Ennen sotia

 

Älykköjen kerho

 

Yrjö Kivimies, Toisen asteen ihmisiä. Gummerus 1938, 246 s.

 

Yrjö Kivimies (1899-1980) oli ahkera pakinoitsija ja kääntäjä. Hän käänsi klassikoita etenkin englannista ja ranskasta. Saksa ei erityisesti näy hänen lyhyessä elämäkerrassaan, mutta sen sijaan hän ajoi yhdessä Tahko Pihkalan kanssa vuonna 1926 Pohjois-Amerikan mantereen halki autolla ja kirjoitti siitä kirjan.

Wikipedia lukee Kivimiehen ansioksi myös legendaarisen keskustelukirjan ”Pidot tornissa” (ks. Vihavainen: Haun tornin pidot tulokset), jota se lapsekkaasti kuvailee Kivimies-artikkelissaan.

”Toisen asteen ihmiset” sijoittuvat siis hieman noiden kuuluisien pitojen jälkeen. Kirjan eetos on reippaan nietzscheläinen, kuten jo sen nimestäkin kuulee. Aikakauden laumaihmistä halveksitaan, ei mitenkään aktiivisesti saati intohimoisesti, vaan itsestäänselvyytenä. Omien näkemysten viitekehyksenä viitataan sen sijaan intialaiseen ajatteluun ja mytologiaan.

Kirjan kohteena on joukko miehiä, joiden ikärakenne vaihtelee nuoresta vanhaan. Kaikkia yhdistää älyllinen kunnianhimo ja harrastus humanistisiin teemoihin, erityisesti kieliin ja kulttuuriin, mutta myös historiaan ja filosofiaan liittyviin.

Aikakauden virtaukset freudilaisuudesta suhteellisuusteoriaan tunnetaan kyllä, mutta yleensäkään ajan muodit, saati poliittiset vertaukset eivät kiinnosta lainkaan.

Kaikki ovat vähintäänkin puoliboheemeja ja joukossa on myös yksi täysboheemi kuvataiteilija, joka on vailla vakituista asuntoakin ja ”kiinaa” sen sijaa milloin kenenkin asunnossa

Tämä joukko kokoontuu säännöllisesti tai ehkä pikemmin asustaa antikvaarisen kirjakaupan takahuoneessa, jota se nimittää ”kasematiksi”. Se on linnoitus, jonne tullaan turvaan nykyhetken maailman hyökkäävältä vulgaarisuudelta.

Sotavalmisteluihin ja diktaattoreihin ei juuri edes viitata, mutta sen sijaan kyllä välillä mietitään suomalaisen kulttuurin yhteisiä piirteitä suurten maailmankulttuurien kanssa. Kuten Tornin pidoissa, tässäkin Englanti kaikkine puutteineen pääsee voitolle. Ranska on monessa suhteessa etummainen, mutta liian kaukana Suomesta ja suomalaisuudesta.

Eipä sikäli, ei tässä ole ideana pohtia Suomen kulttuurista suuntausta, toisin kuin ”Pidoissa”. Tämä joukko tuntee olevansa ”toisen asteen ihmisiä” ja irrallaan massoista, paarioista, joilla ei ole toivoa.

Joku joukosta on huolissaan tai ainakin hieman masentunut siitäkin, miten lukutaito on maassa rappeutunut ja millaista roskaa nykyään luetaan. Aikoinaan suosikkeja oli esimerkiksi Anatole France, joka ei tietenkään voinut maailmansodan barbariaa estää: eiväthän massat häntä koskaan lukeneet, saati ymmärtäneet.

Myös kielitaidon rappio huolettaa. Ruotsin saaminen on yhä sellainen itsestäänselvyys, ettei sitä mainita, mutta uusi tilanne on nyt se, ettei nuori polvi osaa lainkaan venäjää. Kuitenkin vihollisen kielen osaaminen olisi kaikkein tärkeintä, huomautetaan, vaikka ei tuosta vihollisuudesta ja sen syistä sen enempää puhuta. Olisihan sitä jutun juurtakin löytynyt.

Mutta politiikka ei voisi tätä joukkoa vähempää kiinnostaa. Kannanotot tämän tai tuon diktaattorin puolesta olisivat sille olleet mahdoton asia. Sen ajattelu ja kiinnostuksen kohteet olivat toisella tasolla.

