Aisankannattamisen peruskysymyksiä

Aisankannattaja , sarvikuono ja käki

Aisankannattajaa eli miestä, jonka vaimoa toinen mies saa käyttää seksuaalisesti, kutsutaan englanniksi nimellä cuckold eli käki, mikä on varsin typerää, koska käkihän juuri on se, joka jymäyttää muita lintuja muniessaan niiden pesään.

Onhan sanalla muitakin sivumerkityksiä ja sen synonyymien yhteisenä piirteenä on tietty halveksittavuus ja epämiehekkyys.

Sivumennen sanoen, venäjäksi aisankannattaja on rogonosets eli sarvikuono ja vaimon rakastajan sanotaan panevan sarven aviomiehen otsaan.

Meillä joskus 70-luvulla tunnettu, Moskovalle uskollisista käytetty ilmaus sarvikuono nauratti venäläisiä kovasti. Siitäpä juuri oli kysymys noiden hölmöjen kanssa.

Mutta onko aisankannattajuus eli aisurius epämiehekkyyden merkki? Kyse toki on usein myös eräänlaisesta seksuaalisesta erikoisuudesta (kieroutumia ei ole eikä voikaan olla, niin), josta asianomainen saa nautintoa. Lienee sukua masokismille.

Masokismia pidetään usein feminiinisenä ominaisuutena, mutta tuskinpa asialle on erityisiä todisteita. Herra Sacher-Masoch oli mies, ainakin. Naiselliset dominat tunnetaan, dominus taitaa kuulua lähinnä kirkon terminologiaan. Seksologit lienevät tätäkin asiaa tutkineet.

Ns. alfauroksen käyttäytymiskaavaan aisurius kuitenkaan tuskin kuuluu ainakaan nykyisin. Mutta onko asia aina ollut näin? Aikoinaanhan rakkaudesta riutuvat ritarit tekivät kaiken maailman urotekoja miellyttääkseen nirsoa kaunotarta, jonka käsiin luovutettiin pateettisesti oma henki ja mitä arvokasta nyt oli käytettävissä. Kunniaa tuskin sentään.

Asiaa tietenkin opittiin härskisti käyttämään hyväksi. La belle dame sans merci on satujen klassinen hahmo. Säälimätön kaunotar asuu jollakin vaikeapääsyisellä lasivuorella, kutsuu luokseen kosijoita, joilla teettää mahdottomia tehtäviä. Ellei homma onnistu, seuraa kuolema. Siitä huolimatta onnettomat (vähä-älyiset?) urokset yhä uudelleen ryhtyvät tehtävään ja tuhoutuvat.

Aivan harvinaisena kai täytyy pitää Schillerin runon Der Handschuh palvojahahmoa. Runon kehyksenähän on kuninkaallinen leijonatarha, jota hoviväki, kaunottaret mukaan lukien, on kerääntynyt katsomaan:

Vor seinem Löwengarten,
Das Kampfspiel zu erwarten,
Saß König Franz,
Und um ihn die Großen der Krone,
Und rings auf hohem Balkone
Die Damen in schönem Kranz.

Sitten neiti Kunigunde pudottaa ikään kuin sattumalta hansikkaansa petojen keskelle ja sanoo kosijalleen, että kun tämän lempi nyt on niin kovin kuumaa, niin sen voisi todistaa vaikkapa hakemalla tuo hansikas.

Nuorukainen hyppää kuin hyppääkin aarretta hakemaan ja onnistuu vielä palaamaan takaisinkin. Se herättää suurta kohua ja ihailua ja neiti Kunigunde on hänkin ihastuksissaan. Mutta mitä tekeekään nuori ritari:

Und mit Erstaunen und mit Grauen
Sehen's die Ritter und Edelfrauen,
Und gelassen bringt er den Handschuh zurück.
Da schallt ihm sein Lob aus jedem Munde,
Aber mit zärtlichem Liebesblick -
Er verheißt ihm sein nahes Glück -
Empfängt ihn Fräulein Kunigunde.
Und er wirft ihr den Handschuh ins Gesicht:
"Den Dank, Dame, begehr ich nicht!"
Und verläßt sie zur selben Stunde.

Urospa heittääkin hansikkaan vasten neidon naamaa ja sanoo kylmästi, ettei hän kiitoksia pyydä, lähtien pois.

Minusta juttu kuulostaa omituiselta. Nythän tarjolla oli juuri se ihanuus, mitä nuori herra halusi ja sitä paitsi hän oli kaikkien sankari. Olisipa passannut pasteerata hovissa Kunigunden kanssa, koko neitokatraan huokaillessa ja miesten kadehtiessa!

Itse ajattelin nuorempana, että miehen käytös oli kyllä sopimatonta ja tyhmääkin. Sitä paitsi se oli epäuskottavaa.

