Ihanne ja toteutus

 

Ihminen isolla I:llä

 

     Tapahtuipa kerran neljännesvuosisata sitten Pietarissa eräässä projektini seminaarissa, että kun pidin omaa esitelmääni, kuulijoita rupesi silminnähtävästi huvittamaan.

     Kuitenkin olin vain puhunut Maksim Gorkin ajattelusta ja siitä perustavanlaatuisesta erottelusta, jonka hän teki ”poroporvarin” ja ”Ihmisen” (isolla kirjaimella) välille.

     Tämä Ihminen isolla alkukirjaimella oli se aristotelista ihmisen olemusta toteuttava olento, jossa hänessä piilevä hyvä vapautui: Ihminen (Isolla I:llä) oli sankari, altruisti, keksijä, marttyyri, jos niin tarvittiin, jalo ja luova olento, jolle kaikki lajitoverit olivat rakkaita ja varmaankin myös toisten lajien edustajat. Hän lienee muistuttanut suuresti Erich Frommin ”genitaalis-produktiivista” persoonallisuutta.

      Isolla I:llä kirjoitettu eli täyteen mittaansa kehittynyt ihminen oli poroporvarin (meštšanin) vastakohta. Tuolle viimemainitulle otukselle, jota oikeastaan olisi venäjäksi voinut nimittää ali-ihmiseksi (nedotšelovek) oli tässä maailmassa tärkeää vain hänen oma etunsa ja sen lisäksi korkeintaan oma perhe ja suku.

     Poroporvari ajatteli vain hyötyä, erityisesti omaansa. Kun Ihminen neroudessaan keksi vaikkapa tulen, käytti poroporvari sitä vain makuuhuoneensa valaisemiseen, kun Ihminen keksi äänen tallentamisen, käytti poroporvari sitä renkutusten kuuntelemiseen, kun Ihminen keksi röntgensäteet, käytti poroporvari niitä vain omaisuutensa suojelemiseen ja niin edelleen ja niin edelleen.

     Gorkille poroporvari oli kaiken kulttuuripyrkimyksen vastakohta. Poroporvarille maailma oli vain oman kurjan tyydytyksen väline. Yhteiskunnassa poroporvaristoa edusti Venäjällä sen talopoikaisluokka (!) ja juuri siksi kansalaissota oli ollut niin eläimellisen raakaa ja vandalismin kyllästämää.

     Ihmiskunnan ja erityisesti Venäjän toivo oli vain työväessä, joka kukistaisi talonpoikaiston ja tulisi sen tilalle maan teollistuessa. Näin ajatteli Gorki ja tämä oli se syy, miksi hän tunnetusti kannatti kollektivisointia erityisen lämpimästi: talonpoika oli poroporvarillisuuden lähteenä hävitettävä, että Ihminen isolla I:llä voisi päästä valtaan.

     Kuten aluksi mainitsin, kun kerroin esitelmässäni tästä aiheesta huomasin ihmeekseni outoa hihittelyä, vaikka asia oli mielestäni sekä vakava että tärkeä ja esitykseni tosiasioiden mukainen.

     Sittemmin minulle kerrottiin, että olisi pitänyt sanoa ”ihminen suurella alkukirjaimella” (tšelovek s bolšoj bukvoj). Sen sijasta olin sanonut ”Tšelovek s bolšym Tš”. Kuulija assosioi tämän tš-kirjaimen välittömästi sanaan tšlen, joka tarkoittaa jäsentä ja on myös erityisen miehisen jäsenen normaali synonyymi.

     No, eipä tuossa suurta vahinkoa liene tapahtunut, ehkäpä se vain ryyditti kukaties kuivaa esitelmää. Itse asia kyllä ainakin tuli ymmärretyksi.

     Ja itse asia olikin hyvin tärkeä. Gorki toki oli melkoisessa määrin yksityisajattelija myös tuossa ”poroporvaristoa” (meštšanstvo) koskevan dogmin kohdalla, mutta ongelma vaivasi kaikkia.

     Oikeat, viralliset ideologit puhuivat ennen muuta ”pikkuporvaristosta” (melkaja buržuazija), vaikka kyllä tuo ”poroporvarillisuuden” käsite hiipi vahvasti myös virallisen ideologian piiriin ja muodosti siellä aika hankalan kysymyksen, joka näytti uhmaavan itse marxismi-leninismin pyhiä lakeja, jotka selittivät kaiken.

     Poroporvarillisuutta saattoi näet löytyä aivan mistä tahansa, myös työväenluokasta ja jopa sen itselleen nostamista johtajista. Miten tämä perisynnin kaltainen pahe ylipäätään sitten saattoi olla tuhottavissa?

     Voimalla ja väkivallallahan valtaan päässyt ideologia uskoi kaiken olevan ratkaistavissa ja niinpä ainakin voitiin yksityisen edun tavoittelu ja siihen liittyvä yritteliäisyys säätää ankarasti rangaistaviksi. Se nyt auttoi minkä auttoi ja loput voitiin aina niin sanoakseni reilusti valehdella. Joka tapauksesa jälkeä syntyi.

     Jo 1930-luvun lopulla, kun sosialistinen yhteiskunta oli julistettu rakennetuksi, alkoi taistelu (kaikkihan voitiin saavuttaa vain taistelulla eikä mitään ilman sitä) siirtymisestä kohti kommunismia.

