Eläinten aikakausi?

 

Miltä ”ihminen” kuulostaa?

 

Venäjällä vanhempi polvi vielä tunnistaa ilman muuta, ketä siteerataan, kun sanotaan: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!”.

Sehän oli Maksim Gorki, joka niin sanoi eikä kyseessä ollut mikään ohimenevä henkevyys, vaan koko hänen ajattelunsa kulmakivi.

Gorki ei ollut mikään varsinainen marxilainen, mutta tunnusti sen sijaan omaa uskoaan, joka käytännössä oli varsin hyvin yhteensopiva myös Stalinin politiikan kanssa, kunhan nyt käsitteitä tarpeeksi venytettiin.

Gorkille kollektivisointi oli valtava kulttuurityö, jonka avulla nostettiin miltei elukan tasolla ollut talonpoikaisto ”idiotismistaan” sivistyneen ja tietoisen elämän korkeuksiin. Omissa oloissaan elävän talonpoikaiston onnettomuutena oli se luonnollinen pikkuporvarillisuus -meštšanstvo- joka heitä hallitsi.

Kyseessä ei siis ollut mikään oikea marxilainen analyysi tuotantovoimista ja -suhteista ja niiden kehittymisen lainomaisuuksista, vaan ihmisen, yksilön henkisestä kehityksestä.

Toisaalla Gorki näki ihanteellisen, täysin kehittyneen Ihmisen isolla alkukirjaimella, jonka nerous oli tehnyt hänestä luonnon hallitsijan ja antanut maailmalle kaikki kulttuurin aarteet. Niiden vastakohtana, jatkumon toisessa päässä oli tuo kurja pikkuporvari, jota hallitsi vain egoistinen vaistonsa ja pyrkimys älyttömästi hankkia itselleen yhä lisää mammonaa ja valtaa.

Niinpä kollektivisointikin oli suuri vapausliike, se tuotti uuden ihmisen, jota vanha pikkuporvarillinen psykologia ei enää kahlehtinut. Yhä suurempi joukko saattoi nyt kantaa ylpeästi Ihmisen nimeä. Olihan Ihminen, käytännössä siis valkoinen mies, luonut kaiken sen hyvän, joka oli tehnyt ihmiskunnalle mahdolliseksi nousta primitiivisen vegetoinnin idiotismista aivan uudelle, tavallaan jumalalliselle tasolle.

Gorki on tietenkin esimerkki aikansa huuhaasta. Herkkä taitelijaluonne eksyi helposti pitämään totena sitä, mitä halusi kuvitella todeksi. Kun koko maailman mullistaminen uudeksi ja uljaaksi onnelaksi oli tekeillä, halusi myös runoilija edes pienellä panoksella olla mukana asiaa auttamassa.

Mutta tästähän on jo kohta sata vuotta aikaa. Vastaavia intoilijoita on maailma sen jälkeen nähnyt pilvin pimein. Yleensä he ovat kannattaneet täysin katteettomia, mutta sitäkin enemmän lupaavia ohjelmia koko yhteiskunnan radikaaliksi muuttamiseksi mahdollisimman nopeassa ajassa. Maailmaa voi myös pelastaa  makailemalla kadulla.

Nykyajan perspektiivistä kiinnittää joka tapauksessa huomiota Gorkin harras ja suorastaan palvova suhde ihmiseen. Ihminen oli eräänlainen jumaluus tämän vanhan jumalanrakentajan mielestä ja toden totta, käsittämättömiä ovatkin hänen ansionsa siinä, miten paljon onnettomuutta on kyetty torjumaan ja vaivaa säästämään ihmisneron aikaansaannosten avulla!

Toki Gorkista tehtiin myös pilkkaa. ”Ihminen -se kuulostaa epäilyttävältä!” kuiskailivat vitsiniekat suuren terrorin aikoina. Tosiaan, vain eläimet olivat jokseenkin varmassa turvassa poliittisilta epäilyksiltä ja tuomioilta silloin, kun hysteria oli pahimmillaan.

