Soitto on suruista tehty

 

Tuskan lajeja

 

Niin sanottu Tuska-festivaali (ks. Vihavainen: Haun raskasta tuskaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) on aina kiinnostanut minua kulttuurisena tuotteena. Se ei olisi missään tapauksessa ollut mahdollinen vielä vähän aiemmin, vaikkapa 1950-luvulla. Mitä me siitä voimme päätellä?

Epäilemättä tämä kuvastaa kehitystä, olemme nousseet uudelle tasolle, arvostellaanpa sitä sitten miten tahansa.

Näin ulkopuolisen silmin tuollaisessa kulttuuri-ilmiössä näyttäisi olevan aiempaa verrattuna suunnattomasti enemmän karkeutta ja primitiivisyyttä. Siinä toimitaan kuin sadomasokistisessa sessiossa, joka on perimmältään leikkiä, mutta käytännössä nauttimista nimenomaan rikoksesta tai sen kuvittelemisesta, enkä nyt tarkoita rikoksella vain lakikirjan uhmaamista (ks. Vihavainen: Haun sade tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Aivan toisenlaista ja hienostuneempaa tuskaa kuvastavat vaikkapa venäläiset romanssit tai muut kaihoa ilmaisevat taiteen lajit, vaikkapa portugalilainen fado.

Olin juuri kuuntelemassa fado-konserttia ja korvaan jäi kaikumaan sana, joka on tuolle musiiki ajille keskeinen: saudade.

Sana tulee latinan sanasta solitas eli yksinäisyys, se kuvastaa sitä, että tajutaan jonkin puuttuvan, viime kädessä kaihoa pois tuosta yksinäisyydestä, nostalgiaa, joka sanana myös sisältää kivun, tuskan. Mieleen tulee satakieli, jonka sadistinen ihminen on sijoittanut toiseen häkkiin kuin sen puolison. Kyllä sekin tuntee eron tuskaa laulaessaan.

Saudade on ikävöimistä, mikä tunnetaan liiankin hyvin myös niistä suomalaisista lauluista, joista kansa oikeasti välittää. Ikävöiminen on kuitenkin jotakin muuta kuin ikävystyminen, jota nykyään kutsutaan usein typerällä sanalla tylsistyminen.

On väitetty, että joillekin aikakausille on ikävä aivan erityisen tyypillistä. Sellainen olisi ollut joidenkin arvioiden mukaan Ranskan suuren vallankumouksen jälkeinen aika, jolloin suuret yhteiskunnalliset unelmat olivat murskaantuneet, mikä masensi mieliä ja vei pois yhteiskunnallisesta, kohti yksityistä ja intiimiä, joka taas usein oli saavuttamattomissa. Sen takia sopi ryhtyä kapinaan koko maailmakaikkeutta vastaan ja/tai ampua itsensä.

Toki ikävystymistä tuottava ikävä, ranskalaisittain ennui, on yleensä toista kuin kaipaava nostalgia, joka sen sijaan voi olla voimavara. Ennui voi olla tylsää, harmillista, suututtavaakin. Sitä merkitsee joka tapauksessa spleen, joka viittaa pernaan. Muistelen Mika Waltarin löytäneen Pariisista juuri spleenin.

Mutta oikea nostalginen ikävä tuottaa jonkinlaista nautintoa, jopa kaikkein hienostuneinta. En tunne anglosaksista musiikkia, mutta vähäisen tuntemukseni pohjalta luulen, että sikäläisessä puheenparressa tuollaiseen nostalgiaan viitataan värillä, sinisyydellä.

On olemassa erityinen musiikin laji, blues, on kai sitten on nostalgista. Muistan ainakin pari pätkää laulujen sanoituksista, joissa sinisyys merkitsee ikävää: lonely and blue am I, all that I do is cry…  Ja olikos se Ramona, josta laulettiin että until the song stroke a blue note -just as I feared, you disappeared…

Sinisyydellä on näköjään useammissa kielissä erityisen nostalginen merkitys, mikä voisi liittyä vaikkapa päivän siniseen hetkeen, kun valon hiipuminen antaa maailmalle epätodellisen eteerisen hahmon. Siinä kai sitten voi ajatella vaikkapa sinisiä ajatuksia.

Eihän sinisyys toki kaikille kansoille ole sama asia ja sitä paitsi sinisyyttä on montaa sorttia. Englannissa riimitellään, että blue is true, taivaansininen, goluboi, tarkoittaa venäjässä myös homoa, ranskassa lauletaan että l’amour est bleu ja suomessa kyse on vapauden väristä siinä laulussa, jota lauletaan tuon tunnetun Sono italiano-laulun sävelellä.

Romantiikan kukka on sininen. Tuska-festivaalin väri näyttäisi olevan lähinnä punainen, sikäli kuin se ei ole musta. Suum cuique, Jedem das Seine, sanotaan Preussin mustan kotkan kunniamerkissä. Jokaiselle omansa. Tämä koskee myös aikakausia.