Aikakauden näkymiä

 

Viimeisen ihmisen sammakkoperspektiivi

 

      Friedrich Nietzsche puhui ”viimeisestä ihmisestä”, joka ilmeisesti oli lajinsa loppuun asti viety ja siis surkein ilmetymä, jonka jälkeen kenttä kai olisi vapaana korkeammille olennoille, jopa tuolle maanmainiolle yli-ihmiselle, jota Nietzsche peräänkuulutti (ks. Vihavainen: Haun superia tulokset).

     ”Viimeisetä ihmisestä” on puhunut myös muuan aikamme merkittävin visionääri, Francis Fukuyama, joskin myönteisemmässä hengessä. Mene ja tiedä, onko aikamme ihminen sitten asianmukaista kutsua ”viimeiseksi” ja mistä syystä. Pätevänä syynä voisi pitää sitä, että hän on omalta pohjaltaan kehittynyt niin pitkälle kuin yleensä on mahdollista.

      Hämmästyttävän sattuvasti hänen nykyisen ominaislaatunsa joka tapauksessa ennusti jo toistasataa vuotta sitten Oswald Spengler.

Todennäköisimmin Spengler maalasi tuon kuvan oman aikansa kokemusten perusteella ja projisioi sitten myös menneisyyden aikakausiin, esimerkiksi Rooman rappion aikaan. Samat peruspiirfteet, vain kehittyneempinä näemme joka tapauksessa myös tämän päivän maailmassa.

      Ne asiat, jotka rappeutuneen ja sivilisaatioksi” muuttuneen ”kulttuurin” ytimessä olivat havaittavissa, olivat Spenglerin aikaan vielä uusia. Suurkeupungit olivat harvinaisia ja varsinaisia megalopoliksia oli vasta koko maailmassa pari kappaletta. Eihän niitä paljon ollut Rooman rappiokaudellakaan, mutta ne määräsivät aikakauden hengen, ainakin Spenglerin mukaan.

     Omalla tavallaan tuo suurkaupunki-ihminen, jonka tunnistamme heti roomalaisista muotokuvista kaltaiseksemme, oli kaikkein pisimmälle kehittynyt lajinsa edustaja. Hän oli rationaalinen, blaseerautunut kosmopoliitti ja urbaanin elämäntavan edustaja, joka halveksi naiiviutta joka suhteessa.

       Spenglerin käsityksen mukaan, sikäli kuin sitä ymmärrän, tälle ”sivilisaatioihmiselle” oli ominaista myös sammakkoperspektiivi. Yksilö merkitsi kaikkea, maailman suuret kokonaisuudet olivat korkeintaan hyödyllisiä tai hyödyttömiä, eivät arvokkaita tai pyhiä sinänsä.

      Lienee oletettava, että tällainen uudenihmisen ideaalityyppi ei edustanut enemmistöä tai ollut edes kovin yleinen. Sen sijaan se saneli mahdollisen ja haluttavan rajat sille karjalle, joka tuijotti sitä ylöspäin ja yritti ihaillen matkia.

      Miten moni itse asiassa uskoi ihan tosissaan keisarien jumaluuteen, vaikka heidät olikin sinne virallisesti korotettu? Sen sijaan he ainakin symbolisoivat sitä, mikä oi ”omaa” -siihen saakka kunnes muuttuivat alastoman valtapolitiikan symboleiksi ja tekivät tilaa uudelle uskonnolle, joka vaati ja sai osakseen fanaattista palvontaa. Massat lakkasivat kunnioittamasta valtakunnan symboleja ja etsivät identifioitumisensa kohteen muualta. Eivät he kuitenkaan silloin tainneet ryöstää ja polttaa kauppoja?

     Minusta Spenglerin ”Perikadon” kiinnostavimpiin osuuksiin kuuluu sen liitteenä oleva luettelo oman ajan ilmiöistä. Se alkaa Schopenhauerista ja päätyy vuosisadan vaihteeseen (ks. Vihavainen: Haun missä ollaan tulokset ).

     Alan harrastajat löytävät sille helposti jatkoa mielin määrin ja se, joka haluaa uskoa erityisesti Spenglerin tulkintaa, löytää sen tueksi yhä lisää argumentteja. Mutta sellaisiahan etsivä pystyy löytämään lähes mille tahansa.

       Huomaan kirjoittaneeni Spengleristä viimeksi melko hiljattain, mutta kun blogi minustakin vaikutti uudelleen luettuna ihan kiinnostavalta, panen sen tähän taas muidenkin iloksi:

 

torstai 8. tammikuuta 2026

Loppua kohti mennessä

 

Kulttuuri ja sivilisaatio

 

Oswald Spengler, Der Untergang des Abendlandes. Umrisse einer Morphologie der Weltgeschichte. Anaconda 2017, 1471s. (Alkuteos 2017).

 

     Oswald Spenglerin merkitystä ja metodia ei tässä kannata ruveta taas kerran setvimään. Olen hänestä aina silloin tällöin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun spengler tulokset ) ja totean, kuten joskus ennenkin, että onhan häneltä syntynyt kiinnostava ja omaperäinen maailmanhistorian selitysyritys, jonka esikuvaa on kyllä haettu esim. Nikolai Danilevskilta.

      Spengler on kuitenkin paljo Danilevskia monipuolisempi ja asettaa itselleen aivan huikeita tavoitteita, joiden toteuttaminen toki jää luonnostelun (Umrisse) asteelle, kuten suurteoksen otsikkokin kertoo. Tekstiä siitäkin sentään kertyy puolentoistatuhannen sivun verran. Sitä ei oikein viitsi lukea kokonaan, mutta on pakko sanoa, että aina silloin tällöin sen kohokohdat tuntuvat yllättävän osuvilta ja kiinnostavilta.

     Spenglerhän on jonkinlainen profeetta ja ennen muuta runoilija, joka mainitsee suurimmiksi oppi-isikseen Goethen ja Nietzschen. Joka tapauksessa hän tottuneesti liikkuu yhtä hyvin muinaisessa Kiinassa ja Egyptissä kuin oman aikansa saksalaisissa teattereissa ja konserteissa. En oikeastaan tiedä, kävikö hän niissä, kovin köyhä kun kuuluu olleen.

    Maailmalla hän ei liene juuri matkustellut, mutta tutkijankammion kirjoistakin oli mahdollista oppia paljon. Muinaisuuteenhan ei voi matkustaa kukaan. En tiedä, olisivatko kuuntelukirjat ja TV-dokumentit ajaneet saman asian. Epäilen.

     Spenglerin kulttuuripessimismi on liitetty ensimmäiseen maailmansotaan ja etenkin Saksan tappioon siinä. On kuitenkin otettava huomioon, että kirjan ensimmäinen versio valmistui jo vuonna1912 ja että kirja vuonna 1917 ilmestyessään viittasi esipuheessaan Saksan armeijan loistaviin saavutuksiin eikä mihinkään katastrofiin. Mitään oikopäätelmiä ei siis kannata tehdä.

     Omituinen seikka on, että kirjan liitteenä ollut luettelo oman aikamme kulttuuri-ilmiöiden merkityksestä spengleriläisen morfologian kannalta näyttää olevan eri painoksissa erilainen. Olen itse käyttänyt sekä vanhaa, muutaman vuosikymmenen ikäistä laitosta, että nyt tätä uutta versiota. Lisäksi on toki se suomennettu potpurri.

     Vanhassa laitoksessa luettelo oli paljon pitempi, mutta nyt on tyydytty joidenkin lukujen perässä oleviin lyhyisiin listoihin, joissa sivumennen sanoen pohjoismaat, etenkin Ruotsi ja Norja ovat erittäin runsaasti edustettuina ja USA:ta tuskin edes mainitaan. Englantikin jää hyvin vähälle huomiolle.

      Olen joskus leikitellyt kysymyksellä, mitä Spengler sanoisi erinäisistä oman aikamme ilmiöistä. Selvää ainakin lienee, ettei niissä hänelle olisi erityisiä yllätyksiä.

      Mutta vilkaistaanpa yhtä kirjan keskeistä ideaa, ”kulttuurin” ja ”sivilisaation” eroa eli Spenglerin terminologiassa elävän ja orgaanisen kulttuurin rappeutumista mekaaniseksi ja hengettömäksi sivilisaatioksi.

