Mies, joka ei kuvia kumartanut

 

Isaiah Berlinin sanoma

 

       Selasin taas vaihteeksi Isaiah Berlinin esseekokoelmaa ”Russian Thinkers”. Erityisesti hänen esseensä Aleksandr Herzenin ja Mihail Bakuninin suhteesta vapauteen ja yleensä konkreettiseen todellisuuteen tuntuu taas kovin ajankohtaiselta.

      Molemmat heistä tilittäytyivät aikansa suuriin tapahtumiin niiden joukossa erilaiset vapausliikkeet ja suuret mellakat etenkin Ranskassa.

     Bakunin halusi profiloitua nimenomaan suurena vapauden profeettana, mutta itse asiassa saarnasi rajoittamattoman väkivallan jälkeen seuraavaa pakkoa, joka ei olisi valtiosta lähtöisin, mutta pakkoa silti. Ihmiskuntaa hän rakasti kiihkeästi, mutta abstraktilla tasolla. Käytännössä hän palvoi yli kaiken voimakkaita tunteita ja hävittämisen ”runoutta”. Turgenjevin Rudin muistuttaa häntä persoonallisuutensa puolesta.

     Herzen taas oli myös tsaarinvallan ja yleensäkin kaikenlaisen sorron vastustaja, mutta pysyi samaan aikaan maan pinnalla ja ymmärsi, ettei ole olemassa mitään sellaista tulevaisuuden utopiaa, joka oikeuttaisi ihmisten uhraamisen tässä ja nyt. Historialla ei ollut librettoa ja ihmisen oli vastattava juuri siitä, mitä hän teki. Kuviteltu utopia ei oikeuttanut mitään.

      Tämä saattaa kuulostaa alkeelliselta, mutta ei ole sitä. 1800-luvun maailmassa tällaisen asian selkeä ymmärtäminen edellytti nerokkuutta. Berlinin analyysit sattuivat osumaan ajan Neuvostoliittoon hyvin tarkasti ja kipeästi, vaikka se olikin nostanut Herzenin yhdeksi kotijumalistaan ja hänelle nimetty katu oli sekä Moskovan että Pietarin keskustassa. Profeettaa oli päätetty ymmärtää valikoiden

       Berlinin essee ”siilistä ja ketusta” on syystä kuuluisa. Siinä hän analysoi erityisesti yltiöradikaalin Leo Tolstoin ja suuren taantumuksen kannattajan Joseph de Maistren ajattelua ja toteaa näiden sanomansa puolesta kovin erilaisten miesten loppujen lopuksi molempien olevan ”kettuja” -ihmisiä, jotka näkevät todellisuuden kaikessa monimutkaisuudessaan, vaikka heidän ideologiansa mukaista olisi olla sitä näkemättä.

     Sellainen vaatii suurta intellektuaalista kapasiteettia, joka on aina ollut huonossa huudossa älymystön nimellä esiintyvän lauman piirissä. Siellä sokea ja kiihkeä sitoutuminen milloin mihinkin teoriaan ja sen mukainen anti-intellektualismi on ollut aina valttia ja tarjonnut ala-arvoisillekin tyypeille katteettoman lupauksen tuntea itsensä ihmiskunnan valioihin kuuluviksi.

     En viitsi tässä selittää, millainen merkitys Berlinin ajatuksilla voisi olla nykymaailman tilaa arvioitaessa. Hänen ajatuksistaan olen kirjoittanut useastikin (ks. esim. Vihavainen: Haun common decency tulokset). Sen sijaan pistän tähän blogin, jonka aiheena on hänen kirjekokoelmansa:

 

perjantai 31. tammikuuta 2020

Humaani häijyläinen

 

Häijyyden juhlaa

 

Isaiah Berlin, Enlightening. Letters 1946-1960. Edited by Henry Hardy and Jennifer Holmes with the assistance of Serena Moore. Pimlico 2011, 844 s.