     Kommunismissa ihminen isolla I:llä oli päässyt kasvamaan täyteen pituuteensa ja alistanut valtaansa luonnon, jolta voitiin ulosmitata (se ei antanut armopaloja) myös aineellista hyvinvointia, joka kommunismin koitettua olisi rajatonta: edes rahaa ei enää olisi, kun jokainen sai ammentaa yhteisestä laarista kaikkea materiaalista hyvyyttä tarpeidensa mukaan. Ei mammonan tavoittelulle enää tarvitsisi kenenkään uhrata elämäänsä ja arvojaan.

     Aineellinen hyvinvointi ilman poroporvarillisuutta näkyikin jo pilkistävän yhteiskunnasta sieltä täältä. Esimerkiksi stahanovilaiset työläiset saattoivat omalla työllään ansaita niin paljon, että kykenivät hankkimaan auton kuljettajineen.

     Selvää oli, että he olivat myös suuria korkeakulttuurin ystäviä, tunsivat Puškinin runot läpikotaisin ja lähettivät tyttärensä pianotunneille. Moni rustasi runojakin ja kirjoitti proosaa. Insinöörin tiedot yhtyivät heillä älymystön kulttuuritasoon ja työläisen luokkatietoisuuteen.

     Kommunismin aineelliseen hyvinvointiin kuului myös niin sanottu ylellisyys, jota  ennen vainruhtinaat ja kapitalistit aikoinaan saivat nauttia. Markkinoille tuli nyt kaviaaria ja samppanjaa ja muitakin hienouksia hajuvesistä silkkisukkiin.

     Lehdet kuvasivat sankarillisia uusia miehiä ja naisia myös entisten eliittiurheilujen parissa: harrastettiin purjehdusta ja ratsastusta, autoilua, laskuvarjohyppyjä ja lentämistä. Niistä oli myös sotilaallista hyötyä.

     Mutta oleellista oli uuden ihmisen luominen. Uusi ihminen oli se yli-ihminen eli vanhan aatamin tilalle kehittynyt Ihminen isolla I:llä, jonka tulemista sosialistit olivat julistaneet jo sata vuotta. Venäjällä siitä oli kirjoittanut erityisesti Nikolai Tšernyševski, jonka teos ”Mitä on tehtävä?” oli Leninin suuri herättäjä ja peruskokemus. Hän kertoi ymmärtäneensä sen merkityksen vasta kuuden lukemisen jälkeen.

     Yli-ihmisen julistaja Tšernyšeski joka tapauksessa oli (ks. Vihavainen: Haun yli-ihmisen kasvot tulokset ). Siitä puhuivat myös esimerkiksi Trotski ja jopa Buharin. Kun vallankumous vapauttaisi Ihmisen (suurella alkukirjaimella), alkaisi syntyä valtavia määriä neroja, kun ihmisyys saisi kaikkialla kasvaa täyteen mittaansa.

     No, eihän tämäkään utopia suinkaan huono ollut pyrkimystensä puolesta. Asia muutti luonnettaan, kun päämäärään pyrittiin totalitaarisella pakkovallalla ja uskottiin ehdottomasti tunnettavan ne lainomaisuudet, jotka yhteiskuntaa ja luontoa hallitsevat.

     Tässä sopii kai muistuttaa siitäkin, että kommunismin päämääränä oli maksimaalinen vapaus. Leninin, kuten anarkistien mielestä tämä merkitsi valtion eli väkivaltakoneiston tuhoamista. Lenin muotoili asian siten, että kommunisteilla oli anarkistien kanssa yhteinen päämäärä, mutta keinot poikkesivat roisistaan. Kommunisteilla ne perustuivat tieteeseen…

     Utopian toteuttamisessa kävi hieman samoin kuin tunnetussa tarinassa, jossa hiiri oli kissalle räätälinä ja yritti ensin ommella pukua. Kun se ei onnistunut, siirryttiin yrittämään takkia, sen jälkeen liivejä ja lopulta tupakkakukkaroa.

     Näin tuppaa käymään, kun ihminen luulee tuntevansa maailman pohjiaan myöten, olipa sitten kyseessä yhteiskunnan, ilmaston tai ihmisluonnon muuttaminen. Hybris tuottaa arvaamattomia seurauksia.

     Hyvät päämäärät ovat kuitenkin aina hyviä ja Ihminen isolla I:llä on yhä arvokas ihanne. Keinojen kanssa pitää vain olla varuillaan, niistä saattaa liian helposti tulla itsetarkoitus.

 

Eläinten aikakausi?

 

Miltä ”ihminen” kuulostaa?

 

Venäjällä vanhempi polvi vielä tunnistaa ilman muuta, ketä siteerataan, kun sanotaan: ”Ihminen -se kuulostaa ylpeältä!”.

Sehän oli Maksim Gorki, joka niin sanoi eikä kyseessä ollut mikään ohimenevä henkevyys, vaan koko hänen ajattelunsa kulmakivi.

Gorki ei ollut mikään varsinainen marxilainen, mutta tunnusti sen sijaan omaa uskoaan, joka käytännössä oli varsin hyvin yhteensopiva myös Stalinin politiikan kanssa, kunhan nyt käsitteitä tarpeeksi venytettiin.

Gorkille kollektivisointi oli valtava kulttuurityö, jonka avulla nostettiin miltei elukan tasolla ollut talonpoikaisto ”idiotismistaan” sivistyneen ja tietoisen elämän korkeuksiin. Omissa oloissaan elävän talonpoikaiston onnettomuutena oli se luonnollinen pikkuporvarillisuus -meštšanstvo- joka heitä hallitsi.