Tässä vain, kun ajan muuttumista tarkkailee, tulee mieleen, että yhä harvemmin saa kuulla Gorkin lausuman tapaisia ylistyksiä niille, jotka ovat sen ansainneet, siis Ihmiselle.

Kiittämättömät tomppelit hyökkäävät kaikkia Ihmisen ja erityisesti siis tietenkin valkoisen miehen aikaansaannoksia vastaan. Primitiivisen kulttuurin idiotismi näyttää heille olevan jonkinlainen menetetty onnela, josta valkoinen mies riisti heidät pois kuin Mooses Egyptin lihapatojen ääreltä.

”Ihminen” ei yleensäkään enää kuulosta muuta kuin pahaenteiseltä ja rikolliselta. Vain siinä tapauksessa, että kyseessä on perverssi ja marto muunnelma ideaalisesta ihmisestä, voidaan häneen liittää ylpeyden käsite (pride).

Ehkäpä nykyajan gorkin tunnus voitaisiinkin ilmaista muodossa ”Ihminen -se kuulostaa häpeälliseltä/nololta/vaaralliselta”.

Jo 1960luvulla muuan Nalle Valtiala julkaisi kirjan Varokaa ihmistä, jonka huipentumana oli teesi: ”Ihminen on mielisairas eläin”.

Valtialalla oli kyllä asiaa. Hän oli yksi niitä, jotka ensimmäisinä hälyttivät ympäristövaurioista, joita sen jälkeen onkin korjattu melkoisesti. Jotenkin sentään ainakin minun korvaani särähti koko lajin syyttäminen siitä, mitä eräät sen edustajat olivat tehneet ja tekivät.

Ehkäpä sentään Gorkin ajatus siitä, että Ihminen suurella alkukirjaimella on ylivertainen ideaalityyppi, joka ansaitsee kaikkein suurimman kunnioituksemme heti Jumalan jälkeen. Jumala on syytä ottaa mukaan, koska olemassa olevan asettaminen muun olemassa olevan mittapuuksi tuottaa suurella varmuudela barbariaa.

Sen sijaan saattaisi kyllä olla kohtuullista ottaa kritiikin kohteeksi niitä järjettömän kahmimisvaiston riivaamia joukkoja, jotka täyttävät tätä maailmaa tarpeettomalla moskalla. Aivan erityisesti kritiikin tulisi kohdistua siihen porukkaan, joka täysin tahallisesti ja vakain tuumin nyt lisääntyy yli kaiken kohtuuden. Ehkäpä se homoilu tosiaan voisi olla suositeltavampaa.

Mutta ettäkö ihminen sellaisenaan ansaitsi vihaa ja halveksuntaa ja vain sen perverssit muodot olisivat oikeutettuja ylpeyteen ja ylistykseen. No, no, lapset, lapset!

Ihminen

Ihminen, isolla

Stalinin kirjallisuuspaavi Maksim Gorki oli aikanaan ylivertainen auktoriteetti, joka julisti uuden kulttuurin ihmeellisyyttä koko maailmalle. Moskovan pääkatu ei suotta kantanut hänen nimeään aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka.

Gorki ei ollut kovin kummoinen marxilainen ja luokka-asemaltaankin hän oli varsin epäilyttävä. Hänhän edusti taustaltaan lähinnä ryysyköyhälistöä, eikä siis suinkaan oikeaa proletariaattia.

Kauhea sanoa, mutta ryysyköyhälistö oli itse asiassa pikkuporvarillista, senhän tiesi Marx. Syystä tai toisesta Gorki joka tapauksessa aivan korrektisti vihasikin pikkuporvarillisuutta yli kaiken ja nosti sen vastakohdaksi Ihmisen isolla kirjaimella.

Toisin sanoen tuo kurja pikkuporvari ei ollut oikein ihminenkään, mikä lieneekin nyt sitten ollut.

Sivumennen sanoen, pidin kerran eräässä seminaarissa esitelmän, jossa kerroin Gorkin suuresta ihanteesta, eräänlaisesta yli-ihmisestä, joka oli Ihminen suurella I:llä.

