Kurjuudesta toiseen

 

Isonvihan aattona

 

     Juuri ennen Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan harrastettiin suuren Pohjan sodan historiaa kovasti myös Venäjällä. Venäjän kansainvälisten suhteiden korkeakoulussa (MGIMO) pidettiin Uudenkaupungin rauhasta symposiumi, johon pari suomalaistakin osallistui.

     Siihen aikaan löytyi Venäjälläkin vielä tilaa vakavalle, kriittiselle historiankäsitykselle, eikä esimerkiksi Pietari Suuren hahmo ollut suinkaan mikään koskematon patsas kaapin päällä, vaan myös hänen heikkoutensa ja jopa rikollinen puolensa voitiin tuoda esiin (ks.  Vihavainen: Haun anisimov tulokset).

     Saksassa on kansakunnan suurin rikos ihmisyyttä vastaan, eli juutalaisten massamurha määritelty ainutlaatuiseksi rikokseksi, jonka suhteuttaminen (Relativierung) mihinkään muuhun historian tapahtumaan merkitsee sen vähättelyä (Verharmlosung) ja aiheuttaa rikossyytteen.

     Venäjällä on kuulunut ääniä, joiden mukaan myös toisessa maailmansodassa suoritettu venälisten joukkomurha ansaitsisi samanlaisen tulkinnan. Suomessa muistan jonkun yksinäisen nettikirjoittelijan vaatineen isonvihan korottamista samanlaiseksi vertaamattomaksi rikokseksi ja yritykseksi tuhota koko Suomen kansa.

     Luulen ja uskonkin, ettei moinen saksalaismallinen ”holokaustitus” tule onnistumaan ainakaan Suomessa ja tuskin edes Venäjällä. Sielläkin näet on hyvin päteviä ja tunnollisia historian tutkijoita jotka eivät kuje valtiondemagogien talutusnuorassa.

    Vasta asioiden vertaaminen myös historiassa voi asettaa ne omalle paikalleen, joka eri osapuolilla on luonnostaan erilainen ja siksi kansainväliset tutkijoiden väliset tieteelliset keskustelut valtioiden historiallisista kiistakysymyksistä ovat aina tarpeellisia ja usein hyvin hyödyllisiä.

     Tässäkin melko tuoreessa blogissa haikaillaan vielä suomalais-venäläisen historiantutkijoiden symposiumin perään. Itse asiassa luulen, että sellaiselle kertyy nyt koko ajan yhä enemmän tarvetta, kun valtiollinen propagandakoneisto Venäjällä on jo pitemmän aikaa tuutannut täysin härskiä tarinaa Suomen historiasta.

     Kunhan savut hälvenevät, joudutaan Venäjälläkin taas kerran vakavasti etsimään totuutta sen kaiken roskan alta, joka menneisyyteen on viime vuosina projisioitu.

     Sitä samaahan meilläkin tietysti on pyrittävä koko ajan tekemään. Ei saa elää valheessa, sanoi jo Solženitsyn.

 

tiistai 31. elokuuta 2021

Itkun aika varmaan

Ajoist’ ankarin

 

Antti Kujala, Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa Pohjan sodassa 1700-1714. SKS 2001, 367 s.

 

     No, jokainenhan muistaa, että Kaarlo Kramsun jyhkeä runo sijoittui Klaus Flemingin kauteen, jolloin talonpoikaisto myös joutui elättämään armeijaa eli ylläpitämään ns. linnaleiriä. Antti Kujalan teoksen otsikko sen sijaan tulee eräästä Kaarle XII:n lausahduksesta.

     Ankaraa oli elo myös Suuren Pohjan sodan aikana, sekä ennen venäläismiehitystä eli isovihaa että sen aikana. Aivan viime aikoinakin on, näitä aikoja muistellessa, taas puhuttu Suomen kansan kautta aikojen suurimmasta onnettomuudesta ja jopa kansanmurhasta.

      Yhteen syssyyn sattuivat sekä nälänhätä eli suuret kuolovuodet pari vuotta ennen sotaa, sodanaikaiset katovuodet ja etelän kaupunkeja vainonnut rutto.

     Kun tähän lisättiin tavattomasti kasvanut sotilasrasitus, joka vei nuoret miehet ja aiheutti työvoimapulan, sekä armeijoiden vaatimat kestitykset ja palvelut ja miehittäjän omavaltaisuudet, alkaa jo muodostua kuva varsinaisesta helvetistä, josta hengissä selviytyminen oli vähintäänkin pieni ihme, ehkäpä suurikin.

     Isonvihan aikana miehittäjä ei tyytynyt vain takavarikoimaan talonpoikien elintarvikkeita itselleen, vaan myös hävitti tulella ja miekalla alueita ja vei ihmisiä orjuuteen, josta harva palasi. Sodan lopulla vielä pakkovärvättiin pari tuhatta miestä Venäjän armeijaan.

     Kaikki nämä tekijät yhdessä riittävät luomaan kuvan äärimmäisestä kurjuudesta, joka oli sitä paitsi itsestään selvästi vihollisen aiheuttamaa. Tiettyinä aikoina tällaisella kuvalla on ollut paljon tilausta ja näyttää siltä, että se taas on saavuttamassa suosiota.

     Jo viime sotien jälkeen kyllä lievennettiin näkemyksiä ja suhteutettiin asioita. Ei Suuri Pohjan sota eikä Isoviha ollut mikään ainutlaatuinen suomalainen helvetti, jollaista ei muualla tunnettu. Miehitetyissä maissa tapahtui vastaavaa myös omien joukkojemme valtaamilla alueilla, orjakauppaa lukuun ottamatta.

      Poltetun maan taktiikkaa eivät suomalaiset sentään kovin laajasti omassa maassaan käyttäneet, vaikka sitäkin kyllä tapahtui. Venäläisten suorittama systemaattinen hävitys koski pääasiassa vain Pohjanmaalla sijaitsevaa kymmenen peninkulman eli noin sadan kilometrin levyistä vyöhykettä.

     Miehittäjän suurin intressi oli kyetä elättämään omat joukkonsa Suomessa, eikä siihen sopinut paikallisen väestön ja/tai sen talouden hävittäminen.

     Vanhan käsityksen mukaan maassamme vallitsi myös isonvihan aikana laiton tila virkamiesten ja papiston suurimman osan poistuttua maasta. Tämäkin jäi lyhyeksi ajanjaksoksi ja etenkin etelässä miehityshallinto toimi suhteellisen hyvin. Toki omavaltaista rosvousta ja väkivaltaa aina saattoi tapahtua, mutta siitä myös rangaistiin.

      Antti Kujalan kirja kertoo kuitenkin ajasta ennen Isoa vihaa. Periodi on hyvin perusteltu, sillä hänen tarkoituksensa on tutkia talonpoikaiston ja ruotsalaisen mahtivaltion suhteita. Valtio perustui itsevaltaan, mutta ei voinut tehdä mitä tahansa, sillä talonpoikaiston kanssa sitä sitoi sopimus, joka liittyi ennen muuta verotukseen ja muihin ulostekoihin eli sotaväen asettamiseen ruotulaitoksen puitteissa, kyyditykseen ja vastaavaan.

     Vastineeksi tästä valtion oli suojeltava talonpoikia ulkoista uhkaa vastaan. Sopimuksella oli kaksi osapuolta.

     Käytännössä osoittautui, ettei valtio lainkaan kyennyt osaansa hoitamaan. Suomesta pystyttiin asettamaan vain pieni armeija, jota sitäkään ei ollut mahdollista ylläpitää kuin muutaman kuukauden ajan vuodessa.

     Toki valtio vaati yhä uusia rekryyttejä, kaksinnus- ja kolmikasmiehiä. Kaiken kaikkiaan otettiin noin 50000 miestä, mikä noin 400 000:n väestöstä oli huikea määrä. Puolet tästä määrästä joutui lähtemään jo ensimmäisenä sotavuonna.

     Joka tapauksessa talonpoikien vastauksena heikkoon sotasuoritukseen Suomen alueella oli niskoittelu. Miehet piilottelivat armeijan värvääjiltä. Määrättyjen verojen maksaminen kyllä pyrittiin hoitamaan, ettei menetetty perintöoikeutta tilaan.

     Karkureita ja piilottelijoita ei yleensä uskallettu rangaista ankarimman mukaan, koska vallan legitimiteetistä oli tullut heiveröistä. Käytännössä alistuttiinkin venäläisille monilla seuduilla mukisematta. Sieltähän luvattiin rauhaa ja sopua ulostekojensa maksajille. Niskottelijoille sen sijaan oli luvassa tulta ja miekkaa.

     Suomi oli niin köyhä, ettei se kyennyt ylläpitämään edes omaa sotaväkeään, ainakaan laillisten verojen avulla. Lisää rahaa saatiinkin Tukholmasta ja venäläisellä miehityskaudella jouduttiin sen aikaisen, paljon suuremman armeijan muonitusta hoitamaan suurimmaksi osaksi Venäjältä käsin.

     Kujala tekee muutamia aika rohkeita yleistyksiä ja sanoo muun muassa, että venäläinen valta perustui alusta alkaen suurempaan legitimiteettiin kuin laillinen valta viime aikoinaan. Tämä on tietenkin paradoksi, mutta kuvannee asianmukaisesti tapahtunutta. Tutkija on lähteensä lukenut.

     Miten kurjaa elämä Suomessa sitten oli? Kujala toteaa, että hyvät satovuodet johtivat nopeasti talouden elpymiseen vuosina 1710-1713. Itse asiassa talonpojilla olisi ollut varoja, joita kruunu ei kyennyt ulosmittaamaan jäykän hallintosysteeminsä takia.

     Kujala ei kirjassaan tarkastele isonvihan kautta, mutta mainitsee sen kyllä romahduttaneen Suomen talouden. Isonvihan siviiliuhrien määrän hän joka tapauksessa arvioi ”vähäiseksi” eli noin 10 000 hengeksi: Isonvihan ihmismenetykset eivät olleet mitään siihen verrattuna, mitä virolaiset joutuivat 1700-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, erityisesti vuoden 1710 ruton johdosta kärsimään. Vain Suomen suuret kuolovuodet 1690-luvun lopussa olivat Viron vuoteen 1710 verrattavissa oleva väestökatastrofi.

     Kun muistamme, että maassamme oli vain suunnilleen tuo 400 000 henkeä, eli kymmenes osa siitä, mitä viime sotien aikana, voimme todeta, että satatuhatta siviiliuhria olisi kyllä muuttanut viime sotien tasetta aika lailla.

     Mutta kaikki on suhteellista. Suomalaiset pitävät helposti omaa kohtaloaan surkeana ja aikoja ankarina suhteuttamatta asioita muuhun maailmaan. Mikäli Suomi olisi sijainnut suursodan keskeisellä tappotantereella, niin vähintään tuo mainittu siviiliuhrien määrä olisi luultavasti toteutunut vielä 1900-luvullakin.

     Suuri Pohjan sota oli pitkästä aikaa Suomen kamaralla käyty sota, jota ihmiset eivät kyenneet suhteuttamaan muihin vastaaviin ja jonka hahmo siksi lienee paisunut vielä todellisuuttakin pirullisemmaksi.

     Isovihahan jää varsinaisesti Kujalalta käsittelemättä, vaikka hän onkin venäjän taitoinen ja viittaa muun muassa Moskovan Vanhojen asiakirjojen arkiston (RGADA) ja Pietarin Laivastoarkiston (RGAVMF) kokoelmiin.

     Kun nykyään taas näyttää olevan liikkeellä varsin raflaavia käsityksiä Isosta vihasta, olisi varmaankin aika tutkia se perin pohjin ja nimenomaan myös venäläisiä lähteitä käyttäen. Selvittämättömiä kysymyksiä ja toisistaan poikkeavia näkemyksiä riittää yllin kyllin.

