Typerä vuosikymmen

Typerä vuosikymmen?

Muistoissani 1970-luku loistaa typeryydellään. Tuntuu siltä, että se oli (sit venia verbis!) kiilusilmäisten älykääpiöiden juhlaa, kun mistään ei tarvinnut mitään tietää eikä mitään osata. Ollakseen älykkö riitti, kun vain kehtasi sanoa, että marxismi-leninismin mukaan asia on näin ja näin ja muuan keskuskomitea se sitten käytännössä ratkaisee, miten se juuri tällä hetkellä on tulkittava. Tämä argumentti vei proffiltakin jalat alta ja joku rehellisempi uskalsi sen asian tunnustaakin.

Ikään kuin tässä ei olisi ollut kylliksi, uskottiin vielä Jan Myrdalin tarinoita kiinalaisesta kylästä, jossa ihmiset olivat vähään tyytyväisiä, onnellisia ja herttaisia kuin taivaan enkelit. André Gunder Frank taas kertoi, että takapajuiset maat ovat takapajuisia siksi, että niitä riistetään. Muuten ne ehdottomasti olisivat meidän (siis keiden?) kanssa täsmälleen samalla viivalla. Sitten oli vielä tämä Summerhill, joka todisti kaiken auktoriteetin olevan väkivaltaa ja vääryyttä ja kirsikkana kakun päällä Urie Bronfenbrenner kertoi, miten Neuvostoliitossa lapsuudesta oli tullut ihanteellisen onnellista ja tasapainoista. Olihan näillä kaikilla faktojakin puolellaan ja sitäkin enemmän uutuuden viehätystä.

Miten koko tämä paketti sitten saatiin sovitettua yhteen, olisi ollut kysymys sinänsä, mutta sitä tehtävää ei kukaan ottanut itselleen. Riittihän se, että Utopian mailla asiat ainakin olivat aivan toisin kuin meillä ja paljon paremmin. Meillä ne taas olivat huonosti ja tarvittiin vallankumous, vaikka ei oikein tiedetty millainen ja miksi.

Joka tapauksessa, tuohon aikaan olivat kritiikki ja protesti voimissaan, vaikka koko kansan aineellinen elintaso ja koulutus nousivat aivan ennennäkemätöntä vauhtia. Lieneekin oletettavissa, että juuri tavaton sosiaalisen ja kulttuurisen muutoksen nopeus antoi yleiselle sekopäisyydelle välttämättömän kaikupohjan. Oleellista asiassa ei siis suinkaan ollut aineellinen puute, vaan käsitys siitä, että se oli tarpeeton ja nopeasti poistettavissa oleva asiaintila.

Aina välillä, noita aikoja muistellessa, tulee epätodellinen olo ja tuntee tarvetta lukea vanhoja dokumentteja. Tiedonantaja ja sen pakinoitsija Aleksandrovitsh vakuuttavat pian siitä, että olen muistanut aikakauden typerimmät ilmiöt aivan oikein. Ja kyseessähän oli maamme älymystön tärkein aatteellinen julkaisu. Mutta kai maassa vielä silloinkin oli täysijärkisiä? Muutoinhan emme olisi nyt tässä.

Lahjomaton ja retusoimaton dokumentti ajan johtavan älymystön ajattelusta on vuonna 1972 ilmestynyt, Erno Paasilinnan toimittama Pidot Suomessa, joka jatkoi vuonna 1937 alkanutta maineikasta perinnettä. Siinä kymmenkunta intellektuellia keskusteli muutaman päivän ajan eräistä tuolloin polttaviksi koetuista teemoista. Keskustelijat eivät nyt niinkään olleet niin sanottuja kulttuuri-ihmisiä, kuin hallinnon, talouden ja yhteiskuntapolitiikan miehiä. Niihinhän ajan suuret kysymykset liitettiin. Ja yksi nainenkin oli mukana perinteiseen tapaan, näinhän oli ollut jo vuonna 1937.