Venäjäksi käytin rakennetta Человек с большим Ч. (eikä с большой буквой) Ilmaus herätti suurta riemastusta ja syyn tajusin pian itsekin: olin siis puhunut aiheesta ihminen jolla on suuri.. hm. No, jonkinlaisia Fingerporin ymmärtäjiä tuntui olevan siellä kuulijakunnassa.

Joka tapauksessa, siis Gorkin mukaan Ihmisiä meistä ja heistä kaikista piti kerran tuleman, sosialismin myötä, ja se oli hieno asia se. Ihminen, se kuulostaa ylpeältä, kuului kaikkien neukkujen tuntema Gorkin lause.

Käytännössä sosialismi osoittautui karummaksi, kuin sen oikeastaan olisi pitänyt olla ja mikäli yli-ihmisiä (isolla I:llä) ihan oikeasti ilmaantui, heitä piti kyllä etsiä lyhdyn kanssa, ellei nyt sitten yksinkertaisesti päätetty, että tuossahan ne ovat, menkää ja katsokaa! No, sitä tavaraahan kuvalehdet olivatkin tulvillaan vuodesta 1936 alkaen.

Muuten, terrorin vuonna 1937 tuli rahvaan piirissä muotiin hieman soveltaa tuota Gorkin tunnusta ja sanoa: Ihminen –se kuulostaa epäilyttävältä…

Gorkin julistus oli sympaattisempaa teoriassa kuin käytännössä. Joka tapauksessa hän uskoi lujasti kulttuurin korkeaan tehtävään ja siihen, että kansajoukkojen olisi noustava sen huipuille eikä laskettava sitä omalle tasolleen. Gorki oli oikeastaan yhtä kuin kulttuuri: hän oli vanhan kulttuurin huippu, joka muodosti sillan uuteen, proletaariseen kulttuuriin, joka perustui vanhaan ja ylitti sen.

Tulevaisuuden sosialismi se sitten vasta Gorkin mielestä synnyttäisi ennenkuulumattoman korkean kulttuurin: nykyiset säveltäjien huipputuotteet näyttäisivät uusiin ja uljaisiin verrattuna yhtä vaatimattomilta kuin nykyisin näytti rahvaanomainen katutanssi huippuluokan balettiesitykseen verrattuna.

Trotskihan oli tästä asiasta samaa mieltä, kuten myös Bogdanov ja Lunatšarski ja keitä niitä nyt olikaan. Yli-ihmistä oltiin luomassa.

Kun päämäärä oli niin korkealla, sopi nykyistä vaatimatonta todellisuutta arvostella hyvin ankarasti, etenkin sitä, joka vallitsi kapitalististen maiden pikkuporvarillisessa ympäristössä. Ihminen ei oikeastaan vielä ollut edes olemassa, elettiin vasta hänen esihistoriansa aikaa. Toki puhuttiin mukavuussyistä ihmisestä, mutta vähänkö sitä kaikkea puhutaan.

Tämä ihmisen ongelma tuli mieleeni, kun ajattelin nykyistä, tietyissä piireissä ilmenevää intoa normaalin arkihavainnon mukaisten käsitteiden kieltämiseen.

Jo kauan on uuskielen puhujilla ollut tapana selittää, ettei ole olemassa ihmisrotuja eikä myöskään kansakuntia. Viime aikoina on haluttu kieltää sukupuolten olemassaolo ainakin sanan normaalissa mielessä ja näköjään myös kulttuurien olemassaolo herättää nyt joissakin piireissä vastustusta.

Seuraava kohde voisi tietenkin jo olla ihminen itse. Miksi me oikeastaan oletamme, että hän olisi olemassa? Mihin me häntä tarvitsemme? Cui bono?

Tarkemmin ajatellen, en ole koskaan tainnut tavata Ihmistä isolla I:llä. Kaikenlaisia tuon käsitteen enemmän tai vähemmän vajavaisia ilmentymiä kyllä tulee vastaan enemmän kuin aina edes toivoisi, mutta mitä ne nyt ovat tuohon ideaaliseen olentoon verrattuna?