     Tässä olisi varmaankin suomalais-venäläisen yhteisprojektin paikka. Ehkäpä Suomen Akatemiasta löytyisi ymmärrystä myös näin epämuodikkaalle aiheelle, vai pitäisikö näkökulmaksi ottaa vaikkapa ”Naisten rooli Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluissa ruotsalaisessa ja venäläisessä diskurssissa”?

 

 

Tyhmyys, ylpeys ja ennakkoluulo

 

Tyhmyys ja ennakkoluulo

 

     Tyhmyys kuuluu normaalin ihmisyyden kirjoon ja sen voidaan todeta noudattavan tunnettua Gaussin käyrää, mitä sen ns. syvyyteen tulee.

     Tyhmyyttä ei siis pidä solvaavasti nimittää epänormaaliudeksi, saati poikkeavuudeksi, mikäli ajattelemme sen julkisen toteamisen käyttöä arvottavassa mielessä.

     Itse asiassa siitä on myös pyritty tekemään hyvettä, vaikka en vielä olekaan huomannut erityisiä ylpeilyjuhlia järjestettävän nimenomaan sen kunniaksi. Luulen, että niiden ilmaantuminen on vain ajan kysymys.

     Käytännössä tyhmyydestä on useimmiten kielteisiä seurauksia ja vanhan sanonnan mukaan siitä jopa sakotetaan, mitä lienee pidettävä äärimmäisen epäoikeudenmukaisena ja luulen, että sen seuraukset nykyaikaisessa hyvinvointivaltiossa olisi, jos mahdollista, jäännöksettä siirrettävä yhteiskunnan korvattaviksi.

     Nykyään on joka tapauksessa jo havaittavissa voimakas suuntaus kohti yleistä solidaarisuutta tyhmyyden kanssa ja julkinen valta on yhä useammin pyrkinyt ainakin tekeytymään tyhmäksi, ellei sitten ihan oikeasti sitä ole. Joskus asian laita on vaikea selvittää. Itselleni on jäänyt siitä sangen vaikuttavia muistoja Atlantin tuolta puolen (ks. Vihavainen: Haun tyhmäksi tekeytymisen tärkeydestä tulokset ).

     Tyhmyyttä voidaan todeta ja määritellä eri tavoin, mutta vastaansanomaton sen tunnusmerkki on, mikäli henkilö, joka on havainnut tietyn asian aina seuraavan tietystä toisesta asiasta, ei ota tästä opikseen, vaan jatkaa yhä uudelleen toistaa saman asian toistamista ja odottaa, että saisikin aikaan jotakin muuta.

     Tuollaisessa tapauksessa hylätään se empiirisesti saavutettu informaatio, jota voidaan nimittää ennakkotiedoksi (ks. Vihavainen: Haun ennakkotieto tulokset) ja toimitaan sen sijaan toiveajatteluun luottaen. Töysin alastonta kieltäytymistä  selvien tosiasiooden tunustakisesta on usein havaittavisa. Niisä enemmän tuossa edellisessä linkissä.

      Tässä tulemme myös kysymykseen yleisen ja erityisen suhteesta. Se on periaatteessa niin yksinkertainen, että sen ainakin jonkin tasoista ymmärtämisetä edellytettiin aikoinaan jo lastentarhassa

     On aikakaudellemme syvästi tyypillistä, että asiaa on nyttemmin alettu hämärtää jopa korkeakouluasteella ja alettu salakuljettaa terveen järjen tilalle tyhmyyttä suorastaan kvasitieteellisten doktriinien avulla.

Tästä olen jo joskus blogannut, enkä huomaa asiaan olevan olennaista lisättävää:

 

tiistai 15. toukokuuta 2018

Yleisen ja erityisen suhde aikakautemme oloissa

 

Jospa nyt sentään yleistettäisiin

 

     Aina silloin tällöin kuulee sanottavan, reaktiona johonkin typeryyteen, ”ei saa yleistää”. Tällöin saattaa kyseessä olla vaikkapa jonkin torvelon käytös, jonka johdosta toinen samanlainen tekee johtopäätöksen: ”no sellaisiahan ne kauhavalaiset/perniöläiset/puumalalaiset nyt ovat!”

     Tässä tapauksessa yleistäjä tekee johtopäätöksensä olemattoman pienen otoksen pohjalta. Useimmiten se onkin tarkoitettu vitsiksi, mutta aika avuton se siinäkin lajityypissä on.

     Yleistäminen on kuitenkin kaiken tieteellisen ja siis pätevyyttä tavoittelevan ajattelun ydin. Miten se tapahtuu, opittiin ainakin ennen vaikkapa sosiologian metodikursseilla. John Stuart Millin induktiivisen päättelyn säännöt pätevät yhä ja halukkaita kehotetaan tutustumaan niihin.

     Tieteellisellä yleistämisellä, eli siis pätevällä johtopäätösten tekemisellä ei pyritä ennakkoluuloon, vaan ennakkotietoon. Sen torjuminen puolestaan on osoitus ennen muuta ja suurella varmuudella tyhmyydestä eikä esimerkiksi korkeasta moraalista, kuten nykyään näytään vihjailevan.

     Kun ihmiset ovat kysymyksessä, ei ennakkotietoa ole kovin suuressa määrin mahdollista saada yksilöstä. Ryhmien kohdalla se sen sijaan onnistuu usein varsin hyvin.

     Niinpä tiedämme paljon keskimääräisyyksiä ja tyypillisyyksiä erilaisista ryhmistä. Yksilöiden -ryhmien jäsenten- kohdalla ne tietysti toimivat huonommin tai ei lainkaan. Nehän perustuvat todennäköisyyksiin, ja saattavat osoittautua yksittäisissä tapauksissa aivan vääriksi, vaikka ne suuremmassa populaatiossa olisivat hyvinkin suuria.

      Niinpä onkin syytä torjua ennakkoluulot eli yksilöä koskevat käsitykset, jotka on tehty viiteryhmän perusteella. Mikäli samalla torjutaan ennakkotieto, joka on tutkimuksella kyseisestä ryhmästä hankittu, sanotaan samalla hyvästit tieteelliselle ajattelulle.

     Yleistäminen siis on sekä tarpeellista että välttämätöntä, kuten jo terve järki sanoo. Se ei toimi yhdestä tai parista yksilöstä yhteisöön päin, mutta kyllä silloin, kun kyseessä on riittävä määrä yksilöitä, jotka muodostavat relevantin otoksen.

      Se ei toimi myöskään mekaanisesti ryhmästä yksilöön päin, vaikka ryhmää koskeva ennakkotieto antaakin rationaaliselle havainnoijalle tiettyjä odotusarvoja, jotka perustuvat todennäköisyyksiin ja niillähän tieteellinen ajattelu joutuu usein operoimaan. Tietoa, rationaalisuutta, on syytä tässäkin arvostaa ajattelun ja toiminnan lähtökohtana, eikä korvata sitä esimerkiksi sentimentaalisuudella.

     On jokseenkin masentavaa seurata, miten alkujaan amerikkalaiset muodit muuttuvat irrationaalisiksi normeiksi ja saavat vankan aseman myös Euroopassa, meilläkin.

     Parhaillaan saadaan nauttia ilmoituskampanjasta, jossa kunnioitusta ansaitseviksi ajatellut henkilöt kertovat ennakkoluuloistaan, jotka tulkitaan rasistisiksi. Rasismin taas ilmeisesti oletetaan olevan jonkinlainen synti henkeä vastaan, jota ei saa anteeksi enempää tässä elämässä kuin tulevassa, sen sijaan, että sitä pidettäisiin esimerkiksi huvittavana takapajuisuutena.

     Noissa esitetyissä tapauksissa näyttää olevan kysymys yksinkertaisesti enemmän tai vähemmän rationaalisista odotuksista, jotka eivät sitten pitäneetkään paikkaansa.

      Ilmeisesti kampanjaan saadut henkilöt häpeävät syvästi rationaalisuuttaan ja pyytelevät sitä anteeksi vihjaisten samalla, että pieni rahalahja oikealle taholle voisi toimia aneena, joka pelastaa myös lukijan sielun, mikäli hänelläkin on esiintynyt taipumusta rationaaliseen ajatteluun.

     On aika surkeaa, että alkeellisia terveen järjen piiriin kuuluvia asioita on saatu noinkin pahasti sotkettua myös tässä maassa, jossa perinteisesti on vältetty vouhotuksia. Kyseessä tuntuu olevan oire suuresta kulttuuri-ilmiöstä, joka on myös läpikotaisin politisoitunut. Ja politiikassahan kaikki keinot näyttävät nykyään olevan sallittuja.

     Kukapa ei muistaisi tuota kuuluisaa hihamerkkijuttua, jossa kysymys etnisestä profiloinnista nostettiin esille ja vaadittiin myös meillä siirtymistä amerikkalaiseen käytäntöön, jossa rationaalinen ajattelu on kiellettyä ja jopa kriminalisoitua, mikäli asia koskee etnisiä ryhmiä.

     Mutta suo siellä, vetelä täällä. Tämän päivän lehdestä luin, miten laajaksi on meilläkin paisunut se barbaria, joka tunnetaan tyttöjen ympärileikkauksen nimellä. Muuan somalityttö peräti syytti Suomen valtiota siitä, ettei se suhtaudu asiaan vakavasti ja rankaise silpomisesta. Niinpä typerät raakalaiset saavat jatkaa toimintaansa, jonka heidän yhteisönsä näköjään hyväksyy.

     Se, miksi asia painetaan villaisella, johtuu siitä, että se rajoittuu tiettyihin ryhmiin, jotka eivät kuulu kantaväestöön. Mikäli toisin olisi, saisimme taatusti lukea paljonkin suurista oikeudenkäynneistä ja paheksumisen myrsky kohtaisi järjettömän ja ihmisvihamielisen barbarian harjoittajat. Rasismiahan tässä pelätään, totesi uhri. Siinäpä sen mentaliteetin hedelmiä.

     Sokea oikeus tirkisteleekin siis tässä tapauksessa silmäliinansa raosta ja sallii yksille sen, mitä toisille ei missään tapauksessa sallittaisi. Tässä taidetaan olla kaukana siitä ihanteesta, että kieltäydyttäisiin näkemästä ihmisten ihonväriä ja etnistä alkuperää.

     Paluu barbariaan ei tapahdu yhdellä rysäyksellä, vaan pitkällä kitinällä. Sen välttämättömiin ehtoihin taitaa kuulua arvojen ja arvoarvostelmien suhteellistaminen: kukapa voisi tuomita toisten tapoja? Saako edes käyttää leimaavia sanoja? Pitäisikö sana barbaria kieltää? Tai, hei! Miksi se pitäisi sallia?

     Kun barbaaristen instituutioiden ensin annetaan pesiytyä maahamme ja sitten kielletään tuomitsemasta niitä, on tie auki muullekin irrationaalisuudelle. Olennaista siinä on rationaalisen ajattelun kieltäminen ja esimerkiksi ennakkotiedon leimaaminen ennakkoluuloksi.

     Siitä on vain askel siihen, että ensin kielletään rationaalinen ajattelu yleensä ja sen myötä irrationaalisten uskomusjärjestelmien arvostelu. Sen jälkeen voidaankin jo vaatia myös ulkopuolisia osoittamaan mille tahansa mumbo-jumbolle rituaalista kunnioitusta.

 

Lutherin puheet

 

Mainio uskonpuhdistajamme

 

     Pidän Martti Lutheria eräänä historian suurista sankareista. Kaikenkarvaiset suuret murhaajat, jotka ovat sotajoukkoja johtaneet, kalpenevat merkitykseltään sen entisen munkin edessä, joka nousi todistamaan, että se uskonnon nimellä tunnettu hapatus, jonka palveluksessa hän oli ollut, oli suurelta osalta täyttä roskaa.

     Lutheriin voi mielestäni verrata esimerkiksi Solženitsyniä, joka myös oli rohkea taistelija totuuden puolesta valhetta vastaan. Hänen, kuten myös Lutherin urotyötä pidän ennen muuta moraalisena ja vasta toissijaisesti intellektuaalisena.