Tiettyä epikurolaisuutta mahtuu kyllä kasemattilaisten elämään. Erinomaista konjakkia nautitaan hyvin pieninä annoksina. Joskus toki menee vähän enemmänkin. Myös tuoksuva vesipiippu kuuluu kalustoon.

Tässä on siis puhtaasti miehinen piiri, jonka ulkojäsenenä toimii vielä kolmikymppinen eronnut rouva, johon joukon kaksikymppinen kuopus onnettomasti rakastuu.

”Nainen”, kuten häntä lyhyesti, kutsutaan, edustaa myös korkeaa älyllistä tasoa ja lukee Propertiuksen runoja alkukielellä. Häntä kyllä kunnioitetaan ja itse asiassa rakastuneitakin on kaksi kasematin miehistä, mutta keskusteluissa hän ei ole mukana.

Ilmeisesti koko joukko jakaa sen näkemyksen, että naisten osallistuminen keskusteluun laskee sen tasoa. Syynä ei ole naisten älyllisten kykyjen puute, vaan se vaikutus, joka heidän läsnäolollaan on miehiin. Näin ainakin tulkitsen tätä asiaa, joka toki on vain detalji koko kirjassa. Ei sellaisiin sen enempää energiaa tuhlattu.

Vanhojen kirjojen lukeminen on useimmiten avartavaa. Tässäkin kirjassa esiintyy aina silloin tällöin detaljeje, joita enää voisi edes kuvitella. Sellainen on vaikkapa radiossa luettu uutinen, jonka mukaan ”Tänään klo 16.20 hyppäsi Pasilassa junan alle eräs mies kuollen heti… vainaja, nimeltään Aulis Kallio on..” jne.

Kokonaan unhoon ja ansaitusti on jäänyt myös sellainen kirjassa mainittu kapine kuin koirapiiska. Mutta nämä ovat vain yksittäisiä kuriositeetteja. Kirjan anti on muualla, sen hengessä.

Tuo henki on ymmärrettävissä vain oman aikansa ilmauksena. Fiktiotahan koko opus on, mielikuvitusta puhtaimmillaan. Mutta se on oman aikansa pohjalta syntynyttä mielikuvitusta, joka sai kirjallisen asun, painettiin ja sai lukijoita.

 

Tornin pidot

 

Tässä nyt vielä vertailun vuoksi vähä niistä Tornin pidoista.

 

tiistai 3. syyskuuta 2013

Tornin ikkunasta

 

Viimeiset kesät

 

Etenkin kesällä ja tietysti muulloinkin kannattaa lueskella vanhoja epäajankohtaisia kirjoja. Erityisen hyviä ovat sellaiset, jotka heti julkaisuajankohtansa jälkeen kokonaan vanhenevat. Ne näyttävät oman aikansa kuvan ilman jälkiviisauden retusointia.

Muuan tämän lajin klassikko on Pidot Tornissa, jossa suomalaisen nuoren kulttuurieliitin edustajat pohdiskelevat maailman menoa ja suomalaista kulttuuria vuonna 1937.

Sehän oli vuosi, jolloin itärajan takana tapettiin ihmisiä sadoin tuhansin.

Keskustelu ilmeisesti käytiin kuitenkin hiukan ennen vuoden raflaavimpia tapahtumia ja esimerkiksi Itä-Karjalan suomalaisuuden täydellinen likvidointi tapahtui vasta hieman kirjan ilmestymisen jälkeen. Itävallan Anschluss, Münchenin sopimus ja Punalippuisen Itämerenlaivaston aiheuttama paniikki Helsingissä kuuluivat vasta vuoteen 1938. Tornin kulttuurikeskustelijat elivät vielä täydessä rauhan tunnelmassa ja olivat virittyneet katselemaan asioita pikemminkin sub specie aeternitatis kuin päivälehtien ja sähkösanomien perspektiivistä.