Mutta kunnia on katkera juoma, kuten sanotaan. Joka tapauksessa on ymmärrettävää, että neito koettele esulhasehdokkaita, ennen kuin uhraa aarteensa. Eihän niitä ole kuin se yksi. Miksi nyt herra Delorgesin piti niin kovasti loukkaantua siitä, ettei häntä ilman muuta uskottu?

Ottiko koville se, ettei neito uskonut hänen olevan kyllin rohkea? Mutta jos se palkinto ei ollut hengenvaaran arvoinen, olisi asian kai voinut heti sanoa?

No olkoon, olihan tuo nyt sangen merkittävä suoritus sekä fyysisesti että henkisesti. Mennäpä tuota tekemään perästä! Kumartakaamme vain.

Käyttääkseni kunnioitetun kollegan Ruuukinmatroonan (ah, missä hän nyt on?) käsitteistöä, tässä tehtiin niin sanottu shit test.

Nuorukainen on valmis mihin tahansa saadakseen sitä yhtä. En nyt tässä täsmennä tarkemmin. Aarteen haltija taas haluaa varmistaa, minkä arvoisena häntä pidetään. Kun panokset nousevat yhä suuremmiksi, syntyy helposti kiusaus mennä tolkuttomuuksiin ja leikkiä uhrilla kuin kissa hiirellä.

Koko klassinen kirjallisuus pursuaa tätä aihetta eikä kyseessä ole vain romantiikan ajan paisuttelu. Seksuaalivietti saattaa usein voittaa itsesäilytysvietin ja se, jolla resurssit on, tietenkin niitä käyttää, usein häikäilemättä.

Asiaan kuuluu, ettei totuutta missään tapauksessa tunnusteta. Asiahan kärsisi siitä, tämä pelipankin pitäjän asia.

Kun sen sijaan masinoidaan säälittäviä skenaarioita vaikkapa häirinnän kauheuksista, pyritään kylmässä todellisuudessa vallitsevat valtasuhteet kääntämään päälaelleen.

No, yksi ostaa yhden tarinan ja toinen toisen. Hölmöillä on omat markkinansa ja viisaat jäävät aina vähemmistöön, mutta näinhän se maailma pyörii, parin asian ympärillä. Samainen Schiller, niin kuollut eurooppalainen heteromies kuin onkin, sanoi siitä sattuvasti olennaisen:

Einstweilen, bis den Bau der Welt
Philosophie zusammenhält,
Erhält sie das Getriebe
Durch Hunger und durch Liebe.

Naiset, koirat ja robotit

 

Kun koira käveli kahdella jalalla

 

       ”Se on kuin näkisi koiran kävelevän kahdella jalalla. Eihän se nyt hyvin mene, mutta hämmästystä herättää, että se yleensä onnistuu”, sanoi Samuel Johnson kunneltuaan naisen saarnaavan kirkossa (ks. Vihavainen: Haun kahdella jalalla kävelevä koira tulokset ).

      Tuota samaa hämmästelyä olemme saaneet seurata ja siihen myös osallistua jo kauan. Naistenlehdet ja niistä aivan erityisesti Helsingin Sanomat ovat pitäneet huolta asian päivittäisestä hehkuttamisesta.

     Vaikka naisten siirtyminen kodosta tuotantoelämään oli vallankumous, jonka läpimurto itse asiassa tapahtui jo maailmansotien aikana, on yleinen naisistuminen erityisesti johtavissa tehtävissä ollut vasta parin viime vuosikymmenen asia.

     Kyseessä on tietenkin kulttuurin vitka ja kehitystä on koetettu määrätietoisesti nopeuttaa erilaisilla kiintiöillä. Vielä tänä vuonna kuuluu suuri määrä tutkimusprojekteja tulleen Suomen Akatemiassa hylätyksi, koska ne eivät täyttäneet ”tasa-arvon edistämisen nimellä kutsuttua tehtävää eli naisten määrän lisäämistä joka alalla.

     Kahdella jalalla kävelevän koiran efekti on jo menettänyt merkityksensä. Kukaan ei hämmästy nähdessään naisen vaikkapa liikennekoneen ohjaamossa, rekkaa ajamassa, saati nyt kirkossa saarnaamassa.

      Ainakin minä höristäisin jo korviani, mikäli jonkin kirkon saarnastuolista kuuluisi miesääni. Ensimmäinen ajatus olisi, että kyseessä mahtanee olla transu tai sitten jonkin marja-siskon hoidot ovat pettäneet.

      Nyky-yhteiskunta on valkoisen miehen luoman teknologian ansiosta tullut sellaiseksi, ettei sen ylläpitämiseen tarvita enää fyysistä voimaa. Vielä pari sukupolvea sitten tilanne oli toinen.

     Perheen elättämiseen tarvittiin maataloudessa välttämättä mies ja hevonen ja vielä 1800-luvun lopulla valtaosa ihmisistä oli tuomittu repimän niukka elantonsa maasta lihasvoimin. Vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut.

