Askel kohti ihmiskunnan vapautta

 

Puberteettia monikulttuurissa

 

Philip Roth, Portnoyn tauti. Suomentanut Pentti Saarikoski WSOY 1969, 269 s.

 

Portnoi tarkoittaa venäjäksi ja ukrainaksi räätäliä, joka aikoinaan oli hyvin tyypillinen juutalaisammatti. Tämän kirjan kertojalla, nimeltään Portnoy, on kuitenkin ikuisia vaikeuksia identiteettinsä kanssa ja hän yrittää runoilla nimen tulevan ranskasta: Porte Noire. Kaiken taustalla on kohtalokas ja tarunomainen musta portti, joka kukaties vie ihmiskunnan alitajunnan hirmuisimpiin syövereihin…

Sankarin kotiseutu on New York, maailman suurin juutalaiskeskittymä Israelin ulkopuolella. Hänen lapsuutensa mielenmaisemaa määrää hänen maansa taistelu yhdessä Neuvostoliiton kanssa natseja vastaan ja se joukkomurha, jolle ei tässä ole vielä keksitty kaupallista nimeä.

Mutta päähenkilö ei halua olla juutalainen. Hän on ateisti ja yrittää sitä paitsi paeta kaikkialla hoivaavaa ja vaanivaa äitiään, juutalaisäitiä, jonka olemus tiivistyy sutkauksessa: apua, apua, poikani -hän on tohtori- hukkuu!

Poika on todella huippulahjakas ja loistaa pian myös julkisuudessa suurena ihmisoikeusaktivistina, hänen ÄO:nsakin on 158,mikä on tärkeää äidille kuten muillekin.

Mutta kaikkein tärkeintä ja kirjan ehdoton keskipiste on kertojan mulkku. Tiivistäen voisi sanoa, että kertoja on ennen muuta juutalainen mulkku, yrittipä sitten mitä muuta tahansa.  Freud on koko ajan läsnä eikä ilman häntä koko kirjaakaan voisi olla.

Monikulttuurinen New York, jollaista moni Euroopassakin haluaisi omasta kotimaastaan, ei suinkaan ole mikään kipsipyhimysten kaupunki. Siellä jylläävät koko ajan kansalliset ja rodulliset vastakkainasettelut.

Juutalaista kutsutaan ainakin periaatteessa helposti halventavalla nimellä ja hän saa alituiseen aihetta kuvitella, mitä tekisi, jos niin tapahtuisi. Juutalaiset ovat parempia kuin hölmöt goit, todistelee isä, jolle muuten sietämätön ummetus on tullut elämän keskipisteeksi. Siitäkin puhutaan paljon.

Kuitenkin WASP:it herättävät lopultakin kateutta ja jonkinlaista ihailuakin. Heidänhän tämä maailma kuitenkin on kaikkine epäoikeudenmukaisuuksineen.

Mutta palatkaamme mulkkuun, sillä tämä on sen elimen autobiografia. Murrosikä, jolle puolet kirjan tekstiä on omistettu, on loputonta runkkausta, joka saa gargantuamaiset mittasuhteet. Spermaa lentää litroittain ja joskus sitä jää peräti roikkumaan kattolamppuun, joskus se osuu silmään ja niin edelleen.

Toki malttamaton mulkku löytää vastineensa kauniimman sukupuolen keskuudesta, siis jalkoväleistä. Paras nainen ikinä on jostakin syystä nimeltään Apina, joka on kuolettavasti rakastunut heerokseensa, joka jotenkin muistuttaa antiikin Priaposta.

Mutta ilmeneekin, että Apina on sängyn ulkopuolella suorastaan käsittämättömän tyhmä ja kehittymätön olento. Hänen oikeinkirjoituksensa paljastuu niin idioottimaiseksi, että mulkun älyllisyyden huippua edustava yläpää kauhistuu ja masentuu. Se suorastaan suuttuukin sen sijaan, että yrittäisi toistaa Pygmalionin tarinaa.

Lopulta Apina saa jäädä ja kertoja saapuu Israeliin, jossa hän kohtaa ihania naissotilaita. Mutta on tapahtunut merkillinen ihme, näiden kanssa ei enää seisokaan ja paini, oikeastaan raiskasuyritys, jää sekin yritykseksi.

Mitä opimme tästä, en tiedä. Uskon joka tapauksessa, että kirja on kulttuurimme historiassa hyvin merkittävä, sillä Rothia pidettiin yhtenä aikansa suurimmista amerikkalaisista kirjailijoista. Vuoden 1968 kulttuurivallankumoukseen hänen perversionsa (kirjailija se tätä sanaa käyttää, anteeksi) sopivat kuin suutarin peukalo mummon nenään.

Kirjan merkittävin ansio on varmastikin se, että se oli uskallettu. Toki markiisi de Sade oli aikoinaan jo uskaltanut tällä alalla ihan kaiken, mutta 1800-luvuta lähtien oltiin oltu kirjoitetuissa teksteissä siveitä. Vasta James Joycen Odysseuksessa selostettiin kunnolla niinkin perustavaa asiaa kuin huussissa käyntiä.

Toki Henry Miller esitti jo hieman aiemmin kääntöpiireissään kliinisen tarkan heteroseksin kuvauksen, josta ei enää voinut paljon panna paremmaksi, mutta olihan ainakin murrosiän runkkausvaihe vielä kirjallisuudessa kunnolla käsittelemättä. Miksei se olisi arvo sinänsä?

Tämän kirjan kunnianhimo on mitä ilmeisimmin sen rohkeus. Senhän voidaan tulkita olleen taas yksi askel eteenpäin ihmiskunnan valautumisen tiellä. Erikoisempien perversioiden kanssa voitiin vielä sen jälkeen jatkaa teemaa, tässä ne ovat vain sivuosassa.

Mutta mitä kiinnostavaa koko tällaisessa rohkeudessa on? Eihän lukija mitenkään pääse kirjoitetun sanan kautta mukaan coituksen aistimaailmaan, vaikka asia kerrottaisiin miten karvantarkasti rahansa.

Aikoinaan oli etenkin anglosaksisessa maailmassa varmasti huikeaa lukea ns. rumia sanoja kirjoitettuna. Uutta ja ihmeellistähän se oli meilläkin ja kirjatkin olivat ozsttan samoja. Niiden kirjoittaminen vaati silloin rohkeutta, mutta nyt ne ovat pelkkiä latteuksia.

Vai ovatko sentään? Otan lainauksen sivulta 173: Kun minä istun palellen iglussani, Mandel kylpee omassa hiessään -ja haisee siltä. Neekerinhaju täyttää minut säälillä, ”proosarunoudella”…

Siis mitä tämä on? Myös Margaret Mitchellin Tuulen viemässä kirjoitetaan sama sana. Onko tämä kirja sittenkin rohkea? Onko se sittenkin musta portti kielletyn todellisuuden maailmaan? Apage, Satana!