      Sehän hänen mielestään tapahtuu ennemmin tai myöhemmin kaikissa kulttuureissa. Antiikissa se merkitsi helleenisen ajan muuttumista ensin hellenistiseksi ja sitten roomalaiseksi. Viimemainitulle oli ominaista suurkaupunkimentaliteetti, uskonnottomuus ja monet muut vastaavat ilmiöt, jotka löydämme myös nykyakasta.

      Länsimaiselle, faustiselle kulttuurille on ominaista alituinen pyrkiminen johonkin. Moraalissa sille eivät riitä esikuvat tai neuvojen antaminen, se haluaa pakottaa. Koko länsimainen kulttuuri ja nimenomaan sen sen sivilisaatiovaihe on sosialistista, halusivatpa ihmiset sitä tai eivät. He pystyvät ajattelemaan vain sosialismin termein, olivatpa sen puolesta tai vastaan.

      Kysymys ei kuulu, millaista esikuvaa olisi kehotettava seuraamaan, vaan millä keinoin voitaisiin pakottaa kaikki ihmiset moraalisuuteen ja hyvinvointiin. Faustinen ihminen katselee koko maailmaa sen muuttamisen kannalta. Hän on maailmanparantaja. Hienot esikuvat tai hyvä neuvot eivät ole faustisen ihmisen kannalta merkityksellisiä.

      Spenglerin terminologiassa tämä on sosialismia ja sellaisia me faustisen kulttuurin ihmiset siis jo nyt olemme kaikki, mikä on uutta ja kuuluu aikakauteemme.

      Jollekin Epikurokselle oli sen sijaan herttaisen yhdentekevää, mitä toiset ihmiset ajattelivat tai tekivät. Ihmisten muuttaminen ei kuulunut hänen intressipiiriinsä, vaan noiden toisten itsensä. Elämänihanteena oli apatheia, mielenrauha. Etiikassakin oltiin polyteistejä.

      Kaikki antiikin etiikka oli asenteen etiikkaa, länsimainen etiikka taas teon etiikkaa, selittää Spengler. Sikäli olemme jo roomalaisia, koskee teon etiikka myös jo meitä.

      Spengler ei halua kirjoittaa ”filosofianprofessorien professorifilosofiaa”, josta jo Schopenhauer puhuu, vaan ruotii jokapäiväisen ajattelun ja tajunnan muotoja ja perusteita, sikäli kuin niitä on mahdollista löytää.

     Itse asiassa ihminen tietää kovin harvoin, mihin hän itse asiassa uskoo. Iskusanat ja opit ovat vain pintaa.

      Mutta nyt (siis 1800- ja 1900-lukujen taitteessa) oli tultu sellaiseen kulttuurin käännekohtaan, jonka jokainen sivilisaatioksi madaltuva kulttuuri joutuu kokemaan: suoritettiin kaikkien arvojen uudelleenarviointia.

     Siihen kuuluu, että kaikki vanhan kulttuurin muodot alistetaan uudistamiselle ja uudelleenkäsittämiselle. Uusi aikakausi ei enää luo mitään, vaan ainoastaan tulkitsee uudelleen.

      Nyt elettiin siis eettisen sosialismin tulemisen aikaa. Sen esi-isä oli Rousseau, jonka merkitystä voitiin verrata Sokrateehen ja Budhhaan näiden omissa kulttuureissa tapahtuneen muutoksen kannalta.

      Kyseessä on ilmiö, jota Nietzsche keskeneräisessä teoksessaan nimitti nihilismin synnyksi. Länsimaissa se merkitsee suurkaupunki-ihmisen tuloa valmiiksi, joka näyttää päättyvän vasta vuoden 2000 jälkeen….

     Kulttuuri ja sivilisaatio suhtautuvat toisiinsa kuten sielu ja sen muumio. Kulttuurin ihminen elää sisäisesti ( ”sisään päin” nach Innen), sivilisaatioihminen taas ulkoisesti (nach Aussen), hän oleskelee tilassa, jonka täyttävät tavarat ja ”tosiasiat”.

     ”Kulttuurin maiseman” keskellä on sen antipodi, epäorgaaninen suurkaupunki, jonka ihmiset se on irrottanut juuriltaan. Kulttuurin ihmiset elävät tiedottomasti, sivilisaatioihmiset tietoisesti. Talonpoikaiston yhä säilyneillä jäännöksillä suurkaupunkien kulmilla ei ole enää omaa merkitystä, ”Kansa” on nyt kaupunkilaisista koostuva epäorgaaninen ja labiili massa.

      Vielä totea Spengler, että kulttuurin moraali on se moraali, joka ihmisellä jo on, sivilisaatio puolestaan vasta etsii sellaista. Edellä mainittu moraalin laji on liian syvä logiikalle ja jälkimmäinen sen sijaan logiikan funktio.

      Sivilisaation syrjäyttäessä kulttuurin katoaa kaikki suuren luokan metafysiikka ja tilalle tulee systeemejä, joista paistaa keinotekoisuus, sieluttomuus ja puolitotuus.

     Sivilisaatiossa aletaan maailmaa tarkastella lintuperspektiivin sijasta sammakkoperspektiivistä. Kulttuurissa oli traagisuutta, jonka kestämiseen liittyi tietynlaista ylpeyttä, mutta sivilisaation plebeijinen henki keskittyy pyrkimykseen sen kiertämiseksi.

     Tieteessä oli kerran luovaa neroutta, mutta nyt sen piirissä vain suoritetaan oppinutta työtä. Jokainen kulttuuri merkitsi kerran uskontoa ja jokainen sivilisaatiovaihe merkitsee sen sijaan uskonnottomuutta (Irrelligion).

      Itse asiassa sivilisaation olemus kulttuurin kuolemisena näkyy myös aivan fyysisestikin, lapsettomuutena, joka on maasta irtaantuneiden kansankerrosten kohtalo niin nyt kuten menneisyydessäkin.

     Mitäpä tuohon sanomaan. Paljon löytää morfologi nykyisestä aikakaudesta rappion oireita ja mikä merkittävää, niitä oli runsaasti jo sata vuotta ja jopa kaksisataa vuotta sitten. Tämä sopii hyvin siihen nopeuteen, jolla suuret kulttuuriset muutokset ovat aiemminkin tapahtuneet.

     Mutta mitä on tulossa meidän jälkeemme? Mitä tapahtuu sitten, kun sivilisaatiomme on muuttunut pelkäksi kaukaisen menneisyyden kuriositeetiksi maailmanhistoriassa ja uudella tavalla ajattelevat ihmiset yrittävät tuhannen vuoden kuluttua ymmärtää aikaamme?

      Mielestäni Spengler joutuisi tässä moniin vaikeuksiin ja on kenties sen takia aika harvasanainen tulevaisuuden suhteen. Muuan hänen ennustuksensa on Venäjän ja sitä elähdyttävän, ilmeisesti jossakin mielessä uudenlaisen ”Johannekselaisen” kristinuskon nousu.

      Näkisipä vain. Mutta ei Spengelr sokea ollut myöskään kaukaisen idän kulttuurien nousulle. Jo1930-luvulla hän kirjoitti kirjan ”Ratkaisun vuosia”, jossa kuvasi sitä haastetta, jonka idän kansakunnat jo esittivät läntiselle maailmalle puhtaasti taloudellisessakin mielessä (vrt. Vihavainen: Haun ratkaisun vuosia tulokset ).

     Mutta onhan näitä profeettoja. Tulevaisuuden ennusteet eivät ole kovin kiinnostavia, kun menneisyyskin on vielä niin vaikeaa tulkita.

 

 

Sodan kulttuurinen merkitys

 

Sota ja eurooppalaisen kulttuurin tuho

 

     Kuten tunnettua, Venäjällä kansallisromanttinen lunatic fringe ihailee suuresti ominaisuutta, jota Lev Gumiljov on nimittänyt passionaarisuudeksi.

      Kyseessä on kyky ja hau uhrautua oman lauman (kansakunnan, imperiumin) puolesta ja sellainen on ominaista nimenomaan nuorille eli kehityksensä alkuvaiheessa oleville kansoille. Passionaariset kansat ovat ekspansiivisia ja työntävät tieltään syrjään vanhenevat ja seniilin hedelmättömiksi muuttuneet kansat.

     Jonkinlaisella älyllisellä akrobatialla nykyinenkin Venäjä on sitten saatu luokiteltua tähän nuorten ja nousevien kansojen dynaamiseen joukkoon huolimatta sen väitetystä tuhatvuotisuudesta ja siitä, että sen väestön uusiutumiskerroin on yhtä vähäpätöinen kuin läntisessä Euroopassa. Mutta uskottelihan Lenin aikoinaan takapajuisen Venäjän olevan itse asiassa myös johtava maa nykyaikaisen kapitalismin kehityksessä ja siis se, jossa sosialistinen vallankumouskin tapahtuisi, kuten kirjoitettu oli.