     Ei Luther uskontoa sellaisenaan lainkaan kieltänyt, mutta kyllä sen hölynpölyn, jota saarnattiin se nimissä.

     Ennen uskonpuhdistusta ja vastauskonpuhdistusta katolisuus oli jo aivan täynnä kaikenkarvaista hölynpölyä, kuten magiaa, jossa usko pyhäinjäännösten ihmeitätekevään voimaan ja aneilla saatavaan sielun pelastamikseen kuului räikeimpiin. Myös koko pyhimysgalleria koostui suurkesi osaksi aivan fiktiivisistä henkilöistä.

     Käytän tässä mainiota suomen kielen sanaa ”uskonpuhdistus”, joka on kantaaottavuudessaan aivan toista luokkaa kuin mitään sanomaton ”reformaatio”, jota oma kirkkomme on alkanut viljellä.

     Vertaisin tätä ilmiötä siihen, miten Itä-Karjalan suomalaiset opetettiin ”puhumaan bolševikkia”, kuten Anna Laakkonen on väitöskirjassaan selostanut.

     ”Reformaatio” ei ota kantaa siihen, oliko tuo tapahtuma edes hyvä asia. Miten jokin kirkko tai suuntaus voisikaan asettua toista paremmaksi ja miksi toinen olisi huonompi, ellei se nyt sitten mene ottamaan tuota uskoa tosissaan. Eihän sellainen kuulu nykypäivään. Nyt uskotaan hyvän tekemiseen ja kansalaisten kukkaronnauhojen alttiiseen avaamiseen kaiken edistyksen hyväksi.

    Mutta olihan Luther joskus myös vihainen kuin ampiainen ja eikö hän sortunutkin jopa ihka oikeaan vihapuheeseen kirjoittaessaan pamflettinsa ”Wider die mörderischen und räuberischen Rotten der Bauern”. Eikös siinä verrata kapinoivia talonpoikia rottiin?

    No ei verrata. Käytetty sana on tosiaankin Rotte eikä Ratte ja se tarkoittaa joukkoa (vrt. venäjän rota). Lutherilla oli hyvät syyt saarnata murhaavia ja polttavia hihhuleita vastaan, sillä he vetosivat herkästi hänen nimeensä, kuten ne Rooman ryöstäjät, jotka halusivat vuonna 1527 huutaa Lutherin paaviksi (vt. sacco di roma - Поиск ).

    Itä-Saksassahan näistä tuon ajan talonpoikaisista rosvoista ja murhamiehistä tietenkin tehtiin suuria edistyksen airuita, mutta he kelpasivat myös Hitlerille, jonka SS-joukoissa muuan divisioona oli nimeltään Florian Geyer, erään kapinoitsijan kunniaksi (ks. Florian Geyer - Wikipedia).

     En tiedä, onko Geyeristä tehty laulu nykymuodossaan mitenkin lähellä alkuperäistä Iks. Видео Bing) mutta sen ihannoima käyttäytyminen sopii hyvinkin natseille ja ansaitsi vain väkivaltaisen kurinpalautuksen, sillä muu ei tuollaiseen tehoa. Muuten olisi koko uskonpuhdistus ollut yhtä saatanan palvontaa.

    Onhan Lutheria syytetty myös antisemitismistä, mutta ei kuitenkaan sentään antisionismista. Sekin kuului aikansa valistumattomaan maailmaan ja pankaamme merkille, että Luther myös varustautui henkisesti turkkilaisvaaraa vastaan, mikä nykyisessä Saksassa olisi hyvin sopimatonta.

     Lutherin virrestä ”Jumala ompi linnamme” tuli suoranainen ”protestanttien Marseljeesi, kuten Heinrich Heine sanoi. Kun asiat voitiin ratkaista vain miekalla, ei auttanut pelkkiin rukouksiin turvautuminen. Silloin olisi perkeleen valta voittanut välittömästi, tuon ajan ilmausta käyttääkseni.

     Mutta Lutherissa oli myös oma joviaalinen puolensa, joka antoi tilaa hänen mainiolle huumorintajulleen. Saksalsien huumorin kokoelmaa on sanottu maailman ohuimmaksi kirjaksi, mutta eräs huumorin muoto on myös se lupsakkuus, Gemütlichkeit, jonka tapaamme Lutherilla.

Sen hedelmistä hieman seuraavassa:

Pöytäpuheiden lumo

 

     Kuten tunnettua, ihmisen psykofyysinen hyvinvointi nousee korkeimmilleen hyvän ruokapöydän äärellä, etenkin mikäli pöydän ympärille on kokoontunut tätä ylentymistä edesauttava seurue. Kuten Samuel Johnson totesi, ravintolanpöytä on inhimillisen onnen valtaistuin, -throne of human felicity.

     Epäilemättä ruoan laadulla on merkitystä. On luultavasti myös hyvä, jos se on myös melko kallista, mikä saa syöjän nauttimaan sitä asianmukaisella hartaudella ja hotkimatta. Liiallinen herkullisuus saattaa toisaalta mahdollisesti suunnata huomiota liikaa hengen maailmasta epäolennaisempiin asioihin.

     Antiikin ajan symposiumit (yhdessä juomiset) ovat kuuluisia, mutta conviviumit (yhdessä syömiset) vähemmän tunnettuja. Joka tapauksessa pelkästään Platonin Pidot antaa hyvän, etten sanoisi ideaalisen kuvan todellisesta symposiumista: juomisesta –jota toki oli hyvin runsaasti- puhutaan vain ohi mennen eikä puhe koskaan eksy mihinkään viinitietouteen tai muuhun epäolennaiseen.

     Ruuasta ei puhuta oikeastaan mitään, mikä oikeastaan tuntuukin hieman pahalta, koska se panee ajattelemaan, että kaikki tuo tyhjään vatsaan latkittu viini ei ole tuottava siunausta.

     Uskon tai ehkä lähinnä toivon kuitenkin, että jokaiselle itse asiassa annettiin haluamansa määrä vuohenjuustoa, leipää ja varmaan myös savulammasta. Näiden yhteisvaikutus oli siis ehkä gastronomisesti yhtä harmoninen kuin oli henkiseltä kannalta se keskustelu, jonka niin hyvin tunnemme.

     Toisaalta keskustelu oli oikeastaan aika seikkailevaa, haastavaa ja säkenöivää. Ehkä ruokakin oli jotakin muuta kuin tavanomaista, ideaalista ja siis hieman tasapaksua haukattavaa (ven. zakuska)? Mutta, kuten Newton sanoi, en tiedä, enkä rupea spekuloimaan (hypotheses non fingo).
Pidot Tornissa vuodelta 1937 aloitti meillä symposiumikirjojen perinteen, joka minusta on nykyään näivettynyt.

     Onhan meillä ilmestynyt useampiakin maailman viisaiden keskustelukirjoja, mutta niistä puuttuu tuo mainittu pöydän henki, eikä koko ateriointia, toden totta, niissä edes mainita. Ehkä kustantaja itse asiassa pitikin keskustelijat nälässä ajatellen, että laiha koira haukkuu paremmin. Sitä paitsi kirjankustannus kuuluukin olevan nyt liiketoimintaa, jossa on kapeat voittomarginaalit…

     Sitä parempi siis liiketoiminnalle, kaiketi. Saattaa olla, että asia ei todista kulttuurin rappiosta, mutta saattaapa se olla toisinkin.

     Jotenkin sellaisesta keskustelusta, jossa vain puhutaan, on taipumus tulla yksipuolista abstraktien asioiden märehtimistä ja jopa henkistä pikajuoksua, jossa yritetään käsitellä asiat tehokkaasti. Uusien ruokalajien odottelu sen sijaan antaa todelliselle symposiumille henkistä tai ehkä aineellista ryhtiä ja se on, poistaa turhan kiireen.

     Kuuluisin pöytäpuheiden kokoelma lienee tohtori Martinus Lutheruksen Pöytäpuheita (Tischreden), jotka tosin ovat monologeja. Joka tapauksessa ne ilmeisesti on kerätty kokoon ruokapöydän ääressä kasvaneista hengen hedelmistä.

     Sellaisina ne edustavat aitoa tämän alan genreä, eivät ajattelijan jotakin yleisöä varten kokoon kyhäämää enemmän tai vähemmän johdonmukaista ja kukaties tarkoitushakuistakin pohdintaa.

     Lutherin esimerkin mukaisesti myös Hitlerin pöytäpuheita (Tischgespräche) on koottu muistiin ja julkaistu. Tämä lienee ollut helppo homma sikäli, että Fyyrerillä oli tapana pitää pitkiä ja tylsiksikin mainittuja monologeja. Myös ne ovat kuitenkin kiinnostavia, sillä Hitlerin persoonallisuus taitaa viime kädessä olla avain hänen ymmärtämiseensä. Se looginen ajattelu kun oli aika heiveröisellä perustalla.

    Mitäpä sanoakaan, tänäkin päivänä maailma on täynnä myös erilaisten kolpakkostrategien löpinää (Stammtischgeschwätz), jonka kuulemisesta kenellekään ei ole enempää iloa kuin hyötyä. Sitäkin korvaamattomampaa on lukea suurten persoonallisuuksien pohdiskelua pöydän ääressä, jossa he saavuttavat tai ainakin voivat saavuttaa sielun ja ruumiin tasapainon.

     Kiukkuiset, nälästä riutuvat skolaarit kylmissä kammioissaan sopivat kirjoittamaan filippiikkejä ja anateemoja. Hyvästä sianpotkasta, oluesta ja viinistä nauttiva vanha pyknikko ja totuudenpuhuja sen sijaan on taho, jolta voimme odottaa enemmän tasapainoista viisautta omaksikin hyödyksemme.

     Ja tosiaankin, Pöytäpuheet on kuultu nimenomaan vanhan Lutherin suusta eikä siis tuon nuorempana kiivasluontoisen munkin tai keski-ikäisenä tarmokkaan taistelijan suusta. On siis syytä pitää odotukset korkealla.

     Koska en tässä viitsi syventyä pidemmälti siihen, miksi Luther vihasi juristeja, viittaan vain siihen, että heidän ammattinsa ei Martinuksen mielestä palvellut Jumalaa vaan rahakukkaroa. Juristi oli Lutherin mielestä joko konna tai aasi ja joka tapauksessa huono kristitty, mutta siitä huolimatta hän toki jätti maallisen regimentin asiat heidän tuomittavakseen.

     Mitäpä muutakaan olisi teologi voinut tehdä menemättä vieraalle alalle, ajatteli Wittenbergin viisas, joka ei vielä ollut kuullut kansalaistottelemattomuuden evankeliumista korkeimpana hurskauden ilmauksena.

     No, hän nyt muutenkin inhosi teeskentelyä, joka hänestä oli saatanallinen asia. Niinpä tekopyhät teeskentelivät (ja väärensivät) uskoa, jumalattomat seremonioita, tyrannit ja desperadot (verwegene Leute) sotaa, hullut hallintoa, taidottomat käsitöitä ja aasit taidetta. Nih.

     Piru hallitsi maailmaa siksi, että se oli sen arvoinen ja tuolla vanhalla vihtahousulla itse asiassa tuntui olevan paljonkin puuhaa tässä maailmassa, arveli Martti-tohtori. On vahinko, että asiasta nykyään kuulee niin vähän kerrottavan, vaikka se kyllä aavistaa.

     Oli vain ymmärrettävää, että maailma ei halunnut tietää totuutta vaan halusi itseään petettävän, mutta sepä juuri olikin ihmisen luonnon mukaista. Hän luonnostaan sekä valehteli, että sieti valhetta.

     Tykkejä, noita ”enemmän kuin raakoja työkaluja, joilla muureja ja kallioita särjettiin”, piti Luther Saatanan keksintönä. Mikäli Aatami (tuo syntinen!) olisi aavistanut, mitä hänen jälkeläisensä vielä keksivät, hän olisi kuollut surusta.