 

      Englantilainen henkevyys, wit, on aivan oma lajinsa. Sen tunnustettuja mestareita ovat olleet muun muassa Samuel Johnson, G.B. Shaw, Oscar Wilde ja Winston Churchill.

      Sir Isaiah Berlin, joka syntyjään oli Riian juutalainen, ansaitsee kuitenkin myös paikkansa tässä joukossa. Itse asiassa hänelle olisi kuulunut päärinarvo jo pelkästään sillä perusteella, miten korkealle hän kehitti tuon englantilaisen kansallisurheilun.

      Tässä nyt käsitellyn kirjekokoelman arvostelijat eivät ole säästäneet superlatiiveja: Ironic, gossip, profound and always intensely human;  A brilliant talker and a feline gossip… readers will find that same bubbling flow of malice, wit and human insight…; As well as being sometimes profoundly wise, these letters are often laugh-out-loud funny….

      Meillä, jossa niin sanottu munaton nillittäminen halutaan nostaa keskeiseksi kansalaishyveeksi, moinen ilkeyden ylistys saattaa kuulostaa aivan villiltä. Meillähän on totuttu siihen, että niitä, joista ei pidetä tai joita ei hyväksytä, haukutaan, enemmän tai vähemmän ruokottomasti.

       Berlinin lajityyppi on sen sijaan älykäs henkevyys, jos kohta myös feline gossip. Hänessä on kissamaisen juoruilijan vikaa ja kissathan eivät hauku.

       Mutta eivät kaikki viatkaan aina niin yksioikoisen tuomittavia ole, jos ne on kehittänyt taiteeksi.

      Olen aina arvostanut Berlinin terävää otetta venäläisistä klassikoista. Etenkin hänen esseensä The Hedgehog and the Fox on kuuluisa. Kettu osaa monta pientä temppua, mutta siili vain yhden ison tempun.

       Oliko Leo Tolstoi kettu vai siili? Berlin uskoo, että hän oli itseasiassa kettu, joka kuvitteli olevansa siili. Kirjoittajan ylitsevuotava ihailu Tolstoita kohtaan näkyy myös näistä kirjeistä.

       Berlinin suuri intohimo oli vapaus, jota hän ei käsittänyt banaalilla tavalla esteiden puuttumisena, vaan ennen muuta hengen vapautena. Oli uskallettava ymmärtää, että ihmisen oli itse luotava historiansa eikä rynnättävä minkään historiallisen ”välttämättömyyden” turviin. Historialla ei ole librettoa.

       Itse olen erityisen vaikuttunut niistä Berlinin esseistä, joissa hän osoitti sellaisenkin vapausmaanikon kuin Mihail Bakuninin taipumuksen totalitaariseen ajatteluun. Aleksandr Herzen sen sijaan kuuluu Berlinin suuriin sankareihin.

      Sir Isaiah on siitä merkille pantava tyyppi, että samaan aikaan kun hän tekee aivan armotonta pilkkaa ihmisten typerästä ja usein sitäkin arrogantimmasta ajattelusta, hän osaa myös arvostaa heidän hyviä ominaisuuksiaan, mikäli niitä on.

       On merkille pantavaa, että Berlin suhtautuu varsin ironisesti sellaisiinkin vapauden ritareihin kuin Karl Popper, Arthur Koestler tai jopa Bertrand Russell.

      Arnold Toynbee on Berlinistä sinänsä herttainen herra, mutta hänen kirjansa A Study of History on kauhistuksien kauhistus. V.M. Joad näyttää olevan pelkkä keskinkertaisuus eikä kirjoittaja edes mainitse Oswald Spenglerin nimeä. Toki tämä ei kuulukaan tuttavapiiriin, edes vainajana.

      Kunnioitetusta George Kennanista, (joka käyttää puheenvuoron Tolstoista ja seksistä sekä meidän aikakaudestamme) ja samalla hänen norjalaisesta vaimostaan, Berlin piirtää herkullisen karikatyyrin: ”that grey, fanatical passionate Presbyterian appearance with a total lack of spark anywhere, and the bleak, solemn sweet, Ibsenite look on the face of his wife”.

