Mies, joka ei kuvia kumartanut

 

Isaiah Berlinin sanoma

 

       Selasin taas vaihteeksi Isaiah Berlinin esseekokoelmaa ”Russian Thinkers”. Erityisesti hänen esseensä Aleksandr Herzenin ja Mihail Bakuninin suhteesta vapauteen ja yleensä konkreettiseen todellisuuteen tuntuu taas kovin ajankohtaiselta.

      Molemmat heistä tilittäytyivät aikansa suuriin tapahtumiin niiden joukossa erilaiset vapausliikkeet ja suuret mellakat etenkin Ranskassa.

     Bakunin halusi profiloitua nimenomaan suurena vapauden profeettana, mutta itse asiassa saarnasi rajoittamattoman väkivallan jälkeen seuraavaa pakkoa, joka ei olisi valtiosta lähtöisin, mutta pakkoa silti. Ihmiskuntaa hän rakasti kiihkeästi, mutta abstraktilla tasolla. Käytännössä hän palvoi yli kaiken voimakkaita tunteita ja hävittämisen ”runoutta”. Turgenjevin Rudin muistuttaa häntä persoonallisuutensa puolesta.

     Herzen taas oli myös tsaarinvallan ja yleensäkin kaikenlaisen sorron vastustaja, mutta pysyi samaan aikaan maan pinnalla ja ymmärsi, ettei ole olemassa mitään sellaista tulevaisuuden utopiaa, joka oikeuttaisi ihmisten uhraamisen tässä ja nyt. Historialla ei ollut librettoa ja ihmisen oli vastattava juuri siitä, mitä hän teki. Kuviteltu utopia ei oikeuttanut mitään.

      Tämä saattaa kuulostaa alkeelliselta, mutta ei ole sitä. 1800-luvun maailmassa tällaisen asian selkeä ymmärtäminen edellytti nerokkuutta. Berlinin analyysit sattuivat osumaan ajan Neuvostoliittoon hyvin tarkasti ja kipeästi, vaikka se olikin nostanut Herzenin yhdeksi kotijumalistaan ja hänelle nimetty katu oli sekä Moskovan että Pietarin keskustassa. Profeettaa oli päätetty ymmärtää valikoiden

       Berlinin essee ”siilistä ja ketusta” on syystä kuuluisa. Siinä hän analysoi erityisesti yltiöradikaalin Leo Tolstoin ja suuren taantumuksen kannattajan Joseph de Maistren ajattelua ja toteaa näiden sanomansa puolesta kovin erilaisten miesten loppujen lopuksi molempien olevan ”kettuja” -ihmisiä, jotka näkevät todellisuuden kaikessa monimutkaisuudessaan, vaikka heidän ideologiansa mukaista olisi olla sitä näkemättä.

     Sellainen vaatii suurta intellektuaalista kapasiteettia, joka on aina ollut huonossa huudossa älymystön nimellä esiintyvän lauman piirissä. Siellä sokea ja kiihkeä sitoutuminen milloin mihinkin teoriaan ja sen mukainen anti-intellektualismi on ollut aina valttia ja tarjonnut ala-arvoisillekin tyypeille katteettoman lupauksen tuntea itsensä ihmiskunnan valioihin kuuluviksi.

     En viitsi tässä selittää, millainen merkitys Berlinin ajatuksilla voisi olla nykymaailman tilaa arvioitaessa. Hänen ajatuksistaan olen kirjoittanut useastikin (ks. esim. Vihavainen: Haun common decency tulokset). Sen sijaan pistän tähän blogin, jonka aiheena on hänen kirjekokoelmansa:

 

perjantai 31. tammikuuta 2020

Humaani häijyläinen

 

Häijyyden juhlaa

 

Isaiah Berlin, Enlightening. Letters 1946-1960. Edited by Henry Hardy and Jennifer Holmes with the assistance of Serena Moore. Pimlico 2011, 844 s.

 

      Englantilainen henkevyys, wit, on aivan oma lajinsa. Sen tunnustettuja mestareita ovat olleet muun muassa Samuel Johnson, G.B. Shaw, Oscar Wilde ja Winston Churchill.

      Sir Isaiah Berlin, joka syntyjään oli Riian juutalainen, ansaitsee kuitenkin myös paikkansa tässä joukossa. Itse asiassa hänelle olisi kuulunut päärinarvo jo pelkästään sillä perusteella, miten korkealle hän kehitti tuon englantilaisen kansallisurheilun.

      Tässä nyt käsitellyn kirjekokoelman arvostelijat eivät ole säästäneet superlatiiveja: Ironic, gossip, profound and always intensely human;  A brilliant talker and a feline gossip… readers will find that same bubbling flow of malice, wit and human insight…; As well as being sometimes profoundly wise, these letters are often laugh-out-loud funny….

      Meillä, jossa niin sanottu munaton nillittäminen halutaan nostaa keskeiseksi kansalaishyveeksi, moinen ilkeyden ylistys saattaa kuulostaa aivan villiltä. Meillähän on totuttu siihen, että niitä, joista ei pidetä tai joita ei hyväksytä, haukutaan, enemmän tai vähemmän ruokottomasti.

       Berlinin lajityyppi on sen sijaan älykäs henkevyys, jos kohta myös feline gossip. Hänessä on kissamaisen juoruilijan vikaa ja kissathan eivät hauku.

       Mutta eivät kaikki viatkaan aina niin yksioikoisen tuomittavia ole, jos ne on kehittänyt taiteeksi.

      Olen aina arvostanut Berlinin terävää otetta venäläisistä klassikoista. Etenkin hänen esseensä The Hedgehog and the Fox on kuuluisa. Kettu osaa monta pientä temppua, mutta siili vain yhden ison tempun.

       Oliko Leo Tolstoi kettu vai siili? Berlin uskoo, että hän oli itseasiassa kettu, joka kuvitteli olevansa siili. Kirjoittajan ylitsevuotava ihailu Tolstoita kohtaan näkyy myös näistä kirjeistä.

       Berlinin suuri intohimo oli vapaus, jota hän ei käsittänyt banaalilla tavalla esteiden puuttumisena, vaan ennen muuta hengen vapautena. Oli uskallettava ymmärtää, että ihmisen oli itse luotava historiansa eikä rynnättävä minkään historiallisen ”välttämättömyyden” turviin. Historialla ei ole librettoa.

       Itse olen erityisen vaikuttunut niistä Berlinin esseistä, joissa hän osoitti sellaisenkin vapausmaanikon kuin Mihail Bakuninin taipumuksen totalitaariseen ajatteluun. Aleksandr Herzen sen sijaan kuuluu Berlinin suuriin sankareihin.

      Sir Isaiah on siitä merkille pantava tyyppi, että samaan aikaan kun hän tekee aivan armotonta pilkkaa ihmisten typerästä ja usein sitäkin arrogantimmasta ajattelusta, hän osaa myös arvostaa heidän hyviä ominaisuuksiaan, mikäli niitä on.

       On merkille pantavaa, että Berlin suhtautuu varsin ironisesti sellaisiinkin vapauden ritareihin kuin Karl Popper, Arthur Koestler tai jopa Bertrand Russell.

      Arnold Toynbee on Berlinistä sinänsä herttainen herra, mutta hänen kirjansa A Study of History on kauhistuksien kauhistus. V.M. Joad näyttää olevan pelkkä keskinkertaisuus eikä kirjoittaja edes mainitse Oswald Spenglerin nimeä. Toki tämä ei kuulukaan tuttavapiiriin, edes vainajana.

      Kunnioitetusta George Kennanista, (joka käyttää puheenvuoron Tolstoista ja seksistä sekä meidän aikakaudestamme) ja samalla hänen norjalaisesta vaimostaan, Berlin piirtää herkullisen karikatyyrin: ”that grey, fanatical passionate Presbyterian appearance with a total lack of spark anywhere, and the bleak, solemn sweet, Ibsenite look on the face of his wife”.

       Tämä oli vastustamattoman koomista ja muuan kollega pistikin Berlinille heti lappusen, jossa arveli tämän puheenvuoron asettavan rouva Kennanin aivan uuteen valoon.

       Mutta Berlin pyysi vastaanottajaa ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja varomaan näyttämästä sitä kellekään.

      Stalinin ja Trotskin elämäkerturina tunnettu Isaac Deutscher on Berlinin mukaan ”…a full-sized charlatan and not a word he says, its seems to me, is to be believed”.