Iältään joukko oli vaihtelevaa. Vanhin oli syntynyt vuonna 1905 ja oli omin silmin nähnyt pari vallankumousta. Kyseessä olivat Venäjän vuoden 1917 Helmikuun vallankumous, jonka merkeissä edistykselliset matruusit hukuttivat upseereitaan Eiran rantavesissä ja toinen oli vuoden 1918 kansalaissota, jossa viattomia ja viallisia oli teloitettu oikein sydämen halusta. Sama mies oli myös ollut rintamaupseerina ja vienyt joukkonsa myös saksalaisia vastaan.

Nuorin oli syntynyt vuonna 1941, joten varsinaiset suuret ikäluokat loistivat joukosta poissaolollaan, mikä ei välttämättä ollut suuri menetys. Keskusteluun osallistuneet edustivat erilaisia yhteiskunnallisia näkemyksiä, mutta jankkaajia ja änkyröitä ei mukana näytä olleen.

Keskustelunaiheita oli kaikkiaan viisi, vaikka lähempi tarkastelu toimittajan mielestä osoittaakin, että oikeastaan niitä oli vain yksi. Merkillepantavaa on, että tunnelma ei toimittajan mukaan ollut yhtä rattoisaa kuin ”ennen”. Osaksi se oli ”manifestoivaa ja osaksi defaitistista. Aika ajoin seuruetta pyyhkäisee viimeisten päivien tunnelma”, arvelee Paasilinna.

Luonnehdinta on yllättävä, eikä heti aukene lukijalle. On mahdollista, että se heijastaakin pikemmin toimittajan omaa kokemusta kuin yleistä konsensusta. Miksi muka keväällä vuonna 1972 olisi oltu pessimistisiä? Jom Kippurin sodasta ja öljykriisistä ei tiedetty vielä mitään. Suhteet Neuvostoliittoon olivat niin vakaat kuin ne vain Kekkosen aikana voivat olla. Vietnamin sota ei sentään koskenut meitä ja neuvottelut vapaakauppasopimuksesta EEC:n kanssa eivät nyt ihan oikeasti ennustaneet Pandoran lippaan avaamista, vaikka asia näyttääkin olleen seurueen suurin akuutti huolenaihe.

Mutta ehkäpä kaikki tuolloin näytti menevän liian lujaa ja selkärangasta välittyi tunne siitä, ettei niin voinut pitemmän päälle jatkua. Huoli maailman luonnonvarojen riittävyydestä todella tuotiinkin useamman kerran esille. Saastuminen, globalisaatio, ylikansallinen taloudellinen herruus, joka pakottaa ihmiset pois kotiseuduiltaan, voisi vielä tyhjentää koko Suomen, joka oli sen kannalta täysin yhdentekevä asia.

Muistan kyllä, että Rachel Carsonin Hiljainen kevät oli antanut varoitusmerkkejä maailman luonnonvaroja tuhlaaville ja saastuttaville ihmisille jo 1960-luvun alkupuolella. Joku Nalle Valtiala oli kirjoittanut, että ihminen, joka tuhosi ympäristöään, oli ”mielisairas eläin”. Linkola tunnettiin kaikessa erikoislaatuisuudessaan ja Saimaan kanavassa oli sulutuksessa nähtävissä vaahtovuoria kuin pesuammeessa. Siellä haisikin. Huoli ympäristöstä oli todellinen, vaikkeivät nykyaikaiset kulutushelvetit vielä olleet tehneet tuloaan. Kukkurakauppa suurine pakatun makkaran tiskeineen edusti vielä uutta yltäkylläisyyttä. Ensimmäinen amerikkalaistyyppinen automarket oli vasta avattu Leppävaarassa vuonna 1971.

 Mutta verrattuna siihen, mitä tässä maassa oli ollut kymmenen vuotta aikaisemmin, kaikki oli muuttunut tavattoman rajusti.