Kyseessä ei siis ollut mikään oikea marxilainen analyysi tuotantovoimista ja -suhteista ja niiden kehittymisen lainomaisuuksista, vaan ihmisen, yksilön henkisestä kehityksestä.

Toisaalla Gorki näki ihanteellisen, täysin kehittyneen Ihmisen isolla alkukirjaimella, jonka nerous oli tehnyt hänestä luonnon hallitsijan ja antanut maailmalle kaikki kulttuurin aarteet. Niiden vastakohtana, jatkumon toisessa päässä oli tuo kurja pikkuporvari, jota hallitsi vain egoistinen vaistonsa ja pyrkimys älyttömästi hankkia itselleen yhä lisää mammonaa ja valtaa.

Niinpä kollektivisointikin oli suuri vapausliike, se tuotti uuden ihmisen, jota vanha pikkuporvarillinen psykologia ei enää kahlehtinut. Yhä suurempi joukko saattoi nyt kantaa ylpeästi Ihmisen nimeä. Olihan Ihminen, käytännössä siis valkoinen mies, luonut kaiken sen hyvän, joka oli tehnyt ihmiskunnalle mahdolliseksi nousta primitiivisen vegetoinnin idiotismista aivan uudelle, tavallaan jumalalliselle tasolle.

Gorki on tietenkin esimerkki aikansa huuhaasta. Herkkä taitelijaluonne eksyi helposti pitämään totena sitä, mitä halusi kuvitella todeksi. Kun koko maailman mullistaminen uudeksi ja uljaaksi onnelaksi oli tekeillä, halusi myös runoilija edes pienellä panoksella olla mukana asiaa auttamassa.

Mutta tästähän on jo kohta sata vuotta aikaa. Vastaavia intoilijoita on maailma sen jälkeen nähnyt pilvin pimein. Yleensä he ovat kannattaneet täysin katteettomia, mutta sitäkin enemmän lupaavia ohjelmia koko yhteiskunnan radikaaliksi muuttamiseksi mahdollisimman nopeassa ajassa. Maailmaa voi myös pelastaa  makailemalla kadulla.

Nykyajan perspektiivistä kiinnittää joka tapauksessa huomiota Gorkin harras ja suorastaan palvova suhde ihmiseen. Ihminen oli eräänlainen jumaluus tämän vanhan jumalanrakentajan mielestä ja toden totta, käsittämättömiä ovatkin hänen ansionsa siinä, miten paljon onnettomuutta on kyetty torjumaan ja vaivaa säästämään ihmisneron aikaansaannosten avulla!

Toki Gorkista tehtiin myös pilkkaa. ”Ihminen -se kuulostaa epäilyttävältä!” kuiskailivat vitsiniekat suuren terrorin aikoina. Tosiaan, vain eläimet olivat jokseenkin varmassa turvassa poliittisilta epäilyksiltä ja tuomioilta silloin, kun hysteria oli pahimmillaan.

Tässä vain, kun ajan muuttumista tarkkailee, tulee mieleen, että yhä harvemmin saa kuulla Gorkin lausuman tapaisia ylistyksiä niille, jotka ovat sen ansainneet, siis Ihmiselle.

Kiittämättömät tomppelit hyökkäävät kaikkia Ihmisen ja erityisesti siis tietenkin valkoisen miehen aikaansaannoksia vastaan. Primitiivisen kulttuurin idiotismi näyttää heille olevan jonkinlainen menetetty onnela, josta valkoinen mies riisti heidät pois kuin Mooses Egyptin lihapatojen ääreltä.

”Ihminen” ei yleensäkään enää kuulosta muuta kuin pahaenteiseltä ja rikolliselta. Vain siinä tapauksessa, että kyseessä on perverssi ja marto muunnelma ideaalisesta ihmisestä, voidaan häneen liittää ylpeyden käsite (pride).

Ehkäpä nykyajan gorkin tunnus voitaisiinkin ilmaista muodossa ”Ihminen -se kuulostaa häpeälliseltä/nololta/vaaralliselta”.

Jo 1960luvulla muuan Nalle Valtiala julkaisi kirjan Varokaa ihmistä, jonka huipentumana oli teesi: ”Ihminen on mielisairas eläin”.

Valtialalla oli kyllä asiaa. Hän oli yksi niitä, jotka ensimmäisinä hälyttivät ympäristövaurioista, joita sen jälkeen onkin korjattu melkoisesti. Jotenkin sentään ainakin minun korvaani särähti koko lajin syyttäminen siitä, mitä eräät sen edustajat olivat tehneet ja tekivät.

Ehkäpä sentään Gorkin ajatus siitä, että Ihminen suurella alkukirjaimella on ylivertainen ideaalityyppi, joka ansaitsee kaikkein suurimman kunnioituksemme heti Jumalan jälkeen. Jumala on syytä ottaa mukaan, koska olemassa olevan asettaminen muun olemassa olevan mittapuuksi tuottaa suurella varmuudela barbariaa.

Sen sijaan saattaisi kyllä olla kohtuullista ottaa kritiikin kohteeksi niitä järjettömän kahmimisvaiston riivaamia joukkoja, jotka täyttävät tätä maailmaa tarpeettomalla moskalla. Aivan erityisesti kritiikin tulisi kohdistua siihen porukkaan, joka täysin tahallisesti ja vakain tuumin nyt lisääntyy yli kaiken kohtuuden. Ehkäpä se homoilu tosiaan voisi olla suositeltavampaa.

