ihan kaiken, mutta 1800-luvuta lähtien oltiin oltu kirjoitetuissa teksteissä siveitä. Vasta James Joycen Odysseuksessa selostettiin kunnolla niinkin perustavaa asiaa kuin huussissa käyntiä.

Toki Henry Miller esitti jo hieman aiemmin kääntöpiireissään kliinisen tarkan heteroseksin kuvauksen, josta ei enää voinut paljon panna paremmaksi, mutta olihan ainakin murrosiän runkkausvaihe vielä kirjallisuudessa kunnolla käsittelemättä. Miksei se olisi arvo sinänsä?

Tämän kirjan kunnianhimo on mitä ilmeisimmin sen rohkeus. Senhän voidaan tulkita olleen taas yksi askel eteenpäin ihmiskunnan valautumisen tiellä. Erikoisempien perversioiden kanssa voitiin vielä sen jälkeen jatkaa teemaa, tässä ne ovat vain sivuosassa.

Mutta mitä kiinnostavaa koko tällaisessa rohkeudessa on? Eihän lukija mitenkään pääse kirjoitetun sanan kautta mukaan coituksen aistimaailmaan, vaikka asia kerrottaisiin miten karvantarkasti rahansa.

Aikoinaan oli etenkin anglosaksisessa maailmassa varmasti huikeaa lukea ns. rumia sanoja kirjoitettuna. Uutta ja ihmeellistähän se oli meilläkin ja kirjatkin olivat ozsttan samoja. Niiden kirjoittaminen vaati silloin rohkeutta, mutta nyt ne ovat pelkkiä latteuksia.

Vai ovatko sentään? Otan lainauksen sivulta 173: Kun minä istun palellen iglussani, Mandel kylpee omassa hiessään -ja haisee siltä. Neekerinhaju täyttää minut säälillä, ”proosarunoudella”…

Siis mitä tämä on? Myös Margaret Mitchellin Tuulen viemässä kirjoitetaan sama sana. Onko tämä kirja sittenkin rohkea? Onko se sittenkin musta portti kielletyn todellisuuden maailmaan? Apage, Satana!

Tahdon murskatappio

 

Halun apoteoosi

 

En ota tässä nyt kantaa siihen, onko jokin asia hyvä tai edes parempi kuin toinen tai mihin ihmisten, kansojen ja ihmiskunnan pitäisi pyrkiä ja mihin olla pyrkimättä. Normatiivisuuden sijasta liikun siis deskription alueella enkä pyri tekemään suuria, saati nyt kaikkien ajattelua sitoviksi tarkoitettuja yleistyksiä, vaan ainoastaan yrittämään (ransk. essayer), tunnustelemaan asioiden ymmärtämisen mahdollisuuksia tiettyjen käsitteiden rajoissa.

Tiedän toki, että tämä normatiivisuudesta irtisanoutuminen on sikäli turhaa, että mobilisoidut massat olettavat aina tarkoin tietävänsä tällaiset asiat ja luulevat olevan tärkeää tai ainakin hyveellistä pakottaa muutkin ajattelemaan samalla tavalla, oikeuslaitoksen avulla, jos mahdollista.  Älyllinen aktiivisuus tällaisissa asioissa on niiden näkökulmasta vähintäänkin sallimatonta, ellei rikollista. Noita liiankin hyvin tunnettuja esimerkkejä on tässä tarpeetonta mainita.

Mutta tämä ns. yleisen mielipiteen ikuinen banaalisuus ei nyt tässä minua kiinnosta ja haluan seuraavassa vain lyhyesti hahmotella kysymystä, joka minua kiinnostaa: mitä omalaatuista ja kenties jopa ennenkokematonta on aikakautemme kulttuurissa ja miten sitä voisi verrata.

Muuan selkeä uutuus, jopa noin parinkymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen on nyt havaittavissa. Ihmisten halut ovat saaneet täysin hallitsevan aseman häntä määriteltäessä ja hänen merkitystään etsittäessä.

Vielä jokunen vuosikymmen sitten haluja sellaisinaan ei lainkaan arvostettu, pikemmin ne olivat välttämätön paha, joka oli voitettava, jotta ihminen voisi saavuttaa jonkin korkeamman päämäärän. Toki ihminen halusi levätä ja nauttia ja tulla arvostetuksi, elää rauhassa ja käskeä muita. Korkeimmassa asemassa olevat nauttivat herkkuja joka päivä, pukeutuivat ylellisesti ja antoivat palvella itseään kuin pienet lapset. Tästä he olivat jopa ylpeitä ja halveksivat vähäosaisempia, joilla ei ollut samanlaisia mahdollisuuksia.