     Myös tuon ajan sotilas –Landsknecht- jonka maine ei kyllä ole koskaan tainnut olla hyvä, sai tuta Lutherin vihaa. Hänen mielestään sotilasta voi verrata savusilakkaan –vaikka silakka jo olisi pilaantunut, voi sen vielä sentään savustaa. Samoin ihminen, joka ei mihinkään muuhun kelvannut, sopi aina vielä sotilaaksi.

     Itse asiassa Luther mietiskeli asuvansa mieluummin turkkilaisten ja tattarien kuin sotilaiden keskuudessa. Jos nuo edelliset hänet tappaisivat, hän ainakin tietäisi, kuka sen teki, turkkilaiset, ristin viholliset. Mutta mitä nämä landsknechtit oikein olivat miehiään?

     Vastaus voisi olla, että he olivat ryöstöllä eläviä ja väkivaltaa työkseen harjoittavaa ainesta, jotka sata vuotta myöhemmin tulisivat tuhoamaan koko Saksan.

     Saksan tulevista onnettomuuksista Luther tunteekin jo näkevänsä enteitä ja arvelee sen olevan ansaittu. Saksalaiset asuivat hyvässä ja vauraassa maassa, mutta he olivat kuin vahva hevonen ilman ratsastajaa. Kelpo ihmiset oli työnnetty syrjään ja heitä halveksittiin. Sen sijaan elettiin sokeudessa ja valheessa.

     Jopa muut kansat halveksivat saksalaisia, italialaiset nimittivät heitä elukoiksi ja englantilaiset ja ranskalaiset pilkkasivat heitä, kuten kyllä kaikkia muitakin. Kun päälle päätteeksi komeetta oli ilmestynyt taivaalle, oli syytä huoleen, katsoi Luther, joka muuten syvästi halveksi astrologiaa taikauskona.

     Mikä olisi tuo Herran rangaistus saksalaisille? Se oli turkkilaisten hyökkäys. 1542 turkkilaiset tunkeutuivat jo Unkariin ja Luther arvioi, että nyt oli saatava voimaa ylhäältä, mikäli mieli torjua uhkaava tuho. Toivo oli pantava hurskaisiin, jotka osaisivat rukoilla. Landsknechteistä ei ollut tulvan patoajaksi.

     Nämä tunnelmathan me tunnemme Lutherin virrestä Jumala ompi linnamme (Ein feste Burg ist unser Gott), joka tosin on jo vuodelta 1528. Sitähän meilläkin on joskus ollut tarvetta laulaa, ellen väärin muista.

     Mutta tämä taitaa viedä jo syrjään itse teemasta. Itse olen käyttänyt mukavan kompaktia vuoden 1960 Reclam-laitosta Tischreden, mutta löytyyhän näitä pöytäpuheita myös suomeksi. Olisipa somaa, jos niitä harrastettaisiin myös kirkkomme piirissä. Sitä paitsi kirja sopii hengeltäänkin paremmin junassa luettavaksi taskupainokseksi kuin pöytäpostillaksi.

     Ehkäpä kirkon piirissä voitaisiin jopa järjestää symposiumeja, joissa yritettäisiin tasapainoisesti, luterilaisittain, keskustella vaikkapa kahden regimentin opista, turkkilaisvaarasta, saatanan toiminnasta maailmassa, aseiden ja sotalaitoksen olemuksesta ja vastaavista asioista ja muista vastaavista asioista.

     Sitten voisi vaikkapa koota puheet kirjaksi, jota tulevat sukupolvet saisivat aikoinaan hämmästellä tai kukaties ihastella. Jos kirja ilmestyisi taskupainoksena, olisin heti valmis ostamaan yhden kappaleen.

 

 

 

 

Pidot Suomessa

 

Tämän olen tainnut jo uusia, mutta itselleni se tuntui taas tuoreelta ja kiinnostavalta ”Tornin pitojen” jälkeen:

 

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Typerä vuosikymmen

 

Typerä vuosikymmen?

 

     Muistoissani 1970-luku loistaa typeryydellään. Tuntuu siltä, että se oli (sit venia verbis!) kiilusilmäisten älykääpiöiden juhlaa, kun mistään ei tarvinnut mitään tietää eikä mitään osata. Ollakseen älykkö riitti, kun vain kehtasi sanoa, että marxismi-leninismin mukaan asia on näin ja näin ja muuan keskuskomitea se sitten käytännössä ratkaisee, miten se juuri tällä hetkellä on tulkittava. Tämä argumentti vei proffiltakin jalat alta ja joku rehellisempi uskalsi sen asian tunnustaakin.

     Ikään kuin tässä ei olisi ollut kylliksi, uskottiin vielä Jan Myrdalin tarinoita kiinalaisesta kylästä, jossa ihmiset olivat vähään tyytyväisiä, onnellisia ja herttaisia kuin taivaan enkelit.

      André Gunder Frank taas kertoi, että takapajuiset maat ovat takapajuisia siksi, että niitä riistetään. Muuten ne ehdottomasti olisivat meidän (siis keiden?) kanssa täsmälleen samalla viivalla.

     Sitten oli vielä tämä Summerhill, joka todisti kaiken auktoriteetin olevan väkivaltaa ja vääryyttä ja kirsikkana kakun päällä Urie Bronfenbrenner kertoi, miten Neuvostoliitossa lapsuudesta oli tullut ihanteellisen onnellista ja tasapainoista. Olihan näillä kaikilla faktojakin puolellaan ja sitäkin enemmän uutuuden viehätystä.

     Miten koko tämä paketti sitten saatiin sovitettua yhteen, olisi ollut kysymys sinänsä, mutta sitä tehtävää ei kukaan ottanut itselleen. Riittihän se, että Utopian mailla asiat ainakin olivat aivan toisin kuin meillä ja paljon paremmin. Meillä ne taas olivat huonosti ja tarvittiin vallankumous, vaikka ei oikein tiedetty millainen ja miksi.

Joka tapauksessa, tuohon aikaan olivat kritiikki ja protesti voimissaan, vaikka koko kansan aineellinen elintaso ja koulutus nousivat aivan ennennäkemätöntä vauhtia. Lieneekin oletettavissa, että juuri tavaton sosiaalisen ja kulttuurisen muutoksen nopeus antoi yleiselle sekopäisyydelle välttämättömän kaikupohjan.

      Oleellista asiassa ei siis suinkaan ollut aineellinen puute, vaan käsitys siitä, että se oli tarpeeton ja nopeasti poistettavissa oleva asiaintila.

     Aina välillä, noita aikoja muistellessa, tulee epätodellinen olo ja tuntee tarvetta lukea vanhoja dokumentteja. Tiedonantaja ja sen pakinoitsija Aleksandrovitsh vakuuttavat pian siitä, että olen muistanut aikakauden typerimmät ilmiöt aivan oikein.

     Ja kyseessähän oli maamme älymystön tärkein aatteellinen julkaisu. Mutta kai maassa vielä silloinkin oli täysijärkisiä? Muutoinhan emme olisi nyt tässä.

     Lahjomaton ja retusoimaton dokumentti ajan johtavan älymystön ajattelusta on vuonna 1972 ilmestynyt, Erno Paasilinnan toimittama Pidot Suomessa, joka jatkoi vuonna 1937 alkanutta maineikasta perinnettä. Siinä kymmenkunta intellektuellia keskusteli muutaman päivän ajan eräistä tuolloin polttaviksi koetuista teemoista.

     Keskustelijat eivät nyt niinkään olleet niin sanottuja kulttuuri-ihmisiä, kuin hallinnon, talouden ja yhteiskuntapolitiikan miehiä. Niihinhän ajan suuret kysymykset liitettiin. Ja yksi nainenkin oli mukana perinteiseen tapaan, näinhän oli ollut jo vuonna 1937.

     Iältään joukko oli vaihtelevaa. Vanhin oli syntynyt vuonna 1905 ja oli omin silmin nähnyt pari vallankumousta. Kyseessä olivat Venäjän vuoden 1917 Helmikuun vallankumous, jonka merkeissä edistykselliset matruusit hukuttivat upseereitaan Eiran rantavesissä ja toinen oli vuoden 1918 kansalaissota, jossa viattomia ja viallisia oli teloitettu oikein sydämen halusta. Sama mies oli myös ollut rintamaupseerina ja vienyt joukkonsa myös saksalaisia vastaan.

     Nuorin oli syntynyt vuonna 1941, joten varsinaiset suuret ikäluokat loistivat joukosta poissaolollaan, mikä ei välttämättä ollut suuri menetys. Keskusteluun osallistuneet edustivat erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, mutta jankkaajia ja änkyröitä ei mukana näytä olleen.

     Keskustelunaiheita oli kaikkiaan viisi, vaikka lähempi tarkastelu toimittajan mielestä osoittaakin, että oikeastaan niitä oli vain yksi. Merkillepantavaa on, että tunnelma ei toimittajan mukaan ollut yhtä rattoisaa kuin ”ennen”. Osaksi se oli ”manifestoivaa ja osaksi defaitistista. Aika ajoin seuruetta pyyhkäisee viimeisten päivien tunnelma”, arvelee Paasilinna.

     Luonnehdinta on yllättävä, eikä heti aukene lukijalle. On mahdollista, että se heijastaakin pikemmin toimittajan omaa kokemusta kuin yleistä konsensusta.

     Miksi muka keväällä vuonna 1972 olisi oltu pessimistisiä? Jom Kippurin sodasta ja öljykriisistä ei tiedetty vielä mitään. Suhteet Neuvostoliittoon olivat niin vakaat kuin ne vain Kekkosen aikana voivat olla. Vietnamin sota ei sentään koskenut meitä ja neuvottelut vapaakauppasopimuksesta EEC:n kanssa eivät nyt ihan oikeasti ennustaneet Pandoran lippaan avaamista, vaikka asia näyttääkin olleen seurueen suurin akuutti huolenaihe.

     Mutta ehkäpä kaikki tuolloin näytti menevän liian lujaa ja selkärangasta välittyi tunne siitä, ettei niin voinut pitemmän päälle jatkua. Huoli maailman luonnonvarojen riittävyydestä todella tuotiinkin useamman kerran esille. Saastuminen, globalisaatio, ylikansallinen taloudellinen herruus, joka pakottaa ihmiset pois kotiseuduiltaan, voisi vielä tyhjentää koko Suomen, joka oli sen kannalta täysin yhdentekevä asia.

     Muistan kyllä, että Rachel Carsonin Hiljainen kevät oli antanut varoitusmerkkejä maailman luonnonvaroja tuhlaaville ja saastuttaville ihmisille jo 1960-luvun alkupuolella. Joku Nalle Valtiala oli kirjoittanut, että ihminen, joka tuhosi ympäristöään, oli ”mielisairas eläin”. Linkola tunnettiin kaikessa erikoislaatuisuudessaan ja Saimaan kanavassa oli sulutuksessa nähtävissä vaahtovuoria kuin pesuammeessa. Siellä haisikin.

      Huoli ympäristöstä oli todellinen, vaikkeivät nykyaikaiset kulutushelvetit vielä olleet tehneet tuloaan. Kukkurakauppa suurine pakatun makkaran tiskeineen edusti vielä uutta yltäkylläisyyttä. Ensimmäinen amerikkalaistyyppinen automarket oli vasta avattu Leppävaarassa vuonna 1971.

      Mutta verrattuna siihen, mitä tässä maassa oli ollut kymmenen vuotta aikaisemmin, kaikki oli muuttunut tavattoman rajusti.

     Pientalonpoika oli tapettu, muuttanut kaupunkiin tai Ruotsiin. Elintaso oli keskimäärin ainakin tuplaantunut ja säännöstely lopetettu. Nuorison koulutustaso oli noussut tavattomasti, peltoja oli pantu pakettiin, keskiolut vapautettu, sosiaalivakuutus ulottui kaikkiin ja niin edelleen. Vuonna 1955 maassa oli ollut 14000 autoa, 1970-luvun alussa niitä oli 800000.