       Eräästä toisesta, nyt jo unohtuneesta kirjasta Berlin sanoo: ” It is one of the cheapest and most bogus book I have read on almost any subject lately -smart, smug, empty and ill intentioned.”

      Suomalaisia ei tämän brittimiljöön kirjeistä juuri kannata etsiä, vain Konni Zilliacus, vasemmistoparlamentaarikko vilahtaa ohi. Edes Mannerheim ei kuulu siihen maailmaan, jossa All Souls college on maailman napana.

      Eipä sikäli, Oxfordilla on oma lumonsa, joka virittää vierailijankin hartaaksi. Se kyllä saattaa myös viekoitella älyllisesti palkitsevaan, mutta vähän tuottavaan joutenoloon -otium sapientis.

      Berlinin tapaaminen Anna Ahmatovan kanssa on kuuluisa ja sitä on usein kuvattu. Hän sai tavata myös Lazar Kaganovitšin ja kertoo kirjassaan, miten tuo entinen suutari ylhäisesti kuulusteli häntä siitä, millaista filosofiaa lännessä oikein opetettiin ja ilmeisesti sai keskustelusta vain lisää pontta intellektuaaliselle omahyväisyydelleen, mikäli sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

       Meidän on helppo unohtaa, miten tavattoman röyhkeää tuon ajan marxismi-leninismi oli ja miten itsekylläisesti sen piirissä uskottiin ”itse elämän” osoittaneen Marxin jo sata vuotta sitten löytäneen ainoan mahdollisen totuuden.

       Hengen vapauden merkityksen ymmärtäminen ei tänäkään päivänä ole mikään helppo juttu ja se tieteisusko, joka tyhmimpien piirissä on erityisen lujassa, oli yhtä simppeliä jo aikanaan.

      Berlin mainitsee vain kerran Norbert Wienerin nimen, mutta on sitäkin imponoituneempi hänen ajattelustaan. Toynbee puhuu ”atomiajasta”, mikä on Berlinin mielestä vain banaalia.

      Wienerin kybernetiikka sen sijaan tuo hänen mieleensä (jo vuonna 1952!) vision uudesta maailmasta, jossa henkisen työn tekijät on korvattu ”mekaanisilla” muisteilla ja aivoilla. Se on asia, joka voi muuttaa elämämme täydellisesti. Siihen verrattuna ”atomiajasta” puhuminen on pelkkää vulgaariutta.

      Berlinin kirjeitä on julkaistu vielä toinenkin nide, jota en tällä kertaa hankkinut. Tällaiset aikansa dokumentit puhuvat paljon enemmän kuin sanovat. Niiden suuri etu on jälkiviisauden puuttuminen.

     On sääli ajatella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua tällaisen materiaalin löytäminen saattaa olla enimmäkseen mahdotonta.

Arkistot tallentavat jonkin verran sähköposteja, mutta valtaosa niistä kaiken maailman twiittauksista, jotka nyt täyttävät maailmamme, taitaa hävitä peruuntumattomasti.

      Näytteitä, jotka säilyvät, tulee ainakin sisältymään niiden oikeudenkäyntien pöytäkirjoihin, joita pölkkypäät nostavat siksi, että heitä on haukuttu tai heille on peräti ilkeilty.

O tempora o mores.

 

Muuan komea laiva

 

Hirmuinen sotakone

 

      Sotaan uhratun ihmistyön ja pääoman määrä niin nyt kuin menneisyydessä ei lakkaa hämmästyttämästä ja pöyristyisin tai menisin hiljaiseksi moisesta barbariasta, jos osaisin.

     Tyydyn kuitenkin vain ällistelemään. Ukrainan sota on näinä päivinä ollut se suurin osoitus mielipuolisesta halusta tuhota vihollinen ihan hinnalla millä hyvänsä. Valitettavasti se nyt vain ei näytä onnistuvan millään hinnalla. Mieleen tulee vanhan elokuvan nimi: ”Koirat, ettekö jo kuole!”

      Itse pidän koirista, eikä tuohon lopulliseen ratkaisuun nyt näytä auttavan edes urhoollinen mieli, olipa se miten urhoollinen tahansa, etenkään silloin, kun sen osoittajat asuvat jossakin ihan muualla ja vaikuttavat sodan kulkuun korkeintaan äänestämällä tai vain pitämällä ääntä.

     Toki herkistyin kuullessani, mitä entinen pääministerimme sanoi venäläisten lentokoneista, jotka loukkaavat ilmatilaamme. Poeettista heroismia arvostava mieleni innosti minua kuvittelemaan entisen pääministerimme muinaisen Rooman senaattorina, joka ylvääseen tapaansa kohottaa toogaan verhottua kättään ja toteaa ”Lex dura sed lex”.

       Itse asiassa mieleeni tuli myös tuo miltei hänen nimikaimansa Gaius Marius, jonka uljasta asennetta pänttäämässämme Exercitia latinassa kuvattiin tällaisessa hengessä: ”Tunc Sanna Marina, ea, qua Covidum fugavit, “Usurpator Ruthenicus, inquit, deletari debet. Quod sequitur, nescio, et scire non studeo”.

      Latinan kieli tuo mielemme miekkojen kalskeen ja urhoollisimmat julistukset kannattaisi tänäänkin muotoilla latinaksi. Käännöskoneet kyllä selittävät mistä on kysymys, myös niille onnettomille, jotka eivät aikoinaan saaneet nauttia klassisen sivistyksen alkeista.

 

      Mutta itse asiassa piti kirjoittamani Napoleonin (tai miksei Nelsonin) ajan sotakoneesta, jota käsittelevä, Portsmouthin merimuseon innoittama blogi sattui silmiini. Osattiin sitä ennekin rahaa syytää sodan Moolokille:

keskiviikko 17. syyskuuta 2025

Purjehtiva kaupunki

 

Kun laivat oli puuta

 

Peter Goodwin, HMS Victory, Pocket Manual 1805- Admiral Nelson’s Flagship at Trafalgar 1805. Osprey publishing. 2017, 157 s.

 

     Nelsonin entinen lippulaiva Trafalgarin taistelussa, HMS Victory on tällä hetkellä Portsmouthin sataman museoalueella teltan sisällä ja näyttää suunnilleen yhtä keskeneräiseltä työmaalta kuin linjalaiva Poltava parikymmentä vuotta sitten, kun kävin sitä katsomassa.

     Laivahan onkin paljon kokenut ja pari kertaa aiottu romuttaa, ensimmäisen kerran jo parisataa vuotta sitten. Kaikesta huolimatta se on yhä laivaston aktiivipalveluksessa ja jopa sotalippu nostettuna.

      Trafalgarin taistelusta on sen verran tietoa wikipediassa, ettei sitä kannattane kerrata tässä. Englantilaisten menestystä on selitetty Nelsonin yllättävällä taktiikalla, joka ei ollutkaan linjassa  (vrt. linjalaiva -ship of the line) purjehtimista vihollisen linjojen ohi, vaan perustui tunkeutumiseen kahtena kiilana sen linjojen läpi.

      Nelsonin miehet oli myös poikkeuksellisen hyvin koulutettu ja pystyivät lataamaan ja laukaisemaan suuren laivatykin noin kerran minuutissa.

      Miehistöä laivassa oli tuolloin 820 henkeä ja tykkejä 105 kappaletta, suurimmat 30 niistä olivat tämän kirjan mukaan järeitä 32 naulaisia (ammuksen paino noin 15 kg.), lukuun ottamatta kahta vielä suurempaa karronadia, jotka ampuivat romua lyhyeltä matkalta ja olivat peräti 68 naulaisia.

       Pelkästään Victoryn ammukset painoivat 120 tonnia ja Trafalgarissa se ampui viiden tunnin aikana 2669 laukausta pyöreitä kuulia, yhteispainoltaan 27 tonnia. Lisäksi tulivat tanko- ja ketjukuulat. Kuumennetuista polttokuulista ei mainita.

       Joka tapauksessa kuulia jäi yhä yllin kyllin, mutta lähes hylyksi ammuttu laiva ei pystynyt enää manööveraamaan, vaan oli hinattava ensin Gibraltariin ja sieltä Portsmouthiin. Mukana oli Nelsonin ruumis, joka oli säilötty konjakkitynnyriin. Kolmen vuoden kuluttua Victory oli taas valmis merelle.