Mutta suuret kirjailijat, profeetat ja oikeudentuntoiset kansalaiset näkivät aina syvemmälle ja halveksivat tyhjänpäiväistä elämää, jonka määräävänä prinsiippinä olivat halut ja niiden tyydyttäminen. Sankaritarinoissa nousi aina ylimmäs tahto, joka voitti sen luonnonvoimaisen pyrkimyksen, joka yritti viedä ihmistä vähimmän vastuksen laveaa tietä.

Itse asiassa kaikki kulttuuri, ihmisen persoonallisuuden viljely, oli tuon luonnonvoimaisen, kaikkialla vaanivan halun voittamista. Tahdon puuttuessahan halu vie kohti lähintä tyydytystä, kuten luonnossa kaikki pyrkii kohti entropiaa, lämpökuolemaa, jossa ei tapahdu eikä voi enää tapahtua mitään, kun kaikki tyydyttämätön on tyydytetty. Itse asiassa kaikki kulttuuri on entropiatendenssin vastustamista, se merkitsee työtä, vaivaa ja tahtoa.

Kuten muistetaan, jo J.W. von Goethe nosti esille humanistisen ihmisihanteen, joka merkitsi sitä, että ihmisen tuli kehittää mahdollisimman täydellisiksi niitä kykyjä hyvään, joita hänellä oli: edel sei der Mensch, hilfreich und gut!

Jaloutta ei tässä mitattu sukupuulla tai rikkauksilla. Ihmisen persoonallisuus oli pelto, jota oli muokattava ja vaalittava, jotta se kantaisi hyvää hedelmää. Goethen lausahduksesta Höchstes Glück der Menschenkinder sei nur die Persönlichkeit tehtiin jälkikäteen jopa hänen jonkinlainen vaalilauseensa.

Itse asiassa kyseessä oli yhteyksistään irrotettu lause, mutta se on jo toinen juttu, itse asia on tässä tärkeä. Ihmisen oli luotava itse oma tarkoituksensa ja se oli paremmaksi tuleminen, taistelu. Ich bin ein Mensch gewesen und das heisst ein Kämpfer sein, totesi sama J.W.  

Taistelu alhaisuutta ja velttoutta eli primitiivisiä haluja ja taipumuksia vastaan oli erityisesti ja ainoastaan ihmiselle ominaista ja nimenomaan korotti hänet eläinten yläpuolelle. Elukat olivat elukoita juurisiksi, että koko ajatus tuollaisesta taistelusta oli niille mahdoton.

Nietzschen ihannoima tahtoihminen oli sen haluihmisen vastakohta, jota nykyisellä massa-agitaatiolla nyt juhlitaan. Usein asia toki käsitettiin helppohintaiseksi nautinnosta kieltäytymiseksi sinänsä, mutta olennaista oli, ettei pelkkä halujen tyydyttäminen riittänyt päämäräksi aivan riippumatta siitä, että toki nekin tarjosivat jonkinlaista tyydytystä, lajissaan suurtakin.

Kuin jännitetty jousi on tahtoni mun,

sain auringolta käskyn ja määrän

ma kukkuloille nousta elon kirkastetun

ja käydä ohi tien monen väärän

 

Näin runoili joskus Juhani Siljo, pateettisen kuuloisesti. Huomautan muuten, ettei suomen kielen sana pateettinen ole sama kuin englannin pathetic.

Siinähän sitä oli tahdon ja kieltäytymisen ylistystä, olisiko mahtanut liittyä jopa masturbaatioon, joka oli tuohon aikaan muuan suureksi eettiseksi ja terveydelliseksi kysymykseksi käsitetty asia

 Ehkä koko juttu olikin siis pohjimmiltaan aivan joutavanpäiväinen? Näin saattaa olla, mutta nimenomaan aikakautensa peilinä se on paljon puhuva.