Mutta ettäkö ihminen sellaisenaan ansaitsi vihaa ja halveksuntaa ja vain sen perverssit muodot olisivat oikeutettuja ylpeyteen ja ylistykseen. No, no, lapset, lapset!

Ihminen

Ihminen, isolla

Stalinin kirjallisuuspaavi Maksim Gorki oli aikanaan ylivertainen auktoriteetti, joka julisti uuden kulttuurin ihmeellisyyttä koko maailmalle. Moskovan pääkatu ei suotta kantanut hänen nimeään aina Neuvostoliiton luhistumiseen saakka.

Gorki ei ollut kovin kummoinen marxilainen ja luokka-asemaltaankin hän oli varsin epäilyttävä. Hänhän edusti taustaltaan lähinnä ryysyköyhälistöä, eikä siis suinkaan oikeaa proletariaattia.

Kauhea sanoa, mutta ryysyköyhälistö oli itse asiassa pikkuporvarillista, senhän tiesi Marx. Syystä tai toisesta Gorki joka tapauksessa aivan korrektisti vihasikin pikkuporvarillisuutta yli kaiken ja nosti sen vastakohdaksi Ihmisen isolla kirjaimella.

Toisin sanoen tuo kurja pikkuporvari ei ollut oikein ihminenkään, mikä lieneekin nyt sitten ollut.

Sivumennen sanoen, pidin kerran eräässä seminaarissa esitelmän, jossa kerroin Gorkin suuresta ihanteesta, eräänlaisesta yli-ihmisestä, joka oli Ihminen suurella I:llä.

Venäjäksi käytin rakennetta Человек с большим Ч. (eikä с большой буквой) Ilmaus herätti suurta riemastusta ja syyn tajusin pian itsekin: olin siis puhunut aiheesta ihminen jolla on suuri.. hm. No, jonkinlaisia Fingerporin ymmärtäjiä tuntui olevan siellä kuulijakunnassa.

Joka tapauksessa, siis Gorkin mukaan Ihmisiä meistä ja heistä kaikista piti kerran tuleman, sosialismin myötä, ja se oli hieno asia se. Ihminen, se kuulostaa ylpeältä, kuului kaikkien neukkujen tuntema Gorkin lause.

Käytännössä sosialismi osoittautui karummaksi, kuin sen oikeastaan olisi pitänyt olla ja mikäli yli-ihmisiä (isolla I:llä) ihan oikeasti ilmaantui, heitä piti kyllä etsiä lyhdyn kanssa, ellei nyt sitten yksinkertaisesti päätetty, että tuossahan ne ovat, menkää ja katsokaa! No, sitä tavaraahan kuvalehdet olivatkin tulvillaan vuodesta 1936 alkaen.

Muuten, terrorin vuonna 1937 tuli rahvaan piirissä muotiin hieman soveltaa tuota Gorkin tunnusta ja sanoa: Ihminen –se kuulostaa epäilyttävältä…

Gorkin julistus oli sympaattisempaa teoriassa kuin käytännössä. Joka tapauksessa hän uskoi lujasti kulttuurin korkeaan tehtävään ja siihen, että kansajoukkojen olisi noustava sen huipuille eikä laskettava sitä omalle tasolleen. Gorki oli oikeastaan yhtä kuin kulttuuri: hän oli vanhan kulttuurin huippu, joka muodosti sillan uuteen, proletaariseen kulttuuriin, joka perustui vanhaan ja ylitti sen.

Tulevaisuuden sosialismi se sitten vasta Gorkin mielestä synnyttäisi ennenkuulumattoman korkean kulttuurin: nykyiset säveltäjien huipputuotteet näyttäisivät uusiin ja uljaisiin verrattuna yhtä vaatimattomilta kuin nykyisin näytti rahvaanomainen katutanssi huippuluokan balettiesitykseen verrattuna.

Trotskihan oli tästä asiasta samaa mieltä, kuten myös Bogdanov ja Lunatšarski ja keitä niitä nyt olikaan. Yli-ihmistä oltiin luomassa.

Kun päämäärä oli niin korkealla, sopi nykyistä vaatimatonta todellisuutta arvostella hyvin ankarasti, etenkin sitä, joka vallitsi kapitalististen maiden pikkuporvarillisessa ympäristössä. Ihminen ei oikeastaan vielä ollut edes olemassa, elettiin vasta hänen esihistoriansa aikaa. Toki puhuttiin mukavuussyistä ihmisestä, mutta vähänkö sitä kaikkea puhutaan.

Tämä ihmisen ongelma tuli mieleeni, kun ajattelin nykyistä, tietyissä piireissä ilmenevää intoa normaalin arkihavainnon mukaisten käsitteiden kieltämiseen.

Jo kauan on uuskielen puhujilla ollut tapana selittää, ettei ole olemassa ihmisrotuja eikä myöskään kansakuntia. Viime aikoina on haluttu kieltää sukupuolten olemassaolo ainakin sanan normaalissa mielessä ja näköjään myös kulttuurien olemassaolo herättää nyt joissakin piireissä vastustusta.

Seuraava kohde voisi tietenkin jo olla ihminen itse. Miksi me oikeastaan oletamme, että hän olisi olemassa? Mihin me häntä tarvitsemme? Cui bono?