     Kymmenessä vuodessa maailma oli muuttunut enemmän kuin sitä ennen neljässäkymmenessä. Mikään ei tuntunut pysyvän paikallaan.  Suotta ei Kirjailija todennut, että kymmenessä vuodessa oli tapahtunut muutos, joka tuntui käsittämättömältä ja jota ei olisi voitu ennustaa 1950-luvulla. Puolueitakaan ei enää tuntenut samoiksi kuin ne olivat silloin olleet.

     Keskustelunaiheet olivat Kenen joukoissa seisot eli sitoutumisen ongelmat, Valtakoneisto Suomi, Evoluutio vai revoluutio, Maailmanpolitiikan arkipäivää ja Suomalainen olemassaolo. 

     Jos yrittäisi arvata, mikä oli se  Paasilinnan mainitsema todellisuudessa ainoa teema, josta keskusteltiin, voisi kai sanoa, että se oli tämä Suomalainen olemassaolo.

     Ajatus siitä, että Suomi olisi vain välivaihe, ei ollut tuohon aikaan uusi, vaikka ylikansallista valtaa Suomeen nähden käytettiin vielä kovin vähän eikä maan väestöä vielä suinkaan oltu vaihtamassa. Arvo Puukari oli julkaissut sen nimisen kirjan: Välivaihe Suomi. Talouden kovat lait häämöttivät uhkana tilanteessa, jossa suurin osa Suomen maaseutua oli jo julistettu elinkelvottomaksi ja erittäin nopeasti autioitunut ja metsittymässä.

     Itse asiassa ne teemat, joista keskusteltiin, eivät ole kirjan kiinnostavin asia. Kiinnostavampaa on se, mistä ei edes keskusteltu, mitä ei asetettu kyseenalaiseksi. Kullakin aikakaudella on omat kysymyksensä ja omat varmuutensa ja myös omat sokeat pisteensä, jotka eivät sille paljastu.

     Kysymys sitoutumisesta ei johtanut erityisen kiinnostaviin johtopäätöksiin, vaan ajautui pohdiskeluun maailman luonnonvarojen loppumisesta. Rooman klubin ennustama tuomiopäivä oli aivan nurkan takana: tunnetut öljyvarat kestäisivät neljätoista vuotta. Kauhistuttavia näkymiä kasvun loppumisesta säesti referoitu johtopäätös siitä, että homma kyllä selviäisi, kun tapettaisiin muutama sata miljoonaa ihmistä. Oli opittava orientoitumaan uudelleen jo tämän sukupolven aikana, sanottiin.

     Suomi valtakoneistona ei näyttänytkään keskustelijoista siltä kansanvaltaisuuden mallimaalta ja avoimelta yhteiskunnalta, joka se kansainvälisessä vertailussa oli ollut tai ainakin olisi ansainnut olla jo pari sukupolvea.

       Ansioiden sijasta nousivat räikeinä esille puutteet. Taloudellista valtaa ei ilmeisesti ollut kaikilla yhtä paljon, mikä oli triviaalia, mutta jotkut uskoivat, että se voitiin jakaa kansalle kaikkien yleiseksi tyytyväisyydeksi.

     Sosialistisen järjestelmän paremmuus oli periaatteessa selviö, vaikka tuskin kukaan jaksoi uskoa, että teoria ja käytäntö olivat yksi ja sama. Lainalaisuudet kiehtoivat vanhanaikaisen yksilökeskeisen moralisoinnin sijasta.

      Vallankäyttö ei vaadi vastuuntuntoa, vaan kontrollia, ilmoitti Yhteiskuntatieteilijä…   Kapitalismissakaan ei ihminen, edes kapitalisti itse ollut vapaa markkinoiden lainalaisuuksista, mutta juuri siksi tarvittiin sosialistista vallankumousta: vallan ominaisuuksiin kuului sen jakamattomuus. Näin minäkin taisin ajatella, luulisin.

     Yhtä kaikki, millään ei näköjään saanut kehitettyä sellaista järjestelmää, että ihminen voisi edes kerran kuukaudessa syödä kokolihaa, arveli Tuntiopettaja, jonka näkemys tässä tuskin perustui tilastoihin.

     Sosialistisen järjestelmän etevämmyys näyttää olleen muutaman keskustelijan mielestä ilmeinen. Siellähän kansan kontrolli kohdistui taloudellisenkin vallan käyttöön sekä ylhäältä että alhaalta kertoi Postimestari, mutta ei saanut kaikkia epäileviä Tuomaita vakuutettua.

      Yhteiskuntatieteilijä kaikessa tieteellisyydessään arveli, ettei yksilö edes voinut käyttää valtaa, se vain kanavoitui yksilöiden kautta. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään Tiedonantajan agitaatiokokous ja jopa Sosialisti ilmoitti inhoavansa niitä sosialisteja, jotka väittivät, että sosialismi sellaisenaan ratkaisi kaikki ongelmat.

     Taloudellisten lakien mahdin joka tapauksessa tunnustivat kaikki ja ne näyttivät uhkaavan koko Suomea samanlaisella kehityksellä, joka oli Keski-Euroopassa jo todellisuutta: väki valui jonnekin Ruhrille ja Brysseliin. Suomessa tyhjeni Mikkelin lääni, jolla sentään oli hyvä sijainti ja historiallisia perinteitä. Ostaisivatko saksalaiset autioituvan Suomen?

     Evoluutio vai revoluutio oli kysymys, joka tuon ajan ilmapiirissä oli yhtä väistämätön ja luonnollinen kuin se nykyisen ajan perspektiivistä on typerä ja perverssi. Asiasta alustanut Epäilijä kiinnitti huomiota vähemmistönsuojasäännöksiin, jotka olivat tarkoitetut suojelemaan vähävoimaisia, mutta saattoivat muodostua esteeksi luonnolliselle kehitykselle ja aiheuttaa väkivaltaisia purkauksia. Tässä voisi olla jotakin tuttua myös nyt.

     Vallankumouksia jo nähnyt keskustelija varoitti niiden hallitsemattomuudesta ja sai kannatusta. Oli helppo päästää Barabbas irti, mutta järjestyksen palauttaminen oli jo vaikeampaa, puhumatta tarpeettomista tuhoista.

     Itse asiassa keskustelu vesittyikin pohdiskeluksi siitä, että revoluutio itse asiassa merkitsi vain siirtymistä uudenlaiseen tilanteeseen. Kirjailija vanhana 50-lukulaisena ja Wittgensteinin henkisenä perillisenä vaati jo käsitteiden selkeyttämistä, mitäpä vallankumous tarkoittikaan ihan todellisena, käytännössä?

     Joka tapauksessa melkoinen konsensus näytti vallitsevan siitä, että sosialistisissa maissa oli etenkin työläisten tyytyväisyys suurta. Jopa Epäilijä oli tästä vakuuttunut sen itse nähtyään. Koettiinhan työ täällä meillä kiroukseksi. Hän kuitenkin myös kysyi, mahtoiko valta sosialistisissa maissa todella kuulua kansalle vai uskoiko se vain niin.

 

     Suomea ei kuitenkaan voinut pitää erityisen epävapaana, olipa juuri ilmestynyt myös markiisi de Saden Justine, kuten keskustelussa todettiin. Olisipa joku ehdottanut tätä vielä kymmenen- viisitoista vuotta sitten…

     Vallankumouksesta ei tietenkään syntynyt mitään muuta konsensusta kuin se, ettei väkivaltaisuuksia kukaan halunnut, mutta keskustelu polveili monissa kiinnostavissa seikoissa, jotka eivät itse aiheeseen kuuluneet.

     Niinpä todettiin, että kirjojen kysyntä oli koko ajan pienenemässä. Kulttuurilehdet kupsahtelivat toinen toisensa perästä.  Itse asiassa lehdistökin oli jo kuollut, arveli Kirjailija. Eipä tämä hyvältä kuulostanut. Teknikko ehdotti jo että koko yhteiskuntaa pitäisi kutsua devolutionääriseksi. Saattaa olla, että tuossa vaiheessa konjakkeja jo oli nautittu useampiakin. Elettiinhän sentään vuotta 1972.

     Maailmanpolitiikan arkipäivää tarkasteltaessa todettiin kommunikaation tavaton nopeutuminen. Se, mikä oli aamulla Yhdysvalloissa, oli puolilta päivin jo Suomessa. Sitä paitsi myös kommunikaatio oli globaalista, kuten kaikki muukin. Suomella saattoi olla maailmassa suurikin rooli aloitteiden tekijänä, mutta ei Suomen muuttaminen maailmaa mullistaisi. Realistinen ulkopoliittinen ajattelu oli tietenkin kaiken järjellisen menon lähtökohta, mutta vielä saattoi uimahallissa törmätä ihmisiin, joiden mielestä ryssä oli ryssä ja Kekkonen oli paska. Puhuja, Perämies ei pelännyt niinkään totaalista ydintuhoa kuin luonnonvarojen ehtymistä. ”Pentti Linkolamainen pessimismi”  pilkisti taas tässäkin.

     Sosialistin mielestä demokratia USA:n käsissä oli pelkkää ilveilyä. Itse asiassa kolme suurta, USA, Neuvostoliitto ja Kiina taistelivat keskenään maailmanvallasta.

     Mutta saattoiko jopa sosialistinen maa olla imperialistinen? Perämies totesi, ettei Romania pitänyt siitä taloudellisesta roolista, joka sille oli koetettu antaa. Ideologialla havaittiin joka tapauksessa varsin yleisesti olevan myönteisiä ominaisuuksia. Kiinassa se oli poistanut nälän, totesi Postimestari…

     Ja olihan myös Neuvostoliitossa poistunut valtava määrä ongelmia, mutta oli kyllä muuallakin. Ratkaisua ei oikein löydetty siihen, oliko nälkä Neuvostoliitossa poistunut ideologian ansiosta vai siitä huolimatta. 1900-luvun suurimmat ja jopa maailmanhistorian suurimmat organisoidut nälänhädät eivät kuuluneet keskustelijoiden perustietoihin, vaikka Populisti yritti siihen suuntaan todistella, turhaan.

     Postimestarin mielestä USA:n rikkaus perustui muun maailman riistoon, mutta asiasta ei oikein saatu mitään konkreettista näyttöä. Sen talouskin oli sentään melkein autarkkinen. Taloudelllinen integraatio herätti myös Suomen osalta kysymyksiä: pitäisikö integroitua itään vai länteen? Itä oli tietenkin meistä tavattomasti edellä, kun siellä suunnitelmia tehtiin jopa vuoteen 1990 saakka, meillä vallitsi anarkismi... Toisaalta SEV:in kanssa kauppamme oli vain 20% koko määrästä.

     Hieman outoa toki oli se, että meillä pidettiin tärkeinä keskustelunaiheina vaikkapa USA:n neekerikysymystä tai asuntokysymystä, kun taas leningradilaisten asuntoneliömetrit eivät kiinnostaneet.

     Merkittävä uusi ilmiö oli Euroopan uusi liikkuva proletariaatti, joka puolikielisenä oli uudenlaista alaluokkaa. Ruotsissakin oli jo 300000 suomalaista, joiden kohtalona oli vielä toisessakin polvessa olla toisen luokan kansalaisia.

     Mutta Ruotsissa osattiin ainakin pitää oman maan ja sen teollisuuden puolia. Suomessa kartellivirasto ja muut yksitotiset virkamiehet jaksoivat ahkeroida oman teollisuuden kilpailijoiden puolesta ja omaa maataan vastaan. EEC-asiassa etuoikeutetut piirit pelastivat oman Suomensa ja myivät enemmistön Suomen.

     Jotakin pyhää sentään oli, YYA-sopimus. Epäilijä, entinen rintamaupseeri, joka oli johtanut 3500 sotilastaan saksalaisia vastaan, oli varma siitä, että sopimusta noudatettaisiin, olipa se toinen, sitä loukkaava osapuoli kuka tahansa.

     Viimeinen keskustelunaihe oli Suomalainen olemassaolo. Kannattaa muistaa, että nykyisessä mielessä Suomi ei tuolloin ollut lainkaan kansainvälistynyt. Kieliä osattiin huonosti, tilauslennot etelään olivat vasta alkaneet ja ulkomaalaisia täällä asui tuskin lainkaan.