      Nainen oli traditionaalisessa yhteiskunnassa kuitenkin hyvin merkittävässä valta-asemassa: hän oli suvun ja kansan kultavaranto ja lähes sananmukaisesti se portinvartija, joka saneli yhteisön geneettisen kehityksen ja siirsi kulttuurin seuraavalle sukupolvelle (ks. Vihavainen: Haun belle dame tulokset).

     Toki moniaalla eli muutamissa paikoissa naisen päätösvalta oli kaapattu tarkoin suvulle, joka piti portin avaimet hallussaan ja tämänkin päivän arkaaisissa kulttuureissa tämä jatkuu.

      Pohjoismaissa tilanne on ollut toisenlainen jo viikinkiajalla, sikäli kuin voidaan päätellä. Suvun ja klaanin valtakin päälle päätteeksi murrettiin jo keskiajalla. Vaikka Hollywoodia ei vielä ollut, romanttinen rakkauskin saattoi näytellä jotakin roolia, toissijaista roolia, mutta kuitenkin.

      Naisistuminen on aikamme yksi merkittävin megatrendi, joka näyttää olevan lähes luonnonlakiin verrattava, vaikka ne kulttuurit, jotka World Wide Surveyn kartalla (ks. Vihavainen: Haun wvs tulokset) ovat takapajuisimpia, yhä pitävät kiinni vanhoista tavoistaan, minkä voi ennustaa olevan ajan mittaan kestämätöntä.

     Naisistuminen ei ole vain maailman kulttuurikehitystä WVS:n mielessä johtavan lännen erikoisuus, se on tavalla tai toisella toteutunut myös toisten kulttuurien alueella, aina Etelä-Amerikasta Japaniin. Viimemainittu kannattanee panna erityisesti merkille, ainakin siellä on kuljettu matka olut erityisen pitkä.

     Maailman uudessa johtajamaassa, Kiinassa kehitys sen sijaan näyttää ainakin pintapuolisesti katsoen olleen hitaampaa, mikäli nyt lähdemme siitä postulaatista, että kehityksellä on objektiivinen perustansa ja että suunnan on sielläkin oltava sama. Sen käytännön toteutus ainakin voi vaihdella kuten se on  vaihdellut ennenkin.

     Tässä ei ole tarkoitus ryhtyä muutamalla lauseella ratkaisemaan mitä tämä kehitys merkitsee meidän ja koko ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta. Luultavasti asian merkitys kasvaa yhä ja sen vaikutus ulottuu yhä laajemmalle, hyvässä ja pahassa.

    Samaan aikaan sattuu nyt tekoälyn vallankumous, joka näyttää tekevän suurimman osan nykyisistä naisvaltaisista työpaikoista tarpeettomiksi. Poikkeuksena on ainakin toistaiseksi lasten synnyttäminen ja hoivatyö, joiden arvostus ehkä nousee.

      Poikkeuksena ovat ainakin aluksi myös ne tietyt miesvaltaset alat, joihin robottien käyttö ei sovellu, toki robotiikan kehittyminen muuttaa tilannetta koko ajan. Niin sanotut persvakoäijät korvaa varmaan vielä joskus myös robotti.

     Kehitys tekee mahdolliseksi sellaisen yhteiskunnan, jota ennen nimitettiin kommunistiseksi ja jota ei koskaan kyetty toteuttamaan.

      Kommunistisessa yhteiskunnassa jokainen antaa yhteiseen pottiin kykyjensä mukaan ja saa hyödykkeitä tarpeensa mukaan. Vuonna 1961, jolloin kommunistista yhteiskuntaa alettiin Venäjällä rakentaa, koko yritys oli selvästi mahdoton (vrt. Vihavainen: Haun kommunistinen yhteiskunta tulokset ). Nyt se on mahdollinen ja luulen, että meidän kannattaa ruveta uudelleen miettimään kommunistisen yhteiskunnan potentiaalisia hyötyjä ja vaaroja. Nuo edelliset ovat historiallinen mahdollisuus niin naisille kuin miehille ja vielä lapsillekin.

      Mutta tässä nyt naisistumisesta, mikä näyttäisi olevan jonkinlainen välivaihe matkalla kohti robotisaatiota:

 

Maanantai 2. tammikuuta 2017

Naisvaltikka

 

Naisvaltikka

 

      Kaikkia meitä lienee joskus huvittanut Nummisuutarien kanttoori Sepeteuksen historiantulkinta, jonka mukaan itse Rooman valtakunta kerran tuhoutui naisvaltikan takia. Tarkemmin sanoen se tapahtui siksi, että portot, narssut ja naassikat pääsivät määräilemään asioista:

 Nais-valtikka on murheellinen merkki; se maakuntain häviöö ennustaa. Roomassa, koska tämä ankara valta lankeemukseensa kallistui, hallitsit portot, narssut ja naasikat, ja mies vapisi vaimon edessä. Mikä häpeä! Mutta kaikki hekuman ja huvituksen työ. -- Topias! minä vaimon arvossa pidän, mutta sanon, että mailman loppu, hävitys ja ikuinen sekamelska meitä lähestyy, koska hän housut päällensä pukee ja rupeevi meitä könistämään, meille korvapuusteja jakelee ja -- (katsoen merkillisesti Topiasta kohden) meitä tukistelee.