Tarkemmin ajatellen, en ole koskaan tainnut tavata Ihmistä isolla I:llä. Kaikenlaisia tuon käsitteen enemmän tai vähemmän vajavaisia ilmentymiä kyllä tulee vastaan enemmän kuin aina edes toivoisi, mutta mitä ne nyt ovat tuohon ideaaliseen olentoon verrattuna?

Sanokaamme nyt sitten suoraan, ettei ihmistä ainakaan vielä ole olemassa eikä häntä kenties koskaan tulekaan. Onko sillä edes väliä? Vai pitäisikö hänen tulla ja jos niin miksi?

Uuden keskiajan tulosta on nyt puhuttu havaintojeni mukaan satakunta vuotta. Vielä tuntuu ennenaikaiselta sanoa, että se olisi jo toden teolla alkanut, mutta huomiota kyllä herättää se entusiasmi, jota tuo aikakausi niin monissa nykyään aiheuttaa.

Keskiaika oli epäilemättä rahvaalle uskon aikaa, vaikka klerus toki eli järjen maailmassa ja askarteli skolastisten kysymysten parissa. Siten se nosti itsensä rahvaan typeryyden yläpuolelle. Viimeksi mainittuhan tukeutui yleensä vain omaan aistihavaintoonsa ja terveeseen järkeen, joilla oppineiden näkökulmasta ei ollut mitään arvoa.

Stalinin Neuvostoliitto, jonka kulttuurin keulakuvana Gorki oli, rakensi uutta maailmaa, kuten myös peilikuvansa ja kilpailijansa Hitlerin Saksa. Molempien ohjelmassa oli yli-ihmisen luominen eli ihmisen täydellistäminen. Tietyssä mielessä olemassa oleva ihmisoletettu oli vielä vajaaihminen.

Asiaa kuvaa varmaan parhaiten venäläinen termi недочеловек, joka on tapana suomentaa ali-ihmiseksi. Itse asiassa se viittaa sellaiseen olioon, joka ei vielä ole ihminen, mutta ei sulje pois kehityksen mahdollisuutta. Erinomainen termi!

Emme kai me kukaan mitenkään itsestään selvästi ole vielä ihmisiä, tai ainakaan Ihmisiä? Kaikki tietysti riippuu siitä, mihin meitä verrataan ja mitä terminologiassa halutaan huomioida.

Jos ja kun ihmiskunnan tehtävänä voisi olla luoda jotakin nykytilaansa suurempaa, olisi varmaan jo aikakautemme yleisen kehityksen huomioiden aika lakata olettamasta, että jo olisimme ihmisiä. Ihmisyyteen, ainakin pienellä kirjaimella, liittyy sitä paitsi valtava määrä vanhentuneita attribuutteja, joiden on jo korkea aika jäädä pois käytöstä.

 Vaikka olemmekin kaikki höyhenettömiä kaksijalkaisia, joilla on litteät kynnet, olisi sanan ihminen käyttäminen tästä joukosta ehkä sekä taantumuksellista että jopa typerää. On turha sanoakaan, millaisen kohtelun ansaitsee vaikkapa englannin sana man, mutta sehän lienee joka tapauksessa jo jäämässä pois käytöstä.

Englannissa ilmeinen kandidaatti uudeksi, adekvaatiksi termiksi olisi humanoid. Meillä taas, mikäli nyt vielä vain yritämme suomea puhua(miksi?), voitaisiin ottaa taas käyttöön virkaheitto  ja siis vapaana pyörivä sana inehmo.

Näitä sitten käyttäisimme odottaessamme sitä aikaa, jolloin asioista aletaan puhua niiden oikeilla nimillä tai siis silloin, kun tuo puheenalainen olento todella vastaa Ihmiseltä vaadittavia ominaisuuksia. Tämä pitäisi mielemme jatkuvasti avoinna sille itsekritiikille, jota tämä laji tarvitsee.

Aika laulaa laulujaan

 

Epäviihtymys kulttuurissa

 

M.A. Meretvuo, Kaaoksen reunalla. Akselerationismi ja sivilisaation kiihtyvät kehityskulut. Kiuas kustannus 2024, 162 s.

 

Ihminen on eläin, jolla on kyky kääntyä omaa yhteisöään vastaan. Tämä on jännittävästi mieletön ja vaikeasti selitettävä asia, jota on yritetty rationalisoida tavalla jos toisellakin.

On sanottu, että mielipuolinen, luonnonvastainen ja viime kädessä omaa itseä tuhoava käytös selittyisi sillä, että kun yhteisö on mieletön, näyttää pyrkimys järjellisyyteen hulluudelta.

 Itsetuhoisuus, joka saattaa vallata kokonaisen yhteisön, kuten sopulilauman saattaa myös olla lajin säilymisen kannalta viime kädessä rationaalista ja niin edelleen.

Joka tapauksessa vain ihmiselle on mahdollista herostraattinen tuhotyö, jossa hän kääntyy omaa yhteisöään vastaan ja uhraa itsensä saavuttaakseen samalla jotakin, jota pitää itseään tärkeämpänä.

Freudillahan oli ajatus siitä, että kulttuuri sellaisenaan on kaikkine rajoituksineen ihmisen perimmäiselle eläimellisyydelle liian ahdistava asia, seurauksena on epäviihtymys, Unbehagen. Sellaistahan voimme toki myös havaita yhä uusissa kulttuuri-ilmiöissä, jotka viimeisten suunnilleen sadan vuoden aikana ovat nousseet pinnalle.