     Selvää joka tapauksessa on, että kyky ja jopa into sotaan on tämän passionaarisuuden keskeinen asia. Sitä Venäjällä luultavasti onkin saatu lietsottua esiin huomattavasti enemmän kuin lännessä. Nikolai Karamzin aikoinaan jopa väitti, etteivät venäläiset vain osanneet sotia, vaan myös rakastivat sotimista. Mutta siitä nyt on jo kaksisataa vuotta.

     Kysymys sodan merkityksestä kulttuurille on sangen aiheellinen, ja sen läheltä nähnyt filosofi Jussi Tenkku analysoi sitä mielestäni varsin uskottavasti (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset ). Toinen filosofi, Friedrich Niedtzsche näki läheltä Saksan-Ranslan sodan 1870-1871 ja sijoitti näkemänsä  laajaan ja syvään, jos kohta runollisen hajanaiseen filosofiseen maailmankuvaansa.

     Nietzschen ajatuksia sodastakin on tutkinut Tarmo Kunnas, jonka teokseen ”Politik als Prostitution des Geistes” (1981) perustan seuraavat huomioni.

     Monelle varmaan yllättävästi Nietzsche oli monissa teeseissään kaikkea muuta kuin militaristi. Itse asiassa hän näyttää olleen voittopuolisesti antimilitaristi, vaikka hänen näkemyksensä kyllä olivat ambivalentit ja muuttuivat ajan mukana.

     Voitto Ranskasta oli Nietzschen mukaan antanut saksalaisille sen valheellisen kuvan, että myös saksalainen kulttuuri olisi voittanut ranskalaisen. Väärin kuviteltu. Ranskalainen kulttuuri oli saksalaiseen nähden ylivertainen ja ylistyspuheet sotaisille hyveille olivat onttoja. Itse asiassa militarismissa oli jopa dekadentteja aineksia ja sitä asiaahan Nietzsche erityisesti halveksi. Aito voimantunne ei kaivannut mitään sotakiihotusta.

     Itse asiasa Nietzsche halveksi suurta osaa saksalaista kulttuuria eikä asiaa peitellyt. Sodan jälkeisessä maailmassa kyttäsivät osapuolet toisiaan ”aseellisen rauhan” oloissa ja militarismi madalsi kulttuuria. Wagneria Nietzsche tunnetusti halveksin erityisesti: ”Ei makua eikä ääntä eikä lahjakkuutta: Wagnerin näyttämöllä tarvitaan vain yhtä: Germaaneja!... Germaanin määäritelmä: Kuuliaisuus ja pitkät jalat”.

     Militarismissa oli kuitenkin sotilasleirin syvää persoonatonta vihaa, murhaajan kylmäverisyyttä…ylpeää välinitämättömyyttä suurten tappioiden edessä ja oman ja läheisten olemassaolon uhan alla. Oliko tämä sittenkin myönteistä?

Joka tapauksessa sota teki voittajasta typerän ja voitetusta vihaisen. Sota barbarisoi molemmat ja teki itse asiassa heistä siät mukaa luonnollisempia. Mutta mitäpä kulttuuria monen oli. ”Sota on kulttuurille nukkumis- ja talviaikaa. Ihminen nousee siitä sekä hyvässä että pahassa vahvistuneena.”

     Nietzsche kertoi jossain kohtaa jopa iloitsevansa uudesta sotaisuudesta, joka on lopettanut Euroopan ”kiinalaistumisen”, millä tarkoitettiin kulttuurin kivettynyttä pysähtyneisyyttä. Se tarkoitti kyllä, että barbaari ja villieläin jokaisessa oli tunnustettu…

      Matka Saksan-Ranskan sodasta toisen maailmansotaan merkitsi sittemmin sellaista barbaarisuuden kasvua, joka aikoinaan suuresti ylitti villieläimen mahdollisuudet ja aikaansaannokset. Sen jälkeen militarismi olikin aallonpohjassa Euroopassa ja kukoisti lähinnä toisessa voittajavaltiossa, Neuvostoliitossa.

      Militarismin uusi aalto liittyy Ukrainan sotaan ja muuan kiinnostava uutuus siinä on nyt naisten militarisointi, joka luontevasti yhdistyy naisellisuuden yleiseen metamorfoosiin, jossa koko tuon sukupuolen asema ja merkitys kulttuurissa ja yhteiskunnassa on muutoksen alainen (vrt. Vihavainen: Haun schopenhauer tulokset ).

      Tämä ilmiö kuuluu kuitenkin läntisen Euroopan kulttuuriin eikä ainakaan vielä venäläiseen. Siinä riittää pohtimista pitkäksi aikaa, joten jätän sen nyt syrjään.

     Sen sijaan suosittelen tätä vanhaa blogiani, joka saattaa auttaa ymmärtämään sitä näkökulmaa Eurooppaan ja sotaan, joka Nietzschellä oli omana aikanaan:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

       Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

      Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

     Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2. on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

     Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

      Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

     Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

     Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

     Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

      Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

      Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

       Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

     Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

       Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

      Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

      Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

       Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

     On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

      Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

      Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksännältä –mutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

       Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

      Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

      Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

       Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

       Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

     Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtoisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

      Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

     Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

     Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

       Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

     Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

      Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

       Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

     Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

     No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä-  elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

      Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

     Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

     Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

      Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.

 

Sopeutumisen aikaa

 

Me ja muut kotoutujat

 

      Joskus, suunnilleen armon vuonna 1999 kävin Pariisissa puhumassa Suomen kulttuuri-instituutissa ns. ”suomettumisesta”. Samassa tilaisuudessa toisena puhujana oli Aleksandr Zinovjev, ”Homo Sovieticuksen” käsitteen kehittäjä. Sali oli ääriään myöten täynnä, mikä johtui varmaan viimemainitusta.

      Siinä salissa kaikki olivat eurooppalaisia ja puhuivat ranskaa, muistaakseni myös Zinovjev. Kun instituutin johtaja vei minut ja pari muuta vierasta ajelulle ympäristöön, näkymät muuttuivat. Faubourg St. Denis oli pelkästään afrikkalaisten asuttama alue, jonka basaariksi muuttunutta katua automme tuskin pääsi etenemään.

       ”Se on Euroopan tulevaisuus, haluatte tai ette”, sanoi autokuskimme, joka muistaakseni oli algerialainen. Hän ei kuulostanut lainkaan innostuneelta, mutta ei myöskään kiihtyneeltä. Näin se nyt vain meni, kun kerran annettiin mennä.

      Suomessa maahanmuuttajia oli tuohon aikaan vielä hyvin vähän ja pohdiskelin, miten paljon heitä ylipäätään olisi syytä ottaa maahamme, kun selvää joka tapauksessa oli, että he ja heidän sukunsa olisivat täällä ikuisesti. Tietyssä vaiheessa heistä tulisi enemmistö ainakin monin paikoin, mikä muuttaisi suuresti koko maatamme, kuten se oli muuttanut Ranskaa.

      Vaimoni törmäsi työssään yhdistykseen nimeltä ”Uuden Somalian rakentajat” ja oli asiasta huvittunut. Minä en osannut naureskella lainkaan, sillä pidin selvänä, että kun tietty kriittinen massa toisen kulttuurin edustajia olisi maassa, he tosiaan rakentaisivat tänne uudelleen pikku kotimaansa, kuten kolonistit aikoinaan Amerikassa.

       Mikä mahtaisi olla sellainen määrä siirtolaisia, jonka valtakulttuuri kestäisi ilman suuria ongelmia? Asiaa tuntevien kirjoittajien näkemyksistä lähtien pääsin siihen tulokseen, että se olisi noin viisi prosenttia, riippuen toki tulijoiden kulttuurista.

        Arvelin, että kristittyjen eurooppalaisten, kuten venäläisten ja virolaisten määrä voisi olla suurempikin, kun taas kulttuurisesti kaikkein etäisimpien ryhmien pitäisi jäädä hyvin pieniksi, jolloin heillä olisi käytännössä pakko integroitua ympäröivään kulttuuriin. Eihän mikään mahti kuitenkaan voisi estää heitä kerääntymästä yhteen, vaikka sitä pitäisi yrittää ehkäistä.