Uudemmista, niin sanotun länsimaiden kulttuurivallankumouksen jälkeisistä filosofeista tulee mieleen Michel Foucault. Hänelle olennaista tässä maailmassa oli kaksi asiaa: halu -désir- ja valta. Foucault kuului itse ns. pervoihin ja nosti ei-traditionaaliset halut arvoon arvaamattomaan. Eikö koko yhteiskunta ollutkin valtajärjestelmä, jolla pidettiin kurissa ihmisten haluja ja aivan erityisesti noita erikoisempia haluja? Ja mitä muuta haluttavaa tässä maailmassa edes oli tai saattoi olla, kuin se, mitä ihmiset halusivat?

En nyt rupea nimeämään sitä filosofia, joka ennen muita teki halusta pyhän, se on sivuseikka. Ehkä kyseessä oli Foucault, ehkäpä pikemmin vaikka Sartre, joka kirjoitti sankarinpalvontakirjan homoseksuaalisesta rikollisesta, Jean Genet’stä.

Saint Genet tuskin oli samanlainen heikkomielinen pyhimys, Kristuksen tähden houkka kuin joku Moskovan Vasili Autuas, jolle nimettyä riemunkirjavaa kirkkoa Punaisella torilla saamme yhä ihailla. Voimme nyt joka tapauksessa todeta, että pyhäksi ei enää nostettu tahdon, vaan halun ihminen. Hän oli halujensa tähden houkka.

Askel rikoksen palvontaan sen itsensä vuoksi, sen tuoman tyydytyksen vuoksi, oli tästä enää hyvin lyhyt ja itse asiassa se oli otettu jo 1700-luvulla. Markiisi de Sade nautti pirullisuuksista ja kaiken pyhän häpäisemisestä (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Jotakin hyvin symbolista on siinä, että juuri hänet vapautettiin Bastiljista, kun se vallattiin roskajoukon toimesta vuonna 1789 (Vihavainen: Haun canaille tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt todistamme sellaista ilmiötä, että kaikki yhteiskunnan kerrokset ja instituutiot ylistävät ja kumartavat kilpaa erilaisia seksuaalisia perversioita. Huomautan, etten tietenkään tuomitse niistä muita kuin sellaiset, joista jotkut uhrit joutuvat syyttömästi kärsimään.

Ymmärrän, että koko pride-ilmiö haluaa olla vapausliike, joka nimenomaan vapauttaa monet synnynnäisistä perversioista kärsivät ja niihin siis aivan syyttömät ihmiset massojen halveksunnasta ja syrjinnästä, mikä tietenkin ainakin periaatteessa lisää yleistä onnellisuutta ja vähentää aiheetonta kärsimystä.

Mutta eihän koko tarina ole tässä, läheskään. Ilmiöön liittyy myös yleinen halun ja nimenomaan kaikenlaiset halun nostaminen ylimmäksi arvoksi, sen tosiasiallinen jumalallistaminen. Onko sillä enää vaihtoehtoja ja voiko niitä edes olla tässä länsimaisessa kulttuuriympäristössä?

Koska tapahtumiin osallistuvat massat eivät osoita minkäänlaista kykyä asioiden suhteuttamiseen, alkaa koko tapahtuma muistuttaa sellaista kuviteltua mielenosoitusta, jossa koko Helsinki ja maakunnat kokoontuvat Senaatintorille ja pyllistävät paljaalla takapuolella todistaakseen kaikille, ettei tuossa luonnollisessa ruumiinosassa ole mitään hävettävää eikä siis myöskään syytä sitä piilotella.

Ei tietysti olekaan ja saattaa olla, että tällaista tosiaan koko ajan jo tapahtuu, en ole ollut katsomassa. Joka tapauksessa se sopisi mainiosti asian ideaan.

Elämme tietenkin massojen aikaa eikä sellainen älyllinen toiminta, joka nousee 11-vuotiaan tason eli ns. Hollywood-tason yläpuolelle voi koskaan tavoittaa suurta yleisöä. Luulenpa että tähänkin vaatimattomaan esseeseen tulevat kommentit pian taas kerran osoittavat asian.

Soitto on suruista tehty

 

Tuskan lajeja

 

Niin sanottu Tuska-festivaali (ks. Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on aina kiinnostanut minua kulttuurisena tuotteena. Se ei olisi missään tapauksessa ollut mahdollinen vielä vähän aiemmin, vaikkapa 1950-luvulla. Mitä me siitä voimme päätellä?