Epäviihtyvä, masentunut, hermostunut, vihainen ihminen on tullut erääksi normiksi, jonka ylistäminen kuuluu hyviin tapoihin. Hänen musiikillisesti tai kirjallisesti purkautuvat aivopierunsa aiheuttavat innostuksen hyminää tai jopa rajuja aplodeja, mikäli ne ovat kyllin räikeitä.

 Tässä vain näytteeksi muuan lainaus euroviisujen arvostelusta laatulehdessä, siltä varalta, että asiat tuppaisivat unohtumaan:

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Vuosihan oli 2015 ja muistaakseni meillä oli esityksen tason lisäksi vielä jokin poliittisen korrektiuden valttikorttikin. Mutta kun ei niin ei. Mutta tämä on nyt sivupolku.

Tässä ajatukseni oli vain pohtia sitä, mikä on kulttuurin merkitys ihmiselle sen ohella, että hän saa sen tekemisestä elatuksensa yhteiskunnalta.

Kuuluuko se primäärisiin perustarpeisiin kohottaessaan ihmisen tästä murheen ja rakenteellisen epäviihtymyksen alhosta korkeampiin sfääreihin vai onko se vain luksusta kaviaaria leivän päälle, on tärkeä kysymys.

Tärkeää on, että se on alue, jolla ihminen toteuttaa korkeimpia pyrkimyksiään ilmaisten suhteensa omaan maailmaansa ja elämänsä arvoon tai arvottomuuteen.

Arvottomuuden tunne saattaa ihmiselle ainoana eläimenä olla pahinta, mitä maailmasta löytyy. Asiastahan on puhuttu viime vuosina arvokkuuden ja sen kriisin ( thymos, engl. dignity, ven. dostojnstvo) yhteydessä (vrt. Vihavainen: Haun turmion tie tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä kääntyminen omaa yhteisöä vastaan ja jopa koko ihmiskuntaa ja sen vallitsevaa, arvottomaksi koettua kulttuuria vastaan on omalla tavallaan looginen seuraus henkisestä umpikujasta.

Nietzschen yli-ihminen ei ollut olento, joka olisi ollut vain tavallista etevämpi ja röyhkeämpi lajinsa edustaja. Nietzsche kuvitteli, että oli ainakin mahdollista pyrkiä johonkin toiseen ja korkeampaan kuin mitä ihminen yleensä edusti. Tämän hän kiteytti lyhyesti: Ihminen on jotakin, mikä on voitettava. Mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?

Nykyaika on esittänyt oman, tosin vielä sangen fiktiivisen vastauksensa: ihmisen tulee korvaamaan ja pitää korvata kyborgilla, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kone.

Transihmisyys on ratkaisu yli-ihmisen ongelmaan, joka on vaivannut ihmiskunnan radikaalia osaa jo puolitoista vuosisataa. Neuvostoliiton kommunisteille asia oli hyvin läheinen (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyisen Venäjän henkisistä friikeistä erityisesti nimimerkki Maksim Kalašnikov, suuri lännen halveksija, on ollut transihmisyyden ja posthumanismin asialla (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pelkään pahoin, että Izborskin klubin luolissa hänetkin otetaan hyvin vakavasti.

Joka tapauksessa transhumanismi on muuan mahdollinen päämäärä, jota saattavat ajaa sellaiset ihmiset, joita vaivaa tuo mainittu pirullinen epäviihtymys nykyisessä kehollisuuden palvonnan tasolle jäävässä kulttuurissa.

Käsillä olevassa kirjassa esitellään muutama enemmän tai vähemmän maineikas akselerationismin edustaja. Nimityshän tarkoittaa kiihdyttämistä ja viittaa siihen, että halutaan kokonaan hävittää nykyinen kulttuuri, jolla ei enää katsota olevan mitään mahdollisuuksia parantua ja muuttua joksikin muuksi.

Ideahan on vanha ja sen oli omaksunut jo se Venäjän radikaali intelligentsija, jota Dostojevski kuvaa Riivaajissaan. Tosielämän ”riivaajat” Netšajev ja Bakunin olivat aivan yhtä fanaattisia ja leppymättömiä kuin heidän tuossa kirjassa esitetyt hahmonsakin (vrt. Vihavainen: Haun pahat henget ja siat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se inhotus, joka ei ansaitse elää, on tuhottava mahdollisimman pian ja mahdollisimman perusteellisesti. Sitä ei pidä yrittää parantaa, vaan on päinvastoin kiihdytettävä sen kehitysprosesseja. Näin uskoo akselerationismi ja tuo tunnus voisi yhtä hyvin olla Leninin tai Bakuninin kirjoittama.

Sama fanaattisuus, sama idée fixe, jota ei mikään horjuta, sama valmius uhrata olemassaoleva kuvitellun tulevan hyväksi näyttää innoittavan tuota joukkoa, jossa voidaan havaita niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin suuntauksia.

Epäilemättä kulttuuri, joka tuottaa tuollaisia oireita on sairas. Diagnoosia tehdessä on kuitenkin noudatettava tiettyä varovaisuutta. Myös terveessä ruumiissa on aina läsnä sairauden ja kuoleman tuottamia mahdollisuuksia.

Miten sairas kulttuurimme on ja voiko se parantua? Entä voisiko se muuttua muuksi tappamalla eli ”singulariteetin kautta”, kuten fysiikan termeihin ihastuneet akselerationistit joskus kuvittelevat?