     Vuonna 2009 ilmestyi kirjani ”Länsimaiden tuho”, jossa puutuin tähänkin asiaan, erityisesti sivuilla 193-198. Yhdessä romahtaneen syntyvyyden kanssa massiivinen maahanmuutto oli kansakunnan kohtalonkysymys, mikä oli jokaiselle normaalijärkiselle selvää, jos hän viitsi vilkaista väestöennusteita.

       Kyseessä ei tietenkään pitkällä tähtäimellä ollut enempää eikä vähempää, kuin väestön vaihtaminen: ” Poliittinen konsensus näyttää lähtevän siitä, että kansan on haluttava elintasonsa lineaarista kasvua… Nyt pila tullut todeksi. ’Arvojohtajina’ toimivat presidenttimmekin ajattelevat juuri niin kaavamaisesti kuin oravanpyörän hoitajilta sopii odottaa. Kansaa ollaan vaihtamassa, jotta sen onni voitaisiin toteuttaa”.

       Tuohon aikaan puhuttiin vielä ”huoltosuhteesta”, jonka korjaamiseksi tarvittaisiin ehdottomasti siirtolaisia. Massiivinen työvoimapula oli taas vaanimassa aivan nurkan takana.

       Itse en jaksanut uskoa siihen, että parin sukupolven kuluttua tarvittaisiin sama suhteellinen määrä työntekijöitä kun ennenkin, eikä siihen enää usko kukaan muukaan. Siihen aikaan siirtolaisuuden suurta kasvattamista joka tapauksessa perusteltiin uuden työvoiman tarpeella ja puhuttiin jo valtavista ihmismäristä.

      Maahanmuuttajien määrä nousi rajusti etenkin 2010-luvulla, mutta talous pysytteli paikoillaan. Ehkäpä tulijoita sitten oli liian vähän? Joka tapauksessa tuo viiden prosentin haamuraja ylitettiin lennossa ja maahanmuuttajia on meille saapunut jo kaksi kertaa tuo määrä, eikä loppua ole näkyvissä hallituksen ponnisteluista huolimatta.

       Itse muistan tuohon aikaan korostaneeni sitä, että ne, jotka maahan tulevat, on integroitava ympäristöönsä mahdollisimman tehokkaasti, muuten vaarana ovat slummiutuminen ja rinnakkaisyhteiskunta. Syntyy uusi alaluokka, joka Ranskan lähiöväen tapaan ehkä jopa katsoo olevansa sodassa valtakulttuuria vastaan.

       Yritin aina silloin tällöin peräänkuuluttaa maallemme edes jonkinlaista siirtolaispolitiikkaa, mutta eihän se ketään kiinnostanut. Niinpä poukkoiltiin poliitikkojen kulloistenkin intressien mukaisesti reaktiivisista kampanoista toiseen, milloin ”rasismin” kauheuksia tai taaperon hukkumista pöyristyen, milloin ”paperittomien” oikeuksia hehkuttaen.

      Alkujaan afganistanilainen, pakolaisena maahamme otettu Eva Tawasoli on Ari Helon toimittamassa artikkelikokoelmassa ”Liberaalina Suomessa” kirjoittanut ”kotoutumisesta” ja maahanmuutosta.

      Hän huomauttaa, ettei koko ”kotoutumista” ole edes välitetty määritellä ja sanalla tarkoitetaan milloin integraatiota, milloin assimilaatiota tai akkulturaatiota. ”Monikulttuisuuskin” kuuluu samaan sarjaan.

      Hän vaatii ennen muuta Suomelta maahanmuuttopolitiikan päämäärätietoista muotoilua: Millaisessa yhteiskunnassa haluamme elää vuonna 2050? Tavoitellaanko kasvavaa maahanmuuttoa vai sen rajoittamista: Rakennammeko aitoa integraatiota, vai mallia, jossa korostuu vain yhdenmukaistuminen?

      Toinen tarvittava asia on, että ”tunnistetaan kotoutuminen yksilöllisenä, monipolkuisena prosessina… On naiivia ajatella, että ihminen voisi sisäistää uuden yhteiskunnan kielen, normit, järjestelmän ja toimintalogiikan lyhyessä ajassa -eritysesti silloin, kun lähtökohdat ovat haastavat”.

       Mahdollisimman nopeaa kiinnittymistä yhteiskuntaan ei kirjoittajan mielestä ”edistetä odotuksia kiristämällä, vaan varmistamalla, että maahanmuuttajilla on realistiset ja omaan tilanteeseensa soivat edellytykset kotoutumispolullaan edetä”.

     Kolmanneksi tarvitaan myös politiikan vaikuttavuutta aidosti mittaavat mittarit. Työllisyyden rinnalla tulisi tarkastella esimerkiksi kielen oppimista, koulutuspolkujen toimivuutta ja niin edelleen.

       Neljänneksi pitäisi luoda luottamusta, joka on kotoutumisen kova ydin ja rakentuu ”vain, jos kolme asiaa toimii yhtä aikaa: yhteiset rajat, yhdenvertaisuus ja yhteisöön kuulumisen kokemus”.

      Täyttä asiaahan tämä on. Kumartelu tulijoiden oman kulttuurin edessä, silloinkin kun siihen kuuluviksi katsotaan tähän yhteiskuntaan aivan sopimattomia asioita alkaen naisten hunnuttamisesta ja sukuelinten raatelusta ”kunniamurhiin”, ”uskottomien” halveksuntaan ja loukkaamiseen ja lopulta jihadiin on tuhon tie.

     Itse lisäisin vielä sen, ettei maahanmuuttopolitiikan tähtäin saa ulottua vain vuoteen 2050, vaan sen on otettava huomioon myös se tilanne, joka syntyy ensi vuosisadalla. Kulttuurien kehitys ei ole mitään pikajuoksua.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että paitsi maahanmuuttajien, myös täällä jo asuvien on muututtava: molempien on sopeuduttava toisiinsa. Tässä avainasemassa on vuorovaikutus.

      Tätä voi pitää selviönä. Muutos ei voi olla tapahtumatta molempiin suuntiin ja esimerkiksi sadan vuoden kuluttua jälkeläisemme saavat konkreettisesti nähdä, mitä se on merkinnyt.

     Itse kukin näkee helposti, että maahanmuutto on jo muuttanut kulttuuriamme ja yhteiskuntaamme, sekä koko Euroopassa, että Suomessa erityisesti.

       Tässä vuorovaikutuksessa vastaanottavan kulttuurin on syytä osoittaa tervettä itsetuntoa ja jämäkkyyttä, muuten se hajoaa nopeasti ja lopullisesti.

     Kuttuureilla on jokaisessa valtiossa oltava oma hyväksytty paikkansa ja suuren enemmistön on se määrättävä, asianmukaisella kunnioituksella toisten vakaumusta kohtaan.

     Tämä edellinen ei ole Tawasolin, vaan minun kynästäni. Spengleriä soveltaen voisi sanoa, että elämme ratkaisun vuosia. Olemme jo parin sukupolven ajan tottuneet olemaan herroja sekä omassa talossamme, että maailmalla. Alamäki on alkanut, ja se pitää yrittää laskea hallitusti.

Mistä kerrotaan olevan kysymys

 

Putinin suunnitelma

 

     On sanottu, että Hitler esitti teoksessaan ”Mein Kampf” jo hyvissä ajoin ja avoimesti, mitä hän aikoi tehdä.

     Olen kyllä kirjan lukenut ja tästä aika lailla eri mieltä. Ei siinä kirjassa holokaustistakaan ollut halaistua sanaa ja sitä kai nyt sentään pidetään Adolfin hallinon varsinaisena historiallisena erikoisuutena.

     Mutta kukapa nyt etukäteen edes tietäisi, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

      Olen aina silloin tällöin kiinnittänyt huomiota erääseen kummalliseen kirjasarjaan, joka ilmestyi miljoonapainoksina ja jota jo ennen julkaisua levitettiin valtiokoneiston keskuudessa jossakin muodossa.

     Koska kirja ilmestyi nimettömänä, sitä on vaikea osoittaa vanhan konspiraattorin, Putinin suunnitelmaksi, mutta näin jälkikäteen katsoen se kyllä näyttää sellaiselta.

     Suunnitelma ei ole mitenkään avoimen aggressiivinen saati verenhomoinen, vaan sen paatos on lähinnä defensiivistä, mutta sitäkin matavampaa. Kyse ei ole (vain) Venäjästä, vaan koko maailman tulevaisuudesta.