     Topiasta oli näet Martta ohi mennessään käväissyt tukistamassa ilman sen kummempia seremonioita, tuosta vaan, niin kuin läpihuutojuttuna. Olipa siis syytä alkaa pohtia maailman järjestystä tuoltakin kantilta. Maailma ei ollut kuten ennen, vai oliko?

     Toki Sepeteus ei ollut ainoa tarkkailija, joka on kohdistanut huomionsa nimenomaan naisten aseman muuttumiseen koko kulttuurin mullistajana ja hekumaan ja huvitukseen turmion lähteinä, jopa Roomankin tuhon ja turmion merkkeinä ja ehkä syinäkin.

     Kuitenkaan ei esimerkiksi Tacitus, aikansa rappioilmiöiden kuvaaja ottanut erityisesti naisia tähtäimeensä. Monen muun tavoin myös hän näki ylellisyyden ja velttouden -sinänsä naisellisiksi usein ymmärretyt asiat-  rappiona ja arveli sen mukaisesti, että joskus maailmassa vallitsi tasa-arvo ja ihmiset elivät nuhteettomasti ilman rangaistuksia ja pakkokeinoja, sillä heidän luontaiset ominaisuutensa saivat heidät toimimaan hyveellisesti. Se oli se vanha hyvä aika.

       Samaisesta asiasta todisti vieläpä myös kanttoori Sepeteus, itse sankarillisesti vanhaksi pojaksi jäänyt: Ennen nyrkki pystyssä ja suu mytyssä himojamme vastaan sotaa käytiin, ja rautaa kasvoi miehen mieleen, mutta tällä suvulla ei ole tahdon voimaa, vaan tanssii se halujensa pillin mukaan.

     Tosiasiahan on, että naiset ovat kautta aikojen käyttäneet aivan olennaisen suurta näkymätöntä valtaa. Tähän viittaa omalla tavallaan myös vanha suomalainen sananlasku: ”ensin pannaan miehelle säkki päähän ja sitten sille annetaan akka!”

      Tässä puhe on tietenkin rakastumisesta, joka tosin on molempia osapuolia koskettava ilmiö. Joka tapauksessa se on tilanne, jollaisessa erityisesti tavoitellun morsiamen arvo on jo muinaisina aikoina arvioitu valtavaksi, vaikkapa sodan arvoiseksi, kuten tarut kertovat.

      Intohimojen onkin yleensä katsottu kuuluvan naisten hallitsemiin alueisiin, sikäli kuin ihminen ylipäätään kanttoori Sepeteuksen tavoin hallitsee väkeviä intohimoja sen sijaan että itse joutuisi niiden hallitsemaksi. Sellaiset ihmiset ovat harvat, liian harvat.

      Itse asiassahan Topias oli aikoinaan joutunut Eskon takia maksamaan katontervausrahojakin. Olipa näet Esko syntynyt liian aikaisin vihkimisen jälkeen. Hekuman ja hillittömyyden matkaan saattama oli tämäkin häpeä.

     Juuri intohimoa on kulttuurissamme joka tapauksessa alettu palvoa yhä enemmän hyveiden sijasta ja tämä kehitys liittyy aivan ilmeisesti naisen nousemiseen yhä hegemonisempaan asemaan. Milloin muuten viimeksi kuulittekaan julkisuudessa sanan ”hyve”?

     Ja mihin asemaan olikaan Topias kodissaan joutunut? Martan tervapamppu tanssi vuorotellen kaikkien könsikkäiden selässä, olipa kyseessä Esko tai Iivari tai jopa itse isäntä.

      Sepeteukselle tosin isäntä selitteli tilannetta hämmästellen tukistuksen tavatonta nopeutta, joka aiheutti sen, ettei hän ehtinyt asiaan puuttua. Martan hän kyllä panisi järjestykseen, vaikka juuri nyt ei ollut sopiva hetki, luoja paratkoon.

     Mikseivät edes taloon miehenpuolet yhdessä saaneet pahansisuista akkaa kuriin, vaan antoivat piestä itseään ja humalapäissään jopa lukita sikolättiin, kuten Topiasta uhattiin vieläpä juhlallisella häiden hetkellä?

     Lasten kohdalla asia oli ymmärrettävä ja itse jumalan säätämä, mutta Topias oli tässä se syntinen, joka oli astunut pois herran hänelle suomalta istuimelta ja luovuttanut sen vääriin käsiin.