Sanokaamme nyt sitten suoraan, ettei ihmistä ainakaan vielä ole olemassa eikä häntä kenties koskaan tulekaan. Onko sillä edes väliä? Vai pitäisikö hänen tulla ja jos niin miksi?

Uuden keskiajan tulosta on nyt puhuttu havaintojeni mukaan satakunta vuotta. Vielä tuntuu ennenaikaiselta sanoa, että se olisi jo toden teolla alkanut, mutta huomiota kyllä herättää se entusiasmi, jota tuo aikakausi niin monissa nykyään aiheuttaa.

Keskiaika oli epäilemättä rahvaalle uskon aikaa, vaikka klerus toki eli järjen maailmassa ja askarteli skolastisten kysymysten parissa. Siten se nosti itsensä rahvaan typeryyden yläpuolelle. Viimeksi mainittuhan tukeutui yleensä vain omaan aistihavaintoonsa ja terveeseen järkeen, joilla oppineiden näkökulmasta ei ollut mitään arvoa.

Stalinin Neuvostoliitto, jonka kulttuurin keulakuvana Gorki oli, rakensi uutta maailmaa, kuten myös peilikuvansa ja kilpailijansa Hitlerin Saksa. Molempien ohjelmassa oli yli-ihmisen luominen eli ihmisen täydellistäminen. Tietyssä mielessä olemassa oleva ihmisoletettu oli vielä vajaaihminen.

Asiaa kuvaa varmaan parhaiten venäläinen termi недочеловек, joka on tapana suomentaa ali-ihmiseksi. Itse asiassa se viittaa sellaiseen olioon, joka ei vielä ole ihminen, mutta ei sulje pois kehityksen mahdollisuutta. Erinomainen termi!

Emme kai me kukaan mitenkään itsestään selvästi ole vielä ihmisiä, tai ainakaan Ihmisiä? Kaikki tietysti riippuu siitä, mihin meitä verrataan ja mitä terminologiassa halutaan huomioida.

Jos ja kun ihmiskunnan tehtävänä voisi olla luoda jotakin nykytilaansa suurempaa, olisi varmaan jo aikakautemme yleisen kehityksen huomioiden aika lakata olettamasta, että jo olisimme ihmisiä. Ihmisyyteen, ainakin pienellä kirjaimella, liittyy sitä paitsi valtava määrä vanhentuneita attribuutteja, joiden on jo korkea aika jäädä pois käytöstä.

 Vaikka olemmekin kaikki höyhenettömiä kaksijalkaisia, joilla on litteät kynnet, olisi sanan ihminen käyttäminen tästä joukosta ehkä sekä taantumuksellista että jopa typerää. On turha sanoakaan, millaisen kohtelun ansaitsee vaikkapa englannin sana man, mutta sehän lienee joka tapauksessa jo jäämässä pois käytöstä.

Englannissa ilmeinen kandidaatti uudeksi, adekvaatiksi termiksi olisi humanoid. Meillä taas, mikäli nyt vielä vain yritämme suomea puhua(miksi?), voitaisiin ottaa taas käyttöön virkaheitto  ja siis vapaana pyörivä sana inehmo.

Näitä sitten käyttäisimme odottaessamme sitä aikaa, jolloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä tai siis silloin, kun tuo puheenalainen olento todella vastaa Ihmiseltä vaadittavia ominaisuuksia. Tämä pitäisi mielemme jatkuvasti avoinna sille itsekritiikille, jota tämä laji tarvitsee.

Aika laulaa laulujaan

 

Epäviihtymys kulttuurissa

 

M.A. Meretvuo, Kaaoksen reunalla. Akselerationismi ja sivilisaation kiihtyvät kehityskulut. Kiuas kustannus 2024, 162 s.

 

Ihminen on eläin, jolla on kyky kääntyä omaa yhteisöään vastaan. Tämä on jännittävästi mieletön ja vaikeasti selitettävä asia, jota on yritetty rationalisoida tavalla jos toisellakin.

On sanottu, että mielipuolinen, luonnonvastainen ja viime kädessä omaa itseä tuhoava käytös selittyisi sillä, että kun yhteisö on mieletön, näyttää pyrkimys järjellisyyteen hulluudelta.