      Laivan miehistö oli aika kirjavaa vuonna 1805. Brittejä oli kuitenkin 700 eli 85%, joista englantilaisia 62%, irlantilaisia 11% ja skotteja 8%.

     Mutta olipa siellä myös yksi afrikkalainen, 22 amerikkalaista, 1 brasilialainen, 2 tanskalaista, 4 ranskalaista rojalistia, 2 saksalaista, 9 italialaista, 2 norjalaista, 4 ruotsalaista ja 2 sveitsiläistä vain muutamia mainitakseni. 48:n kansallisuus oli tietymätön.

      Kun Victory palasi palvelukseen, se muun muassa risteili Itämerellä Suomen sodan aikana, pitäen yhdessä ruotsalaisten kanssa Venäjän laivastoa loukussa Paltiskissa. Vuosina 1810-1812 se vuorostaan vahti Ruotsin laivastoa Karlskronan ulkopuolella. Vuonna 1811 se muutettiin joukkojenkuljetusalukseksi ja vuonna 1812 oli jo vaarassa tulla puretuksi.

       Victory on melkoinen kolossi, jonka uppouma oli peräti 3500 tonnia maksimissaan. Siihen aikaan se oli erittäin paljon, mutta yhtä suuria laivoja oli kyllä kymmeniä.

      Yli 800 miehen miehistö -joista osa merijalkaväkeä- vaati valtavaa määrää provianttia. Joka mies joi päivässä gallonan (8 pinttiä) olutta, puoli pinttiä rommia ja menihän sitä vettäkin. Esimerkiksi rommi laimennettiin suhteessa 1:4 (grogg), kun oli havaittu raakana juodun rommin aiheuttavan epäjärjestystä.

     Victoryllä oli kapasiteettia ottaa mukaan 305 tonnia vettä ja 51 tonnia olutta. Niitä varastoja pyrittiin uusimaan mahdollisimman usein. Tuollainen olutmääräkin riitti periaatteessa vain kahdeksi viikoksi. Olosuhteista juohtuen saatettiin olut korvata punaviinillä (marsala), jota jaettiin pintti laimennettuna samalla määrällä vettä.

      Muuta ruokatavaraa annettiin miehille yleensä anteliaasti ainakin periaatteessa. Kahtena päivänä viikossa saatiin jokapäiväisen naulan painoisen leipä(laivakorppu) annoksen lisäksi naula sianlihaa ja kahtena päivänä saman verran naudanlihaa. Kolmena päivänä saatiin peräti kaksi unssia voita ja kolmena päivänä neljä unssia juustoa. Lisäksi käytettiin ruokiin kauraa ja papuja sekä merkittäviä määriä sitruunoita keripukin estämiseksi.

      Mainittakoon, että kun laiva oli täyteen bunkrattu, oli mukana 30 tonnia lihaa, 45 tonnia leipää eli laivakorppuja, 11 tonnia jauhoja, 15 tonnia papuja ja 20 tonnia voita.

      Kun pelkkä ruoka ja juoma painoivat jopa satoja tonneja, tämä vaikutti laivan tasapainoon ja oli otettava huomioon, kun varastot kuluivat. Kulutus eri ruumista oli suunniteltava sen mukaan, tai painolastia jouduttiin siirtämään. Varastot kanaalissa purjehtimista ja kaukomatkoja varten olivat myös erilaiset.

Miten tällainen hirviö sitten purjehti ja kantoi purjeensa?

     Asiasta on olemassa tarkastuspöytäkirja, joka taitaa kyllä perustua kapteenin kuulusteluun. Sen mukaan kanaalipalvelukseen lastattuna Vicotryn alimpien tykkiporttien etäisyys mereen pinnasta oli vain 5 jalkaa ja 6 tuumaa. Prammituulella (topgallant gale) laiva käyttäytyi hyvin saavuttaen 7-8 solmun nopeuden. Märssytuulella (topsail gale) samoin, nopeuden ollessa 6, 7, tai 8 solmua. Luovittaessa nopeus laski 4-3 solmuun. Tuulen voimakkuutta luokiteltiin siis sen mukaan, millaisia purjeita oli varaa pitää vetämässä. Kun jouduttiin reivaamaan isoon purjeeseen (course) saakka, aleni nopeus 2,3, tai 4 solmuun.

     Laivan ohjattavuus oli oikein hyvä ja kovimman nopeuden se saavutti avotuulilla ja oli hiukan taipuvainen nousemaan tuuleen. Nopeus nousi 10-11 solmuun. Piissä laiva makasi ”mainosti” (lays too well).

      Victory oli hyvä purjeenkantaja (stiff ship). Sen painolastina oli 257 tonnia rautaa ja 200 tonnia rautalevyjä (shingle).Kun lastataan 3 kuukaudeksi, lasti sijoitetaan perään, mutta 6 kuukauden lastilla osa nesteitä sijoitetaan pääruumaan.

       Kaikki kuulosti siis hyvältä ja mikäli eväät säilyivät kunnollisina vielä kuukausia ja niitä oli riittävästi, oli ruokakin huomattavasti parempaa kuin maissa keskimäärin, huomauttaa tekijä, kumoten siis Samuel Johnsonin lausahduksen laivaston oloista. Toki Johnson vihasi merta ja tokaisi, että se, joka sinne huvikseen menee, varmaan viihtyisi helvetissä.

       Mieleen tulee vielä sekin, että viinakset olivat tuohon aikaan köyhän rolex ja juopumukseen oli maakravuilla varaa vain silloin tällöin. Merimiehen elämä oli monessa suhteessa ankaraa ja kovan kurin alaista, mutta saattoi siinä olla valopuolensakin, ainakin sivullisen silmin.

       Käytännössä alkoholistiksi juotettu mies tuskin oli aina niin onnellinen, kuin saattoi näyttää.

                                                                                  ***

       Sivumennen sanoen: kirjassa on myös luettelo annetuista rangaistuksista ja niiden aiheesta sekä lyöntien luettelo. Käy ilmi, ettei yleensä annettu kuin noin 30 iskua. Mies oli saatava pian takaisin riviin ja jopa raakapuille kiipeämään, eikä häntä saanut hakata vuoteeseen viikoiksi tai jopa tappaa, kuyten esimerkiksi Venäjällä usein tapahtui.

      Rangaistusten syynä oli yleensä juopumus ja tappelu sekä röyhkeys.

Naiset, koirat ja robotit

 

Kun koira käveli kahdella jalalla

 

       ”Se on kuin näkisi koiran kävelevän kahdella jalalla. Eihän se nyt hyvin mene, mutta hämmästystä herättää, että se yleensä onnistuu”, sanoi Samuel Johnson kunneltuaan naisen saarnaavan kirkossa (ks. Vihavainen: Haun kahdella jalalla kävelevä koira tulokset ).

      Tuota samaa hämmästelyä olemme saaneet seurata ja siihen myös osallistua jo kauan. Naistenlehdet ja niistä aivan erityisesti Helsingin Sanomat ovat pitäneet huolta asian päivittäisestä hehkuttamisesta.

     Vaikka naisten siirtyminen kodosta tuotantoelämään oli vallankumous, jonka läpimurto itse asiassa tapahtui jo maailmansotien aikana, on yleinen naisistuminen erityisesti johtavissa tehtävissä ollut vasta parin viime vuosikymmenen asia.

     Kyseessä on tietenkin kulttuurin vitka ja kehitystä on koetettu määrätietoisesti nopeuttaa erilaisilla kiintiöillä. Vielä tänä vuonna kuuluu suuri määrä tutkimusprojekteja tulleen Suomen Akatemiassa hylätyksi, koska ne eivät täyttäneet ”tasa-arvon edistämisen nimellä kutsuttua tehtävää eli naisten määrän lisäämistä joka alalla.

     Kahdella jalalla kävelevän koiran efekti on jo menettänyt merkityksensä. Kukaan ei hämmästy nähdessään naisen vaikkapa liikennekoneen ohjaamossa, rekkaa ajamassa, saati nyt kirkossa saarnaamassa.

      Ainakin minä höristäisin jo korviani, mikäli jonkin kirkon saarnastuolista kuuluisi miesääni. Ensimmäinen ajatus olisi, että kyseessä mahtanee olla transu tai sitten jonkin marja-siskon hoidot ovat pettäneet.

      Nyky-yhteiskunta on valkoisen miehen luoman teknologian ansiosta tullut sellaiseksi, ettei sen ylläpitämiseen tarvita enää fyysistä voimaa. Vielä pari sukupolvea sitten tilanne oli toinen.