     Kuten muistamme ja nykyajastakin tiedämme, äidit ovat olleet lasten suhteen pääkurittajan roolissa. Itse Stalin joutui myöhemmin ihmetellen kysymään äidiltään, miksi tämä oli häntä, pikku Sosoa niin ylen kovasti pieksänyt.

     Vastauksessa ei tainnut olla sen kummempaa tolkkua, kuin tämä iänikuinen periaatteellinen velvollisuus: а, придется! Siitäpä kruunusi kirkastui!

      Mutta Topiaksen velvollisuuksiin olisi kuulunut pitää nuhteessa Martta, jotta Jumalan määräämä hierarkia olisi toteutunut eikä naishahmoinen usurpaattori olisi rohjennut häiritä miehiä jopa siinä tilanteessa, kun nämä olivat syventyneinä maailmanrakenteen perimmäisten kysymysten äärelle parin pienen ja viattoman ryypyn kera.

     Ennen maailmassa, jopa Iivana Julman ajan Venäjälläkin, säädettiin Domostroin (kodin järjestys) kaltaisissa kristillisen elämän oppaissa, että perheissä piti vallitseman hierarkia ja siellä ylin valta kuului miehelle, kuten hallitsija oli valtion pää ja Jumala koko maailman. Vastaava hierarkia toimi tietenkin myös muualla.

     Itse asiassa jo noita opuksia huolellisesti lukiessa paljastuu, että vaimon hallittavaksi jäi kuitenkin koko talo ja mies sai tyytyä edustamaan perhettä sen ulkopuolella.

     Vaimolla oli kotona käytännössä diktaattorin valtuudet, ellei anoppia ollut niitä käyttämässä, mutta kristillisen hierarkian takia hänen piti tunnustaa ylemmäkseen miehensä, jonka yläpuolella taas oli Jumala. Toki yhteiskunnassa ja valtiossa, kodin ulkopuolella oli otettava lukuun myös Herran voideltu ja hänen hierarkiansa. Ihmisten kotiin niillä ei sentään ollut asiaa. Siellä hoidettiin asiat suoraan Jumalan kanssa.

     Vasta yhteiskunnan teollistuessa havaittiin, että naiset kannattaisi ottaa kodista pois tehokkaampaan tuotantoon. Ongelmaksi jäi vain se, miten ihmeellä hoidettaisiin koti. Vai jätettäisiinkö lapset tekemättä ja kuoltaisiin sukupuuttoon?

     Näinhän sitä sittemmin päätettiin tehdä ja tuloksena oli, ettei naisten määräilemiselle enää ollut mitään rajaa missään, ei edes kodin ulkopuolella.

     Se, minkä Topias ja Sepeteus kohtasivat vain poikkeuksena ja ympäristön pilkkaamana anomaliana, kehittyi vihdoin säännöksi ja uudeksi normaaliksi.

     Kukapa nykyään, suu mytyssä ja käsi nyrkissä, Sepeteuksen tavoin kävisi sotia himojensa valtaa vastaan? Eikö niitä pikemmin vain koeteta lietsoa kaikin keinoin? Entä mikä odottaa meitä tämän menon päätepisteenä?

Haj daj!

Todella luonnonmukainen ja vanhurskas meno oli olennaisesti hierarkkista. Tämä koski tietenkin yhtä hyvin kotitalouden piiriä kuin koko maailmaa. Asia käsitettiin yleensä tällä tavoin kaikkialla kehittyneessä maailmassa. Trobriand-saaret olivat sitten erikseen (ks. Vihavainen: Haun trobriand tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Meidän päiviimme saakka on säilynyt hyvin kiinnostava venäläinen kodin järjestyksen opas, domostroi. Siinä voi sanoa sepeteuslaisen maailmankatsomuksen täysin määrin toteutuneen.

En viitsi lisätä sitä tähän koko tekstinä, mutta halukkaat löytävät sen tämän linkin kautta: Vihavainen: Haun domostroi tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)

 

 

Naisen osa

 

Ennen tasa-arvoa

 

Tasa-arvolla tarkoitetaan nykyään useimmiten, varsin humoristisesti, vain niin sanottua sukupuolten tasa-arvoa, jonka ajatellaan voitavan todeta aivan tietyillä, meidän aikamme mittareilla.

Tasa-arvon käsite sinänsä on tietenkin laajempi, valistusajan peruina syntynyt abstraktio, jonka olennainen ydin aikoinaan oli se, ettei kukaan pelkän syntyperänsä ansiosta ollut toista arvokkaampi.

Silloin oletettiin kuitenkin, että arvot eivät jakautuneet tasan. Arvonsa oli aina ansaittava ja se mitattiin nimenomaan hyveissä, kuten jo antiikin aikana: vilius argentum est auro, virtutibus aurum, hopea on kultaa halvempaa, mutta kultakin on hyvettä halvempaa.