Keskustelijoiksi oli myös löydetty ns. hyviä tyyppejä, jotka eivät keskittyneet jankkaamaan omaansa, vaan ottivat toistensa argumentit tosissaan ja yrittivät nähdä pintaa syvemmälle. Poliittista väriäkin löytyi laidasta laitaan: Martti Haavio, Matti Kurjensaari ja Urho Kekkonen oli helppo sijoittaa poliittiselle kartalle, Olavi Paavolainen oli hankalampi, koska Suomessa ei tainnut olla hänelle riittävän hohdokasta viiteryhmää, minkä vuoksi hän tyytyi symbolisella tasolla osoittamaan sympatiansa Saksalle ja Neuvostoliitolle.

Jonkun mielestä tämä saattaa olla yllättävää, mutta yleinen konsensus keskustelussa oli, ettei Saksa missään tapauksessa kelvannut suomalaisten kulttuuriorientaation kohteeksi. Saksalaiseen hallintoon, ideologiaan ja elämäntapaan suhtauduttiin ironisesti, sen peittelemättömässä irrationalismissa nähtiin Spenglerin ennustamaa kulttuurin rappiota ja rotuopit leimattiin juuri sellaiseksi hupsutukseksi kuin ne sekä terveen järjen että tieteen näkökulmasta olivat. Vain Paavolainen murisi vaisusti vastaan, mutta hänkään ei keksinyt hyvää vastaväitettä siihen ennustukseen, että muutaman vuoden kuluttua Saksa ja Venäjä saattaisivat olla liitossa, niin samasta puusta ne olivat. Tämä rinnastus ei muuten ollut vieras suomalaiselle lehdistöllekään.

Mihin suomalaiset kulttuurin siis olisi orientoiduttava? Skandinaviaa ei pidetty kiinnostavana, koska se oli liian pieni ja samanlainen ja muutenkin välitti kulttuuriaan Suomeen jo aivan tarpeeksi. Saksa ja Venäjä olivat mahdottomat, Ranska jo loistonsa menettänyt. Jäljelle jäi Englanti ja jopa Yhdysvallat.

Englanti ja Suomi jakoivat keskenään jotakin hyvin merkittävästi samanlaista elämänasennetta. Niille oli saksalainen jäykkyys ja paraatimaisuus vierasta. Ne olivat vapaita maita.

Ongelmana oli, ettei Suomessa osattu englantia, koska kouluissa keskityttiin ruotsiin ja saksaan. Keskustelijat olivat sitä sukupolvea, joka vielä muisti pakkovenäjänsäkin, mutta sattuneesta syystä orientaatiota itään ei kannatettu. Aika kainosti siihen joutui viittaamaan myös Kurjensaari.

Tornin keskustelijat eivät erityisemmin kumarrelleet läntistäkään kulttuuripiiriä. Jopa Paavolainen joutui toteamaan vain muutaman vuoden takaisen tulenkantajavaiheensa jossakin määrin naurettavaksi, vaikka korosti ilmiön lopultakin olleen tärkeä. Englantilainen tekopyhyys oli kaikille tuttu käsite siinä kuin saksalainen mauttomuus.

Entäpä kansallinen itsetunto. Luultavasti oikea havainto oli, että natsismi oli Saksassa puuttuvan itsetunnon paikkaamista ja että Suomessakin tämä asia oli ongelma, vaikka urheilussa meille ei pärjännyt kukaan. Suomalainen viinapää liittyi ehkä tähän. Suomalaiset ulkomailla tunnisti humalakäytöksestään.

Venäläisistä käytettiin silloin tällöin ”ryssä”-nimitystä, mutta asenteista on vaikea löytää russofobiaa. Venäläiset leimattiin dostojevskilaisiksi masokisteiksi, mikä tietenkin oli aika köykäinen heitto, mutta heitä luonnehdittiin keskustelussa kohteliaasti verrattuna siihen käsittelyyn, jonka seipään nielleet saksalaiset saivat.

Omaa kansaa ei erehdytty sokeasti ylistämään. Olivatko suomalaiset esimerkiksi lainkaan soturikansaa? Sitä saattoi epäillä. Muuan keskustelija jopa jostakin syystä arveli, että juuri puolustustaistelussa he saattaisivat olla huonoja. Muuten, kuva suomalaisten ominaisuuksista, eri heimojen tyypillisistä piirteistä ja niin edelleen, ei ollut sen kummempaa kuin kirjailijoiden keksintöä. Ehkä se myös jossakin määrin toimi kuin itsensä toteuttava ennustus.