Pientalonpoika oli tapettu, muuttanut kaupunkiin tai Ruotsiin. Elintaso oli keskimäärin ainakin tuplaantunut ja säännöstely lopetettu. Nuorison koulutustaso oli noussut tavattomasti, peltoja oli pantu pakettiin, keskiolut vapautettu, sosiaalivakuutus ulottui kaikkiin ja niin edelleen. Vuonna 1955 maassa oli ollut 14000 autoa, 1970-luvun alussa niitä oli 800000. Kymmenessä vuodessa maailma oli muuttunut enemmän kuin sitä ennen neljässäkymmenessä. Mikään ei tuntunut pysyvän paikallaan.  Suotta ei Kirjailija todennut, että kymmenessä vuodessa oli tapahtunut muutos, joka tuntui käsittämättömältä ja jota ei olisi voitu ennustaa 1950-luvulla. Puolueitakaan ei enää tuntenut samoiksi kuin ne olivat silloin olleet.

Keskustelunaiheet olivat Kenen joukoissa seisot eli sitoutumisen ongelmat, Valtakoneisto Suomi, Evoluutio vai revoluutio, Maailmanpolitiikan arkipäivää ja Suomalainen olemassaolo. Jos yrittäisi arvata, mikä oli se  Paasilinnan mainitsema todellisuudessa ainoa teema, josta keskusteltiin, voisi kai sanoa, että se oli tämä Suomalainen olemassaolo. Ajatus siitä, että Suomi olisi vain välivaihe, ei ollut tuohon aikaan uusi, vaikka ylikansallista valtaa Suomeen nähden käytettiin vielä kovin vähän eikä maan väestöä vielä suinkaan oltu vaihtamassa. Arvo Puukari oli julkaissut sen nimisen kirjan: Välivaihe Suomi. Talouden kovat lait häämöttivät uhkana tilanteessa, jossa suurin osa Suomen maaseutua oli jo julistettu elinkelvottomaksi ja erittäin nopeasti autioitunut ja metsittymässä.

Itse asiassa ne teemat, joista keskusteltiin, eivät ole kirjan kiinnostavin asia. Kiinnostavampaa on se, mistä ei edes keskusteltu, mitä ei asetettu kyseenalaiseksi. Kullakin aikakaudella on omat kysymyksensä ja omat varmuutensa ja myös omat sokeat pisteensä, jotka eivät sille paljastu.

Kysymys sitoutumisesta ei johtanut erityisen kiinnostaviin johtopäätöksiin, vaan ajautui pohdiskeluun maailman luonnonvarojen loppumisesta. Rooman klubin ennustama tuomiopäivä oli aivan nurkan takana: tunnetut öljyvarat kestäisivät neljätoista vuotta. Kauhistuttavia näkymiä kasvun loppumisesta säesti referoitu johtopäätös siitä, että homma kyllä selviäisi, kun tapettaisiin muutama sata miljoonaa ihmistä. Oli opittava orientoitumaan uudelleen jo tämän sukupolven aikana, sanottiin.

Suomi valtakoneistona ei näyttänytkään keskustelijoista siltä kansanvaltaisuuden mallimaalta ja avoimelta yhteiskunnalta, joka se kansainvälisessä vertailussa oli ollut tai ainakin olisi ansainnut olla jo pari sukupolvea. Ansioiden sijasta nousivat räikeinä esille puutteet. Taloudellista valtaa ei ilmeisesti ollut kaikilla yhtä paljon, mikä oli triviaalia, mutta jotkut uskoivat, että se voitiin jakaa kansalle kaikkien yleiseksi tyytyväisyydeksi. Sosialistisen järjestelmän paremmuus oli periaatteessa selviö, vaikka tuskin kukaan jaksoi uskoa, että teoria ja käytäntö olivat yksi ja sama. Lainalaisuudet kiehtoivat vanhanaikaisen yksilökeskeisen moralisoinnin sijasta. Vallankäyttö ei vaadi vastuuntuntoa, vaan kontrollia, ilmoitti Yhteiskuntatieteilijä…   Kapitalismissakaan ei ihminen, edes kapitalisti itse ollut vapaa markkinoiden lainalaisuuksista, mutta juuri siksi tarvittiin sosialistista vallankumousta: vallan ominaisuuksiin kuului sen jakamattomuus. Näin minäkin taisin ajatella, luulisin.

