Hyveen ja paheen välillä

 

Julmuus

 

Kun tutkistelee vanhoja käsityksiä ihmiselle sopimattomasta käytöksestä, synneistä tai paheista eli taipumuksista, joita hänellä on sellaisiin nähden ja toisaalta hyveistä, näkee varsin selkeän kehityskulun. Pahe on muuttunut hyveeksi.

Erityisen selvää tämä on parin suurimman kardinaalipaheen eli kuolemansynnin kohdalla. Ahneus (avaritia) on nyt kaiken kehityksen moottori (Vihavainen: Haun ahneus tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Irstaus (luxuria) taas, nykyään yhä useammin rakkauden synonyymiksi ymmärrettynä, on niin ikään ylistetty ja tavoiteltu asia. Kaiken paheellisuuden ja synnin äiti, ylpeys, on ihmisen uusi normaali tila.

Kun Maksim Gorki pani näytelmähenkilönsä sanomaan Ihminen -se kuulostaa ylpeältä, hän lausui suorastaan uusimman ajan ja oklokraattisen vallankumouksen syntysanat (ks. Vihavainen: Haun ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ). Tarkemmin kuulostellessa tuossa tunnuksessa on vahva tyhmänylpeyden juonne. Dostojevski puolestaan kiteytti sanomansa kehotukseen nöyrry, ylpeä ihminen!

Nykyisessä kulutusyhteiskunnassa paheita ei halveksita, ainakaan klassisia paheita. Pikemmin niiden arvellaan olevan siunattuja asioita ja olemassa siksi, että ihminen voisi pitää hauskaa. Antiikin Kreikan pääpaheet olivat mielettömyys, pelkuruus, turmelus ja himo. Kristillisessä käsityksessä suurimmat synnit eli kuolemansynnit olivat ylpeys, kateus, viha, laiskuus, ahneus, ylensyönti ja himo. Huomaa myös järjestys.

Nykyaikaisen ihmisen silmin noissa luetteloissa on paljon typerältä ja vanhentuneelta kuulostavaa. Sitä paitsi yksi asia loistaa poissaolollaan. Missä on julmuus?

Nykyisen sukupolven maailmankatsomuksen mukaan hyveistä suurin on rakkaus, jota me ehdottomasti palvomme ja kannatamme, ilmenipä se millaisissa muodoissa tahansa. Irstaus on vain yksi rakkauden ulottuvuus nykyään sallitun ajattelutavan mukaan. Mikään irstauden muoto ei voi olla niin vastenmielinen, että se oikeuttaisi meitä sen tuomitsemaan tai edes hylkäämään.

Kaikenlaisen julmuuden sen sijaan tuomitsemme hyvin herkästi. Itse asiassa olemme tämän asian kehittäneet jo absurdiuteen saakka ja se, joka pystyy aivan prinsessamaisen hienosti erottamaan julmaksi tulkittavan asenteen ja sitä paheksumaan, kuuluu joukossamme ansiokkaimpiin.

Viha, joka oli myös klassinen pahe, ei ole suinkaan samaa kuin julmuus. Päin vastoin, julmuutta kohtaan kuuluukin nykyään tuntea vihaa, mitä enemmän, sitä ansiokkaampaa.

Kuitenkin julmuus on aika vaikea käsite. Suomessa sen synonyyminä pidetään usein raakuutta, mikä viittaa epäkypsyyteen. Viroksikin julman ihmisen sanotaan olevan toores, tuore eli siis kypsymätön. Tämä viitannee siihen, ettei lapsilla empatiakyky useinkaan ole kovin kehittynyt sikäli kuin asia koskee muita lajeja kuin ihmisiä. Niinpä hyönteisiltä saatetaan repiä siivet ja nauraa sitten niiden hullunkuriselle käytökselle.

Julmuutta pidettiin kyllä jo entisaikaan paheena. Vanhoissa 1600-luvun kansallisuuksien kavalkadeissa julmuuden selitettiin olevan erityisesti muutamien kansojen pahe. Yksi sellainen olivat ruotsalaiset.

Dostojevskin Karamazovin veljesten Ivan kuitenkin suorastaan julisti, ettei hän voi antaa koskaan Jumalalle anteeksi sitä, että yksi viaton lapsi ruoskittiin hengiltä. Mikään ei voi oikeuttaa sitä. Siispä Jumala on paha.

Kysymys Jumalan oikeudesta julmuuteen saattaa ollakin avain entisaikojen julmuuskäsityksen ymmärtämiseen. Se ei ole sellaisenaan paha asia.

Olemme vanhan käsityksen mukaan kaiketi kaikki Jumalan kädessä, mutta useita meistä hän kohtelee hirvittävällä tavalla. 1700-luvulla kerrottiin, miten ihmiset Lissabonin maanjäristyksessä hautautuivat raunioiden alle ja kituivat siellä päiväkausia. Miksi Jumala tällaista salli?

Huomaan, että on olemassa kirjakin, joka käsittelee teodikeaongelmaa Lissabonin maanjäristyksestä holokaustiin. Mikä oikeus millään olennolla tosiaankaan olisi sallia tällaisia kauhistuksia? Jos sellainen olento on, häntä lienee pidettävä lähinnä paholaisena, kuten antiikin Astartea, joka vaati lapsiuhreja. 1700-luvun heräävä inhimillinen ylpeys ei voinut olla nostamatta esille näitä kysymyksiä.

