Sodan kulttuurinen merkitys

 

Sota ja eurooppalaisen kulttuurin tuho

 

     Kuten tunnettua, Venäjällä kansallisromanttinen lunatic fringe ihailee suuresti ominaisuutta, jota Lev Gumiljov on nimittänyt passionaarisuudeksi.

      Kyseessä on kyky ja hau uhrautua oman lauman (kansakunnan, imperiumin) puolesta ja sellainen on ominaista nimenomaan nuorille eli kehityksensä alkuvaiheessa oleville kansoille. Passionaariset kansat ovat ekspansiivisia ja työntävät tieltään syrjään vanhenevat ja seniilin hedelmättömiksi muuttuneet kansat.

     Jonkinlaisella älyllisellä akrobatialla nykyinenkin Venäjä on sitten saatu luokiteltua tähän nuorten ja nousevien kansojen dynaamiseen joukkoon huolimatta sen väitetystä tuhatvuotisuudesta ja siitä, että sen väestön uusiutumiskerroin on yhtä vähäpätöinen kuin läntisessä Euroopassa. Mutta uskottelihan Lenin aikoinaan takapajuisen Venäjän olevan itse asiassa myös johtava maa nykyaikaisen kapitalismin kehityksessä ja siis se, jossa sosialistinen vallankumouskin tapahtuisi, kuten kirjoitettu oli.

     Selvää joka tapauksessa on, että kyky ja jopa into sotaan on tämän passionaarisuuden keskeinen asia. Sitä Venäjällä luultavasti onkin saatu lietsottua esiin huomattavasti enemmän kuin lännessä. Nikolai Karamzin aikoinaan jopa väitti, etteivät venäläiset vain osanneet sotia, vaan myös rakastivat sotimista. Mutta siitä nyt on jo kaksisataa vuotta.

     Kysymys sodan merkityksestä kulttuurille on sangen aiheellinen, ja sen läheltä nähnyt filosofi Jussi Tenkku analysoi sitä mielestäni varsin uskottavasti (ks. Vihavainen: Haun tenkku tulokset ). Toinen filosofi, Friedrich Niedtzsche näki läheltä Saksan-Ranslan sodan 1870-1871 ja sijoitti näkemänsä  laajaan ja syvään, jos kohta runollisen hajanaiseen filosofiseen maailmankuvaansa.

     Nietzschen ajatuksia sodastakin on tutkinut Tarmo Kunnas, jonka teokseen ”Politik als Prostitution des Geistes” (1981) perustan seuraavat huomioni.

     Monelle varmaan yllättävästi Nietzsche oli monissa teeseissään kaikkea muuta kuin militaristi. Itse asiassa hän näyttää olleen voittopuolisesti antimilitaristi, vaikka hänen näkemyksensä kyllä olivat ambivalentit ja muuttuivat ajan mukana.

     Voitto Ranskasta oli Nietzschen mukaan antanut saksalaisille sen valheellisen kuvan, että myös saksalainen kulttuuri olisi voittanut ranskalaisen. Väärin kuviteltu. Ranskalainen kulttuuri oli saksalaiseen nähden ylivertainen ja ylistyspuheet sotaisille hyveille olivat onttoja. Itse asiassa militarismissa oli jopa dekadentteja aineksia ja sitä asiaahan Nietzsche erityisesti halveksi. Aito voimantunne ei kaivannut mitään sotakiihotusta.

     Itse asiasa Nietzsche halveksi suurta osaa saksalaista kulttuuria eikä asiaa peitellyt. Sodan jälkeisessä maailmassa kyttäsivät osapuolet toisiaan ”aseellisen rauhan” oloissa ja militarismi madalsi kulttuuria. Wagneria Nietzsche tunnetusti halveksin erityisesti: ”Ei makua eikä ääntä eikä lahjakkuutta: Wagnerin näyttämöllä tarvitaan vain yhtä: Germaaneja!... Germaanin määäritelmä: Kuuliaisuus ja pitkät jalat”.

     Militarismissa oli kuitenkin sotilasleirin syvää persoonatonta vihaa, murhaajan kylmäverisyyttä…ylpeää välinitämättömyyttä suurten tappioiden edessä ja oman ja läheisten olemassaolon uhan alla. Oliko tämä sittenkin myönteistä?

Joka tapauksessa sota teki voittajasta typerän ja voitetusta vihaisen. Sota barbarisoi molemmat ja teki itse asiassa heistä siät mukaa luonnollisempia. Mutta mitäpä kulttuuria monen oli. ”Sota on kulttuurille nukkumis- ja talviaikaa. Ihminen nousee siitä sekä hyvässä että pahassa vahvistuneena.”