Yhtä kaikki, millään ei näköjään saanut kehitettyä sellaista järjestelmää, että ihminen voisi edes kerran kuukaudessa syödä kokolihaa, arveli Tuntiopettaja, jonka näkemys tässä tuskin perustui tilastoihin.

Sosialistisen järjestelmän etevämmyys näyttää olleen muutaman keskustelijan mielestä ilmeinen. Siellähän kansan kontrolli kohdistui taloudellisenkin vallan käyttöön sekä ylhäältä että alhaalta kertoi Postimestari, mutta ei saanut kaikkia epäileviä Tuomaita vakuutettua. Yhteiskuntatieteilijä kaikessa tieteellisyydessään arveli, ettei yksilö edes voinut käyttää valtaa, se vain kanavoitui yksilöiden kautta. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään Tiedonantajan agitaatiokokous ja jopa Sosialisti ilmoitti inhoavansa niitä sosialisteja, jotka väittivät, että sosialismi sellaisenaan ratkaisi kaikki ongelmat.

Taloudellisten lakien mahdin joka tapauksessa tunnustivat kaikki ja ne näyttivät uhkaavan koko Suomea samanlaisella kehityksellä joka oli Keski-Euroopassa jo todellisuutta: väki valui jonnekin Ruhrille ja Brysseliin. Suomessa tyhjeni Mikkelin lääni, jolla sentään oli hyvä sijainti ja historiallisia perinteitä. Ostaisivatko saksalaiset autioituvan Suomen?

Evoluutio vai revoluutio oli kysymys, joka tuon ajan ilmapiirissä oli yhtä väistämätön ja luonnollinen kuin se nykyisen ajan perspektiivistä on typerä ja perverssi. Asiasta alustanut Epäilijä kiinnitti huomiota vähemmistönsuojasäännöksiin, jotka olivat tarkoitetut suojelemaan vähävoimaisia, mutta saattoivat muodostua esteeksi luonnolliselle kehitykselle ja aiheuttaa väkivaltaisia purkauksia. Tässä voisi olla jotakin tuttua myös nyt.

Vallankumouksia jo nähnyt keskustelija varoitti niiden hallitsemattomuudesta ja sai kannatusta. Oli helppo päästää Barabbas irti, mutta järjestyksen palauttaminen oli jo vaikeampaa, puhumatta tarpeettomista tuhoista. Itse asiassa keskustelu vesittyikin pohdiskeluksi siitä, että revoluutio itse asiassa merkitsi vain siirtymistä uudenlaiseen tilanteeseen. Kirjailija vanhana 50-lukulaisena ja Wittgensteinin henkisenä perillisenä vaati jo käsitteiden selkeyttämistä, mitäpä vallankumous tarkoittikaan ihan todellisena, käytännössä?

Joka tapauksessa melkoinen konsensus näytti vallitsevan siitä, että sosialistisissa maissa oli etenkin työläisten tyytyväisyys suurta. Jopa Epäilijä oli tästä vakuuttunut sen itse nähtyään. Koettiinhan työ täällä meillä kiroukseksi. Hän kuitenkin myös kysyi, mahtoiko valta sosialistisissa maissa todella kuulua kansalle vai uskoiko se vain niin.