Naisilla, ymmärrettävistä syistä, ajateltiin hyveiden osittain olevan toisenlaisia kuin miesten. Kuitenkin naisilla oli vielä muuan erityinen hyveen laji, siveys. Sen erityispiirteenä oli synnynnäisen neitsyyden varjeleminen. Naisten hyvin suuri ja jopa mielettömäksi paisunut arvostus perustui heidän merkitykseensä suvun jatkamisessa.

 Naisellisen hyveen merkitys liittyi myös olennaisesti sukuun: siihen, että voitiin luottaa siihen, että lapset, jotka syntyivät, olivat juuri sitä omaa sukua. Olihan asiasta toki vielä valallisesti Jumalan edessä sovittu.

Naisen rooli oli toimia seksuaalisuuden portinvartijana ja siis pariutumisessa valitsijana, mikä toteutuu myös eläinkunnassa, kun naaraat kilpailuttavat uroksia. Lajinkehityksen kannalta asia on keskeisen tärkeä. Folkloressa tunnetaan kaikkialla armottoman kaunottaren hahmo, la belle dame sans merci, jonka kosijat yleensä kuolevat, viimeistä urhoollista ja onnekasta lukuun ottamatta.

Naisen arvo oli ennen muuta synnynnäistä. Sitä oli kauneus ja jokainen nainenhan on hedelmällisyysiässään kaunis. Mies ei sen sijaan syntyessään ollut mitään, hänen oli osoitettava teoissa miehuutensa voidakseen osallistua kilpailuun naisten suosiosta.

Krantun naaraan rooli on eläinkunnassakin normaali. Kuitenkin jotkut naaraat, kuten esimerkiksi narttukoirat ovat kiimassaan promiskuiteettisia, mikä kukaties selittää sen, että idässä koiraa pidetään erityisen saastaisena eläimenä ja ihmisestä voidaan sanoa suurimpana häväistyksenä, että hän on nartun penikka. Venäjän kielessäkin tämä sanonta on yhä laajassa käytössä.

Joskus 1990-luvulla luin venäläisen sosiologisen tutkimuksen naisen arvostamisesta Venäjällä ja muissa kulttuureissa. Tekijä arvioi, että naiseuden arvostus oli suurinta idässä ja pienintä lännessä. Venäjä sijoittui näiden kahden ääripään väliin.

 Etelän maat, kuten Espanja, jossa naiset vielä sata vuotta sitten saattoivat verhoutua mantiljan taakse, ovat myös aina olleet sangen vähän tasa-arvoisia sanan nykyisessä mielessä: nainen on ollut arvokkaampi, mikäli hän on säilyttänyt hyveensä.

Naisellisen hyveen arvo saatettiin korottaa aivan uskomattomiin mittoihin, kuten opimme vaikkapa Cervantesin tarinoista, jotka tietenkin ovat fantasiaa, mutta edustavat erinomaisesti aikansa ajatusmaailmaa, minkä osoittaa jo hänen kirjailijana nauttimansa arvostus.

Cervantesin opettavainen tarina Antelias rakastaja kertoo Mustalaistytön tapaan uskomattoman kauniista ja samalla horjumattoman hyveellisestä tytöstä, joka joutuu kilpakosijoiden piirittämäksi ja jopa myydään orjaksi barbareskimerirosvojen toimesta, mutta säilyttää kaikesta huolimatta aarteensa.

Kiinnostavaa on, että tarinassa kerrotaan, miten kaunotar jopa myydään orjaksi, mutta hänen omistajansa, joka on maksanut valtavan summan rahaa, ei pysty saamaan tytön suosiota ja myy tämän sitten edelleen.

Nyt tyttöä tavoittelevat, paitsi hänen kristitty kosijansa, joka myös on joutunut vangiksi, kaksikin rikasta miestä, joiden riidan sovittaa tuomari, kadi salomonilaisella viisaudella: tyttö on lähetettävä lahjaksi sulttaanille.

Itse asiassa vanha, mutta irstas kadi himoitsee tyttöä itselleen ja lähtee mukaan merimatkalle kohti Konstantinopolia tarkoituksenaan ottaa tyttömatkalla väkisin ja heittää hänet sitten mereen. Mustasukkainen kadin vaimo, joka on rakastunut tytön kosijaan, suunnittelee taas viimemainitun kanssa kadin heittämistä mereen.

Seikkailu, joka sisältää meritaisteluita ja haaksirikkoja, päättyy viimein onnellisesti: kaunotar ja hänen kosijansa saapuvat kristittyjen kotisatamaan. Siellä kosija lupaa lahjoittaa sekä tytön, että meritaistelussa hankkimansa suuren omaisuuden kilpakosijalle, mutta huomaakin, ettei hän pysty tyttöä lahjoittamaan, koska vain tämä itse pystyy päättämään puolestaan.