     Nietzsche kertoi jossain kohtaa jopa iloitsevansa uudesta sotaisuudesta, joka on lopettanut Euroopan ”kiinalaistumisen”, millä tarkoitettiin kulttuurin kivettynyttä pysähtyneisyyttä. Se tarkoitti kyllä, että barbaari ja villieläin jokaisessa oli tunnustettu…

      Matka Saksan-Ranskan sodasta toisen maailmansotaan merkitsi sittemmin sellaista barbaarisuuden kasvua, joka aikoinaan suuresti ylitti villieläimen mahdollisuudet ja aikaansaannokset. Sen jälkeen militarismi olikin aallonpohjassa Euroopassa ja kukoisti lähinnä toisessa voittajavaltiossa, Neuvostoliitossa.

      Militarismin uusi aalto liittyy Ukrainan sotaan ja muuan kiinnostava uutuus siinä on nyt naisten militarisointi, joka luontevasti yhdistyy naisellisuuden yleiseen metamorfoosiin, jossa koko tuon sukupuolen asema ja merkitys kulttuurissa ja yhteiskunnassa on muutoksen alainen (vrt. Vihavainen: Haun schopenhauer tulokset ).

      Tämä ilmiö kuuluu kuitenkin läntisen Euroopan kulttuuriin eikä ainakaan vielä venäläiseen. Siinä riittää pohtimista pitkäksi aikaa, joten jätän sen nyt syrjään.

     Sen sijaan suosittelen tätä vanhaa blogiani, joka saattaa auttaa ymmärtämään sitä näkökulmaa Eurooppaan ja sotaan, joka Nietzschellä oli omana aikanaan:

 

tiistai 11. helmikuuta 2020

Vähän epäajankohtaista.

 

Se Saksa, jonka menetimme

 

       Stanislav Govoruhin teki joskus perestroikan kultaisina aikoina elokuvan nimeltä Venäjä, jonka menetimme (Rossija, kotoruju my poterjali). Siinä hän rinnasti imperiumin entisen loiston ja kunnian nykyiseen surkeaan alennukseen, hieman epäreilusti, mutta sehän kuuluu lajityyppiin.

      Myös Saksa on maa, jolla voisi olla nyt aihetta haikailla suurta menneisyyttään, joka sattui samaan aikaan tuon tarumaisen ja sinänsä paljolta kuvitellun Venäjän loistokauden kanssa.

     Saksalaisilla oli kerran niin sanotusti elämän valttikortit, mutta kaikki menetettiin pelaamalla hasardia. Ylös syvimmästä alhosta on toki noustu, mutta Saksa 2. on jotakin muuta kuin ensimmäistä maailmansotaa edeltänyt samanniminen maa. Venäjän kanssa on asia tietysti samoin.

     Friedrich Nietzsche kuuluu niihin klassikoihin, jotka ovat sen verran hapokkaita, ettei niihin viitsi joka päivä tarttua. Sitä paitsi Nietzschen teokset ovat poliittisesti niin epäkorrekteja, että on vain ajan kysymys, milloin ne kielletään. Ehkä Suomella olisi kylliksi kunnianhimoa tehdä tämä ensimmäisenä? Jotenkin olisin henkisesti valmis kuulemaan tällaisen uutisen.

      Itse en kuitenkaan aio luovuttaa Nietzscheäni kenellekään, en edes viranomaisille, jotka varmaan kerran ovat tässäkin asiassa huolehtimassa meidän omasta parhaastamme. On se sen verran hauska mies.

     Usein taitaa jäädä ymmärtämättä, miten tiiviisti Nietzsche oli aikaansa sidoksissa. Hänen maailmoja syleilevät runoelmansa saattavat tässä johtaa harhaan. Itse asiassa hän tulkitsi jatkuvasti oman aikansa ilmiöitä hyvin tiiviisti ja herkästi, eikä moniakaan hänen teoksiaan voi ymmärtää ilman kontekstia.

     Ottakaamme nyt vaikkapa Hyvän ja pahan tuolla puolen. Erään tulevaisuuden filosofian alkunäytös. Luen sitä J.A. Hollon mainiona suomennoksena ja sehän ilmestyi Otavan kustantamana vuonna 1966 eli lähes sata vuotta alkuteoksen (1886) jälkeen.

     Nyt on sitten kulunut jo pian puolitoista vuosisataa sen ilmestymisestä, mutta se ei ole oleellista. Moderni ihminen oli tuolloin jo hyvin suuressa määrin sama kuin nyt ja tarkoitan tässä lähinnä ns. oppineen tasavallan kansalaisia ja heidän seurailijoitaan.

      Kirjan kahdeksas pääkappale Kansat ja isänmaat kertoo siitä maailmasta, jossa Bismarck jo oli yhdistänyt Saksan verellä ja raudalla ja entisen yömyssyisen Michelin tilalle oli noussut preussilainen upseeri, jonka kiinnostuksen kohteena oli suurpolitiikka: grosse Politik. –Näihin uusiin ilmiöihin Nietzsche suhtautui varsin epäluuloisesti.