     Perheen elättämiseen tarvittiin maataloudessa välttämättä mies ja hevonen ja vielä 1800-luvun lopulla valtaosa ihmisistä oli tuomittu repimän niukka elantonsa maasta lihasvoimin. Vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.

      Nainen oli traditionaalisessa yhteiskunnassa kuitenkin hyvin merkittävässä valta-asemassa: hän oli suvun ja kansan kultavaranto ja lähes sananmukaisesti se portinvartija, joka saneli yhteisön geneettisen kehityksen ja siirsi kulttuurin seuraavalle sukupolvelle (ks. Vihavainen: Haun belle dame tulokset).

     Toki moniaalla eli muutamissa paikoissa naisen päätösvalta oli kaapattu tarkoin suvulle, joka piti portin avaimet hallussaan ja tämänkin päivän arkaaisissa kulttuureissa tämä jatkuu.

      Pohjoismaissa tilanne on ollut toisenlainen jo viikinkiajalla, sikäli kuin voidaan päätellä. Suvun ja klaanin valtakin päälle päätteeksi murrettiin jo keskiajalla. Vaikka Hollywoodia ei vielä ollut, romanttinen rakkauskin saattoi näytellä jotakin roolia, toissijaista roolia, mutta kuitenkin.

      Naisistuminen on aikamme yksi merkittävin megatrendi, joka näyttää olevan lähes luonnonlakiin verrattava, vaikka ne kulttuurit, jotka World Wide Surveyn kartalla (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) ovat takapajuisimpia, yhä pitävät kiinni vanhoista tavoistaan, minkä voi ennustaa olevan ajan mittaan kestämätöntä.

     Naisistuminen ei ole vain maailman kulttuurikehitystä WVS:n mielessä johtavan lännen erikoisuus, se on tavalla tai toisella toteutunut myös toisten kulttuurien alueella, aina Etelä-Amerikasta Japaniin. Viimemainittu kannattanee panna erityisesti merkille, ainakin siellä on kuljettu matka olut erityisen pitkä.

     Maailman uudessa johtajamaassa, Kiinassa kehitys sen sijaan näyttää ainakin pintapuolisesti katsoen olleen hitaampaa, mikäli nyt lähdemme siitä postulaatista, että kehityksellä on objektiivinen perustansa ja että suunnan on sielläkin oltava sama. Sen käytännön toteutus ainakin voi vaihdella kuten se on  vaihdellut ennenkin.

     Tässä ei ole tarkoitus ryhtyä muutamalla lauseella ratkaisemaan mitä tämä kehitys merkitsee meidän ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Luultavasti asian merkitys kasvaa yhä ja sen vaikutus ulottuu yhä laajemmalle, hyvässä ja pahassa.

    Samaan aikaan sattuu nyt tekoälyn vallankumous, joka näyttää tekevän suurimman osan nykyisistä naisvaltaisista työpaikoista tarpeettomiksi. Poikkeuksena on ainakin toistaiseksi lasten synnyttäminen ja hoivatyö, joiden arvostus ehkä nousee.

      Poikkeuksena ovat ainakin aluksi myös ne tietyt miesvaltaset alat, joihin robottien käyttö ei sovellu, toki robotiikan kehittyminen muuttaa tilannetta koko ajan. Niin sanotut persvakoäijät korvaa varmaan vielä joskus myös robotti.

     Kehitys tekee mahdolliseksi sellaisen yhteiskunnan, jota ennen nimitettiin kommunistiseksi ja jota ei koskaan kyetty toteuttamaan.

      Kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen antaa yhteiseen pottiin kykyjensä mukaan ja saa hyödykkeitä tarpeensa mukaan. Vuonna 1961, jolloin kommunistista yhteiskuntaa alettiin Venäjällä rakentaa, koko yritys oli selvästi mahdoton (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ). Nyt se on mahdollinen ja luulen, että meidän kannattaa ruveta uudelleen miettimään kommunistisen yhteiskunnan potentiaalisia hyötyjä ja vaaroja. Nuo edelliset ovat historiallinen mahdollisuus niin naisille kuin miehille ja vielä lapsillekin.

      Mutta tässä nyt naisistumisesta, mikä näyttäisi olevan jonkinlainen välivaihe matkalla kohti robotisaatiota:

 

Maanantai 2. tammikuuta 2017

Naisvaltikka

 

Naisvaltikka

 

      Kaikkia meitä lienee joskus huvittanut Nummisuutarien kanttoori Sepeteuksen historiantulkinta, jonka mukaan itse Rooman valtakunta kerran tuhoutui naisvaltikan takia. Tarkemmin sanoen se tapahtui siksi, että portot, narssut ja naassikat pääsivät määräilemään asioista:

 Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ. -- Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja -- (katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

     Topiasta oli näet Martta ohi mennessään käväissyt tukistamassa ilman sen kummempia seremonioita, tuosta vaan, niin kuin läpihuutojuttuna. Olipa siis syytä alkaa pohtia maailman järjestystä tuoltakin kantilta. Maailma ei ollut kuten ennen, vai oliko?

     Toki Sepeteus ei ollut ainoa tarkkailija, joka on kohdistanut huomionsa nimenomaan naisten aseman muuttumiseen koko kulttuurin mullistajana ja hekumaan ja huvitukseen turmion lähteinä, jopa Roomankin tuhon ja turmion merkkeinä ja ehkä syinäkin.

     Kuitenkaan ei esimerkiksi Tacitus, aikansa rappioilmiöiden kuvaaja ottanut erityisesti naisia tähtäimeensä. Monen muun tavoin myös hän näki ylellisyyden ja velttouden -sinänsä naisellisiksi usein ymmärretyt asiat-  rappiona ja arveli sen mukaisesti, että joskus maailmassa vallitsi tasa-arvo ja ihmiset elivät nuhteettomasti ilman rangaistuksia ja pakkokeinoja, sillä heidän luontaiset ominaisuutensa saivat heidät toimimaan hyveellisesti. Se oli se vanha hyvä aika.

       Samaisesta asiasta todisti vieläpä myös kanttoori Sepeteus, itse sankarillisesti vanhaksi pojaksi jäänyt: Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

     Tosiasiahan on, että naiset ovat kautta aikojen käyttäneet aivan olennaisen suurta näkymätöntä valtaa. Tähän viittaa omalla tavallaan myös vanha suomalainen sananlasku: ”ensin pannaan miehelle säkki päähän ja sitten sille annetaan akka!”

      Tässä puhe on tietenkin rakastumisesta, joka tosin on molempia osapuolia koskettava ilmiö. Joka tapauksessa se on tilanne, jollaisessa erityisesti tavoitellun morsiamen arvo on jo muinaisina aikoina arvioitu valtavaksi, vaikkapa sodan arvoiseksi, kuten tarut kertovat.

      Intohimojen onkin yleensä katsottu kuuluvan naisten hallitsemiin alueisiin, sikäli kuin ihminen ylipäätään kanttoori Sepeteuksen tavoin hallitsee väkeviä intohimoja sen sijaan että itse joutuisi niiden hallitsemaksi. Sellaiset ihmiset ovat harvat, liian harvat.

      Itse asiassahan Topias oli aikoinaan joutunut Eskon takia maksamaan katontervausrahojakin. Olipa näet Esko syntynyt liian aikaisin vihkimisen jälkeen. Hekuman ja hillittömyyden matkaan saattama oli tämäkin häpeä.

     Juuri intohimoa on kulttuurissamme joka tapauksessa alettu palvoa yhä enemmän hyveiden sijasta ja tämä kehitys liittyy aivan ilmeisesti naisen nousemiseen yhä hegemonisempaan asemaan. Milloin muuten viimeksi kuulittekaan julkisuudessa sanan ”hyve”?

     Ja mihin asemaan olikaan Topias kodissaan joutunut? Martan tervapamppu tanssi vuorotellen kaikkien könsikkäiden selässä, olipa kyseessä Esko tai Iivari tai jopa itse isäntä.

      Sepeteukselle tosin isäntä selitteli tilannetta hämmästellen tukistuksen tavatonta nopeutta, joka aiheutti sen, ettei hän ehtinyt asiaan puuttua. Martan hän kyllä panisi järjestykseen, vaikka juuri nyt ei ollut sopiva hetki, luoja paratkoon.