Ymmärsikö suomalainen sivistyneistö mitä maailmassa tapahtui? Tornin pitojen valossa näyttää siltä, ettei tuossa vaiheessa voitu uskoa meneillään olevien prosessien koko kohtalokasta brutaalisuutta ja tolkuttomuutta. Keskustelijat kyllä yleisesti ottaen käsittivät, millaista intellektuaalista myrkkyä ja humpuukia natsismi ja kommunismi olivat eivätkä erehtyneet pitämään niitä toistensa vastakohtina.

Kuitenkin näyttää siltä, että idyllinen Suomi koettiin yhä rauhan satamaksi, joka pystyisi pysymään ristiriitojen ulkopuolella. Eihän se ketään uhannut.

Kaksi lämmintä kesää oli vielä jäljellä ennen kuin alkoi rytistä.

 

Libero

 

Kun yösijaa ei annettu

 

Seppo Konttinen, Kari Vitie, Eri mieltä. Todenpuhuja Kauko Kareen elämä. Otava 2020, 271 s.

 

Ennen sotia oli muodissa merimieslaulu, jonka kertosäe kuului: Hiiohoi, hiiohei, nyt hurrataan/ me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan! Noista maistahan oli jo kauan ollut tapana käydä hakemassa suolalasteja Suomeen.

Kun muuan viiksiniekka nousi valtaan Saksassa, löytyi hänelle tietysti meiltäkin oma ihailijakaartinsa. Toki vaalitulokset osoittivat sen todellisen kannatuksen hyvin vähäiseksi.

Joka tapauksessa asia antoi aihetta uudenlaiselle muunnokselle tuosta laulusta. Nyt ruvettiin laulamaan kilpaa: toiset lauloivat menevänsä Ranskaan ja Espanjaan ja toiset taas Saksaan ja Espanjaan. Ja niitä Espanjaan menijöitähän myös löytyi pian vastakkaisista poliittisista piireistä. Silloin oli jo tosi kyseessä.

Kauko Kare kuului ehdottomasti niihin, jotka menivät Ranskaan. Ranskan kolmas tasavalta oli jo lähes syntymästään saakka symbolisoinut vapaamielisyyttä, antiklerikalismia ja jopa ruumiin nautintojen nostamista kurin ja puritanismin tilalle. Se oli siis selvä vastapaino preussilaiselle menolle.

Noita Saksaan menijöitäkin toki älymystöön kuului, mutta kun vuonna 1937 julkaistiin ns. Kesäyliopiston piirissä syntynyt keskustelukirja Pidot Tornisssa, voitiin havaita, että Saksa jätettiin itsestään selvästi pois laskuista, kun pohdittiin, mihin päin Suomen sopisi kulttuurisesti suuntautua. Esikuvamaaksi ei tosin kelvannut oikein Ranskakaan, vaan sellaiseksi nousi Englanti, johon meillä arveltiin olevan henkistä sukulaisuutta.

Kauko Kare kuului myös sotien jälkeen Kesäyliopiston, tuon keskustelukerhon piiriin. Vanhastaan siellä olivat olleet muun muassa Urho Kekkonen ja Kustaa Vilkuna ja monta, monta pienempää profeettaa. Siellä oli katto korkealla ja eri näkemyksiä edustavat keskustelivat sopuisasti ja sivistyneesti. Sinne mahtuivat myös Kekkonen ja Kare samaan aikaan.

Kekkonen oli tietenkin uraohjus, joka oli ponnistanut melkeinpä savupirtin lattialta tasavallan huipulle. Kare sen sijaan oli kartanon poika, joka oli joutunut alenevaan säätykiertoon. Myös sellainen luokkaretki antoi perspektiiviä.

Vaikka Kauko oli jo lapsesta saakka ollut kirjatoukka, oli hän myös erinomainen voimistelija ja sodassa rohkea rivimies, joka kelpasi jopa kaukopartioon, eikä tämä johtunut vain hänen nimestään. Kartanon poikanakin hän oli joutunut tekemään runsaasti töitä niin pelloilla, metsissä kuin pikku sahalla ja tutustumaan eri sosiaaliluokkiin laajasti.