 Itsetuhoisuus, joka saattaa vallata kokonaisen yhteisön, kuten sopulilauman saattaa myös olla lajin säilymisen kannalta viime kädessä rationaalista ja niin edelleen.

Joka tapauksessa vain ihmiselle on mahdollista herostraattinen tuhotyö, jossa hän kääntyy omaa yhteisöään vastaan ja uhraa itsensä saavuttaakseen samalla jotakin, jota pitää itseään tärkeämpänä.

Freudillahan oli ajatus siitä, että kulttuuri sellaisenaan on kaikkine rajoituksineen ihmisen perimmäiselle eläimellisyydelle liian ahdistava asia, seurauksena on epäviihtymys, Unbehagen. Sellaistahan voimme toki myös havaita yhä uusissa kulttuuri-ilmiöissä, jotka viimeisten suunnilleen sadan vuoden aikana ovat nousseet pinnalle.

Epäviihtyvä, masentunut, hermostunut, vihainen ihminen on tullut erääksi normiksi, jonka ylistäminen kuuluu hyviin tapoihin. Hänen musiikillisesti tai kirjallisesti purkautuvat aivopierunsa aiheuttavat innostuksen hyminää tai jopa rajuja aplodeja, mikäli ne ovat kyllin räikeitä.

 Tässä vain näytteeksi muuan lainaus euroviisujen arvostelusta laatulehdessä, siltä varalta, että asiat tuppaisivat unohtumaan:

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Vuosihan oli 2015 ja muistaakseni meillä oli esityksen tason lisäksi vielä jokin poliittisen korrektiuden valttikorttikin. Mutta kun ei niin ei. Mutta tämä on nyt sivupolku.

Tässä ajatukseni oli vain pohtia sitä, mikä on kulttuurin merkitys ihmiselle sen ohella, että hän saa sen tekemisestä elatuksensa yhteiskunnalta.

Kuuluuko se primäärisiin perustarpeisiin kohottaessaan ihmisen tästä murheen ja rakenteellisen epäviihtymyksen alhosta korkeampiin sfääreihin vai onko se vain luksusta kaviaaria leivän päälle, on tärkeä kysymys.

Tärkeää on, että se on alue, jolla ihminen toteuttaa korkeimpia pyrkimyksiään ilmaisten suhteensa omaan maailmaansa ja elämänsä arvoon tai arvottomuuteen.

Arvottomuuden tunne saattaa ihmiselle ainoana eläimenä olla pahinta, mitä maailmasta löytyy. Asiastahan on puhuttu viime vuosina arvokkuuden ja sen kriisin ( thymos, engl. dignity, ven. dostojnstvo) yhteydessä (vrt. Vihavainen: Haun turmion tie tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä kääntyminen omaa yhteisöä vastaan ja jopa koko ihmiskuntaa ja sen vallitsevaa, arvottomaksi koettua kulttuuria vastaan on omalla tavallaan looginen seuraus henkisestä umpikujasta.

Nietzschen yli-ihminen ei ollut olento, joka olisi ollut vain tavallista etevämpi ja röyhkeämpi lajinsa edustaja. Nietzsche kuvitteli, että oli ainakin mahdollista pyrkiä johonkin toiseen ja korkeampaan kuin mitä ihminen yleensä edusti. Tämän hän kiteytti lyhyesti: Ihminen on jotakin, mikä on voitettava. Mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?

Nykyaika on esittänyt oman, tosin vielä sangen fiktiivisen vastauksensa: ihmisen tulee korvaamaan ja pitää korvata kyborgilla, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kone.

Transihmisyys on ratkaisu yli-ihmisen ongelmaan, joka on vaivannut ihmiskunnan radikaalia osaa jo puolitoista vuosisataa. Neuvostoliiton kommunisteille asia oli hyvin läheinen (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyisen Venäjän henkisistä friikeistä erityisesti nimimerkki Maksim Kalašnikov, suuri lännen halveksija, on ollut transihmisyyden ja posthumanismin asialla (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pelkään pahoin, että Izborskin klubin luolissa hänetkin otetaan hyvin vakavasti.