      Vanha saksalaisuus oli nyt mennyttä ja sen mukana saksalaisten vanha itseymmärrys runoilijoiden ja ajattelijoiden kansana. Itse asiassa koko vanha myytti saksalaisesta syvällisyydestä saattoikin olla pelkkää petosta.

       Joka tapauksessa saksalaisuus oli jotakin vasta tulemassa olevaa ja hahmotonta. Juuri saksalaiset olivat se kansa, joka alinomaa kysyi itseltään, millaista se saksalaisuus oikein on.

     Näin siis Nietzsche. Hän olisi voinut siihen lisätä, että venäläisillä oli ja on aivan sama pysyvä, lähes maanisen mielenkiinnon kohde: oman itsensä ihmettely.

       Nietzschen äärimmäisen herkkä ja runollinen kieli pursuaa kielikuvia, joiden voi arvioida purkautuvan enemmän tai vähemmän sairaalloisen herkästä psyykestä. Niiden toistaminen tässä ei oikein tunnu järkevältä, mutta otetaan nyt muutama hajahuomio siitä huolimatta, että se ei tee oikeutta kirjoittajalle.

      Kirjoittaja puhuu aikalaisistaan eli ”meistä” ”hyvinä eurooppalaisina” ja oudoksuu sitä uutta itsetehostuksen nationalismia, joka on vallannut Euroopan siitä huolimatta, että sen halu yhdentyä on selvästi nähtävissä.

      Saksalaisuus näyttää nyt olevan velvoitettu harjoittamaan ”suurta politiikkaa”, jota varten se on huonosti valmistettu ja uhraamaan vanhat hyveensä uuden keskinkertaisuuden hyväksi.

       Saksalaisilla on ollut taipumus ihailla vieraita kansoja, mutta nyt tästä kainosta taipumuksesta halutaan tehdä rikos. Oliko Bismarck sitten suuri saadessaan tämän aikaan, kysyy Nietzsche ja näyttää vastaavan, että tästä seuraa henkinen latteutuminen, mutta se ehkä korvautuu sillä, että jokin toinen kansa syventyy –mikä se sitten onkin.

     On ilmeistä, että kyseessä voisi olla Ranska –tragedian toinen osapuoli, mutta se ei oikein näytä kirjoittajan tarkoitukselta.

      Ranskalaisia Nietzsche nimittää vain englantilaisten aatteiden apinoiksi ja näyttelijöiksi –mutta myös uhreiksi, sillä suuri vallankumous oli ehdottomasti englantilaisen hengen luomus. Toki Ranska on yhä Euroopan henkisimmän ja hienostuneimman kulttuurin tyyssija.

      Sen henkinen ylhäisö sulkee korvansa demokraattisen bourgeoisie’n kurjalta tyhmyydeltä ja suunpieksännältä –mutta todellisuudessa etualalle vyöryy nykyään tyhmistynyt ja karkeutunut Ranska… Mitähän nykinen Ranska olisi Nietzschen silmin?

       Joka tapauksessa ranskalaisuus on psykologian alalla saanut aikaan suurta ja koko kansa on puolittain onnistunut pohjolan ja etelän synteesi, sanoo Nietzsche –tuo italialaistunut saksalainen.

      Englantilaisuuteen kirjoittaja suhtautuu aika intohimoisesti –hän vihaa sitä.  Hän myös huomauttaa, että samalla kannalla olivat niin Goethe kuin myös sekä Hegel että Schopenhauer, jotka muuten olivat toistensa antipodeja. Saksalainen henki ei kerta kaikkiaan voi sietää englantilaista -he eivät tosiaankaan ole mikään filosofinen rotu…

      Tulkoon mainituksi, ettei tuossa rotu-sanassa liene biologialla suurtakaan merkitystä. Mitä saksalaisiin tulee, sanoo kirjoittaja, että sen kansan muodostaa mitä hirvittävin rotujen sekoitus ja yhteenvatvonta, ehkäpä vielä niin, että esi-arjalainen aines on siinä voitolla…

       Joka tapauksessa kirjoittaja ei ole kiinnostunut geeneistä, vaan siitä kulttuurista, jota kansa kantaa. Siinäkin suhteessa saksalaiset ovat myös sekava keitos, jos saksalainen tohtisi sanoa, että hänessä on kaksi sielua, hän yksinkertaistaisi asioita monella sielunmitalla.

       Tämä mainittu saksalais-englantilainen antipatiahan oli tunnetusti jo perinteistä ja molemminpuolista eivätkä englantilaiset filosofit aikoinaan ottaneet lainkaan vakavasti suurimpiakaan saksalaisia kollegoitaan, mutta tokihan aika on nyttemmin muuttunut.