     Mutta merkit olivat ilmassa. Tuntiopettaja oli lukenut tiedepoliittisia ohjelmia, joissa toistuivat tutkijavaihto, kansainväliset virikkeet ja niin edelleen. Tutijat eivät tarvinneet tätä maata, vaan tekivät meriittitutkimusta. Älymystöporukka eli enää vain osittain Suomessa.

     Toki Suomessa oli hyviä asioita. Talouspoliitikon mukaan niitä olivat ruisleipä, kylmä maito, lenkkimakkara ja Urho Kaleva Kekkonen. Ei tarvinnut olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun näitä alkoi kaivata. Ja, kuten toisaalla todettiin, olihan Suomessa naisten asema parempi kuin missään muualla, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta.

     Neuvostoliitossa myös huolehdittiin vähemmistökansoista ja siinä oli Talouspoliitikon mielestä menty ehkä jopa liian pitkälle, mutta kyseessähän oli leniniläinen periaate. Miksi jotkut ostjakit ja vogulit saivat oman kielioppinsa, kun niille olisi voitu opettaa suoraan venäjää?

     Mutta suomalaisten määräkin oli romahtamassa. Synnytysten määrä väheni ja olisi vuonna 1980 vain yhdeksäsosa siitä mitä vuonna 1960. Väestön määrä oli absoluuttisesti vähenemässä ja se söi myös talouskasvun. Kansan häviämisen uhka oli konkreettinen, vaikka vauhti oli aluksi pieni.

     Kulttuuri oli myös vaarassa. Suomen huomattiin myös olevan Euroopan amerikkalaisin maa, joskin sen henkinen ilmasto muistutti Itä-Saksaa, sieltähän se oli peräisin luterilaisuuskin. Amerikkalaisuus tuli meille myös suoraan, Kalle Anttila oli lainannut sieltä hallimyymälän idean ja firmat lähettivät nykyään uuden miehen aina Amerikkaan opiskelemaan.

     Ja näin puhuttiin maassa, jossa suurin osa väestöä oli saanut televisioon katsottavakseen vasta noin kymmenen vuotta aiemmin…

     Joka tapauksessa uusi tilanne vaati entistä enemmän kielitaitoa. Talouspoliitikko oli valmis poistamaan ruotsin ja ottamaan englannin kaikille ensimmäiseksi kieleksi. Tosin peruskoulukaan ei ollut vielä toteutunut, vaan vasta alkamassa Lapissa.

     Aaltoileva keskustelu ajautui lopulta naisen asemaan. Tuntiopettaja, jota kai vakiintuneen tavan mukaisesti pitäisi nimittää joukon ainoaksi mieheksi, ennusti, että 1970-luvulla jo tulisi entistä selvemmin näkymään se, että naiset ne soutivat ja miehet istuivat perätuhdolla ja vihelsivät.

     Ilmeisesti tuo tuleva asiaintila oli onnellinen, sillä Tuntiopettajan käsityksen mukaan naiset ”eivät puukota toisiaan, eivätkä miehiään, eivätkä lapsiaan koskaan”. Elettiin siis vuotta 1972.

     Siunatuksi lopuksi hän toivoi, ”ettei vain tule sellaista 1980-lukua, että tällaiset pidot kokoontuisivat uudestaan”.

Tämä oli ilmeinen kirjallinen loppukiekaisu, joka suotta lässähdytti hyvin kiinnostavan, joskin sekavan keskustelun.

     Luulenpa, että juuri nyt olisi tilausta samanlaiselle keskustelukirjalle, jossa eri mielipidesuuntien edustajat saisivat kaikessa rauhassa puhua suunsa puhtaaksi siitä, miten maan ja maailman asiat nyt näkevät.

      Sillä, kuten Paasilinna kirjan alkusanoissa toteaa: ”Monivaiheinen keskustelu näyttää vastustamattomasti kaivavan esiin todellisen kuvan aikakaudesta ja keskustelijoiden asenteista. Se tekee sen tahattomasti keskustelijoista riippumatta. Kuva on paljon todellisempi kuin se kuva, joka keskustelussa pyritään antamaan. Sanat ovat siis petollisia käyttää, keskustelukirjojen tekeminen on vaarallista”.

     Hatunnosto kaikkien tuon sarjan keskustelukirjojen vaaroja uhmanneille keskustelijoille. Vuosikymmenet voivat olla ja yleensä omalla tavallaan ovat typeriä, vaikka ihmiset eivät sitä varsinaisesti olisi. Tämä kannattaa aina muistaa ja miettiä, millä tavalla meidän oma vuosikymmenemme tulee olemaan typerä seuraavien aikakausien silmissä ja mitä toisaalta kenties luetaan sen ansioiksi.

 

Taantuvan Englannin oireilua

 

Uusi keskiaika ja Jumalan valtakunta

 

     Antiikin Kreikassa ja erityisesti Ateenassa syntyi jo aikoinaan ajatus siitä, että vapaus oli jokaiselle kansalaiselle kuuluva asia ja siitä hän saattoi syystä olla ylpeä.

     Tämä ei suoraan seurannut siitä, että Ateenassa ei valtaa käyttänyt vain yksi henkilö, vaan monet (ks. Vihavainen: Haun muuttuuko jokin? tulokset). Käytännössä vallan keskittyminen harvoille johti kuitenkin aina mielivaltaan. Demokratia ja vapaus kuuluivat yhteen.

      Antiikin kukoistuksen jälkeen seurasi pimeä keskiaika, joka vasta vuosisatojen kuluessa muuttui vähemmän pimeäksi ja kehitti omat käsityksensä hengellisen ja maallisen, hallitsijan ja alamaisen suhteista. Yksilönvapaudelle ja ylpeälle kansalaishengelle ei niissä ollut sijaa.

     Asiaan kuului, että tieteen roolia näytteli aristotelinen logiikka, joka nöyrästi tunnusti olevansa vain teologian palkkapiika: ancilla theologiae. Ajatus konkreettisen todellisuuden tutkimisesta ja jopa kunnioittamisesta oli vieras.

       Tehtävänä ei ollut löytää mitään, vaan osoittaa millä tavalla Jumalan tahto ja Raamatun totuus ilmenivät kussakin tapauksessa. Koska totuus jo oli ilmoitettu, sen etsiminen olisi ollut rienaavaa. Mikäli kaukoputkesta näkyi jotakin kuvaan sopimatonta, sitä oli oltava katsomatta. Paholainen oli viekas ja aktiivinen ja saattoi näyttää mitä halusi.

     Ainahan on ollut lahkolaisia, pilkkaajia ja sielunvihollisen agentteja tavallisista syntisistä puhumatta, mutta ihanteellinen yhteiskunta muistutti mahdollisimman paljon Jumalan valtakuntaa, Civitas Dei, joka viimein voittaisi kaikki vastustajansa, kuten pyhä Augustinus esitti.

     Jumalan valtakunnan rakentaminen oli se päämäärä, joka ihmiselle oli annettu. Kuninkaan tehtävänä oli toteuttaa Jumalan tahtoa valtakunnassa ja sama päämäärä oli oltava myös kaikilla hierarkiassa alemmilla, kullakin omassa valtapiirissään.

      Keskiaikaisessa maailmassa juridiikkaa ymmärrettävästi pidettiin täysiarvoisena tieteenä, se kun toimi samalla tasolla ja samoilla metodeilla teologian ja filosofian kanssa. Se tarjosi myös välineen monien riitojen ratkaisemisessa niin arkipäivän kysymyksissä kuin periaatteellisissa valtiollista valtaa koskevissa ongelmissa.

     Jeanne d’Arcin oikeusprosessi tunnetaan tarkoin ja sitä tarkastellessa saa jokseenkin kaamean ahaa-elämyksen: tässähän liikutaan aivan samanlaisessa todellisuudessa kuin nykyinen postmoderni maailmamme. Tarttumalla kiinni yleiskäsitteisiin ja ignoroimalla asioiden konteksti ja todellinen merkitys, saadaan olemattomista asioista paisutettua kuolemalla rangaistava rikos Jumalan valtakuntaa vastaan (ks. Vihavainen: Haun il processo di condanna tulokset ).

     On itse asiassa hyvin johdonmukaista, että ne yleiskäsitteet, joilla keskiaikainen ajattelu operoi, korotettiin ”todellisiksi” ja jopa varsinaisen todellisuuden ytimeksi. Puhuttiin käsiterealismista, jonka vastapoolina kyllä oli nominalismi, joka katsoi, että yleiskäsitteet eivät itse asiassa olleet muuta kuin äänen törähdys, joka saattoi yhtä hyvin tulla vaikka peräpäästä (flatus vocis). Mutta se kuului oppineiden jäsentenvälisiin kiistoihin.

     Länsimainen vapauden traditio alkoi Englannista ja paradoksaalisesti feodaalilaitoksen piiristä. Merkittävän aseman itselleen kaapanneet feodaaliherrat eivät suostuneet enää olemaan pelkkiä alamaisia, vaan vaativat itselleen oikeuksia, jotka olivat verrattavissa kansalaisen oikeuksiin antiikin Ateenassa.

     Kuninkaan valta tehdä alamaisilleen mitä halusi, kiistettiin. Magna Carta määräsi, ettei aatelismiehiä saanut oikeudettomasti vangita ja että syytteet heitä vastaan oli käsiteltävä nopeasti (vrt. Räsäsen ja Auerin tapaukset). Verojenkin määrän oli pysyttävä kohtuullisena.

     Magna Carta ei toki hylännyt lakia sellaisenaan, vaan nimenomaan vaati sen noudattamista myös kuninkaalta..

     Vuodesta 1215 tähän päivään on toki pitkä matka, mutta sieltä saakka voidaan johtaa se ajatus kansalaisen asemasta vapaana ihmisenä, jota valtiovallan on kunnioitettava. Valtio on erityisesti 1700-luvulta lähtien ymmärretty läntisessä maailmassa kansalaisten palvelijaksi eikä päin vastoin.

      Toki merkityksensä on ollut silläkin traditiolla, joka pitää kansalaista vain valtion palvelijana ja välineenä. Sotien aikana valtiosta kasvaa Moolok, joka vaatii uhrinsa. Valtiossa, jonka missiona on uuden Civitas Dein rakentaminen maan päälle, sama toteutuu myös rauhan aikana.

     Olen aina silloin tällöin viitannut Stalinin ajan Neuvostoliittoon, jossa valtiosta nimenomaan tehtiin pyhä ja joka piti oikeutenaan arvostella kansalaisia siitä, etteivät ne olleet sen arvoisia. Osa oli, mutta loput olivat kuka välinpitämätön, kuka omaansa etsivä, kuka pilkkaaja ja kuka peräti vieraan vallan agentti, joka halusi tuhota koko uuden yhteiskunnan.

     Hyvin monet olivat sellaisia ainakin ”objektiivisesti”, kun loogisesti ajateltiin. Sillä, mitä he itse ajattelivat tai tarkoittivat, ei ollut edes väliä.

     Uuden Civitas Dein rakentamisen keskeiseksi välineeksi tuli terrori. Oikeudenkäynneissä ja salaisen poliisin tutkimuksissa paljastui yhä uusia uuden yhteiskuntajärjestyksen ja uuden ajattelun vastaisia ilmiöitä: neuvostovastaista propagandaa ja agitaatiota, tahallaan väärin ladottuja sanoja lehdissä, väärää ajattelua vitseineen ja parjauksineen (”ennen oli paremmin”), yhteydenpitoa ulkomaille (civitas diabolin piiriin) ja niin edelleen. Jopa hakaristejä oli ovelasti sijoitettu painotuotteisiin, mutta ne paljastuivat valoa vasten katsottaessa. Pesukarhuista ei ollut mainintaa.