Joka tapauksessa transhumanismi on muuan mahdollinen päämäärä, jota saattavat ajaa sellaiset ihmiset, joita vaivaa tuo mainittu pirullinen epäviihtymys nykyisessä kehollisuuden palvonnan tasolle jäävässä kulttuurissa.

Käsillä olevassa kirjassa esitellään muutama enemmän tai vähemmän maineikas akselerationismin edustaja. Nimityshän tarkoittaa kiihdyttämistä ja viittaa siihen, että halutaan kokonaan hävittää nykyinen kulttuuri, jolla ei enää katsota olevan mitään mahdollisuuksia parantua ja muuttua joksikin muuksi.

Ideahan on vanha ja sen oli omaksunut jo se Venäjän radikaali intelligentsija, jota Dostojevski kuvaa Riivaajissaan. Tosielämän ”riivaajat” Netšajev ja Bakunin olivat aivan yhtä fanaattisia ja leppymättömiä kuin heidän tuossa kirjassa esitetyt hahmonsakin (vrt. Vihavainen: Haun pahat henget ja siat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se inhotus, joka ei ansaitse elää, on tuhottava mahdollisimman pian ja mahdollisimman perusteellisesti. Sitä ei pidä yrittää parantaa, vaan on päinvastoin kiihdytettävä sen kehitysprosesseja. Näin uskoo akselerationismi ja tuo tunnus voisi yhtä hyvin olla Leninin tai Bakuninin kirjoittama.

Sama fanaattisuus, sama idée fixe, jota ei mikään horjuta, sama valmius uhrata olemassaoleva kuvitellun tulevan hyväksi näyttää innoittavan tuota joukkoa, jossa voidaan havaita niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin suuntauksia.

Epäilemättä kulttuuri, joka tuottaa tuollaisia oireita on sairas. Diagnoosia tehdessä on kuitenkin noudatettava tiettyä varovaisuutta. Myös terveessä ruumiissa on aina läsnä sairauden ja kuoleman tuottamia mahdollisuuksia.

Miten sairas kulttuurimme on ja voiko se parantua? Entä voisiko se muuttua muuksi tappamalla eli ”singulariteetin kautta”, kuten fysiikan termeihin ihastuneet akselerationistit joskus kuvittelevat?

Muinaisen Kreikan kulttuuri tuotti Herostratoksen, mutta olemme tuskin valmiita arvioimaan sitä kokonaisuutena tuon yksilön perusteella. Tsaarin Venäjän tuotti Narodnaja voljan terrotitti ja viimein Leninin ja tässä tapauksessa koko systeemin ottaminen asian selittäjäksi on jo perustellumpaa.

Nykyinen kulttuuri tuottaa ahdistunutta mölinää, kirkonpolttajia ja massamurhaajia. Kaikki se on mediaseksikästä ja saa ihastuneita aplodeja tai vähintäänkin herättää palvontaa, jos sitä on pakko paheksua.

Euroatlanttinen sivilisaatio ei kuitenkaan ole koko maailma. Kuten Stalinin Neuvostoliitto innoitti Hitleriä, samaan tapaan näyttää parrakkaan naisen Eurooppa innoittaneen Putinia. Suurteot kutsuvat.

Nykyajan akselerationisteista Putin on tietenkin numero yksi. Hänen tyrityksensä potkaista nurin koko savijaloilla seisova euroantlanttinen sivilisaatio on sentään tehty kokonaisen suuren valtion voimalla vielä suurempiin liittolaisiin nojaten. Se ei ole enää 3D-tulostimilla kyhättyjen replika-aseiden värkkäämisen tasolla.

Apokalypsiksen aikojahan tässä moni tuntee elävänsä ja tuskin ihan suotta. Akselarationismi on tämän aikakauden luonnollinen ja mahdollisesti välttämätönkin tuote. On erinomaista, että maastamme löytyy edes yksi pieni kustantamo, joka esittelee tätä ilmiötä. Näinä aikoina se vaatii jo rohkeutta.

Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.

Onnea, onnea!

 

Onnea, lykkyä ja tuuria

 

Dion Prusalainen. Onnellisuudesta. Muinaiskreikasta suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Juhana Torkki. Otava 2022, 135 s.

 

Maailman onnellisimman kansan jäseninä tiedämme, että kyse on vakavasta asiasta, kun onnellisuudesta puhutaan. Sitä paitsi sanalla viitataan monenlaisiin asioihin ja eri kielissä ilmeisesti myös erilaisiin.

Hemingway pohdiskeli, että joskus iltapäivällä Afrikassa, päivän toisen viskin jälkeen -sen, joka maistuu kaikkein parhaimmalta- silloin hän tunsi olleensa täysin onnellinen.

En epäile asiaa. Hemingway varmaankin felt happy. Hän tunsi olonsa autuaaksi (lat. beatitudo, ruots. salighet, ven. blaženstvo jne.) oliko hän nyt sitten myös onnellinen merkityksessä felix, glücklich, stšastliv, lycklig jne., ei vielä ole selvää.

Ihmistähän saattaa lykästää, voi olla hyvä onni ja tulla onnenkantamoinen, mutta ei hän välttämättä sillä ole vielä saavuttanut onnea. Venäjäksi kun toivotetaan lykkyä tykö (ruots. lycka till), sanotaan udatši, mikä viitannee sanaan udatšja, onnistua. Voi myös toivoa uspehov, joka kiinnostavasti tulee sanasta uspevat -ehtiä. Kun vain ehtii jotain tekemään, niin tuleehan niitä onnistumisia.

Onnella tarkoitetaan myös olotilaa, jonka ihminen on saavuttanut. Latinaksi felicitas on enemmän kuin pelkkää hetken hyvää mieltä. Venäjäksi vastaava sana stšastje viittaa osaan, hyvään osaan (tšast), joka on ihmiselle sattunut. Karjalan kielessä tunnetaan myös sana ozakas, joka tarkoittaa onnellista. Huomasin, että talvisodan aikana ne kehuivat olojaan sanomalla ”me olemme ozakkahat”.

Niinhän mekin olemme tämän hallituksemme ihastuttavassa syleilyssä, mitäpä syntiä salaamaan ja onnea kätkemään. Meidän onnemme on samaa kantaa kuin virolaisten õnn, josta myöskään ei oikein tiedetä, mitä se tarkoittaa. Ehkäpä sitä, että jotakin -siis osaa- on, eikä puutu.

Ehkä olemme kuin Felix-kissa, täällä tunnetun maailman äärellä, jossa kermaa tuodaan aina tarvitessa eteen ja hiiriä riittää.

Tervehdyksiin ja onnitteluihin en tässä puutukaan. Nekin kyllä ovat eri kielissä kiinnostavan erilaisia. Mutta itse onnellisuuden käsite, sen kriteerit ovat myös kiinnostavia.

Aristotelinen käsitys onnellisuudesta tarkoittaa tunnetusti sitä, että ihminen saavuttaa olemuksensa, tulee sellaiseksi kuin hän on, eli sellaiseksi kuin hänet on tarkoitettu ja sellaiseksi kuin hän voisi tulla diis secundis eli jumalten ollessa suotuisat.

Aristotelinen ihminen on mitä ilmeisimmin yksineuvoinen, ruumiiltaan ja hengeltään terve yksilö, joka toteuttaa nimenomaan ihmisyyden mahdollisuuksia, eikä siis esimerkiksi pyri eläimille tyypillisiin päämääriin. Ihminen on homo politicus (zoon politikon), joka elää yhteisössä, hän on homo faber eli seppä, homo ridens eli nauravainen ja niin edelleen.

Ihminen mahtaa olla onnellisuutensa äärillä harjoittaessaan sepän ammattia ja nauraessaan kollegoiden vitseille seppien liiton vuosikokouksessa.

No, varmasti tässä on kyseessä vain yksi mahdollinen onnellisuuden tapaus. Onnellisuus merkityksessä felicitas on vakava asia, johon liittyy myös suru ja tuska, joka ihmisen elämään kuuluu. Suotta ei muuan hedelmällisyyshoitojen klinikka ole nimeltään felicitas.