Taustaltaan Karetta voi pitää todellisena sivullisena. Lapsena hän saattoi sivusta seurata seurapiirien, usein ruotsinkielisten elämää, nuorena tehdä fyysisiä töitä ja armeijassa tavata koko suomalaisuuden kirjon. Historioitsija Richard Pipes käytti aikoinaan itsestään nimitystä non-belonger -mihinkään kuulumaton. Samaa olisi kai Karekin voinut käyttää.

Kekkosen vastustajana hänet tietenkin lokeroitiin asianmukaisesti ja hänestä tehtiin äärioikeistolainen. Sellainen leima oli tarjolla kenelle tahansa, joka uskalsi asettua Kekkosen arvovaltaa ja hänen häikäilemätöntä vallankäyttöään vastaan.

Kareella oli kyllä taipumusta käydä poikkiteloin muitakin auktoriteetteja vastaan, mikä toi hänelle paritkin potkut työpaikastaan, jopa hyvin vapaamielisestä Suomalaisesta Suomesta. Kekkosen vihaa hän ei kuitenkaan sen enempää pelännyt, sillä hänestä tuli taloudellisesti riippumaton sen jälkeen, kun hän sai julkaistua kuuluisan pamfletin, Tähän on tultu, joka arvosteli kirpeästi Kekkosta ja koko hänen uraansa.

Toki Kekkosella olisi yhä ollut konsteja. Vähänkö on ihmisiä oikeudenkäyntien avulla taloudellisesti ja muutenkin tuhottu. Presidentillä ei kuitenkaan ollut erityistä halua nostaa juttua, koska pamfletti sisälsi sellaista ikävää totuutta, josta mieluummin vaiettiin.

Kare ei halunnut vaieta ja hänen perustamansa kustantamo Alea-kirja julkaisi kymmenittäin sellaisia teoksia, joita meillä mikään muu kustantamo ei olisi huolinut. Tosin tällekin alalle syntyi sittemmin jokunen pieni kilpailija, mutta vähäisine voimineen nuo väärää totuutta julistavat tahot jätettiin tehokkaasti marginaaliin.

Niinpä meillä on tiettyjen vuosikymmenien osalta valtava aukko Venäjää koskevassa suomenkielisessä kirjallisuudessamme. Kun sitä vielä vastaa rajan itäpuolella vielä suurempi aukko Suomi-kirjallisuuden kohdalla, täytyy sanoa, että tämän repeämän paikkaamisessa riittää töitä vielä pitkään.

Kaikki nuo toisinajattelevien kirjat eivät tietenkään olleet varsinaisia alana helmiä, mutta kauhistuttaa ajatus, miten yksisilmäistä alan kirjallisuus olisi ollut ilman niitä.  Ja nuo toisinajattelijat, jotka hurjimmillaan vaativat normaalien vaalien pitämistä perustuslain mukaisesti, eivät tietenkään olleet mitään äärioikeistolaisia, kaukana siitä. Näin heidät kuitenkin luokiteltiin, itse maanisän näyttäessä esimerkkiä.

Jälkeenpäin on helppo ymmärtää toisinajattelijoita, mutta kun on itse sellaisessa henkisessä ympäristössä, joka totaalista yksimielisyyttä tuottaa ja vaatii, ei se olekaan yhtä helppoa. Vain poikkeusihmiset uskaltavat silloin sanoa julkisesti, mitä todella ajattelevat ja minkä lähes kaikki itse asiassa näkevät, mutta kieltäytyvät näkemästä tai ainakin sanomasta.

Ajatteleminen ja sanominen kuitenkin on tai sen ainakin pitäisi olla älymystön rooli ja tehtävä. Vähintäänkin siltä on vaadittava, ettei se aktiivisesti kannata valheita ja humpuukia. Mikäli mielettömyys on muodikasta, kuten fasismin eri muunnokset aikanaan punaisesta ruskeaan, ei vapaasti liikkuvalle intellektuellille sovi vaieta siitä, että hän on eri mieltä niitä liehittelevien auktoriteettien kanssa.

Kirjoittajien mukaan Kare sai potkut jopa Kesäyliopistosta. Tästä olisi mielellään kuullut enemmänkin. Epäilen Kekkosen olleen asian takana.