Muinaisen Kreikan kulttuuri tuotti Herostratoksen, mutta olemme tuskin valmiita arvioimaan sitä kokonaisuutena tuon yksilön perusteella. Tsaarin Venäjän tuotti Narodnaja voljan terrotitti ja viimein Leninin ja tässä tapauksessa koko systeemin ottaminen asian selittäjäksi on jo perustellumpaa.

Nykyinen kulttuuri tuottaa ahdistunutta mölinää, kirkonpolttajia ja massamurhaajia. Kaikki se on mediaseksikästä ja saa ihastuneita aplodeja tai vähintäänkin herättää palvontaa, jos sitä on pakko paheksua.

Euroatlanttinen sivilisaatio ei kuitenkaan ole koko maailma. Kuten Stalinin Neuvostoliitto innoitti Hitleriä, samaan tapaan näyttää parrakkaan naisen Eurooppa innoittaneen Putinia. Suurteot kutsuvat.

Nykyajan akselerationisteista Putin on tietenkin numero yksi. Hänen tyrityksensä potkaista nurin koko savijaloilla seisova euroantlanttinen sivilisaatio on sentään tehty kokonaisen suuren valtion voimalla vielä suurempiin liittolaisiin nojaten. Se ei ole enää 3D-tulostimilla kyhättyjen replika-aseiden värkkäämisen tasolla.

Apokalypsiksen aikojahan tässä moni tuntee elävänsä ja tuskin ihan suotta. Akselarationismi on tämän aikakauden luonnollinen ja mahdollisesti välttämätönkin tuote. On erinomaista, että maastamme löytyy edes yksi pieni kustantamo, joka esittelee tätä ilmiötä. Näinä aikoina se vaatii jo rohkeutta.

Ollaanko jo perillä?

 

Viimeinen ihminen

 

Silloin tällöin on tullut onnestakin kirjoitettua. Sehän on toki vanha käsite, eikä suinkaan äskettäinen keksintö kuten Friedrich Nietzsche väitti, vai pitäisikö sanoa väittää.

Hänellä on kyllä oikeus väitteeseensä, sillä käsitteet muuttuvat ajan myötä, eikä nykyaikainen onni, jota voi hyvin pitkälle pitää nimenomaan Nietzschen aikaisena keksintönä, suinkaan ole samaa kuin antiikissa ajateltu onnellisuus ihmisen mahdollisuuksien täytenä toteutumisena,

Tietenkin antiikissakin riitti erilaisia näkemyksiä enemmän kuin pystymme edes kuvittelemaan, mutta sellainen konsumeristinen onni, jonka Nietzsche kykeni käsittämään ennen kuin sitä itse asiassa laajemmissa kansalaispiireissä vielä lainkaan tunnettiin, oli luultavasti jotakin uutta. Ihminen oli nyt uudessa tilanteessa (vrt. Vihavainen: Haun uusi ihminen tulokset).

Kun ”Näin puhui Zarahustra” ei nyt ole suomeksi ulottuvilllani, lainaan Nietzscheä saksaksi ja käännän sitten koneella. Onneksi sekä klassikkojen tekstit että tuollainen hupaisa käännösvehje ovat nyt jokaisen ulottuvilla. Mikä on tällaisen ”onnen” suhde onnellisuuteen, jääköön tässä käsittelemättä.

 

Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln.

Sie haben die Gegenden verlassen, wo es hart war zu leben: denn man braucht Wärme. Man liebt noch den Nachbar und reibt sich an ihm: denn man braucht Wärme.

Krankwerden und Mißtrauen-haben gilt ihnen sündhaft: man geht achtsam einher. Ein Thor, der noch über Steine oder Menschen stolpert!

Ein wenig Gift ab und zu: das macht angenehme Träume. Und viel Gift zuletzt, zu einem angenehmen Sterben.

Man arbeitet noch, denn Arbeit ist eine Unterhaltung. Aber man sorgt, daß die Unterhaltung nicht angreife.

Man wird nicht mehr arm und reich: beides ist zu beschwerlich. Wer will noch regieren? Wer noch gehorchen? Beides ist zu beschwerlich.

Kein Hirt und eine Herde! Jeder will das Gleiche, jeder ist gleich: wer anders fühlt, geht freiwillig ins Irrenhaus.

»Ehemals war alle Welt irre« – sagen die Feinsten und blinzeln.

Man ist klug und weiß alles, was geschehn ist: so hat man kein Ende zu spotten. Man zankt sich noch, aber man versöhnt sich bald – sonst verdirbt es den Magen.

Man hat sein Lüstchen für den Tag und sein Lüstchen für die Nacht: aber man ehrt die Gesundheit.

"Wir haben das Glück erfunden" – sagen die letzten Menschen und blinzeln…

 

Me keksimme onnen" - sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään.

He ovat lähteneet alueilta, joilla oli vaikea elää: koska tarvitset lämpöä. Ihminen rakastaa edelleen lähimmäistään ja hieroo häntä vastaan, sillä hän tarvitsee lämpöä.

Sairastuminen ja epäluottamus on heille syntiä: vaeltaa tarkkaavaisesti. Hölmö, joka edelleen kompastuu kiviin tai ihmisiin!

Vähän myrkkyä silloin tällöin: se tekee miellyttäviä unia. Ja paljon myrkkyä vihdoinkin, miellyttävään kuolemaan.

Ihmiset työskentelevät edelleen, koska työ on viihdettä. Mutta huolehditaan siitä, että keskustelu ei hyökkää.