Kun se parasta on ollut, on se työtä ja vaivaa ollut, ovat jotkut vanhat ja viisaat muistelleet. Mutta nykyrunouden mukaan onnea kannattaa etsiä aivan erityisesti toisen sukupuolen yhteydestä. Tanssilavoilla esitetyissä lauluissa onni on yleensä aivan keskeinen teema ja samahan koskee tiettyä kirjallisuudenlajia, juuri sitä, jossa lemmenasiat ovat vahvasti esillä.

Mutta ei onni ole pelkkää intohimoa ja kiistaa on ollut aina siitä, onko se sitä lainkaan. Sokrates kysyi aikoinaan sofisteilta, kuka on kaikkein onnellisin ja saatuaan kuulla, että se on hän, jolla on paljon voimakkaita intohimoja ja joka saa niitä vapaasti tyydyttää.

Jaha, tuumasi suuri ateenalainen. Kaikkein onnellisin on siis koira, jolla on syyhytauti eli kapi ja joka saa vapaasti raapia itseään…

Tähän onnellisuuden määritelmään ei sitten oltukaan tyytyväisiä ja Sokrates johdatteli sofisteja näkemään asian hienostuneemmin, etten sanisi sofistikoituneemmin.

Dion Prusalainen on vähemmän tunnettu antiikin filosofi, joka mahdollisesti kuuluu lukea nimenomaan sofisteihin. Joka tapauksessa hänen ajatuksensa ja päätelmänsä onnellisuudesta ovat sangen kiinnostavia ja yhäkin ajankohtaisia.

Antiikin ihmisistä oli selvää, ettei orjuus kuulunut onnellisuuteen. Nykyäänhän asia näyttää olevan toisin ja saamme päivästä päivään lukea, miten tuo tai tämä julkisuuden henkilö nöyryyttää itseään olemalla nautintoaineiden, julkisuuden, seksin tai minkä tahansa orja. Ja onnellisiksi heidät kai kuvataan.

Orjuus ei tarkoita kuriin alistumista, mikä on vapaaehtoista. Jopa Persian suurkuningas totteli myrskyävällä merellä nöyrästi kapteenia, jonka tiesi parhaiten pystyvän hallitsemaan tilanteen. Myös kuorolaiset tottelevat kuoronjohtajaa eikä omavaltainen sooloilu auttaisi ketään tulemaan entistä itsenäisemmäksi ja vapaammaksi.

Pahimpia tyhmyyden lajeja ja onnen esteitä ovat ne, jotka liittyvät laumaan ja sen käyttäytymiseen. Ns. sopuli-ilmiö (Dion ei käytä tätä termiä) aiheuttaa, että epävapaat ihmiset säntäävät kaikessa matkimaan joukkoa ja irtisanoutuvat omasta järjestään. Jokainen asia olisi kuitenkin tutkittava järjen eikä yleisen mielipiteen avulla.

Vain viisas ihminen on onnellinen ja tyhmää hänen daimoninsa kiusaa ja kurittaa jatkuvasti. Viisas ihminen ymmärtää myös sen, ettei hänen kannata etsiä mietiskelyrauhaa uusista paikoista, vaan kannattaa vetäytyä hälinästä omaan itseensä vaikkapa keskellä toria, jos tarvitaan.

Nautinnonhalu on petollista, sillä se muuttaa ihmisen siaksi, kuten Kirke-velho Odysseuksen miehet. Parempi olisi ilmeisesti olla filosofi Diogeneen tavoin. Viisautta lukuun ottamatta hänellä ei ollut mitään, mutta hän ei myöskään kaivannut mitään muuta.

Epäilemättä aikalaiset usein pilkkasivat Diogenestä ja vertasivat häntä koiraan, jota sana kyynikko juuri merkitsee. Dion arvostaa tätä mestaria kuitenkin sangen suuresti, eivätkä hänen ajatuksensa ole turhimmasta päästä nykyaikanakin luettaviksi.