Epäilemättä tämä kuvastaa kehitystä, olemme nousseet uudelle tasolle, arvostellaanpa sitä sitten miten tahansa.

Näin ulkopuolisen silmin tuollaisessa kulttuuri-ilmiössä näyttäisi olevan aiempaa verrattuna suunnattomasti enemmän karkeutta ja primitiivisyyttä. Siinä toimitaan kuin sadomasokistisessa sessiossa, joka on perimmältään leikkiä, mutta käytännössä nauttimista nimenomaan rikoksesta tai sen kuvittelemisesta, enkä nyt tarkoita rikoksella vain lakikirjan uhmaamista (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Aivan toisenlaista ja hienostuneempaa tuskaa kuvastavat vaikkapa venäläiset romanssit tai muut kaihoa ilmaisevat taiteen lajit, vaikkapa portugalilainen fado.

Olin juuri kuuntelemassa fado-konserttia ja korvaan jäi kaikumaan sana, joka on tuolle musiiki ajille keskeinen: saudade.

Sana tulee latinan sanasta solitas eli yksinäisyys, se kuvastaa sitä, että tajutaan jonkin puuttuvan, viime kädessä kaihoa pois tuosta yksinäisyydestä, nostalgiaa, joka sanana myös sisältää kivun, tuskan. Mieleen tulee satakieli, jonka sadistinen ihminen on sijoittanut toiseen häkkiin kuin sen puolison. Kyllä sekin tuntee eron tuskaa laulaessaan.

Saudade on ikävöimistä, mikä tunnetaan liiankin hyvin myös niistä suomalaisista lauluista, joista kansa oikeasti välittää. Ikävöiminen on kuitenkin jotakin muuta kuin ikävystyminen, jota nykyään kutsutaan usein typerällä sanalla tylsistyminen.

On väitetty, että joillekin aikakausille on ikävä aivan erityisen tyypillistä. Sellainen olisi ollut joidenkin arvioiden mukaan Ranskan suuren vallankumouksen jälkeinen aika, jolloin suuret yhteiskunnalliset unelmat olivat murskaantuneet, mikä masensi mieliä ja vei pois yhteiskunnallisesta, kohti yksityistä ja intiimiä, joka taas usein oli saavuttamattomissa. Sen takia sopi ryhtyä kapinaan koko maailmakaikkeutta vastaan ja/tai ampua itsensä.

Toki ikävystymistä tuottava ikävä, ranskalaisittain ennui, on yleensä toista kuin kaipaava nostalgia, joka sen sijaan voi olla voimavara. Ennui voi olla tylsää, harmillista, suututtavaakin. Sitä merkitsee joka tapauksessa spleen, joka viittaa pernaan. Muistelen Mika Waltarin löytäneen Pariisista juuri spleenin.

Mutta oikea nostalginen ikävä tuottaa jonkinlaista nautintoa, jopa kaikkein hienostuneinta. En tunne anglosaksista musiikkia, mutta vähäisen tuntemukseni pohjalta luulen, että sikäläisessä puheenparressa tuollaiseen nostalgiaan viitataan värillä, sinisyydellä.

On olemassa erityinen musiikin laji, blues, on kai sitten on nostalgista. Muistan ainakin pari pätkää laulujen sanoituksista, joissa sinisyys merkitsee ikävää: lonely and blue am I, all that I do is cry…  Ja olikos se Ramona, josta laulettiin että until the song stroke a blue note -just as I feared, you disappeared…

Sinisyydellä on näköjään useammissa kielissä erityisen nostalginen merkitys, mikä voisi liittyä vaikkapa päivän siniseen hetkeen, kun valon hiipuminen antaa maailmalle epätodellisen eteerisen hahmon. Siinä kai sitten voi ajatella vaikkapa sinisiä ajatuksia.

Eihän sinisyys toki kaikille kansoille ole sama asia ja sitä paitsi sinisyyttä on montaa sorttia. Englannissa riimitellään, että blue is true, taivaansininen, goluboi, tarkoittaa venäjässä myös homoa, ranskassa lauletaan että l’amour est bleu ja suomessa kyse on vapauden väristä siinä laulussa, jota lauletaan tuon tunnetun Sono italiano-laulun sävelellä.