Sivumennen sanoan, Kesäyliopisto on yhä olemassa ja vaalii yhä kunniakkaita keskustelun ja ajattelun vapauden periaatteita. Ottaen huomioon, että tälläkin hetkellä yhteiskunnassamme on havaittavissa sellaisia paineita yleisen mielipiteen ohjaamiseen, joita voi pitää epäterveinä, tulee mieleen, että olisi aika taas kerran koota uusi Tornin pitojen ryhmä, jossa tilannetta puitaisiin perusteellisesti eri puolilta.

Elämme kummallista aikaa, jonka käsittämiseen eivät riitä puolueiden ja politrukkien tarjoamat oikeaoppisuudet. Tarvitsemme taas riippumattomia ajattelijoita, jotka mielellään saavat loukatakin mielensäpahoittajaryhmiämme (ent. eturyhmät), kunhan tekevät sen perustellusti, sine ira et studio.

Kareen henkilöhistoria on tavallaan rohkaiseva esimerkki, tavallaan varoittava esimerkki siitä, miten totuudenpuhuja voidaan jättää marginaaliin. Voisikohan mitään vastaavaa tapahtua nyt?

What do you want to do ?

New mail

Toiset isänmaat

Toinen isänmaa. Suomi kulttuurien virrassa

Joskus, parin sukupolven takaisina muinaisina aikoina, sanottiin usein, että sivistyneellä ihmisellä on kaksi isänmaata, toinen on tämä asuinmaa ja toinen on Ranska.

Ranskalla oli pretensioita tähän rooliin, sillä olihan sen kieltäkin osattava, mikäli halusi keskustella ulkomaalaisten kanssa ja yleensä ymmärtää kansainvälisiä termejä. Myös ranskalainen kulttuuri loisti etevämmyydellään.

Tärkeintä noille ”toisen isänmaan” kansalaisille taisi Ranskassa sentään olla vapaus, liberalismi. Ranska oli Euroopan ainut merkittävä demokratia hamaan ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka ja sen intellektuaalista elämää leimasi vankka vapaa-ajattelun perinne.

Eipä ihme, että Suomen kulttuurin etujoukko suunnisti Pariisiin hengittääkseen siellä vapauden ilmaa. Ranska symbolisoi valistuksen ja rationalismin henkeä, sekulaarisuutta, Voltairen perintöä.

Mutta olipa niitäkin, jotka sanoivat, että toinen isänmaa sivistyneelle ihmiselle on Saksa, Ranskalainen henkevyys saattoi olla hauskaa ja ranskalainen eleganssi viehättävää, mutta mitä syvempää sisältöä siitä kulttuurista oikein löytyikään?

Saksa oli toista. Missä muualla olisikaan tunkeuduttu yhtä syvälle ihmissielun syövereihin ja selvitetty ihmisen probleemia yhtä perusteellisesti?

Ei Saksakaan ollut mikään klerikalismin pesä, itse asiassa uskonpuhdistus oli kerran avannut tien koko maailmalle vapautumiseen keskiaikaisen auktoriteettisukon kahleista. Sitä paitsi eurooppalaisen filosofian historia 1700-luvun jälkeen oli oikeastaan vain alaviitteitä Kantiin. Mitä humanismin ideoihin tulee, niitä viljeltiin ennen kaikkea juuri Saksassa.

Suomen kannalta näiden kahden maan välinen jännite ilmeni sitten maailmansotien välisenä aikana hupaisasti siinäkin, miten laulettiin erästä suosittua merimieslaulua. ”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan!” laulettiin kai alun perin vanhoja suolareittejä muistellessa.

”Hiiohoi, nyt hurrataan, me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” lauloivat eräät toiset ja tämä muoto on ikuistettu R.W. Palmrothin alias Pallen ”Iloisen laulajan kirjassa”.

No, sitten oli myös Englanti ja sen ensisijaisuutta Suomelle tarjosivat eräät intellektuellit. ”Pidot tornissa”-teoksessa se ilmeisesti voittaa kilpailun siitä, minne maamme kulttuurin olisi orientoiduttava. Englanti oli maanläheinen, käytännöllinen, vapautta arvostava ilman hämäryyksiä tai pinnallista poseerausta. Se muistutti paljon Suomea.