     Mikseivät edes taloon miehenpuolet yhdessä saaneet pahansisuista akkaa kuriin, vaan antoivat piestä itseään ja humalapäissään jopa lukita sikolättiin, kuten Topiasta uhattiin vieläpä juhlallisella häiden hetkellä?

     Lasten kohdalla asia oli ymmärrettävä ja itse jumalan säätämä, mutta Topias oli tässä se syntinen, joka oli astunut pois herran hänelle suomalta istuimelta ja luovuttanut sen vääriin käsiin.

     Kuten muistamme ja nykyajastakin tiedämme, äidit ovat olleet lasten suhteen pääkurittajan roolissa. Itse Stalin joutui myöhemmin ihmetellen kysymään äidiltään, miksi tämä oli häntä, pikku Sosoa niin ylen kovasti pieksänyt.

     Vastauksessa ei tainnut olla sen kummempaa tolkkua, kuin tämä iänikuinen periaatteellinen velvollisuus: а, придется! Siitäpä kruunusi kirkastui!

      Mutta Topiaksen velvollisuuksiin olisi kuulunut pitää nuhteessa Martta, jotta Jumalan määräämä hierarkia olisi toteutunut eikä naishahmoinen usurpaattori olisi rohjennut häiritä miehiä jopa siinä tilanteessa, kun nämä olivat syventyneinä maailmanrakenteen perimmäisten kysymysten äärelle parin pienen ja viattoman ryypyn kera.

     Ennen maailmassa, jopa Iivana Julman ajan Venäjälläkin, säädettiin Domostroin (kodin järjestys) kaltaisissa kristillisen elämän oppaissa, että perheissä piti vallitseman hierarkia ja siellä ylin valta kuului miehelle, kuten hallitsija oli valtion pää ja Jumala koko maailman. Vastaava hierarkia toimi tietenkin myös muualla.

     Itse asiassa jo noita opuksia huolellisesti lukiessa paljastuu, että vaimon hallittavaksi jäi kuitenkin koko talo ja mies sai tyytyä edustamaan perhettä sen ulkopuolella.

     Vaimolla oli kotona käytännössä diktaattorin valtuudet, ellei anoppia ollut niitä käyttämässä, mutta kristillisen hierarkian takia hänen piti tunnustaa ylemmäkseen miehensä, jonka yläpuolella taas oli Jumala. Toki yhteiskunnassa ja valtiossa, kodin ulkopuolella oli otettava lukuun myös Herran voideltu ja hänen hierarkiansa. Ihmisten kotiin niillä ei sentään ollut asiaa. Siellä hoidettiin asiat suoraan Jumalan kanssa.

     Vasta yhteiskunnan teollistuessa havaittiin, että naiset kannattaisi ottaa kodista pois tehokkaampaan tuotantoon. Ongelmaksi jäi vain se, miten ihmeellä hoidettaisiin koti. Vai jätettäisiinkö lapset tekemättä ja kuoltaisiin sukupuuttoon?

     Näinhän sitä sittemmin päätettiin tehdä ja tuloksena oli, ettei naisten määräilemiselle enää ollut mitään rajaa missään, ei edes kodin ulkopuolella.

     Se, minkä Topias ja Sepeteus kohtasivat vain poikkeuksena ja ympäristön pilkkaamana anomaliana, kehittyi vihdoin säännöksi ja uudeksi normaaliksi.

     Kukapa nykyään, suu mytyssä ja käsi nyrkissä, Sepeteuksen tavoin kävisi sotia himojensa valtaa vastaan? Eikö niitä pikemmin vain koeteta lietsoa kaikin keinoin? Entä mikä odottaa meitä tämän menon päätepisteenä?

Haj daj!

Todella luonnonmukainen ja vanhurskas meno oli olennaisesti hierarkkista. Tämä koski tietenkin yhtä hyvin kotitalouden piiriä kuin koko maailmaa. Asia käsitettiin yleensä tällä tavoin kaikkialla kehittyneessä maailmassa. Trobriand-saaret olivat sitten erikseen (ks. Vihavainen: Haun trobriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Meidän päiviimme saakka on säilynyt hyvin kiinnostava venäläinen kodin järjestyksen opas, domostroi. Siinä voi sanoa sepeteuslaisen maailmankatsomuksen täysin määrin toteutuneen.

En viitsi lisätä sitä tähän koko tekstinä, mutta halukkaat löytävät sen tämän linkin kautta: Vihavainen: Haun domostroi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

 

 

Otium militans

 

Puritanismin kauhistus

 

Tom Hodgkinson, Joutilaisuuden ylistys. Suomentanut Risto K. Träff. Basam Books 2006, 414 s.

 

    Myönnän, että tartuin tähän kirjaan epäluuloisena. Laiskuudesta, vita contemplativasta, otiumista, scholasta ja joutilasluokasta on kirjoitettu niin paljon ja syvällistä, että tilaa voisi ajatella jäävän vain helppohintaiselle elämäntaito-oppaalle, jollaisia markettien kirjalaareista saa juuri niin halvalla, kuin ne ansaitsevatkin.

     Niinpä kiirehdänkin tässä heti sanomaan, ettei kirja ole huono, ainakaan sikäli, että se kuvastaa perusteellista oppineisuutta. Toki materiaalin varsinainen käsittely jää hapuilevaksi ja osoittaa jopa henkistä laiskuutta. Ehkäpä asian voi juuri tässä tapauksessa antaa anteeksi.

     Kuten tunnettua, joutilaisuutta ovat ylistäneet niin Bertrand Russell (In Praise of Idleness), kuin Marxin vävy Paul Lafargue (ks. Vihavainen: Haun lafargue tulokset), Oblomovin luoja Ivan Gontšarov (ks. Vihavainen: Haun oblomov tulokset ), lukemattomat paimenidyllien kirjoittajat jo antiikista lähtien ja monet, ehkäpä erityisen monet nimenomaan anglosaksisen kirjallisuuden klassikot.

    Viimeksi mainoituista tekijä nostaa esille muun muassa Walt Whitmanin, Samuel Taylor Coleridgen, Samuel Johnsonin,  Oscar Wilden, suuresti arvostamansa Hugh Hefnerin (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset ), Lordi Byronin, John Lennonin, Robert Burnsin, John Keatsin, R.L. Stevensonin, William Blaken ja monia muita.

     Ulkomaalaisista joukoon pääsevät muun muassa René Descartes ja Blaise Pascal, Lin Jutang, Walter Benjamin ja muutama muukin. Myös KarlMarx on näkyvästi mukana.

     Konnagallerian eli hellittämättömän työn ja toimeliaisuuden apostolit sen sijaan löytyvät etupäässä Englannista ja Skotlannista. Protestanttinen etiikka, jonka Max Weber arvioi olleen erityisesti kalvinistista, näyttää saaneen hyvän otteen myös anglikaaneista ja muistakin protestanteista.

     Työn sekulaarin pyhyyden ja metafyysisen merkityksen filosofi Thomas Carlyle kuukuu tietenkin konnagalleriaan, kuten useat muutkin 1800-luvun suuruudet. Protestanttien pakonomainen työetiikka oli jo vanhempaa perua, mutta vasta teollistumisen yhteydessä se pakotettiin valtion väkivaoltakoneiston voimin Englannin työväenluokalle, jonka vanha vapaa elämänmuoto tuhottiin.

     Kirjoittaja Esittää luddiitit sankareina ja marttyyreinä ja syystä kauhistelee sitä tolkutonta työmäärää, joka marxilaisittain sanien vieraannutti ihmisen omasta itsestään ja teki hänestä koneen jatkeen. Puritaanit, kuten Oliver Cromwell, John Wesley ja Benjamin Franklin vihasivat fanaattisesti joutilaisuutta.

     Myöhäisempiä mielettömän ahkeruuden saarnaajia ja kansan hiostajia olivat Henry Ford ja Thomas A. Edison. Taylorismia ei taideta edes mainita, mutta sen avulla pyrittiin maksimoimaan tuotanto ja viis veisattiin itse ihmisen tarpeista.

     Toki työntekijät toimivat vapaaehtoisesti ja lykkäsivät halujensa tyydytystä oivallettuaan, että hekin saattoivat tulla autoja ja talon omistajiksi. Amerikkalainen unelma perustui maaniseen työntekoon, jota jo Nietzsche kauhisteli teoksessaan ”Iloinen tiede”.