     Huomiota ansaitsee, että kansan enemmistön selitetään kannattavan demokratiaa ja sen arvoja, minkä vuoksi ei saanut avoimesti sanoa, että ollaan pyrkimässä pois niistä. Se kuitenkin on välttämätöntä, jotta Venäjä voisi täyttää maailmanhistoriallisen tehtävänsä, joka on amerikkalaisen tai itse asiassa protestanttisperäisen mammonismin ja globalismin vastustaminen ja maailman pelastaminen sen nihilismiltä.

    Kirjasarja sai ristiriitaisen vastaanoton ja johtavat intellektuellit kuittailivat sen alkeellisuudesta ja naiiviudesta.

Tässä vanha blogi aiheesta:

 

maanantai 1. joulukuuta 2014

Projekti Venäjä

 

 

 

"Projekti Venäjä". Muuan kirjasarja

 

 

     Ennen duuman vaaleja vuonna 2008 koristivat Venäjän kaupunkien keskustoja valtavat mainoslakanat, joissa julistettiin, että ”Putinin suunnitelma on Venäjän voitto!”.  

     ”Kansalliseksi johtajaksi” asettunut Putin saikin vaaleissa vakuuttavan valtakirjan kansalta, joka ei tosin näytä olleen juuri selvillä siitä, millainen suunnitelma Putinilla oikein oli, puhumattakaan siitä, kenet Venäjän oikein oli määrä voittaa.

     Vaikka vaaleissa epäilemättä fuskattiin, ei se asiantuntijoiden mukaan selittänyt kuin korkeintaan parikymmentä prosenttia äänisaaliista. Venäjän kansa oli tehnyt jotakin, jota tulevaisuudessa saatetaan nimittää sen historialliseksi valinnaksi.

      Tietämättä miten ”kansallinen johtaja” valtaansa aikoo toteuttaa, se ilmoitti selkeästi antipatiansa niitä poliitikkoja kohtaan, jotka liputtivat länsimaisen demokratian ja liberalismin tunnuksin.

     Paradoksaalista tai ei, demokratian ja oikeusvaltion arvot kelpasivat tutkimusten mukaan kyllä venäläisille, mutta niiden nimiin vannovat poliitikot eivät. Korruptoituneen ja varastelevan herralauman yläpuolelle näytti nousevan vain yksi hahmo, joka edusti oikeudenmukaisuutta ja järjestystä. 

      Kun Suomessakin on taas uudelleen nostettu esille nuo muutaman vuoden takaiset asiat, voinee niihin tässäkin taas viitata, vaikka olen saattanut tämänkin tekstin jo ainakin pääpiirteissään julkaista.

      Mikä sitten on ”Putinin suunnitelma”? On väitetty ettei sellaista ole, mutta ennen vaaleja ilmestyi kyllä parikin tuon nimistä kirjaa presidentin hallintoa lähellä olevan ”Jevropa”-kustantamon toimesta.

     Suppeampi esitys keskittyi esittelemään Putinin duumalle lähivuosiksi antamaa taloussuunnitelmaa, jossa ei ole mitään kovin raflaavaa. Laajempi esitys puolestaan etsi piileviä viisauksia ja yhtenäistä suunnitelmaa Putinin seitsemän vuoden aikana pitämistä puheista ja vakuutti, että kaiken takaa löytyy yhtenäinen suunnitelma, jota Venäjän tulevien presidenttien on syytä noudattaa.

       Kokoelmassa oli ohjelmallisiksi ja yleispäteviksi katsotut kohdat paksunnettu ja teos on varustettu hakemistolla. Niinpä itse kunkin pienemmän johtajan oli helppo etsiä tarvittaessa aatteellista tukea kansalliselta johtajalta tai muutoin puhua suulla suuremmalla.

      Kokoelman ongelma on kuitenkin sama kuin Stalinin aikoinaan julkaisemalla vastaavalla opuksella, jonka nimenä oli ”Leninismin kysymyksiä”. Toki nuo puheet on pidetty aina tietyissä konkreettisissa tilanteissa eivätkä ne välttämättä lainkaan vastaa presidentin kantaa joissakin toisissa yhteyksissä. Stalinin aikana saattoi olla vaarallista kovin rohkeasti vedota hänen omiin kirjoituksiinsa, eikä maailma tässä suhteessa liene olennaisesti muuttunut.

     Entä kenet Venäjän olikaan määrä voittaa? Samainen Jevropa-kustantamo julkaisi teoksen ”Putinin viholliset”, jossa nimekkäimmät Putinin vastustajat kuvattiin kukin tietyn kuolemansynnin edustajina: Berezovski edusti vihaa, Kasparov ylpeyttä, Limonov himokkuutta, Kasjanov ahneutta, Hodorkovski kateutta, Illarionov laiskuutta ja Gusinski mässäilyä.

      Lisäksi esiteltiin lauma vähäisempiä tekijöitä eli ”pikkupiruja”. Omituisen teoksen silmiinpistävimpiä piirteitä on sen kvasiuskonnollinen paatos. Viimemainittu ei kuitenkaan ole Venäjän nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä poikkeuksellista, päinvastoin.

      Moni varmaankin huomasi, että Venäjän ortodoksinen kirkko kiirehti tuolloin hyväksymään Putinin politiikan, mikä kuulostaa hiukan oudolta ottaen huomioon kirkon ikimuistoisen pyrkimyksen pysyä poissa maallisia asioita koskevasta päätöksenteosta.

      Toisaalta siinä tietenkin ilmeni samaisen kirkon vanha rooli korkeimman vallan siunaajana ja myötäilijänä. Niin tai näin, vaalien liepeillä ilmestyi useitakin huomiota herättäneitä kirjoja, joissa ortodoksian merkitys tulevalle Venäjälle nähdään aivan keskeisenä. Niistä kummallisimpia oli kaksiosainen ”Projekt Rossija” –Venäjän projekti.

      Kirjan tekijät olivat kätkeytyneet nimettömyyteen ja julistavat mahtipontisesti ”Älkää uskoko ketään! Meillä ei ole kasvoja. Se joka sanoo, ”Olen kirjan tekijä” tai ”Olen projektin johtaja” on huijari ja provokaattori… vihollinen on vahva ja viekas. Mutta me kestämme, sillä meitä ei ole. Siksi että musiikki ja sanat tulevat kansalta”.

       Kansiteksti vakuutti, että kirjoittajien henkilöllisyys on kuin onkin suuri mysteeri: Kreml ei tunnista heitä eikä länsi liioin. Sama koskee tunnettuja kolumnisteja. ”Analyytikot riitelevät, mutta joutuvat lopulta tunnustamaa, etteivät tiedä.”

       Kustantamo hehkutti tilanteen merkillisyyttä kehottamalla kirjoittajia ottamaan yhteyttä, koska tiedossa ovat mehukkaat tekijänoikeuskorvaukset valtavina painoksina julkaistuista kahdesta teoksesta. Kolmannenkin kirjan tiedotettiin vielä tulevan. Syystä tai toisesta presidentin hallinnon kerrottiin suositelleen jo teoksen ”erikoispainosta”, joka ilmestyi ennen nykyistä opusta, joka oli heti suurten kirjakauppojen myyntilistojen kärjessä.

      Mitä tämä mystinen opus sitten oikein piti sisällään? Millaista ”projektia” Venäjälle tuolloin tarjottiin ja miten sen kuviteltiin toteutettavan?

     Ensinnäkin voi todeta kirjalle olevan ominaista tietty uskonnollinen –ehkä voisi sanoa ”kvasiuskonnollinen” paatos. Siinä viljellään runsaasti raamatunlauseita ja kaikenlaisia vertauksia, vähemmän sen sijaan viitataan tutkimuksiin.

       Tyyliä ja vakuuttelun metodeja voisi verrata Hitlerin Mein Kampfiin, joka myös oli luonteeltaan kansanomainen ja helppotajuinen, paradokseja ja vertauksia viljelevä. Välillä aforismit kuulostavat koomisilta ja tuovat mieleen kaikkien grafomaanien suojelijan, Kozma Prutkovin. Kirja ei kuitenkaan keskity pohdiskeluun, vaan suuntautuu selvästikin käytännön toimintaohjeen etsimiseen.

       Siinäkin suhteessa se muistuttaa pikemminkin Mein Kampfia kuin saapasnahkatornistaan kurkistavan venäläisen slavofiilin päiväkirjaa. Kirjoittajien tarkoituksena ei ole, he tähdentävät, valmistella menestystä vaaleissa, vaan luoda uusi sivilisaatio. Tähän tarkoitukseen he etsivät ihmisiä, jotka kykenevät ajattelemaan suuria ja työskentelemään systemaattisesti.