Ja sitten oli Amerikka, jonne suomalaisiakin oli mennyt jo satoja tuhansia. Olihan se ihmemaa, mutta sen kulttuurista oli parempi olla sanomatta mitään.

Oli Amerikassa toki myös jotakin esikuvallista, ainakin joidenkin mielestä. Muuankin suomalainen n1800-luvun lehti kertoi, miten Amerikassa herrasmies palvelijoineen oli saapunut majataloon, jossa isäntä majoitti ensin hänet ja kysyi sitten, minne tämä toinen herra kävisi nukkumaan.

Kaikesta päätellen tämä tasa-arvopuhe kuulosti meikäläisten korville kovin absurdilta. En nyt muista vuosia, mutta niin ikään 1800-luvun lopulla taas muuan venäläinen lehti kirjoitti ihmettelevään sävyyn, miten joku suomalainen oli väittänyt venäläiselle herrasmiehelle vastaan, jolloin tämä oli huomauttanut, että hän oli herra eikä sietänyt moista puhetapaa.

Tähän suomalainen vastasi, että niin oli hänkin, sillä niin olivat kaikki suomalaiset ja ellei kiistakumppani puhu kohteliaammin, seuraa haaste oikeuteen. Ja toden totta, päivitteli lehti, Suomessa voi jokainen loukattu kysyä kunniansa perään ja jokaiselle joudutaan maksamaan sama korvaus, jos syytös osoitetaan oikeaksi.

Olihan n iitä silloin ennen vielä erilaisia ulkomaita olemassa, joita valita toiseksi henkiseksi kotimaakseen, ellei oma riittänyt. Miten lienee nykyään? Mitä nyt laulettaisiin?

Sen jälkeen kun opiskelijat lakkasivat laulamasta laulua ”Laaja on mun synnyinmaani kallis…”, on Venäjä harvemmin esiintynyt henkisten kotimaiden suosikkilistalla.  Sen sijaan se on saanut toisenlaisen, mutta yhtä tärkeän roolin.

Entiset änkyrät ovat nykyään lähes in corpore kääntäneet takkinsa ja muuttaneet kotipaikkansa ainakin kuvaannollisesti Brysseliin ja aivan erityisesti jonnekin Naton päämajan liepeille.

Sen tarjoama kulttuurinen anti on pakostakin aika vaatimatonta ja parhaimmillaankin hyvin ohutta. Mutta mitä tänään oikein vaadittaisiin?

Kuitenkin, vanhoja oppeja vain hieman soveltaen, natolaisen kokonaisfilosofian voi havaita antavan maailmalle kokonaisselityksen, Sen ytimessä on ajatus, että tämän maailman ongelmana on viime kädessä vain EU:n kaikkiviisauden ja kaikkivaltiuden vastustaminen. Se sitten ilmenee vihapuheena ja väärinä mielipiteinä. Kaiken takana on Venäjä.

Tämän joukon merkityksen pohtiminen joutaa jäädä johonkin toiseen yhteyteen. Nyt kuitenkin kiinnostaisi vastaus kysymykseen, onko meillä enää sellaista mahdollisten kulttuuristen kotimaiden valikoimaa, jollainen kerran oli? Millä erikoisuuksilla nuo kulttuurit loistaisivat ja olisivat toistaan parempia?

Tässä Black Fridayta viettäessä ja loputtomia englanninkielisiä mainostekstejä lukiessa ymmärtää heti, että monen mielestä ei ole olemassa muuta uin yksi länsimainen kulttuuri, joka on amerikkalainen. Sitä me kaikki sitten parhaamme mukaan koetamme omaksua.

Populaarikulttuuri oli muuten jo ennen ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti sen jälkeen meilläkin vahvasti amerikkalaista, kuten osoittaa Olli Jalonen teoksessaan Kansa kulttuurien virroissa.

Tämä ei kuitenkaan johtanut siihen, että joku olisi alkanut laulaa henkisen kotimaansa olevan Amerikka. Ei kukaan olisi kehdannut. Nojaa, Hiski Salomaa kyllä, mutta häntä ei luettu ns. kulttuuripiireihin.