       Tämä oli vastustamattoman koomista ja muuan kollega pistikin Berlinille heti lappusen, jossa arveli tämän puheenvuoron asettavan rouva Kennanin aivan uuteen valoon.

       Mutta Berlin pyysi vastaanottajaa ehdottomasti polttamaan tämän kirjeen ja varomaan näyttämästä sitä kellekään.

      Stalinin ja Trotskin elämäkerturina tunnettu Isaac Deutscher on Berlinin mukaan ”…a full-sized charlatan and not a word he says, its seems to me, is to be believed”.

       Eräästä toisesta, nyt jo unohtuneesta kirjasta Berlin sanoo: ” It is one of the cheapest and most bogus book I have read on almost any subject lately -smart, smug, empty and ill intentioned.”

      Suomalaisia ei tämän brittimiljöön kirjeistä juuri kannata etsiä, vain Konni Zilliacus, vasemmistoparlamentaarikko vilahtaa ohi. Edes Mannerheim ei kuulu siihen maailmaan, jossa All Souls college on maailman napana.

      Eipä sikäli, Oxfordilla on oma lumonsa, joka virittää vierailijankin hartaaksi. Se kyllä saattaa myös viekoitella älyllisesti palkitsevaan, mutta vähän tuottavaan joutenoloon -otium sapientis.

      Berlinin tapaaminen Anna Ahmatovan kanssa on kuuluisa ja sitä on usein kuvattu. Hän sai tavata myös Lazar Kaganovitšin ja kertoo kirjassaan, miten tuo entinen suutari ylhäisesti kuulusteli häntä siitä, millaista filosofiaa lännessä oikein opetettiin ja ilmeisesti sai keskustelusta vain lisää pontta intellektuaaliselle omahyväisyydelleen, mikäli sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

       Meidän on helppo unohtaa, miten tavattoman röyhkeää tuon ajan marxismi-leninismi oli ja miten itsekylläisesti sen piirissä uskottiin ”itse elämän” osoittaneen Marxin jo sata vuotta sitten löytäneen ainoan mahdollisen totuuden.

       Hengen vapauden merkityksen ymmärtäminen ei tänäkään päivänä ole mikään helppo juttu ja se tieteisusko, joka tyhmimpien piirissä on erityisen lujassa, oli yhtä simppeliä jo aikanaan.

      Berlin mainitsee vain kerran Norbert Wienerin nimen, mutta on sitäkin imponoituneempi hänen ajattelustaan. Toynbee puhuu ”atomiajasta”, mikä on Berlinin mielestä vain banaalia.

      Wienerin kybernetiikka sen sijaan tuo hänen mieleensä (jo vuonna 1952!) vision uudesta maailmasta, jossa henkisen työn tekijät on korvattu ”mekaanisilla” muisteilla ja aivoilla. Se on asia, joka voi muuttaa elämämme täydellisesti. Siihen verrattuna ”atomiajasta” puhuminen on pelkkää vulgaariutta.

      Berlinin kirjeitä on julkaistu vielä toinenkin nide, jota en tällä kertaa hankkinut. Tällaiset aikansa dokumentit puhuvat paljon enemmän kuin sanovat. Niiden suuri etu on jälkiviisauden puuttuminen.

     On sääli ajatella, että viidenkymmenen vuoden kuluttua tällaisen materiaalin löytäminen saattaa olla enimmäkseen mahdotonta.

Arkistot tallentavat jonkin verran sähköposteja, mutta valtaosa niistä kaiken maailman twiittauksista, jotka nyt täyttävät maailmamme, taitaa hävitä peruuntumattomasti.

      Näytteitä, jotka säilyvät, tulee ainakin sisältymään niiden oikeudenkäyntien pöytäkirjoihin, joita pölkkypäät nostavat siksi, että heitä on haukuttu tai heille on peräti ilkeilty.

O tempora o mores.