Romantiikan kukka on sininen. Tuska-festivaalin väri näyttäisi olevan lähinnä punainen, sikäli kuin se ei ole musta. Suum cuique, Jedem das Seine, sanotaan Preussin mustan kotkan kunniamerkissä. Jokaiselle omansa. Tämä koskee myös aikakausia.

 

Seksin pauloissa

Seksiä ja seksiä

 

Merete Mazzarella, Kun kesä kääntyy. Vanhenemisen taidosta. Suomentanut Risto Hannula. 2001, 218 s.

Matti Mäkelä, Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia. 1995. 157 s.

 

Joskus on pohdiskeltu ja liekö mittailtukin, miten usein nuoret miehet ajattelevat seksiä. Muistelen, että joka kolmannessa ajatuksessa sen karvainen hahmo vilahti, vai mikä adjektiivi nykyään olisikaan ajanmukainen ja kuvaavampi.

Mutta Kari Suomalainen, tunnetusti viisas mies, väitti, että naiset taas eivät mitään muuta ajattelekaan kuin seksiä. Kaikki on heille sitä, vaatteista ruokiin ja lapsista kahvikutsuihin.

Saattaahan se olla. Tosin tutkijat ovat muistaakseni havainneet, että nimenomaan naissukupuolen keskuudessa on tavattoman suuria eroja seksuaalisuuden intensiivisyydessä. Jokin neljäsosa on seksuaalisesti hyvin vaativaa ja siitä aina kiinnostunutta, kun taas lopuilla asia on paljon enemmän kätkössä ja siitä saatu tyydytyskin yleensä aika vaatimatonta.

Mikäli jälkimmäinen pitää paikkansa, kuten uskon, se selittää yhtä ja toista myös siitä sekasotkusta, jota monet ns. naistutkijat julistavat. Kaikkia naisia koskeviksi tosiasioiksi, kun julistetaan omat, aivan epätyypilliset kokemukset sen sijaan, että otettaisiin vakavasti todellisten naisten tuntijoiden näkemyksiä. Näitä taas löytyy miesten parista, sellaisten, joilla on verrattain laajasti kokemuksia alalta, sanokaamme nyt 10-30 vakavaa ja syvällistä suhdetta.

Joka tapauksessa, Merete Mazzarella tuntuu aivan hyvin sopivan tuohon Kari Suomalaisen kaavaan. Vanheneminen ja kuoleman lähestyminen on hänelle kiinnostavaa nimenomaan siitä näkökulmasta, miten seksin mahtaa siinä käydä.

Eihän siinä välttämättä niin huonosti käy, ainakaan nyt heti ensimmäisten kymmenen eläkevuoden aikana, mutta toki koko prosessissa syntyy ennemmin tai myöhemmin uusia tarvehierarkioita, joista nuoruusiän seksuaalikeskeiset käsitykset ovat kaukana. Ja nuorenapa tämäkin kirjoittaja alkoi vanhenemista opettaa.

Mutta kovin moni asia on suhteellinen ja ajan myötä muuttuva. Montaigne alkoi tuntea itsensä vanhaksi 30-vuotiaana, kun taas meidän aikamme terhakat mummot ja vaarit saattavat olla täydessä iskussa vielä puoli vuosisataa myöhemmin. Ei seksiäkään iän mukana unohtaa tarvitse, kyllä apteekki auttaa.

1970-luvun suomalaisissa seksitutkimuksissa tutkittavien yläikärajana oli 59 vuotta, mainitsee kirjoittaja, mutta nyt se oli nostettu 74 vuoteen. Itse muistelen, että aloin työpaikalla vastata kyselyyn seksuaalisesta ahdistelusta (vaiko sittenkin häirinnästä?), kunnes huomasin, että yläikärajana tosiaan oli tuo 59 vuotta. Olipa siinä ja siinä, etten loukkaantunut koko ikäluokan puolesta, mutta silloinhan sitä olisi pidetty naurettavana, mitä se tietysti olisi ollutkin.

Joka tapauksessa Matti Mäkelä osoittaa kirjassaan olevansa loukkaantunut aikansa sukupuolisovinismin (female chauvinism) johdosta ja syytä kyllä olikin. Toinen toistaan häpeämättömämpiä muoteja ilmaantui meidänkin maahamme, kaikkein törkeimpänä maaninen yritys etsiä kaikkialta isän ja lapsen suhteesta insestiä, mistä synnytettyjä valemuistoja sitten käytettiin hyväksi avioeroprosesseissa.