     Neuvostoliiton suuren terrorin aikana ei vielä tunnettu sanaa ”vihapuhe”, mutta itse käsite oli sitäkin tutumpi. Se merkitsi väärän ajattelun ilmaisemista, yleensä peitetyssä muodossa. Tähän tosiasialliseen sosialistisen järjestelmän sabotointiin käytettiin aluksi vitsejä, jotka tosiasiassa vahingoittivat maailmanhistorian edistyvää kehitystä ja rankaistiin vastaavalla ankaruudella.

     Itse huomasin Neuvostoliiton radiokomitean saapuneista kirjeistä koottujen neuvostovastaisuuksien joukossa myös ylenpalttisen ylistyksen neuvostovallalle: ”Kyllä tämä sosialismi on ihanaa, kuin satua! Sen kuin elät ja iloitset!”

     Oli helppo ymmärtää, ettei kukaan voinut tosissaan kuvitella, että vuonna 1938 joku ihan oikeasti olisi ollut niin riemuissaan olevista oloista. Kiittäähän niitä piti, mutta ei noin tökerösti. Siispä tarjottiin asia ”sinne, minne pitikin”, eli tutkijaviranomaisille.

     Koko tuo uusien arvojen ja normien asettaminen oletukseksi Neuvostoliitolle sosialismiin siirryttyä vuonna 1937 palaa väistämättä mieleen kun katsoo niitä juridiikan saavutuksia, joita olemme viime vuosina saaneet ihailla niin Suomessa kuin muuallakin lännessä.

      Istuva kansanedustaja on saanut rangaistuksen edustajan puheenvirossa esittämästään vitsistä, jonka tulkittiin merkitsevän rikoslaissa tarkoitettua kiihottamista kansanryhmää vastaan. Toki kukaan normaalijärkinen kansalainen ei voinut eikä voi nähdä siinä mitään rikollista, mutta tietyt juristit selittivät asian toisin.

     Kansanedustaja Päivi Räsänen sai tunnetun tuomiosa saman pykälän perusteella, kuten myös jo muutama vuosi sitten Jussi Halla-aho. Myös europarlamentin jäsen Sebastian Tynkkynen koki saman kohtalon.

      Nyt Englannin ja Pohjois-Irlannin Yhdistynyt kuningaskunta on kieltänyt maahan pääsyn sekä Räsäseltä että Tynkkyseltä ja mikäli Halla-aho yrittäisi samaa, kokisi hän varmaan saman kohtalon.

     No, kaikenlaista absurdiahan maailmassa tapahtuu. Miksi kiinnittää huomiota moisiin pikkuasioihin, jotka eivät maailmaa mullista. Moni poliittinen vastustaja on jopa ollut riemuissaan ”rikollisten” saamasta kohtelusta, jonka nämä ovat ”itse aiheuttaneet”. Olisipa pitänyt miettiä,kun tekosensa teki…

Noita elämälle vieraiden keinotekoisten lain tulkintojen periaatteellisia kannattajia näyttää löytyvän todella paljon ja joku hengen jättiläinen on jopa kirjoittanut yhtä säälittävän, kuin kaunopuheisen ylistyksen Räsäsen saamalle tuomiolle. Se on julkaistu keväällä ilmestyneessä Kanava-lehdessä ja näköjään tarkoitettu jonkinlaiseksi ”vastineeksi” aiemmalle kolumnilleni. Totean, etten koe sitä vastaamisen arvoiseksi.

     Mutta koko yhteiskunnan kannalta tärkeää olisi huomata, mihin suuntaan koko läntinen maailma on menossa. Jo kauan on puhuttu uudesta keskiajasta, tarkoittaen sillä juuri ajattelun muuttumista yhä simppelimmäksi. Toki keskiaikaan ja vieläpä englantilaisten saavutuksiin kuuluivat niin Orleans’n neitsyen tuomitseminen, kuin Magna Carta.

     Nyt näyttää siltä, että se henki, joka innoitti tuot edellistä prosessia alkaa päästä voitolle myös eurooppalaisen vapausajattelun synnyinsijoilla. On kiinnostavaa nähdä, millaisen reaktion tuo brännvinsadvokatyrin uusin hedelmä aiheuttaa.

Edellinen uudestaan

 

 Levossa ja laiskuudessa

 

     Näin eläkeläisenä voi puhua jo laiskuudesta aitona kokemusasiantuntijana. Kukaan ei oikein odotakaan eläkeläisen saavan mitään aikaan tai edes sitä yrittävän, vaikka onhan meillä toisenlaisiakin esimerkkejä. Se on heidän ongelmansa.

     Laiskuus kuuluu perinteisesti niin sanottuihin kuolemansynteihin, mutta asia kai koskee vain ns. työvoiman piiriin laskettavia ihmisiä.

     Kun eläkeläinen laiskottelee, tekee hän vain sen, mitä häneltä odotetaan ja kun hän lähtee vielä ”lomalle”, on se kuin panisi voita läskin päälle. Vanhan käsityksen mukaan saavutetaan siis ylellisyyden huippu.

     Kuitenkin lepäämään ryhtyminen ja arjen psykologiasta irtautuminen, avkoppling, kuten ruotsalaiset sanovat, voi olla yllättävän vaikeaa, ainakin työikäisille. Sitä varten tarvitaan ehkäpä vaikka vene, jota on pakko koko ajan ajatella:  pitää karikoiden ulkopuolella ja vastata sen spontaaneihin viesteihin sen sijaan, että pitäisi itse keksiä, mitä tekee ja ajattelee.

     Oikeus laiskuuteen on vanha iskulause, josta olen useinkin kirjoittanut (ks. Vihavainen: Haun laiskuus tulokset ). On kiinnostavaa, että asiaa pitää oikein erityisesti perustella, mutta niin se vain meidän kulttuurissamme on.

     Nyt, kesälomien alettua on työssä käyvienkin kansalaisvelvollisuus irtautua niin sanokseni työmoodista ja laiskotella, jotta he jaksaisivat taas puurtaa entistäkin enemmän.

    Olisi suotavaa, ettei tämä tapahdu ainakaan suurelta osin viinanhöyryissä, mikä ennen pitkää kostautuu entistä suurempana voimattiomuutena ja masennuksena, vaan aidon ja reippaan ilon merkeissä. Kraft durch Freude! julisti aikoinaan myös joku saksalainen, Luther vai kuka se nyt oli. Ei se Klopstock eikä Körner ollut? Italiassakin tiedetään, että työn jälkeen oli pidettävä hauskaa. Sitä vielä aikoinaan edisti errityinen Dopolavoro-järjestö.

     Mutta vähät niistä. Nyt on Suomen suvi ja itse kunkin on syytä tarttua hetkeen, eli nauttia siitä niin kauan, kuin se on mahdollista:

ässä blogitekstin “Edellinen uudestaan” keskeiset kohdat tiivistettynä:

---

🟡 1. Laiskuus ja lepo eivät ole pelkästään negatiivisia

• Kirjoittaja pohtii laiskuutta erityisesti eläkeläisen näkökulmasta: sitä jopa odotetaan.
• Laiskuus on perinteisesti nähty paheena, mutta käytännössä lepo ja “irtautuminen” ovat ihmiselle tarpeellisia.
• Työikäisille lepääminen voi olla yllättävän vaikeaa – siihen täytyy jopa opetella.

---

🟡 2. Vapaa-aika on tärkeä vastapaino työlle

• Kesälomien tarkoitus on irtautua työstä ja palautua.
• Kirjoittaja korostaa, että levon tulisi olla terveellistä ja aitoa (ei esimerkiksi alkoholin varassa).
• Klassinen ajatus: carpe diem – hetkestä nauttiminen on tärkeää.

---

🟡 3. Kritiikki työn ihannointia kohtaan

• Viitataan mm. Albert Camus’hin: vain vapaaehtoisella työllä on todellista arvoa, kun taas pakotettu työ voi olla alistavaa.
• Historiallisesti työ oli usein raskasta ja “vieraannuttavaa” – ikään kuin välttämätön paha elannon vuoksi.
• Ajatus “oikeudesta laiskuuteen” on ollut olemassa jo pitkään (esim. Lafargue).

---

🟡 4. Työn ja vapaa-ajan historiallinen kehitys

• Työolojen parantaminen ja vapaa-aika olivat keskeisiä tavoitteita sekä kommunistisissa että länsimaisissa ohjelmissa.
• Käytännössä teknologian kehitys on ollut tärkein tekijä työn keventämisessä ja vaurauden kasvussa.
• Hyvinvointi on kasvanut valtavasti viimeisen sadan vuoden aikana.

---

🟡 5. Nykyajan paradoksi: työstä puute vs. työn merkitys

• Ennen työ oli “kirous”; nyt siitä on tullut monille “siunaus”.
• Ongelmana on, että mielekästä työtä ei riitä kaikille.
• Työttömyys tuo paljon vapaa-aikaa, mutta ei välttämättä merkitystä elämään.

---

🟡 6. Työn mielekkyys ratkaisee

• Kaikki työ ei ole samanarvoista – pahinta on turha tai merkityksetön työ (“Sisyfoksen työ”).
• Ihminen tarvitsee:
  • mielekästä tekemistä
  • mahdollisuuden luovuuteen
  • kokemuksen arvokkuudesta

---

🟡 7. Keskeinen johtopäätös

• Hyvä elämä ei riipu pelkästä työn määrästä tai vapaa-ajasta.
• Olennaista on:

  työn ja vapaa-ajan merkityksellisyys ja arvokkuus.

---

✅ Ydin yhdellä lauseella:

Teksti väittää, että sekä työ että laiskuus voivat olla joko kirous tai siunaus – ratkaisevaa on, ovatko ne ihmiselle mielekkäitä ja arvokkaita kokemuksia.

Источники

Ple.

Tähän tulee väkisin monen sivun tyhjä tila.

invida
aetas: carpe diem, quam minimum credula postero.

(Horatius Flaccus)

 Työ ja koko huominen on kerta kaikkiaan unohdettava.

Mikäli asialle kaipaa vielä lisää perusteluja, on niitä seuraavassa:

 

Työn kirous

perjantai 8. maaliskuuta 2019

Työn kirous

 

Työn kirous

 

     Albert Camus’n päiväkirjamerkinnöissä (Carnets 1935-1942) törmäsin pohdiskeluun työn merkityksestä.

     Kirjoittaja toteaa, että nykyään (1937-1939) puhutaan paljon työn ylevyydestä/arvokkuudesta (dignité).

      Tämä on kuitenkin petkutusta, hän väittää. Vain vapaasti valitussa työssä on arvokkuutta. Itse asiassa vain joutilaisuudella on moraalista arvoa. Vain keskinkertaisuuksille se on vaarallista, arvelee tuo ilmeisesti neroksi identifioituva kirjailija.

     Työ sen sijaan murskaa tasapuolisesti jokaisen, se on nöyryyttämisen metafysiikkaa käytännössä eivätkä sitä kestä parhaimmatkaan…

      Kirjailija tuumii, että asiat kannattaisi kääntää toisinpäin ja tehdä työstä joutenolon hedelmä. Sunnuntaina harjoitetulle askartelulle onkin tosiaan ominaista tietty arvokkuus, kun työ yhdistyy leikkiin…

      Kirjoittajan mielessä näyttää siis olleen spontaanin, vapaaehtoisen toiminnan asettaminen pakotetun palkkaorjuuden vastakohdaksi.

     Entiselle Algerian kommunistipuolueen jäsenelle kysymykset työstä, köyhyydestä ja vallankumouksesta olivat läheisiä. Tuberkuloosi puolestaan toi lähelle kuoleman ajatuksen ja sitä kautta eksistentiaalisen kysymyksenasettelun.

     Edellä olevasta fragmentista näyttää heijastuvan se käsitys työstä, jonka hyvin tunnemme sadan vuoden takaisista ja vanhemmista kirjoista. Työn luonne oli 1930-luvun lopulla maataloudessa yhä pitkälti sama, kuin se oli ollut vuosituhansia ja tehtaissakin jo teollisen vallankumouksen läpimurrosta lähtien. Itse asiassa liukuhihna saattoi pahentaakin tilannetta.