     Englantilainen on, sanoo Nietzsche rakentaen kaikessa vihaisessa yksipuolisuudessaan nautittavan kansallisen stereotyypin, synkempi, aistillisempi, lujatahtoisempi ja brutaalimpi kuin saksalainen. Hän on juuri siksi, halpamaisempana, myös hurskaampi, sillä hän tarvitsee kristinuskoa vielä enemmän.

      Englantilaista karkeutta ja moukan-vakavuutta verhoaa, oikeammin tulkitsee ja selittää muuksi sentään yhä vielä siedettävimmin kristillinen elekieli ja virrenveisuu, joka sopii tuolle juoppporattien ja irstailijoiden karjalle, kirjoittaa Nietzsche aika ilkeästi, mutta hänellä on siihen syynsä.

     Nietzsche ei malta olla naljailematta jopa englantilaisille naisille ja kehottaa katsomaan, miten he kävelevät –kuin kyyhkyset ja joutsenet. Ja entäs laulu sitten…

     Juutalaisiin ja venäläisiin Nietzsche suhtautuu suurella arvostuksella. Kiihkeimmät antisemiittiset kirkujat hän ajattelee kenties parhaaksi karkottaa Saksasta. Sellainenhan oli myös Richard Wagner, jonka taiteellisia näkemyksiä vastaan Nietzsche kirjoitti jopa kirjan.

       Juutalaisten perintöön kuuluu mahtava moralismi, jolla kirjoittaja epäilemättä viittaa Vanhaan testamenttiin. Siitä on Eurooppa heille suuren kiitoksen velkaa, noiden äärettömien vaatimusten pelottavuudesta. Juutalaisen ja preussilaisen tyypin yhteiselo saattaisikin kukaties olla hedelmällinen yhdistelmä.

     Mutta saksalaisia vaivaavat nykyään tyhmistymisen puuskat: vihamielinen tyhmyys milloin ranskalaisille, milloin juutalisille, milloin puolalaisille, milloin wagnerilainen, milloin teutoninen, milloin preussilainen –nämä ovat saksalaisen hengen ja omantunnon (Gewissen? ehkä tietoisuus olisi parempi sana?) pienet himmennykset.

      Juutalaiset ovat kirjoittajan mielestä joka tapauksessa nykyisin Euroopassa elävistä roduista epäilemättä voimakkain, sitkein ja puhtain.

       Ajattelija, jolla on omallatunnollaan Euroopan tulevaisuus, ottaa epäilemättä, kaikissa tätä tulevaisuutta koskevissa suunnitteluissaan lukuun juutalaiset samoin kuin venäläisetkin lähinnä varmimpina ja todennäköisimpinä tekijöinä voimien suuressa leikissä ja taistelussa, arvioi Nietzsche.

     Kirjoittaja esittää tässä käsitellyssä luvussa myös paljon varauksia saksalaisen musiikin ja kirjallisuuden laatuun nähden. Jälkimmäisestä puuttuu yleensä se musiikki, jota kuunnellaan kolmannella korvalla: se on tyyliltään latteata ja ikävää.

     No, onhan tässä kirjassa ja luvussa paljon muutakin ja suotakoon nyt anteeksi, että edes nämä asiat on nostettu esille. En tässä millään muotoa halua esittää analyysiä Nietzschen ajattelusta sinänsä, vaan ainoastaan nostaa esille sen maailman, jossa kansallisuudet tuolloin –vielä-  elivät erään poikkeusihmisen ja herkän taiteilijasielun silmin katsottuina.

      Kansallisten stereotyyppien merkitystä ajattelullemme kannattaisi tutkia muutenkin kuin vain jonkun puolihullun stereotyyppien purkajan nipistelytieteellisestä näkökulmasta. Tokihan jokainen normaalijärkinen aikuinen ymmärtää, etteivät ne anna mitään tarkkaa informaatiota kohteestaan, eivät edes sinne päin.

     Parhaimmillaan ne silti voivat antaa meille eväitä ajatteluun ja niiden viittaamien asioiden analysointiin.

     Nietzschen tasolle tai edes hänen jotenkuten siedettäväksi jäljittelijäkseen ei normaalilla ihmisellä taida oikein olla pääsyä jos asiaakaan.

      Silti tietyn aikakauden nerojen ajatukset saattavat kukin tavallaan välittää meillekin jotakin siitä todellisuudesta, johon eivät vielä kuuluneet monet sellaiset ilmiöt, jotka nykyään pyrkivät kahlitsemaan ajatteluamme.

Tämän ymmärtäminen saattaisi auttaa meitä asettamaan myös oman aikakautemme sille kuuluvalle paikalle.