Roskakulttuurista perittiin vielä 1950-luvulla huviveron nimellä tunnettu rangaistusmaksu, mitä roskempaa, sen suurempi prosentti. Nyt ei ole enää tuota veroa eikä myöskään käsitettä roskakulttuuri.

Eipä meillä enää ole aikoihin näkynytkään muita kuin amerikkalaisia filmejä ja TV-formaatit ovat kai useimmiten suoraan sieltä peräisin. En ole saanut pakotettua itseäni niitä katselemaan enää aikoihin, joten ei siitä sen enempää.

Kulttuurin varsinainen ydin taitaa tällä hetkellä joka tapauksessa olla stadion, jonne lavastetaan mahdollisimman mahtipontisia näytöksiä, joiden paremmuus mitataan sitten rahallisella menestyksellä.

Sivumennen sanoen, myös meillä on jo näkynyt muotoa stadium, joten voimme unohtaa tuon kreikkalaisen alkumuodon. Mitäs me sillä, kun aito ja nykyaikainen versio on käytettävissä.

Meillä on jo kaikki tuo rahantekoon valjastettu sälä täällä kotonamme, joten henkistä kotimaata ei tarvitse mennä kaukaa hakemaan, jos Amerikka sattuu kelpaamaan.

Eihän se kuitenkaan kaikille kelpaa. Entä millainen vaihtoehto olisikaan Saksa? Lienee pakko sanoa, ettei sellaista vaihtoehtoa ole. Kulttuurisesti maa on menneisyyttään surkeileva mitättömyys.

Englanti kelvannee niille, jotka etsivät rappion viehätystä. Theodor Dalrymple käy heille oppaasta.

Mutta entäpä Ranska? Se ei enää ole ainutlaatuinen vapauden valtakunta, vaan puolitahdottomasti barbaaristuva siirtomaa, jonka kulttuurisesta mahdista on jäljellä korkeintaan muisto.

Onhan siinä tietenkin yhä tiettyä charmia kuten on Espanjassa ja Italiassakin, mutta kulttuurin voimaa ei kannata sieltä enää etsiä. Samaa tietä ne menevät kaikki.

Vuonna 1937 totesivat Tornin pitojen keskustelijat, ettei Venäjä sattuneesta syystä kelpaa Suomelle kulttuuriseksi esikuvaksi. Jo 1970-luvun stalinistien silmissä tämä oli skandaali, mutta nyt ei enää liene kenelläkään epäilystä siitä, että oikeassahan silloin oltiin.

Entäpä nyt? Mitä venäläinen kulttuuri voisi meille tarjota, vaikkapa amerikkalaisen vastapainoksi? Tässä nykyisessä ilmapiirissä taitaa olla suorastaan rienaavaa edes esittää moinen kysymys, mutta esitänpä silti.

Taitaa olla niin, että samoin kuin 1930-luvulla Venäjä on pelannut itsensä ulos säädyllisten ihmisten maailmasta. Se on sääli. Vielä tässä kymmenen vuotta sitten kaikki näytti menevän hyvin, mutta taitaapa Venäjän kehitys todella noudatella Yanovin syklejä. Nyt taas ollaan erkanemassa Euroopasta, mutta kyllä sinne taas kerran palataan.

Vai palataanko? Eurooppa alkaa tässä maailmassa olla yhä pienempi nappula ja niinpä sen kulttuurikin on muuttumassa yhä vähemmän merkittäväksi. Fuusioituminen amerikkalaisuuteen tappaa sen kiinnostavuuden. Monimuotoisuuden myötä myös koko kulttuuripiirin hedelmälliset jännitteet häviävät.

Mutta ehkäpä uljaan uuden maailman kulttuurin keskiössä ovatkin ennen muuta suurten kulttuuripiirien jännitteet, vaikkapa Huntigtonin hengessä? Onko sellainen aikakausi tulossa? Miksei kulttuurisena kotimaana voisi jo olla vaikkapa Kiina?

Miksei niin. Tällä hetkellä tosin näyttää siltä, että haaste eurooppalaiselle kulttuurille tulee puolentoistatuhannen vuoden takaa. Sinne kuuluu suuntautuvan yhä useampi suomalainenkin intellkektuelli…