Julmuuden ongelma on epäilemättä vanha eikä julmuutta ole muinaisessakaan maailmassa sellaisenaan hyveenä pidetty, vaikka se ei ns. kuolemansynteihin tai suurimpiin paheisiin kuulunutkaan. Jossakin mielessä julmuus kuitenkin oli entisaikaan aivan ilmeisesti kuulunut hyväksyttäviin ominaisuuksiin. Mistä lienee ollut kysymys?

Kysymys oli epäilemättä siitä, että kärsimystä pidetiin, ainakin ennen aspiriinin keksimistä, ihmiseloon väistämättä kuuluvana asiana ja usein myös tarpeellisena. Kohtuuton empatia olisi estänyt toimimasta hyveellisesti ja mielekkäästi.

Ajatelkaamme vaikkapa lasten kasvattamista. Vielä 1950-luvulle saakka voimissaan olleen näkemyksen mukaan lapset oli kasvatettava väkivallan eli kivun kautta oppimaan hyveellisiksi ja tulemaan kunnon kansalaisiksi. Pieksämisen laiminlyöminen ei ollut hyväksyttävää, vaan tuomittavan heikkouden merkki.

Kipu ymmärrettiin asiaksi, jota hyveellisen ihmisen täytyi kyetä tuottamaan lähimmäisilleen, kuten lääkäri ei saanut jättää sahaamatta irti jäsentä, jonka tulehtuminen aiheuttaisi kuolion. Teurastaja ei saanut armahtaa käsittelemäänsä karjaa eikä pyöveli sitä ihmistä, joka kuului hänen käsiteltäviinsä -en nyt käytä tässä sanaa asiakas.

Tässä en nyt puhukaan siitä, miten suuret ja ylistetyt kuninkaat tappoivat summamutikassa tuhansittain ihmisiä ja ylpeilivät sillä: Saul löi tuhat, mutta David kymmenen tuhatta. Sitä paitsi monet kansat hävitettiin viimeistä ihmistä ja jopa eläintä myöten lukemattomissa holokausteissa.

Kuitenkin esimerkiksi pyöveliä pidettiin jollakin tavalla syntisenä ja halveksittavana ja häntä kehotettiin rukoilemaan paljon. Luulen, ettei hän esimerkiksi saanut nauttia työstään ja yleensä hänen piti pyytää uhriltaan anteeksi ennen toimenpidettä, joka sentään oli oikeuden päätöksen mukainen.

Kaikessa tässä oli kyse jonkinasteisesta julmuudesta eli empatian tukahduttamisesta. Koska itse asiat olivat välttämättömyyden sanelemia, ei julmuus niiden yhteydessä ollut pahe, väärä empatia sen sijaan olisi ollut sitä.

Teollinen ja jälkiteollinen yhteiskunta on etääntynyt kauas siitä elämänmuodosta, jossa jokainen vuorollaan myös joutui tappamaan saadakseen syötävää. Vaikka ei olisi ollut teurastaja, joutui nyt ainakin päästämään päiviltä kanan tai porsaan. Moni sai siinä taistella heikkouttaan vastaan, mutta ainahan ne hommat hoidettiin, eikä se niin vaikeaa ollutkaan.

Nykyään vain metsästäjät ja harvalukuiset teurastajat ovat näin lähellä sitä asiaa, jossa tietynlainen julmuus on hyve eikä pahe. Lääkäritkään eivät saa antaa toimenpiteen kivuliaisuuden häiritä työnsä onnistumista. Nämä ovat pieniä arkaaisen maailman saarekkeita maailmassa, jossa vanhat perusarvot ovat kääntyneet nurin ja usein kehittyneen absurdiuteen asti.

Kuitenkin tämä uusi normisto, joka on kehittynyt huippuunsa vasta viimeisten 50-100 vuoden aikana, edustaa vain pintaa. Hyvin lähellä pinnan alla ovat ne perusvaistot, joita jokapäiväinen väkivaltaviihde kosiskelee ja jotka poikkeusolot hyvin helposti nostavat pintaan.

Ajatelkaamme vain maailmansotia, Ukrainan sotaa… Luulenpa, että ihminen on vielä aika raaka olento, niin kypsältä ja jopa ylikypsältä kuin hän nyt ainakin täällä Euroopassa haluaa näyttää. Irstaudella briljeeraaminen ja sen ylentäminen julmuuden vastakohdaksi on falskia ja pinnallista. Muistakaamme vain tämä hippiliikkeen tunnus make love, not war, jossa tämä salto mortale oli jo tehty.

Kun ylennämme irstauden rakkaudeksi ja julistamme ”rakkauden” ainoaksi hyväksi, hylkäämme klassisen hyveen (virtus) käsitteen sen kaikessa moninaisuudessa. Silloin olemme jo syvällä barbariassa. Mutta tällaisestahan on kokemusta jo antiikin ajoilta ( vrt. Vihavainen: Haun livius tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).