Ainutlaatuinen jalomielisyyden osoitus palkitaan asiaankuuluvasti: hyveellinen kosija saa hyveellisen kaunottarensa, joka on kaikkea maailman kultaakin arvokkaampi. Tässäpä kertomuksen opetus

Mitä tulee meriseikkailuihin, joita Anteliaassa rakastajassa on paljon, oli Cervantes kokemusasiantuntija, joka oli osallistunut Lepanton meritaisteluun ja siellä haavoittunut. Tuota taistelua pidetään yhä historian tuhoisimpana ja siinä menehtyi tiettävästi vielä paljon enemmän ihmisiä, kuin Tallinnan evakuoinnissa vuonna 1941.

Cervantesin tarinat ovat tietenkin fantasiaa, eikä niitä kannata lukea naiivisti kuvitellen, että ne sellaisenaan kuvaisivat ajan todellisuutta. Sen sijaan ne kyllä ovat olleet sen ajan aikuisten satuja, jollaisia on haluttu kuulla ja jotka monessa kohdin kertovat paljon kiinnostavaa aikansa arvostuksista. Kuvitelmien maailma on tärkeä osa maailmaamme ja sen historia on tärkeä historiansa.

Kuinka sanoikaan Shakespeare: We are such stuff that dreams are made on…

Sydämetttömyyden merkitys

Sitä sydäntä! (Y tenía corazon)

Bertrand Russell oli aikoinaan kyllästynyt höpötyksiin sydämestä ja sen viisaudesta ja sanoi pitävänsä enemmänkin pernasta. Mitä tämä käytännössä tarkoitti, jäi avaamatta. Ehkä tämä suuri mies tällä kertaa vain päästi puujalkavitsin.

Joka tapauksella sydämelle on annettu yleensä suuri rooli. Sehän ilmentää tunnetta, sellaista herkkyyttä, joka heti suoraan näkyy pulssin muutoksina. Se voi merkitä pahaa sisua (Aleksis Kivi), rohkeutta (se jääkiekkovalmentaja) ja rakkauttapa tietenkin.

Toki sydän viittaa myös armeliaisuuteen. Sydämettömiähän tässä maailmassa on, luoja paratkoon ollut maailman sivu. Muuan ikituore kirjallinen hahmo on sydämetön kaunotar (la belle dame sans merci).

Kansantarut kertovat prinsessasta, joka surmautti kosijansa, elleivät nämä sattumalta osanneet jotakin, mitä he eivät varmasti osanneet. Niinpä tuosta sydämettömästä oliosta tuli turhien toiveiden ja epäoikeudenmukaisuuden vertauskuva.

Vai ansaitsivatko nuo kosiomiehet tulla surmatuiksi? Ehkä enemmistön oli pakko kokea toiveidensa vararikko, että yksi valittu viimein saisi armon (merci) valtiattarensa silmissä.

Eikös tämä ole normaalin elämänmenon kaava? Sata piirittää, mutta vain yksi saa. Ehkä sen täytyykin olla niin? Vai olisiko hiljattain esitetty tunnus panemisesta yleisenä ihmisoikeutena nyt muuttamassa maailmaa?

Näinhän voisi kaikin mokomin olla. Lajinkehityksen kannalta keskeinen valintaprosessi, jossa nainen on portinvartijana, loukkaa sentään verisesti miessukupuolen enemmistöä ja tekee sen elämästä pahimmillaan helvetillistä.

Kun nyt kuitenkin elämme pillerien ja muiden ehkäisykonstien aikaa, ei tässäkään asiassa pitäisi olla mitään erityistä: ei kun toimeksi, jos siltä tuntuu!

Mutta onko vanha roolijako yhä ihmiskunnan onnen tiellä? Eikö pihtailun aika olekaan ohi? Joskus tuntuu siltä, että tätä kulttuuriamme koetettaisiin sen sijaan voimaperäisesti ohjata kohti uutta suvaitsemattomuutta, jossa miehinen intohimo alennetaan kaikkien paheiden äidiksi.

Málagan museossa on tunnettu maalaus, jossa kaunotar makaa obduktiovuoteella ja partaniekka ruumiinavaaja pitää kädessään jotakin möykkyä. ”Y tenia corazon!” ajattelee tuo miesoletettu, jota feministit ovat keksineet pitää koko miehisen halun olennoitumana.

Tuossahan on kuvattu se penetraation viimeinen aste! Eikö kaunottaren tappaminen ja hänen sisuksiensa raatelu olekin viime kädessä se, mitä miessukupuoli haluaa?

Mitään näin perverssiä ei 1800-luku olisi osannut keksiä, mutta tuonkin syvällisyyden olen jostakin lukenut, en keksi sitä itse, vaikka minulla ei juuri nyt olekaan kunnia muistaa ajatuksen äitiä.