       Mikä sitten on Venäjän ongelma ja miten se on ratkaistavissa? Kirjassa hahmotellaan viholliseksi kasvoton, mutta määrätietoinen ja amerikkalaista alkuperää oleva kulutusideologia, mammonismi, joka pyrkii tuhoamaan traditionaaliset sivilisaatiot sisältä päin, informaatiosodan asein.  

       Amerikkalaisperäisen epäkulttuurin olemusta ruotiessaan teos noudattelee polkuja, jotka ovat venäläiselle kulttuurikritiikille jo tavanomaisia. Kaiken pahan juureksi paljastuu kapitalismin henki, joka sai alkunsa protestantismista.

        Informaatiohyökkäyksen tärkein kohde ja suurin este maailmanvalloituksen tiellä on ortodoksia ja venäläinen ihminen, joka on yhä säilyttänyt sielunsa ideologisesta rumputulesta huolimatta. Venäläinen sielu on pohjimmiltaan yhä turmeltumaton ja bolševikkivaltakin oli olemukseltaan uskonnollisuutta.

      Venäjä voi yhä voittaa taistelun, johon se on joutunut. Vaihtoehtona mammonanpalvonnalle on valtakunnan perustaminen sille vastakkaiselle uskonnolle, nimittäin ortodoksialle.

        Kirjoittajat katsovat, että ortodoksialla on mahdollisuutensa ja tilauksensa ”poliittisen uskontona” ja mammonismin vastavoimana siinä kuin islamillakin. Tekijät hehkuttavat slavofiilisiä myyttejä ortodoksian erityisestä humaanisuudesta ja suvaitsevaisuudesta ja vertaavat sitä kapitalismin protestanttiseen eetokseen, joka kielsi toisuskoisten, pakanoiden ja muiden helvettiin tuomittujen ihmisarvon ja siten oikeutti esimerkiksi neekeriorjuuden.

       Ortodoksisen paratiisin todellisuus hahmotellaan hämärästi, mutta mammonistisen tuhoamistaistelun tavoitellut seuraukset sitäkin selkeämmin: kyseessä on kaikkien todellisten arvojen alistaminen loputtomasti kasvavalle kulutukselle, mistä seuraa yleinen moraalittomuus ja lopulta myös kansojen fyysinen tuho.

       Uhkakuva on sinänsä perusteltu ja osittain vakuuttavastikin esitetty. Keskeistä teoksessa kuitenkin on sen käytännöllinen puoli: millä tavalla hyökkäys pysäytetään ja miten Venäjä lopulta voittaa vihollisensa?

       Ensisijaiseksi tehtäväksi esitettiin uuden eliitin luominen, mikä muuten oli myös ollut pääideologi Surkovin keskeisiä huolenaiheita. Uuden eliitin täytyy olla kykenevä suurimittaiseen ajatteluun, toisin kuin nykyiset rikkauksia haalineet poroporvarit, joiden unelmien huipentumana ovat kultaiset vessanpytyt.

       Uudella eliitillä täytyy olla sankarin aineksia ja valmiutta työskennellä uhrautuvasti aatteen puolesta. Kun se on koossa, se muodostaa tulevan vallankumouksen selkärangan. Vallankumouksen tavoitteena on ortodoksinen valtakunta (pravoslavnoje tsarstvo), jonka johto on luonteeltaan pysyvä ja siksi kykenevä strategiseen toimintaan.

       Päiväläinen, vremenštšik ei pysty rakentamaan mitään pysyvää. Pysyvyyden hankkiminen merkitsee irtisanoutumista demokratiasta, jonka takaama johdon vaihtuvuus on vain vihollisen keino Venäjän ja muidenkin maiden pitämiseksi voimattomina.

       Koska demokratialla on informaatiosodan nykyisessä vaiheessa myönteinen lataus, ei sen kukistamista saa vielä avoimesti propagoida. Kiila voidaan lyödä pois vain toisella kiilalla ja samoin informaatiota on torjuttava vastainformaatiolla.

       Jossakin määrin on turvauduttava myös sensuurin eri muotoihin. Kysymyksessä ei ole taistelu kansaa vastaan vaan sen puolesta. Kansa ei missään oloissa kykene hallitsemaan suurta valtakuntaa, kuten jo antiikin auktorit tiesivät. Tuleva valtakunta rakentuu ortodoksian ja itsevaltiuden pohjalle, mutta se on myös kansanomainen, kuten jo Nikolai I:n aikaisessa doktriinissa hahmoteltiin.

       Suunnitelman toteuttamisen ensimmäisenä askeleena on estää vallan vaihtuminen. Ne, jotka ovat kiinnostuneita aatetta kannattamaan ja pyrkimään uuden eliitin jäseniksi voivat ottaa yhteyttä osoitteella project2008@mail.ru.

        Teoksesta luvattiin kolmas osa ja sittenhän siitä tuli vielä neljäskin. Olen niistä aikoinaan kirjoittanut ja niihin taitaa olla vielä syytä palata. Sattuneesta syystä.

 

Kieli ja kansallisuus

 

Viro ja viron kieli muuttuvassa maailmassa

 

     Olen parhaimmillaan Tallinnassa aineenani osallistua ”Kirjandustänavafestivaliin” eli kirjallisuuskadun juhlaan

     Virolaiset pitävät kansallista kulttuuriaan ja kieltään erittäin suuressa arvossa, sillä he ymmärtävät, että ne todella voi menettääkin. Itse asiassa se jo oli lähellä tapahtumistaan muutama vuosikymmen sitten ja väestönvaihto (sit venia verbo) oli jo viety pitkälle.

      Asian korjaaminen on erittäin vaikea ja tuskallinen prosessi, enkä usko, että virolaiset nyt ovat oikeilla jäljillä yrittäessään pakottaa ottamaan viron käyttöön kaikkialla. Se politiikka ei lupaa hyvää.

     Itse tutustuin viron kieleen jo 1980-luvulla ja tilasin monta vuotta itselleni ”Rahva hääl-lehteä, jonka virallisen kuivia artikkeleita oli helppo oppia lukemaan. Mutta se oli sitä bolševistista kapulakieltä, jonka kuuleminenkin rääkkää herkkää patrioottista korvaa.

     Neuvostoideologian mukaan kansallisvaltio oli kapitalismin luomus ja tulisi sen mukana myös häviämään.

     Itse asiassa ns. kehittyneessä eli kypsässä sosialismissa (Neuvostoliitossa ja van Neuvostoliitossa) oli juo kehittynyt laadullisesti uusi historiallinen yhteisö, jossa kansallisuuden yläpuolelle nousivat muut identiteettitekijät: neuvostolainen elämänmuoto ja osallistuminen kommunismin rakentamiseen.

      Venäjän kieli oli kansojen välisen yhteydenpidon kieli, eikä siinä ollut mitään kummallista, että se valtasi ensin sijan pikkukieliltä ja lopulta, kommunismin koittaessa kaikkialla, syntyisi jokin uusi kieli, jota ei vielä tunnettu.

     Mutta se oli vielä kaukaisen tulevaisuuden asia. Kielellinen kehitys noudatti Neuvostoliitossa omia lakejaan, eikä vähemmistökielten hiipumista ja sulautumista pitänyt keinokoisesti enempää suosia kuin vastustaakaan.

     Mikäli panemme tässä venäjän tilalle englannin, pääsemme suunnilleen samanlaiseen skenaarioon, kun kyseessä ovat anglosaksit ja heitä kaikkialla hännystelevät kauppakamarinulikat ja bimbot eli siis aikamme varsinainen toimiva älymystö.

     Mutta tästä pääsemme jo turhankin pitkälle eteenpäin. Vilkaistaan nyt ainakin aluksi tätä Viron tapausta sellaisena kuin se esitettiin joitakin vuosia sitten.

 

sunnuntai 6. toukokuuta 2018

Mikä meitä erottaa?

 

Mikä meitä erottaa

 

     Kuuntelin tässä taannoin esitelmää Euroopan unionista ja siihen suhtautumisesta. Puhuja oli virolainen ja hänen havaintojensa mukaan Brysselissä kaikki nykyään krampinomaisesti keskittyvät siihen, mikä Euroopan kansoja yhdistää. Sen sijasta olisi kuitenkin järkevää ja kohtuullista puhua enemmän siitä, mikä kansoja erottaa, sillä erotkin ovat tärkeitä ja aivan todellisia.