Mäkelä näyttää vastaavan häväistykseen maskuliinisella épatagella ja esittelee sadomasokistisia kuvitelmiaan, joissa alistettu nainen vasta toden teolla pääsee toteuttamaan syvimpiä tarpeitaan.

Ellen väärin muista, Mäkelä todella onnistui aikoinaan ärsyttämään niitä, joita oli tarkoitus, joten nuokaan harjoitukset eivät menneet hukkaan, vaikka markiisi de Sade oli kyllä sanonut saman jo kauan sitten ja paljon pirullisemmin.

Mäkelän esittämät kuvitelmat neitsytvaimosta ja ainoastaan hänelle koko elämänsä aikana antautuvasta kumppanista saattavat kuvata hänen todellisia tarpeitaan tai sitten ei. Olisi absurdia väittää, että ne ehdottomasti ovat tyypillisiä miehisiä tarpeita. Kirjallista puhettahan tämä on.

Kenties ihan todellista tilannetta sen sijaan kuvasi novelli Kaksi vaimoa, jossa kirjoittaja esitteli kiinnostavaa uusperheen mallia.

Ranskalaisessa kulttuurissahan oli aikoinaan tapana, että perheeseen kuului rakastajatar, josta kuitenkaan ei perheessä sen enempää puhuttu, vaikka käytetty termi olikin ménage à trois eli kolmen talous. Olihan niitä sellaisiakin, kuten muistamme esimerkiksi Juhani Ahon tapauksesta.

Mäkelällä sen sijaan laajennettuun perheeseen kuuluu toinen vaimo, jonka luo hän menee yhdeksi päiväksi viikossa. Ykkösvaimo heittää sinne usein autolla ja motkottaa, mutta hyväksyy asian. Lasten kanssa asiasta ei sen enempää puhuta, mutta kaikkihan sen tietävät.

Mäkelän kuvaama systeemi sinänsä lienee tervetullut innovaatio tällä alalla. Niin sanotut uusioperheet, joissa lapsia pompotellaan kuin lemmikkejä ja joissa yleensä yhden vanhemman seksihaluille uhrataan miltei kaikki muu mahdollinen, ovat epäterve ilmiö.

Mäkelän idea siitä, miten keskinäinen vihamielisyys laukaistaan, kuulostaa nerokkaalta: molemmat pannaan vuorollaan puoleksi tunniksi kehumaan toista. Jopa tulee hyvä olo ja vaikutus kestää kauan!

Epäilemättä muslimien moniavioisuus on selvästi meikäläistä paljon säädyllisemmän seksuaalielämän instituutio, mutta sehän nyt ei ole herran aikoihin ollut arvo sinänsä. Sen sijaan siihen yhdistettävä miehen herruus voisi olla tavoittelemisen arvoista.

Avioliittoa on kristillisissä kirkoissa pidetty yleensä sakramenttina tai sen veroisena valana Jumalan edessä, eikä vain jonkinlaisena ehdollisena sitoutumisena erääseen huvittelun muotoon. Sellainen käsite kuin Ensitreffit alttarilla puhuu enemmän kuin tuhat sanaa oman aikamme tasosta ja laadusta tässä suhteessa.

Mäkelä viittaa kirjassaan myös aikansa ansiokkaisiin ja uraauurtavaan seksitutkimukseen (Kontula – Haavio-Mannila 1993).

Siinä muun muassa todettiin, että sukupuolia oli kaksi: Vasta aivan pienenä ja määrältään merkityksettömänä tulevat homo- la lesbosuhteet sekä muita sukupuoli-identiteettejä etsivät ihmiset. Heistä tosin puhutaan paljon, mutta etupäässä siksi, että heistä voi kaukaisina ja vaarattomina puhua. Koskevathan nuo puheet vakiintunutta, samana pysyvää joukkoa, jota on helppo vastustaa tai puolustaa.

Tai mitä ihmeen vastustamista tai puolustamista siinä oli, mitä ihmiset keskenään neljän seinän sisällä tekevät? Marginaalit ovat marginaaleja ja olisi absurdia viritellä koko yhteiskunta heidän tarpeidensa mukaan.

Se oli sitä aikaa se, neljännesvuosisata meidät siitä nyt erottaa. Mitäpä järkevää asiaan voisi lisätä?