     Tuolloin työksi niitetty toiminta oli enimmäkseen kurjaa, niin sanotusti vieraantunutta toimintaa, jossa ihminen luopui tietyksi ajaksi omien halujen ja tarpeiden palvelemisesta. Työ oli tavallaan pieni kuolema, jossa ihminen sitouduttiin omille tarpeille vieraaseen rooliin, jotta saataisiin niukka elanto ja vähäiset vapaahetket, joita saattoi sanoa omikseen.

     Työ oli siis kirous, jonka riistäjät tai pikemminkin riistojärjestelmä, oli langettanut riistettäviensä ylle. Vapaahetket olivat se asia, jolloin ihminen saattoi toteuttaa itseään. Myös Marxin vävypoika Paul Lafargue oli julkaissut kirjan Oikeus laiskuuteen, joka nykyään on suomennettukin.

     Marxilaisen mytologian mukaan työhön liittyvä vieraantuminen oli poistettavissa poistamalla riisto, mikä teki työstä omaa, työntekijää itseään hyödyttävää toimintaa.

     Tämä kaikki oli lopultakin kovin korkealentoista, eikä näytä siltä, että omistussuhteiden muutoksilla olisi käytännössä ollut vaikutusta työviihtyvyyteen. Työn muodot ja metodit säilyivät entisellään, mutta palkkaus vain heikkeni sen jälkeen, kun Venäjällä oli kaapattu valtiollinen valta bolševikkien käsiin.       Lakkoliike oli aluksi hyvin vilkasta, mitä kommunistiset historiankirjat eivät mainostaneet, mutta joka nykyään on hyvin dokumentoitu asia.

     Joka tapauksessa bolševikkien ohjelmassa oli työolojen parantaminen ja vapaa-ajan lisääminen aina tärkeällä sijalla ainakin tavoitteena. Tämä siitä huolimatta, että työn sosialistisessa yhteiskunnassa (sellaisen katsottiin toteutuneen vuoden 1936 loppuun mennessä) julistettiin muuttuneen kirouksesta ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi.

     Mutta tarvittiinhan sitä vapaatakin. Jo bolševikkien (Venäjän sosialidemokraattinen työväenpuolue) vuoden 1903 ohjelmassa vaadittiin 8-tuntista työpäivää ja viikottaista 42 tunnin yhtämittaista vapaata. Kyseessä oli siis ns. englantilainen viikko, jossa lauantaina tehtiin lyhennettyä päivää. Sitä paitsi vaadittiin kiellettäviksi ylityöt ja yötyöt.

     Vuoden 1919 ohjelmassaan bolševikit lupasivat jo lyhentää varsinaisen työpäivän kuusituntiseksi. Sen päälle itse kukin pääsisi palkallisesti osallistumaan hallinnollisiin tehtäviin tai opiskelemaan kahdeksi tunniksi päivässä.

     Kuukauden mittainen loma kaikille oli tulossa, mutta rajoittui toistaiseksi kahteen viikkoon. Muutenkin nuo pykälät käytännössä vesitettiin, mutta onhan myös jo tavoitteilla sinänsä oma merkityksensä.

     Nämä tavoitteet olivat kovin edistyksellisiä, mutta eivät pelkästään kommunismille (puolue oli vuonna 1918 muuttanut nimensä kommunistiseksi) ominaisia. Suunnilleen yhtä jalkaa neuvostomaan kanssa toteutettiin sosiaalivaltion rakentamista ja työsuojelua monissa muissakin maissa, etenkin pohjoismaissa.

     Itsehallinnollisia kommuuneja samassa merkityksessä kuin Venäjällä, ei tosin muualla pyritty luomaan eikä pian kyllä enää Venäjälläkään, vaikka puolueen nimikin oli jo muutettu juuri noiden kommuunien mukaan.

     Merkittävää kyllä, bolševikkien vuoden 1903 ohjelma oli lähes samanlainen kuin meidän sosialidemokraattisen puolueemme Forssan ohjelma samalta vuodelta.

     Kommunistisessa yhteiskunnassa, jota sitten vuonna 1961 ryhdyttiin rakentamaan ja luvattiin valmista tulevan vuonna 1980, ei kai periaatteessa olisi edes tarvittu erityistä työaikaa, saati palkkaa, koska työ oli muuttunut ihmisen ensimmäiseksi tarpeeksi ja luovuuden toteuttamisen kentäksi ja sitä sopi tehdä kykyjensä mukaan. Hyödykkeitä sai jokainen tarpeidensa mukaan eikä suorituksensa perusteella.

     Jostakin syystä työajaksi luvattiin joka tapauksessa kuusi tuntia päivässä ja 35 tuntia viikossa. Todettakoon, että etenkin naisiin kohdistuvalla työsuojelulla oli ohjelmissa aina tärkeä sija. Tehottoman ja kaiketi tylsän ja orjuuttavan kotitalouden korvaamisen keskitetysti järjestetyllä lastenhoidolla, vaatehuollolla ja ravitsemuksella ajateltiin vapauttavan naisen ihan oikeaan tehdastyöhön ja muuhun sitä vastaavaan tuottavaan toimintaan, mikä lisäsi huimasti hyödykkeiden tuotantoa.

     Käytännössä Neuvostoliitossa lähinnä luvattiin sitä, mitä pohjoismaissa samaan aikaan toteutettiin. Kaikkein suurin ihmistä työn orjuudesta vapauttava tekijä oli varmasti kuitenkin tekniikka, sen kehitys.

     Tekniikan kehittyminen sekä teki työstä kevyempää ja kiinnostavampaa, että myös monin kerroin tuottavampaa. Kun Camus totesi ”työläistensä” ansaitsevan kaikesta kurjuudesta vain surkean rahamäärän, jolla saattoi vain hyvinä päivinä juoda ihan oikeaa maitokahvia, kasvoi työtuntia kohti ostettavan hyödykemäärän arvo etenkin toisen maailmansodan jälkeen niin meillä kuin muualla, huimaavaa vauhtia.

     Näin tapahtui kaikkialla, vaikka Neuvostoliitto, jonka olisi teoriassa pitänyt johtaa kehitystä, jämähti paikalleen. Ei senkään suoritus surkea ollut vielä 1960-luvun näkökulmasta, mutta 1980-luvulla asiat olivat jo toisin.

     Mutta nyt olemme sitten tulleet tilanteeseen, jossa rahaa kyllä on, mutta työn arvokkuudesta taas puhutaan paljon.  Itse asiassa puhutaan ihmisen arvokkuudesta, joka kärsii vastikkeettomina armopaloina annetusta rahasta, kuten se joskus kärsi tarkoituksettomasta työstä.

     Suomen paljon puhutun aktiivimallin tarkoituksena lienee ainakin osittain ollut parantaa tilannetta juuri tässä suhteessa, vaikka sen käytännön toteutus onkin saanut ankaraa kritiikkiä.

     Mutta työhän ei oikeasti ole vakiotavaraa. Erilaiset työksi kutsutut asiat poikkeavan toisistaan kuin yö ja päivä. Pahinta ilmeisesti on niin sanottu Sisyfoksen työ, jossa olennaista on sen turhuus. Sellaista, turhauttavaa työtä teetettiin aikoinaan myös rangaistuslaitoksissa ja sellaisella tapettiin joskus tuhoamisleireillä ihmisiä.

     Tämän muistaessaan on kiinnostavaa nähdä vaikkapa New York Review’n kirjeenvaihtopalstalla runsaasti ilmoituksia, joissa pariutumiskandidaatti kaiken muun hyvän ja kauniin ohella mainitsee olevansa workaholic.

     Mitähän ihmeen hienoa siinäkin nähdään? En muista sen sijaan koskaan huomanneeni sellaista ilmoitusta, jossa itsensä markkinoija sanoisi suoraan olevansa alcoholic. Toisiinsa verrattavia addiktioitahan nämä kuitenkin kai ovat.

     Vanhan käsityksen mukaan ihminen pystyy todella toteuttamaan parhaat taipumuksensa vain vapaa-ajalla. Kansalliskirjastomme leimassa eivät suotta ole sanat Otium sapientis -viisaan lepo. Itse asiassa kai sitten kaikki nuo kuukausipalkkaiset uurastajat ovatkin siellä lepäämässä, vaikka väittävät tekevänsä työtä?

     Mutta se taitaa olla menneen maailman näkökulma asiaan.

     Myös sana schola tunnetusti tarkoittaa vapaa-aikaa. Se oli vielä hiljattain niukka resurssi ja vain rikkaille mahdollinen. Työlle omistautunut rahvas ei siitä liiemmin saanut nauttia. Mutta nyt on toisin.

      Se vapaa-aika, jota työttömillä on yllin kyllin, on nyt puolestaan koettu ongelmalliseksi. Totta kyllä, erilaiset työttömien yhdistykset ovat järjestäneet toimintaa, joka näyttää muistuttavan Camus’n tarkoittamaa spontaania vapaa-ajan työtä. Luultavasti se ainakin osittain toimii jopa hyvin.

     Kuitenkin näyttää siltä, että myös puute todellisesta, mielekkäästä tuotannollisesta tai ainakin luovasta toiminnasta on nykyisenä automaation aikakautena todellinen.

     Moni tuskin kaipaa sitä työtä, jota vielä äsken tehtiin koneen jatkeena tai suorastaan voimakoneen sijaisena maata muokattaessa tai tehtaan liukuhihnan äärellä. Se lähenteli useinkin sitä Sisyfoksen työtä.

     Sen sijaan sellainen luova toiminta, jota tehdään vaikkapa omaa taloa rakentaessa, taitaa olla nykyään harvinainen palkinto ihmiselle. Puuttuvat mahdollisuudet sellaiseen eivät kuitenkaan paradoksaalisesti johdu enää työn kaikkinielevästä herruudesta, vaan työn puutteesta.

     Työ on nykyään yhä harvempien privilegiona, mutta yleensä juuri sen kautta ihmiset saavat mahdollisuuden päteä omissa ja muiden silmissä. Sen puuttuessa jäävät myös tulot pieniksi ja esimerkiksi rakennusprojektit voi unohtaa.

     Työ on siis tosiaan muuttunut kirouksesta siunaukseksi, mutta ongelmana on, että sitä riittää yhä harvemmille.

     Elinolot ovat kuitenkin myös nykyajan työttömällä monin verroin paremmat kuin pitkää työpäivää tekevä palkkatyöläinen saattoi vielä sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten kuvitella.

     Kirous on sen sijaan työttömyys, joka nykyään kuitenkin merkitsee ennen muuta ylenmääräistä vapaa-aikaa, ei sen sijaan nälkäkuoleman uhkaa, kuten Camus’n maailmassa vielä saattoi olla.

     Santeri Alkio kirjoitti sata vuotta sitten useaan otteeseen sellaisesta tylsästä turhautumisesta, jonka aiheutti palkollisasemaan kuuluva, toisen hyväksi tehtävä työ ilman kiitosta ja tarkoitusta.

     Mikäli rengit eivät löytäneet luovan työn palkintoa, esimerkiksi käsityöstä, saattoi unelmaksi paremmasta maailmasta ja itsetoteutuksesta muodostua vain petollinen hetken humala, johon joskus, ylen harvoin oli edes mahdollisuuksia ja jonka vallitessa sitten saatettiin tehdä vaikka murhia.

     Tällaista nuorta miestä Alkio kuvaa teoksessaan Palvelusväkeä, (WSOY 1904, 134 s.) ja luulenpa, että vastaavanlaista elämäntunnetta voisi löytyä nykyajastakin. Nuoret miehet saattavat jäädä henkisesti heitteille riippumatta siitä, onko heillä vapaa-aikaa liikaa tai liian vähän.

     Avainsana taitaa yhä, kuten jo sata vuotta sitten, olla se arvokkuus (dignitas), joka löytyy mielekkäästä, parhaimmillaan luovasta työstä ja mielekkäästä vapaa-ajasta, ei niiden runsaudesta tai puuttumisesta sinänsä.