      Ellen väärin muista, tämä ihmisten yhteys, yleisinhimillisyyden ongelma kiinnosti jo muinaisia kreikkalaisia filosofeja. Itse Platon määritteli ihmisen höyhenettömäksi kaksijalkaiseksi.

     Kun joku kriittisesti ajatteleva yksilö (kyynikko Diogenes) sitten heitti keskustelijoiden jalkoihin kynityn kanan julistaen, että tässä se Platonin ihminen on, korjasi länsimaisen filosofian isä määritelmäänsä: ihminen on höyhenetön kaksijalkainen, jolla on litteät kynnet.

     Viime vuosina on saanut paljon kuulla epä-älyllistä meuhkaamista siitä, mitä eurooppalaisuus oikein on. Saksan liittokansleri julisti peräti rasisteiksi ne, jotka halusivat rajoituksia Eurooppaan suuntautuvalle muuttovirralle. Kas, ihmisiähän ne tulijat olivat. Mitä vikaa siis saattoi olla siinä, että he tulivat sinne, minne mieli teki, muiden ihmisten joukkoon?

     Kansleri tuskin kuuluu ns. syvällisiin ajattelijoihin, mutta jotakin muinaisen filosofikoulun pinnallisuudesta hän ainakin oli onnistunut tavoittamaan: mikä on ihminen? Eikö hän ole tuottaja ja kuluttaja? Mihin häntä tarvitaan? Eikö siis BKT:n kasvattamiseen? Entä ne asiat, jotka ihmisryhmiä erottavat? Eikö niillä ole väliä? Miksi olisi?

     Kanslerin kannanotot asiaan, jotka ainakin pari vuotta sitten olivat yllä kuvatun kaltaisia, paljastavat kaikessa alastomuudessaan sen ajatteluvajeen, joka EU:ta näyttää vaivaavan. Se taitaa liittyä perimmältään rehellisyyteen. Se, mikä kansoja erottaa, ei ainoastaan ole tärkeää, vaan jopa keskeistä kansojen, kielten ja uskontokuntien välisessä kanssakäymisessä.

     Noita yksiköitä ei perusteta ja vaalita vain jonkin onnettoman erehdyksen takia, ne ovat sivistyneelle ihmiselle ja muillekin heidän elämänsä keskeisiä asioita. Moukille ja muille kosmopoliiteille toki riittää vähempikin, jopa pelkkä mammona.

Kävin tässä taannoin Viron kansallismuseossa, Tartossa.

     Museon vironkielinen nimi Eesti rahva muuseum kiteyttää mainiosti sen olennaisen idean. Kyseessä ei ole Viron valtion tarinasta kertova museo, vaan sen kansan (rahvaan) elämän, alkuperän ja kielen tarinasta kertova laitos. Muistan kuulleeni sen olevan alallaan pohjoismaiden suurin. En ainakaan hämmästyisi, jos näin olisi.

     Museo on siis etnografis- kielitieteellinen ja keskittyy virolaisten ihmisten ja kansanryhmien elämään ja kehitykseen kautta aikojen.

     Sen sijaan en huomannut siellä merkkejä saksalaisten enempää kuin puolalaisten tai tanskalaisten tai venäläisten herruudesta ja heidän kaupunkikulttuuristaan. Rantaruotsalaiset taisivat muodostaa jonkinlaisen poikkeuksen, hehän kuuluivat myös rahvaaseen.

     Korostan, että kuljin uskollisesti oppaan jäljissä ja todennäköisesti minulta jäi näkemättä osa museosta, ehkä suurikin. Poliittinen historia ja korkeakulttuuri joka tapauksessa jäivät Virossa muiden kansojen omaisuudeksi aina 1800-luvun lopulle saakka. Niiden paikka on muualla.

     Museo keskittyi siis ihan vain virolaisten omaan ainutlaatuisuuteen. Sen kohteena olivat viron kieli ja niitä geenejä kantavat ihmiset, joita maan nykyisenkin väestön valtaosa on.

     Voi tietenkin kysyä, eikö olisi pitänyt varata ainakin neljäsosa tiloista Viron venäläisille? Jos, niin miksi ei?

     Voimmehan nyt heti todeta, etteivät venäläiset ole sen huonompia ihmisiä kuin muutkaan. Lisäksi heillä on sekä rikas kansan kulttuuri, että hieno korkeakulttuuri. Historiallisesti suurin osasto kuuluisi itse asiassa saksalaisille, mikäli ajatellaan sitä korkeakulttuuria, jonka alalla Viron asukkaat ovat yltäneet erittäin merkittäviin suorituksiin.

      Mutta saksalaiset loistivat museossa poissaolollaan, kuten venäläisetkin. Heillähän on omat keskuksensa muualla. Virolaisilla sen sijaan niitä ei ole, heillä on vain oma isänmaansa ja äidinkielensä.

     Meillä suomalaisilla tilanne on olennaisesti samanlainen ja tärkein ero virolaisiin saattaa olla, että me tunnemme olevamme suurvallan kansalaisia ja kannamme huolta koko maailmasta varoen korostamasta omaa kansallisuuttamme.

      Tiedän, että kansallinen ajattelu on monen, omasta mielestään fiksun kaksijalkaisen mielestä vanhentunutta ja joutavaa. Löytyyhän meiltäkin ihmisiä, jotka tosissaan ovat ehdottaneet englantia maamme yhdeksi viralliseksi kieleksi. Miksikäs ei? Mitäpä me tällä suomella?

     Yllättävää kyllä, samat ihmiset näyttävät kuitenkin jollakin tavalla ymmärtävän sitä, että Virossa ollaan tyytymättömiä siihen, että maan annettiin vapaasti täyttyä vieraan kansakunnan edustajilla muutaman lyhyen vuosikymmenen ajan.

     Mikäli prosessi olisi saanut vapaasti jatkua, olisi meillä parin sukupolven kuluttua ollut virolaisen Viron sijasta venäläinen Estonija, täynnä kantakansan edustajien näköisiä kelpo ihmisiä, joilla sitä paitsi on ollut maassa oma historiallinen roolinsa ja jotka ovat lahjakasta, eurooppalaista kansaa sympaattisine tapoineen.

     Pyydän anteeksi, mikäli jonkin mielestä edellä sanottu implikoi sen, että on olemassa myös lahjattomia, ei-eurooppalaisia kansoja epäsympaattisine tapoineen. En minä sitä tarkoittanut, itse ajattelitte, eikä asia sitä paitsi edes kuulu tähän.

     Palaan nyt tuohon virolaiseen meppiin, joka kaipasi Brysseliin tietoisuutta Euroopan kansanryhmien välisten erojen tiedostamisen ja ymmärtämisen tärkeydestä.

     Eurooppa on se mikä se on, juuri siksi, ettei se ole Amerikan kaltainen sulatusuuni. Euroopan maat ovat kansalaistensa koteja eivätkä työnantajia, joita vaihdetaan kuin ratsastaja hevosta.

     Eurooppalainen ihminenkään ei ole vain jonkin Euroopan kolkan asukas, joka juhlissa laulaa oodia ilolle. Hänelle läheisiä ovat myös hänen oman kansansa surut ja alennustilat, kuten myös sen tulevaisuus, hamaan harmageddoniin saakka.

     Mikäli me eurooppalaiset typerästi suljemme silmämme siltä, ettemme ole keskenämme samanlaisia emmekä halua sellaisiksi tullakaan, tulemme ennen pitkää kohtaamaan sellaisia ongelmia, joita emme yksikertaisuuksissamme osanneet edes kuvitella: meillä on kyllä kaksi jalkaa ja litteät kynnet ja, paljon muutakin, mutta…

     Nationalismi on järkevässä ja kohtuullisessa muodossaan ollut ja yhä on maanosamme rikkaus ja sen eteenpäin vievä moottori. Sen ignoroiminen ja loukkaaminen ovat aina tuoneet mukanaan onnettomuuksia. Sen sijaan, että se, mitä on, yritettäisiin halvoilla sofismeilla kieltää, siihen kannattaa suhtautua asian vaatimalla kunnioituksella.

     Venäjä on muuan tärkeä historiallinen esimerkki yrityksestä jättää tosiasiat tunnustamatta ja luoda kansallistunteesta vapaa ihminen. Tuloksena alkoi jo syntyä jonkinlaisia homo sovieticuksia (Иван, не помнящий родства), eli sukunsa unohtaneita ihmisiä.