      Kirjoittaja on siis koonnut mahtavan paketin joutilaisuuden, laiskuuden, rentoutumisen, mietiskelyn, pinnaamisen, seksin, flaneerauksen, juopottelun ja biletyksen ylistystä ja puolustusta, ryhtymättä todella vakavasti analysoimaan aihettaan ja erottelemaan erilaisia joutilaisuuden lajeja toisistaan.

     Toki esimerkiksi kohmelolla saattaa olla erittäin hedelmöittävä vaikutus luovalle kyvylle, kuten jo senaattori Heikki Renvall opetti pojalleen (ks. Mies Reenkola, Mammanojasta mieheksi). Myös huumeet saattoivat luoda keinotekoisen paratiisin, josta on paljon kirjoitetytyu nUIesikm. Aldous Huxley ja William James).

     Toisaalta hedonismi avaa myös suoran tien helvettiin eikä sitä kannata aliarvioida, niin banaali totuus kuin se onkin. Vaara ei toki tee tyhjäksi maallisen onnen (ks. Lin Jutang) arvoa, vaan jopa korostaa sitä kontrastillaan, mutta se on syytä noteerata, kun kokonaiskuvaa piirretään.

     Itse Hodgkinsoin muuten on vuodesta 1993 lähtien julkaissut lehteä nimeltä ”The Idler”. Siitä tulee mieleeni Venäjällä joskus 1990-luvulla julkaistu ”Obyvatel”, jonka nimi viittaa poroporvariin, jolle aatteet ja pyhä yleinen etu ovat vieraita.

     Varsinaisesti se tarkoittaa tavallista kadun miestä, ”asukasta” jollaiseen neuvostoaikana suhtauduttiin äärimmäisen epäluuloisesti. Uutta ihmistähän siellä yritettiin koko ajan saada aikaan ja odotettiin. Kun ”Obyvatel” haastatteli ihmisiä, se sai usein epäluuloisia ja halveksivia vastauksia. Se edusti väärää elämänkäsitystä, vaikka vanha olikin jo romahtanut.

     Lehti nimeltä ”Egoist” ilmestyy Venäjällä yhä. Alaotsikkonsa mukaan se kankeasti kääntäen edustaa ”liikemiesten ei-liiketaloudellisia intressejä” (nedelovyje interesy delovyh ljudej).Joka tapauksessa lehden nimi on virnuileva haaste niille ihmisille, joita on tapana pitää kunniallisina.

    Hodgkinson on tässä suhteessa sielunveli. Kirjan eetos on paikoin aika lapsellinen, kuten yrityksessä puolustella tupakointia tai ylistää yövalvomista. Näin siitä huolimatta, että itse Samuel Johnson on sanonut, mettä se, joka menee nukkumaan ennen puoltayötä on kelmi.

     Joillekin valvominen sopii, mutta tupakointi vain hölmöille. Mitä sitten tulee sängyssä puoliksi valveilla lojumiseen, se epäilemättä ansaitsee arvostuksensa. Silloin henki leijailee vapaana turhan kritiikin kahleista ja silloin rakennetaan pilvilinnat. Siteeraan tässä Heikki Renvallin kuvausta toisen päivän ryyppäämisestä, mutta niissä on paljon samaa.

     Lehti tai ainakin tämä kirja on siis kapinallinen hieman samaan tapaan kuin aikoinaan oli suuri alkujaan trotskilainen liike ”aidon oluen” (Real ale) puolesta, joka paisui niin suureksi, että suurfirmatkin joutuivat antamaan periksi. Kirjoittaja edustaa lähinnä brittiläistä anarkismia, joka on fiksumpaa kuin se fanaattinen vihaisuus, joka monessa muussa maassa esiintyy sillä nimellä.

     Kirjoittaja on varmastikin oikeassa siinä, että työ, ainakin vanhan ajan tehdastyön muodossa, on ollut ihmiselle kirous ja sellaiseksihan se Raamatussa todetaankin.

´    Kuitenkin myös joutilaisuus voi olla vielä pahempi kirous, kuten eristysselliin tuomitut kai voivat todistaa. Vain Jack Londonin ”Tähtivaeltajan” tapaiset poikkeusyksilöt saattavat tuntea itsensä vapaaksi pakotetussa tekemättöyydessäkin (ks. Vihavainen: Haun tähtivaeltaja tulokset ).

     Vankiloissa tarjotaan nykyään yleensä asukeille (asiakkaille?) mielekästä työtä, joka otetaan mielellään vastaan. Aikoinaan saatettiin sen sijaan käyttää mieletöntä työtä rangaistuksena, esimerkiksi pakottamalla vankeja siirtämään maata tai vaikkapa tykinkuulia paikasta toiseen ja sitten taas takaisin.

     Tämä työn tuottaman tyydytyksen problematiikka jää tässä kirjassa luotaamatta, joutilaisuuskin voi olla helvetti.

       Epäilemättä joutilaisuus -johon pardoksaalisesti liittyy jonkinlaista työtä- parhaissa muodoissaan kuitenkin saattaa olla sitä, mitä ihminen pohjimmiltaan eniten tarvitsee.

     Masennus, joka liittyy joutilaisuuteen, on pirullisimpia asioita, mitä on olemassa. Avainsana on mielekkyys, jonka katoaminen on se suurin vaara, ei niinkään tuo paljon puhuttu työn ihmisen itsetoteutukselta ryöstämä aika.

     Kuten kirjoittaja asianmukaisesti korostaa, Karl Marxille tuleva maanpäällinen paratiisi eli kommunismi ei ollut mikään työn valtakunta sanan vanhassa mielessä, vaan työ oli muuttunut kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Työ olisikin silloin monipuolista, aamulla saattoi vaikkapa kirjoittaa, vaikkapa nyt blogin, päivällä käydä kalastamassa ja illalla osallistua vaikkapa paikallishallintoon. Jotenkin tähän tapaan Marx kommunistista yhteiskuntaa selitti ja innoittuneen kuvauksen siitä saa esimerkiksi O.V. Kuusisen päätoimittamasta kirjasta ”Marxismi-leninismin perusteet”.  

    Tuo kirja ilmestyin juuri silloin, kun kommunistinen yhteiskunta luvattiin saada aikaan jo kahden vuosikymmenen kuluessa, vuoteen 1980 mennessä.

    Hodgkinson kuvaa Marxin arkkityyppiseksi laiskuriksi, mikä hän saattoi olla, mutta ei jokainen laiskuri saa avustettunakaan aikaan sellaista tekstikorpusta, jota kutsutaan syytä nimellä MEGA (Marx-Engels Gesamntausgabe), jossa on 114 nidettä, jahka se viimein valmistuu (vt. Marx-Engels-Gesamtausgabe - Wikipedia ). Ei sen kanssa ole hötkyilty, nyt on valmiina vasta 62 osaa.

    Kyllä pakonomainen tuottaminen ja syyllisyys levon ja nautinnon takia ovat selviä tyhmyyden ilmentymiä, kun ne liiallisiksi kehittyvät. Välineellinen toiminta on sentään määritelmällisesti ennen muuta jotakin, jota tehdään jonkin toisen asian hyväksi eikä sen itsensä vuoksi.

     Tunnettu kansainvälinen World Wide Survey  (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset )osoittaakin, että koko maailmassa on vallalla suuntaus välineelliseen tuottamiseen liittyvistä ”eloonjäämisarvoista” kohti itseilmaisun arvoja eli muuri tuota varsinaista päämäärää sinänsä, jota työkin olennaiselta osalta vain palvelee.

     Se päämäärä ei sitten ole pelkkää velttoilua eikä edes viinan ja huumeiden vetämistä. Sitä tämän kirjankaan kirjoittaja tuskin tarkoittaa.

Lutherin puheet

 

Mainio uskonpuhdistajamme

 

     Pidän Martti Lutheria eräänä historian suurista sankareista. Kaikenkarvaiset suuret murhaajat, jotka ovat sotajoukkoja johtaneet, kalpenevat merkitykseltään sen entisen munkin edessä, joka nousi todistamaan, että se uskonnon nimellä tunnettu hapatus, jonka palveluksessa hän oli ollut, oli suurelta osalta täyttä roskaa.

     Lutheriin voi mielestäni verrata esimerkiksi Solženitsyniä, joka myös oli rohkea taistelija totuuden puolesta valhetta vastaan. Hänen, kuten myös Lutherin urotyötä pidän ennen muuta moraalisena ja vasta toissijaisesti intellektuaalisena.