Toisesta ei enää tule köyhää ja rikasta: molemmat ovat liian raskaita. Kuka vielä haluaa hallita? Ketä muuta totella? Molemmat ovat liian työläitä.

Ei paimenta ja laumaa! Kaikki haluavat samaa, kaikki ovat samanlaisia: joka tuntee toisin, menee vapaaehtoisesti hullujenhuoneeseen.

"Olipa kerran koko maailma hullu", sanovat hienoimmat ja vilkkuvat.

Ihminen on fiksu ja tietää kaiken, mitä on tapahtunut, joten pilkalle ei näy loppua. He riitelevät edelleen, mutta sopivat pian - muuten se pilaa vatsan.

Ihmisellä on himo päivälle ja himo yölle, mutta hän kunnioittaa terveyttään.

"Me keksimme onnen" – sanovat viimeiset ihmiset ja räpäyttävät silmiään...

 

No, kone on kone ja kehotan kääntymään esim. J.A. Hollon käännöksen puoleen, mikäli haluaa parempaa laatua. Tuon ”himon” (Lüstchen) kääntäisin kyllä pikemminkin pikku nautinnoksi. Diminutiivi ei ole siinä sattumalta.

Mitäpä sanoakaan, tässä on hämmästyttävästi maalattu kuva nykyajasta. Siinä ovat mukana niin ihmiskunnan parhaimmiksi ajatellut tavoitteen kuin sen suhde menneisyyteen.

Nietzschen mielestä näyttää olennaisinta tässä lajin viimeisessä alennustilassa olleen päämäärän puute. Toisin sanoen se päämäärä, joka oli ollut, oli jo saavutettu -siis onni sellaisena kuin se osattiin käsittää.

Kuvitteellisen Zarathustransa suulla filosofi opettaa sitten koko ihmiskuntaa: ihminen tarvitsee päämäärän. Päämääränä on oltava luoda jotakin itseään ja ”onneaan” korkeampaa: yli-ihminen.

Tämä kuulosti ainakin komealta ja sitä on sitten tulkittu monella tavalla, kukin tasonsa mukaisesti. Äärimmäisen vulgaari raakuus on parhaiten tiedossamme oleva tapa. Yli-ihmisen idean keksijä olisi todennäköisesti kuollut häpeästä, mikäli olisi saanut sen nähdä.

Kysyä toki voi, oliko hän edes sen keksijä. Uutta ja entistä korkeampaa ihmistä näet yritettiin 1900-luvulla luoda monella suunnalla, Kiinasta ja Koreasta aina Elben ja jopa Reinin rannoille saakka ja käyttää siihen koko modernin yhteiskunnan uutta välineistöä (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset). Juuret johtivat 1800-luvulle, josta tietenkin pääsee vielä kauemmas.

Saavutuksia voitaneen pitää karikatyyreinä siitä, mihin pyrittiin, mutta olihan ainakin päämäärä suuri ja asiaan panostettiin niin paljon kuin voitiin.

Mielestäni aivan liian vähän on kiinnitetty huomiota Nikolai Tšernyševskin (Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset) versioon uudesta ihmisestä.

Tunnettuahan on, että Lenin luki yhä uudelleen Tšernyševskin kirjaa ”Mitä on tehtävä?” ja risti sen mukaan erään tärkeimmän pamflettinsakin. Vasta kuudennella lukemisella kuluu vuosisataisnero ymmärtäneen, mistä kirjassa on kysymys.

Tämän tietäen en ryhdy itse kertomaan, mitä siinä  oikeastaan  tarkoitetaan. Joka tapauksessa se on alaotsikoltaan ”Kertomus uusista ihmisistä” ja se kuvaa uutta onnen maata, jossa uudet ihmiset asuvat teräs- ja alumiinikaupunkien (nyt niitä on!) kommuuneissa, missä kaikki toimii sähkön voimalla ja vapaa seksi näyttää nousseen uudenlaisen onnen symboliksi.

Tai vapaa ja vapaa. Eiväthän uudet ihmiset ole mitään elukoita, jotka kävisivät vain tarpeillaan noissa salaperäisissä palatseissa, joita Vera Pavlovnan neljännessä unessa kuvataan. He ovat nimenomaan uusia ihmisiä uudenlaisine persoonallisuuksineen. Kaiken keskellä on nainen, jumalatar…

Merkittävä ja hyvin omaperäinen ja omituinen filosofi, myös Suomalaisen Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen Aleksandr Zinovjev tarkasteli sitten sadan vuoden kuluttua Tšernyševskin teoksen ilmestymisestä sitä, mitä uuden ihmisen luomisessa oli saatu aikaan.

Hänen teoksestaan ”Homo Sovieticus” tuli klassikko, jota klassikkojen yleiseen tapaan kukaan ei lue (ks. Vihavainen: Haun entropia kasvaa tulokset).

Se on sääli. Sekä Zinovjevin että Tšernyševskin teosten pitäisi kuulua ainakin yliopistolliseen lukemistoon Nietzschehän siellä lieneekin, elleivät wokettajat ole jo poistaneet  murhaavaa kriitikkoaan lukulistoilta tai kukaties korjanneet hänen teoksiaan poliittisesti korrekteiksi…

Oli miten oli. Menneisyyttä emme voi muuttaa, vaikka poistaisimme kirjoista kaikki maininnat sellaisista asioista, joista emme pidä.

Menneisyyteen kuului myös paljon unelmia radikaalisti paremmasta maailmasta. Olisi pelkästään tyhmää olla niihin tutustumatta.