Feministinen perversio kääntää valtasuhteet päinvastaisiksi: naisraukat pakotetaan miesten toimesta inhottavaan toimintaan, jonka perimmäisenä mielekkyytenä on vallan osoittaminen. Niinpä ”sydämetön” on ja voikin olla vain mies ja tuokin ruumiinavauksen kohde kuuluu hänen uhreihinsa. Nyt se lurjus on viimein päässyt perille…

Itse asiassa koko vanhan maailman kirjallisuus on täynnä armottoman naisen ja hänen orjakseen joutuneen miehen kuvauksia. Bizet’n Carmen, jonka sankaritar on mustalaistyttö, on tässä suhteessa poikkeuksellisen selvä esimerkki.

Intohimonsa orjiin toki kuului myös naisia, madame Bovary yhtenä skandaalimaisena esimerkkinä ja jo Manon Lescaut kuului tähän sarjaan, mutta miehen lankeemus, joka aina edelsi naisen lankeemusta oli sittenkin se kauheampi ja totaalisempi asia. Se merkitsi arvokkuuden menetystä, jota ennen pidettiin kovin kauheana. Nythän tilanne on muuttunut.

Ajatellaanpa nyt vaikka Karamazovin veljesten isäpappaa.  Eiväthän Dušenkan sydäntä sytyttäneet lainkaan ukko Karamazovin seniilit himot. Mutta rahaa pantiin tarjolle siinä määrin, että kenen tahansa rationaalisen ihmisen kunniallisuus oli jo suuressa vaarassa. Oli se niin väärin.

Sydämettömien naisten vallassa olevat urokset alkavat usein laulaa. Iltana muutamana täälläkin Málagassa muuan mustalainen flamencoesityksessä ilmiselvästi itki: murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, niin sanoakseni. Ihan selvästä märinästä oli kyse: aayy, ay, ay, ay, ayy…! Ja päälle hirmuinen itkupotkukolistelu kengillä.

Eläinkunnassa toimii sama kuvio. En tiedä, vieläkö kukaan kehtaa pitää kanarialintuja sukupuolittain eroteltyinä. Mutta vasta silloinhan se koiras alkaa laulaa ja kauniisti laulaakin. Se on tyypillinen miesoletettu runoilija, johon sitä usein on syystä verrattu.

Mikäli siis ajattelemme asiaa tasa-arvon kannalta, on huonommassa asemassa tietenkin se, joka on kovimmassa puutteessa. Aikanaan muutamissa utopistisosialistien lahkokunnissa asiaa pyrittiin ratkaisemaan yleisen paritteluvapauden avulla. Kaikki saivat tarpeensa mukaan.

 Saint Simonin mielestä lihan vapauttaminen oli tulevan sosialistisen utopian tärkeimpiä, ellei tärkein asia. Tšernyševskillä asia ilmeisesti oli aivan samoin, vaikka hän sattuneesta syytä puhuu verhotusti.

Nykyään me itse asiassa olemme jo sellaisessa yhteiskunnallisessa ja kulttuurisessa tilanteessa, että nuo menneisyyden profeettojen visiot ovat lähellä toteutumistaan tai ainakin ne voisivat olla.

Mutta mitä näemmekään ympärillämme? Uuspuritanismi, joka on verhottu feministiseen kapulakieleen, sen kuin valtaa alaa ja harva, kovin harva uskaltaa sanoa, mistä on kyse.

Joukkopahastuminen ja pannajulistus vaanivat aina jopa niitä, jotka vain rohkenevat ajatella väärin eli nostaa esille vaivatun ja alistetun miessukupuolen ongelmia ja sanoa jonkin lempeän sanan ulvovan koiraan puolesta.

Koko miehistä seksuaaliviettiä on tällä postrationaalisella ja posteettisellä aikakaudella yhä enemmän ja enemmän demonisoitu ja selitetty kurjaksi raadollisuudeksi, jolla ei ole enää sijaa kunniapaikoille nostettujen perversioiden rinnalla.

Vaan entäpä se kaunotar? Pitäisikö siis jakaa kaikille vai?

Itse asiassa oma mielikuvitukseni ei veny niille leveysasteille, joilla se muuan naisoletettu tässä taannoin julisti tuoreeelta vaikuttavaa oppiaan pihtaamisen aikakauden loppumisesta.

Eiköhän se säily niin kauan kuin ihmiskunta täällä vielä seksistä kiinnostuu. Mutta ymmärtäkäämme edes, että myös seksin puute todella on tragedia eikä komedia. Monille se on pakko, jota he eivät kohtuudella olisi ansainneet.

Mutta tätähän ei kannata selittää niille, joilta syystä tai toisesta puuttuu kyky empatiaan. Niinpä saanemme odottaa vain perversioiden vapauttamista ja edistämistä samaan aikaan kun normaali miesoletettu saa toimia paremmiston sylkykuppina ja rankaisuvaatimusten kohteena.