     Ei Luther uskontoa sellaisenaan lainkaan kieltänyt, mutta kyllä sen hölynpölyn, jota saarnattiin se nimissä.

     Ennen uskonpuhdistusta ja vastauskonpuhdistusta katolisuus oli jo aivan täynnä kaikenkarvaista hölynpölyä, kuten magiaa, jossa usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaan ja aneilla saatavaan sielun pelastamikseen kuului räikeimpiin. Myös koko pyhimysgalleria koostui suurkesi osaksi aivan fiktiivisistä henkilöistä.

     Käytän tässä mainiota suomen kielen sanaa ”uskonpuhdistus”, joka on kantaaottavuudessaan aivan toista luokkaa kuin mitään sanomaton ”reformaatio”, jota oma kirkkomme on alkanut viljellä.

     Vertaisin tätä ilmiötä siihen, miten Itä-Karjalan suomalaiset opetettiin ”puhumaan bolševikkia”, kuten Anna Laakkonen on väitöskirjassaan selostanut.

     ”Reformaatio” ei ota kantaa siihen, oliko tuo tapahtuma edes hyvä asia. Miten jokin kirkko tai suuntaus voisikaan asettua toista paremmaksi ja miksi toinen olisi huonompi, ellei se nyt sitten mene ottamaan tuota uskoa tosissaan. Eihän sellainen kuulu nykypäivään. Nyt uskotaan hyvän tekemiseen ja kansalaisten kukkaronnauhojen alttiiseen avaamiseen kaiken edistyksen hyväksi.

    Mutta olihan Luther joskus myös vihainen kuin ampiainen ja eikö hän sortunutkin jopa ihka oikeaan vihapuheeseen kirjoittaessaan pamflettinsa ”Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern”. Eikös siinä verrata kapinoivia talonpoikia rottiin?

    No ei verrata. Käytetty sana on tosiaankin Rotte eikä Ratte ja se tarkoittaa joukkoa (vrt. venäjän rota). Lutherilla oli hyvät syyt saarnata murhaavia ja polttavia hihhuleita vastaan, sillä he vetosivat herkästi hänen nimeensä, kuten ne Rooman ryöstäjät, jotka halusivat vuonna 1527 huutaa Lutherin paaviksi (vt. sacco di roma - Поиск ).

    Itä-Saksassahan näistä tuon ajan talonpoikaisista rosvoista ja murhamiehistä tietenkin tehtiin suuria edistyksen airuita, mutta he kelpasivat myös Hitlerille, jonka SS-joukoissa muuan divisioona oli nimeltään Florian Geyer, erään kapinoitsijan kunniaksi (ks. Florian Geyer - Wikipedia).

     En tiedä, onko Geyeristä tehty laulu nykymuodossaan mitenkin lähellä alkuperäistä Iks. Видео Bing) mutta sen ihannoima käyttäytyminen sopii hyvinkin natseille ja ansaitsi vain väkivaltaisen kurinpalautuksen, sillä muu ei tuollaiseen tehoa. Muuten olisi koko uskonpuhdistus ollut yhtä saatanan palvontaa.

    Onhan Lutheria syytetty myös antisemitismistä, mutta ei kuitenkaan sentään antisionismista. Sekin kuului aikansa valistumattomaan maailmaan ja pankaamme merkille, että Luther myös varustautui henkisesti turkkilaisvaaraa vastaan, mikä nykyisessä Saksassa olisi hyvin sopimatonta.

     Lutherin virrestä ”Jumala ompi linnamme” tuli suoranainen ”protestanttien Marseljeesi, kuten Heinrich Heine sanoi. Kun asiat voitiin ratkaista vain miekalla, ei auttanut pelkkiin rukouksiin turvautuminen. Silloin olisi perkeleen valta voittanut välittömästi, tuon ajan ilmausta käyttääkseni.

     Mutta Lutherissa oli myös oma joviaalinen puolensa, joka antoi tilaa hänen mainiolle huumorintajulleen. Saksalsien huumorin kokoelmaa on sanottu maailman ohuimmaksi kirjaksi, mutta eräs huumorin muoto on myös se lupsakkuus, Gemütlichkeit, jonka tapaamme Lutherilla.

Sen hedelmistä hieman seuraavassa:

Pöytäpuheiden lumo

 

     Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

     Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

     Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

     Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta.

     Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

     Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

     Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

     Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin.

     Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

     Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä.

     Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

     Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

    Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

     Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

     Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

     Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

     Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

     No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

     Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

     Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

     Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

     Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Lutherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

     Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

     Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

     Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

     Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

     Mikä olisi tuo Herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

     Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

     Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

     Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

     Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos kirja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.

 

 

 

 

Radikaalia

 

Radikalismin viettelys ja lääke

 

     The New York Review of Booksin vanhana lukijana totuin aikoinaan törmäämään sellaisiin ajatuskulkuihin, joissa radikalismi ilman muuta oletettiin hyväksi asiaksi sinänsä.

      Kirjojen mainoksissa toistui yhä uudelleen ”a radical way”, joka jo sellaisenaan tuntui lupaavan tietylle lukijakunnalle jotakin uutta ja kiinnostavaa.

     Tavallaanhan niin kai olikin. Olemassa olevalta ja koetulta pohjata eteenpäin siirtyminen kuulostaa a priori kovin tylsältä ja kesyltä asialta, eikä se innosta tempautumaan mukaan koko sielulla ja aatteen palolla.

     Vasta sellainen tapa ajatella, jolla on ihmelääkkeen ominaisuudet (vrt. käärmeöljy) ja joka lupaa muuttaa maailman aivan uudeksi, saa etenkin nuoren ja maailmaa ymmärtämättömän ihmisen innokkaaksi kannattajakseen.

     Parasta on, mikäli uutta oppia julistaa joku suureksi julistettu hahmo, joka antaa kannattajilleen luvan tehdä asioita, joita muuten pidettäisiin rikoksina. Maksim Gorkihan sanoi, että Lenin sai Venäjän kansan mukaansa antamalla sille kuvan käyttäytyä häpeällisesti.

     Vastaavia helppoheikkejä, auktoriteetilla tai ilman, riittää tänäänkin. Olennaista on, että luvataan niin paljon, että noiden kuviteltujen suurten saavutusten rinnalla kaikenlaisten oheisvahinkojen merkitys jää aivan olemattomaksi.

     Varsinaiset hyvinvoinnin ja oikeudenmukaisuuden utopiat ovat nyt pois muodosta, mutta maailman pelastaminen on sen sijaan sen luokan asia, että sen hyväksi tehtynä ei mikään rikos oisi olla edes rikos.

     Sitä paitsi lennokas ja riittävän epäkriittinen teoria (tämän piiriin lasken myös ns. ”kriittisen teorian”) antaa mielikuvitukselle siivet ja auttaa irtautumaan todellisuudesta, joka saattaa monesta asiaa ymmärtämättömästä tuntua niin valjulta ja tyhjänpäiväiseltä, että sen mieluummin jättää hiomiotta.

     Korkean abstraktiotason sfääreissä kelpaa sen sijaan esteittä kaarrella ja tehdä kaiken maailman immelmanneja. Se on hurjaa (saks. toll)!

     Voi kysyä, miksi juuri radikalismi on aikamme syöpä ja muuan ilmeinen vastaus on, että maailma on ja on viimeisetn150 vuotta ollut niin kiivaassa muutoksen tilassa, mettä monet asiat ovat tosiaankin perä perää vanhentuneet ja myös konservatiivit ovat irtautuneet niistä havaittuaan asian perustelluksi.

     Ikävä vain, että monet niistä asioista, jotka nimenomaan eivät ole vanhentuneet, eivätkä sanan varsinaisessa merkityksessä voikaan vanhentua (ihmisen olemus, perhe, sukupuoli, kansallisuus) on radikaaleissa piireissä hylätty suurella innostuksella ja kyhätty niiden tilalle pilvilinnoja, jotka sitten ovat osoittautuneet pahimmillaan surmanloukuiksi ja parhaimmillaankin vain pilviksi pilvien joukossa.

     Viittaan vain fasismiin ja kommunismiin ja niiden johdannaisiin. Se, joka vielä muistaa 1970-luvun, tietää, ettei tässä puhuta vain vertauskuvilla. Usko oli yhtä totista ja fanaattista kuin se oli typerää ja todellisuutta ja sen tarjoamia faktoja uhmaavaa.