      Niitä on nyt sitten suurella touhulla ruvettu palauttamaan täysipainoisten ihmisten tasolle saarnaamalla patriotismia joka vuorollaan, kuinkas muuten, sitten menee yli äyräidensä…

 

Teloituksia

 

Omien tappaminen

 

     Uusimmassa Tieteen Kuvalehti/Historia -lehden numerossa ( 2026 vko 36) törmäsin kiinnostavaan tietoon. Ensimmäisessä maailmansodassa ympärysvaltojen armeijat teloittivat melko paljon omia miehiään, kun taas saksalaiset tekivät sitä hyvin vähän.

     Iso-Britannia teloitti 346, Ranska 660 ja Bulgariakin peräti 600-800 omaa miestä. Kuolemaantuomittujen määrät nousivat kussakin maassa yleensä tuhansiin, mutta niistä toimeenpantiin vain murto-osa.

     Saksa sen sijaan teloitti 13,2 miljoonasta mobilisoidusta sotilaastaan vain 48 henkeä eli sodan osapuolista vähiten.

     Tämä on varsin kiinnostavaa, koska Saksalla oli jo tuolloin tietty raakalaisuuden maine, jota lietsottiin erityisesti Belgian tapahtumien perusteella. Puolueettomaan Belgiaan oli hyökätty ja sen sissitoiminnasta epäiltyjä ja kiinni saatuja asukkaita ei siekailtu rangaista ankarimman mukaan.

    Saksalaiset saivatkin ympärysvaltojen propagandassa ”hunnien” nimityksen, mikä juonsi juurensa siihen puheeseen, jonka Wilhelm II oli pitänyt lähettäessään kenraali Walderseen johtaman rankaisuretkikunnan Kiinaan, boksarikapinaa kukistamaan: saksalaisten tuli tehdä nimensä yhtä pelätyksi muin aikoinaan hunnit, niin, ettei kiinalainen sataan vuoteen uskaltaisi katsoa saksalaista röyhkeästi.

     Saksalaiset tunnettiin jo vanhastaan myös sadistisesta ”preussilaisesta” kuristaan, jonka tarkoituksena oli saada sotilas pelkäämään enemmän korpraaliaan kuin vihollista. Jalmari Kara tuoreissa jääkärimuistelmissaan vuonna 1918 ilmitoi myös inhonsa sikäläistä raakaa koulutustyyliä kohtaan (ks. Vihavainen: Haun jalmari kara tulokset ).

     Kuitenkin omia ilmeisesti siis visusti varottiin tuhlaamasta. Erich Ludendorff moitiskelikin asiaa sodan jälkeen ja esitti sen yhdeksi Saksan tappion syyksi. Natsit ottivat tosiaan asiaasta opikseen ja toisessa maailmansodassa Saksan armeija teloitti jopa 20 000 omaa miestään.

     Mitä Venäjän armeijaan ensimmäisessä maailmansodassa tulee, Historia-lehdellä ei ole asiasta numeroita, mutta herkästihän siellä sai luodin omiltaan, minkä todistavat jo everstin, sittemmin rehtorina Helsingissä toimineen Borfis Gyllenbögelin muistelmat. Hänhän kertoo varsin ylpeänä teloituttaneensa omia miehiään omenavarkauden takia (ks. Vihavainen: Haun gyllenbögel tulokset ).

     Toisessa maailmansodassa puna-armeijan Moolok ahmi omaa väkeä valtavia määriä ja teloitettujen määrä varmasti ylitti suuresti Saksan luvut. Tuhansia oli teloitettu jo suuren terrorin aikana ja wikipedia ilmoittaa toisen maailmansodan luvuksi 135 000. Heillä oli suuret määrät erikoismiehiä tähän hommaan.

     Kuitenkin teloitus on poikkeuksellisen raaka toimenpide verrattuna paikalla ampumiseen, kuten opimme Fjodor Dostojevskin muistelmista. Hänhän oli itse kokenut kuolematuomion odotuksen ja sen perumisen viime hetkessä mestauspaikalla.

     Herättää ainakin minun huomiotani, että saksalaisten into teloittaa omiaan oli ensimmäisessä maailmansodassa yhtä poikkeuksellisen vähäistä kuin se oli toisessa maailmansodassa oli poikkeuksellisen suurta.

     Sodan kulku ja luonne selittävät vain pieneltä osalta tuota radikaalia muutosta. Saksalaiset saattoivat olla raakoja muille jo ensimmäisessä maailmansodasas ja vielä raaempia toisessa, koska heille oli ”annettu lupa” häpeälliseen käytökseen, kuten Maksim Gorki sanoi Leninistä ja vuoden 1917 hulinoista.

     On kuitenkin vaikea uskoa, että kansan psykologia olisi niin ratkaisevasti muuttunut parissa vuosikymmenessä, tai oikeastaan vain yhden natsivallan vuosikymmen aikana.

     Vai kävikö sittenkin niin? Erilaiset tutkimukset niin SS-joukkojen  kuin Wehrmachtinkin keskuudessa ovat antaneet kuvan hyvin matalasta kynnyksestä avuttomien uhrien tappamiseen. Itse asiassa isonvihan ajan kasakoiden ja rakuunoiden psykologia saattoi olla lähellä tuota 1940-luvun ilmiötä.

     Julmuutta ovat eri aikakaudet arvostaneet hyvin eri tavoin. Saksalaisten hämmästyttävän nopea muuttuminen omia sotilaitaan tappaviksi raakalaisiksi on kiinnostava ilmiö.

     On luultavaa, että vastaavaa voi tulevaisuudessakin tapahtua varsin nopealla aikataululla. Tuskinpa asia on kansallisuudesta kiinni.

Tässä vanhempi blogi aiheesta:

 

maanantai 7. marraskuuta 2022

Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

        Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

       Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

       Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

       Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

       Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

       Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

     Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

       Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

        Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

       Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön.      

     Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

       Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

        Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

       Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

       Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

       Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

       Pidämme roomalaisia erittäin julmina muistaessamme tuhannet ristiinnaulitut, gladiattoriesitykset, ja ihmisten syöttämiset pedoille. Kuitenkaan julmuudesta sellaisenaan ei välttämättä ylpeilty. Titus Livius jopa esittää roomalaisten ylpeydenaiheena heidän lempeytensä:  

       Entisaikojen roomalaiset saavat Liviukselta aina silloin tällöin tunnustusta, jopa aika yllättävistä asioista. Albalaisten petollinen päällikkö Mettius teloitettiin repimällä hänet vaunujen välissä kahtia.

       Se oli kauhea tapaus, josta kaikki käänsivät päänsä pois. Kuitenkin, kertoo Livius ”Se oli ensimmäinen ja viimeinen roomalaisten antama rangaistus, jonka kohdalla unohdettiin inhimillisyyden lait. Muuten voidaan ylpeillä sillä ettei mikään kansa ole käyttänyt lempeämpiä rangaistuksia.”

        Toki ylpeileminen on aina kuulunut kaikkien kansakuntien oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kuitenkin tämän kertoo historioitsija, joka tuntee niin Alban kuin Karthagon hävittämisen, legioonien desimoinnin, vestaalien elävältä hautaamisen ja monia muita vastaavia asioita.

       Kirjoittajan elämä sijoittuu Kristuksen syntymän molemmin puolin, eivätkä gladiaattoritaistelutkaan toki olleet hänelle suinkaan tuntemattomia, vaikka Neron vainot tapahtuivat vasta hänen kuolemansa jälkeen. Yhtä kaikki: Livius tunsi vahvasti, että valtakunta ja nimenomaan sen kansan moraali oli hänen aikanaan nopeasti rappeutumassa:

  Koskaan ei ole ollut Roomaa suurempaa ja nuhteettomampaa valtiota, eikä yksikään valtio ole tarjonnut runsaammin hyviä esikuvia; mihinkään muuhun valtioon ei ahneus ja nautinnonhalu ole tunkeutunut yhtä myöhään, eikä missään ole yhtä kauan pidetty köyhyyttä ja säästäväisyyttä näin suuressa arvossa. Niin, mitä vähemmän omaisuutta oli, sitä vähemmän sitä himoittiin. Vasta viime aikoina ovat rikkaudet synnyttäneet ahneuden, ja nautintojen ylenpalttisuus on tuonut mukanaan halun tuhoutua ylelliseen nautiskeluun ja viedä samalla tuhoon kaikki muukin. (Käännös: Marja-Itkonen-Kaila).

 

       Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta siis ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan ainakaan aina hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

       Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

       Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

       Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

       Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

     Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

        Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

       Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

       Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

       Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

       Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

       Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).