     Radikalismin paratiisi on aina tulevaisuudessa ja yleensä hyvin läheisessä tulevaisuudessa, ikään kuin kädenojennuksen päässä. Tarvittaisiin vain lyhyt ja iloinen taistelu, jollaiseksi Majakovski kuvasi vallankumouksen ja siellähän oltiin!

     Joka tapauksessa taistelua ja vihollisen nujertamista tarvitaan, sillä vanha ei suostu vapaaehtoisesti muuttumaan vastakohdakseen eikä mikään utopia voi sietää vanhan säilyttämistä. Vielä miljoonien ihmisten puhdistamisen ja kymmenien vuosien jälkeen neuvostoutopian toteutumista estivät ”menneisyyden jäänteet” (perežitki prošlogo).

     Mutta nämä asiathan ovat kaikkien tiedossa, vaikka paljon harvempien ymmärtämiä. Ennusteet lupaavat säikkymättömälle utopismille taas voittoa vaaleissa. Ajatukseton massa (vrt. Vihavainen: Haun bydlo tulokset) , joka onnittelee itseään hyvistä aikomuksistaan, ei vähästä säikähdä. Ei se opi mistään, ennen kuin on saanut tiensä päätökseen.

Mutta tässä taas muistutus meille kaikille:

 

Torstai 28. joulukuuta 2023

Epämuodikasta

 

Kohtuullisuutta etsimässä

 

Roger Scruton, Conservatism. Profile Books,  s.a. , 169 s.

 

     Pari vuotta sitten kuolleesta Roger Scrutonista ja hänen ajatusmaailmastaan on tullut kirjoitettua jo useamman kerran (ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=scruton ).

     Se ei tee tarpeettomaksi palaamista niihin taas kerran. Meidän aikanamme olisi hyvin tarpeellista syventyä näihin näkökulmiin vähintäänkin kerran viikossa. Se voisi olla jonkinlainen vastapaino herkeämättömälle ja suuriääniselle anti-intellektualismin pommitukselle, joka yhä useammin rikkoo häikäilemättä totuudellisuuden periaatetta.

     Tässä pikku kirjassa Scruton hahmottelee konservatismin synnyn ja kehityksen poliittisena voimana erityisesti Britannian ja sen naapureiden esimerkkejä käyttäen ja pohtii myös sen ominaispiirteitä erityisesti liberalismiin ja radikalismiin verrattuna.

     Konservatismi ei Scrutonille ole pelkkä valtiollisesta vallasta taisteleva puolue. Kyseessä on erityinen tapa olla ihminen ja konservatiivinen temperamentti on saanut ilmauksensa niin taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa, tieteessä kuin uskonnossa. Tässä kirjassa tekijä kuitenkin käsittelee lähinnä konservatismin poliittista filosofiaa.

     Scrutonin tarkoittamassa mielessä konservativismi ei merkitse privilegioitujen säätyjen jäykkäniskaista kieltäytymistä maailmassa tapahtuvien muutosten näkemisestä, vaan on olennaisesti moderni maailmankatsomus, jonka juuret ovat valistuksessa.

      Scruton laskee esimerkiksi Locken nykyaikaisen konservatismin oppi-isiin. Se haluaa puolustaa yksilöä sortoa vastaan ja kannattaa oppia kansansuvereniteetista.

     Varhainen konservatismi oli paljolta kritiikkiä Ranskan vallankumousta vastaan, joka toimi elävänä esimerkkinä siitä, mitä mielettömyyksiä järjen nimissä voitiin saada aikaan. Eri maissa tämä kritiikki sai erilaisia muotoja, Ranskassakin ne vaihtelivat de Maistren filippiikeistä Tocquevillen viileään analyysiin ja empiiriseen lähestymistapaan.

     Nykyaikaisen konservatismin Scruton arvioi olevan nyt länsimaisen sivilisaation (ainoa?) puolustaja sen vihollisia vastaan. Noita vihollisia on erityisesti kaksi: poliittinen korrektius, joka pyrkii rajoittamaan sananvapautta ja sysäämään kaiken maailman pahuuden läntisen maailman syyksi. Toinen on uskonnollinen ekstremismi ja sen piirissä erityisesti militantti islam.

     Aikojen kuluessa konservatismin poliittinen rooli on vaihtunut, tradition puolustajasta liberalismia vastaan tuli liberalismin liittolainen sosialismia vastaan. Nyt se vastustaa liberalismin nimellä kaupiteltua pyrkimystä vapauden rajoittamiseen.

     Muutoksia on ollut, mutta olennaiset asiat ovat säilyneet, kuten usko siihen, että hyviä asioita on helpompi tuhota kuin rakentaa ja päättäväisyys puolustaa noita hyviä asioita poliittisesti organisoituja muutospyrkimyksiä vastaan.

     Konservatismilla on tuskin minkäänlaista kannatusta Britannian yliopistoissa, huomauttaa Scruton ja sama taitaa päteä koko läntiseen maailmaan nähden.

     Kuitenkin merkittävät konservatiivit kansoittivat vielä hiljattain sellaistakin kuulua opinahjoa kuin London School of Economics (LSE). Sellaisia historioitsijoita kuin Paul Johnson ja Niall Ferguson, jotka ovat irrallaan akateemisesta historiankirjoituksesta, Scruton nimittää dissidenteiksi.

     Samuel Huntington Amerikassa, Pierre Manent Ranskassa ja Roger Scruton englannissa ovat (olivat)samaa mieltä siitä, että niin sanottu multikulturalismi ei ole ratkaisu nykyajan ongelmiin, vaan osa niitä. Scrutonin mielestä vastaus ongelmaan on konservatismi, joka korostaa kansalaisuutta, sellaista kansalaisuutta, joka liittyy maahan ja sen perinteisiin eikä mihinkään ylikansalliseen ummaan.

     Konservatismista ja liberalismista puhuttaessa tulee aina mieleeni Venäjän tutkija Leonard Schapiro, joka korosti sitä, että kun konservatismin ja liberalismin välillä on vain aste-ero, on niiden ja radikalismin välillä olennainen jakolinja. Radikalismi on olemukseltaan sokeaa ja valmis tuhoamaan kaiken, mikä ei mahdu sen kaavoihin ja jonka merkitystä se ei kykene ymmärtämään.

     Venäjän tragedia oli, ettei siellä oikeastaan koskaan ollut liberalismia tai edes konservatismia. Sen sijaan siellä oli militantti taantumus, jota vastassa oli ekstremistinen radikalismi ja ne ruokkivat toisiaan.

     Toki oli olemassa yksilöitä, kuten Pjotr Struve ja jopa pieniä ryhmiä, kuten tunnettu Vehi-ryhmä, mutta ne hukkuivat demagogian ja väkivallan mereen. Bolševismi perustui uskomattoman alkeelliselle filosofialle, johon liittyi kyyninen kansankiihotus.

     Kun ajattelee nykyistä Venäjää ja sen ilmentämää mentaliteettia, tuntuu ilmeiseltä, että vanha bolševistinen radikalismi on siellä sisäänrakennettuna. Putinin Venäjän nimittäminen konservatiiviseksi olisi pelkkää sanoilla kikkailua.

     Nykyinen venäläinen kansallisfasismi kantaa sisällään bolševistisen ajattelun ydintä, johon kuuluu oman ja vieraan välisen ristiriidan totaalisuus ja sovittamattomuus. Kuten jo marxismi opetti, antagonistinen ristiriita voidaan ratkaista vain siten, että se kehitetään äärimmilleen ja toinen osapuoli tuhoaa toisen.

      Siitäpä juuri seuraa se ”armottomuus”, jota bolševistisessa kielenkäytössä yhä uudelleen korostetaan ja jonka voi löytää vaikkapa FSB:n ”jäsenkirjasta”, mikäli netissä esitettyä versiota on uskominen.

     Se kuuluu totalitaariseen ajatteluun, joka on kaiken radikalismin ytimessä. Konservatismi siinä mielessä, kuin Scrutonin esittelemät sen modernit edustajat asian ymmärtävät, on pyrkimystä kohtuullisuuteen, joka lähtee siitä, ettemme pysty käsitteisiimme vangitsemaan elämän olennaista sisältöä eikä meillä ole oikeutta pyrkiä säätelemään kaikkia asioita.

     Kohtuus kaikessa kuulostaa helpolta asialta, mutta se ei ole helppohintainen hälläväliä maksiimi, vaan jopa se kaikkein vaikein ja siitä huolimatta kaikkein tavoiteltavin toimintaohje.