Suomea ei kuitenkaan voinut pitää erityisen epävapaana, olipa juuri ilmestynyt myös markiisi de Saden Justine, kuten keskustelussa todettiin. Olisipa joku ehdottanut tätä vielä kymmenen- viisitoista vuotta sitten…

Vallankumouksesta ei tietenkään syntynyt mitään muuta konsensusta kuin se, ettei väkivaltaisuuksia kukaan halunnut, mutta keskustelu polveili monissa kiinnostavissa seikoissa, jotka eivät itse aiheeseen kuuluneet. Niinpä todettiin, että kirjojen kysyntä oli koko ajan pienenemässä. Kulttuurilehdet kupsahtelivat toinen toisensa perästä.  Itse asiassa lehdistökin oli jo kuollut, arveli Kirjailija. Eipä tämä hyvältä kuulostanut. Teknikko ehdotti jo että koko yhteiskuntaa pitäisi kutsua devolutionääriseksi. Saattaa olla, että tuossa vaiheessa konjakkeja jo oli nautittu useampiakin. Elettiinhän sentään vuotta 1972.

Maailmanpolitiikan arkipäivää tarkasteltaessa todettiin kommunikaation tavaton nopeutuminen. Se, mikä oli aamulla Yhdysvalloissa, oli puolilta päivin jo Suomessa. Sitä paitsi myös kommunikaatio oli globaalista, kuten kaikki muukin. Suomella saattoi olla maailmassa suurikin rooli aloitteiden tekijänä, mutta ei Suomen muuttaminen maailmaa mullistaisi. Realistinen ulkopoliittinen ajattelu oli tietenkin kaiken järjellisen menon lähtökohta, mutta vielä saattoi uimahallissa törmätä ihmisiin, joiden mielestä ryssä oli ryssä ja Kekkonen oli paska. Puhuja, Perämies ei pelännyt niinkään totaalista ydintuhoa kuin luonnonvarojen ehtymistä. ”Pentti Linkolamainen pessimismi”  pilkisti taas tässäkin.

Sosialistin mielestä demokratia USA:n käsissä oli pelkkää ilveilyä. Itse asiassa kolme suurta, USA, Neuvostoliitto ja Kiina taistelivat keskenään maailmanvallasta.

Mutta saattoiko jopa sosialistinen maa olla imperialistinen? Perämies totesi, ettei Romania pitänyt syytä taloudellisesta roolista, joka sille oi koetettu antaa. Ideologialla havaittiin joka tapauksessa varsin yleisesti olevan myönteisiä ominaisuuksia. Kiinasssa se oli poistanut nälän, totesi Postimestari…

Ja olihan myös Neuvostoliitossa poistunut valtava määrä ongelmia, mutta oli kyllä muuallakin. Ratkaisua ei oikein löydetty siihen, oliko nälkä Neuvostoliitossa poistunut ideologian ansiosta vai siitä huolimatta. 1900-luvun suurimmat ja jopa maailmanhistorian suurimmat organisoidut nälänhädät eivät kuuluneet keskustelijoiden perustietoihin, vaikka Populisti yritti siihen suuntaan todistella, turhaan.

Postimestarin mielestä USA:n rikkaus perustui muun maailman riistoon, mutta asiasta ei oikein saatu mitään konkreettista näyttöä. Sen talouskin oli sentään melkein autarkkinen. Taloudelllinen integraatio herätti myös Suomen osalta kysymyksiä: pitäisikö integroitua itään vai länteen? Itä oli tietenkin meistä tavattomasti edellä, kun siellä suunnitelmia tehtiin jopa vuoteen 1990 saakka, meillä vallitsi anarkismi... Toisaalta SEV:in kanssa kauppamme oli vain 20% koko määrästä.

Hieman outoa toki oli se, että meillä pidettiin tärkeinä keskustelunaiheina vaikkapa USA:n neekerikysymystä tai asuntokysymystä, kun taas leningradilaisten asuntoneliömetrit eivät kiinnostaneet.

Merkittävä uusi ilmiö oli Euroopan uusi liikkuva proletariaatti, joka puolikielisenä oli uudenlaista alaluokkaa. Ruotsissakin oli jo 300000 suomalaista, joiden kohtalona oli vielä toisessakin polvessa olla toisen luokan kansalaisia. Mutta Ruotsissa osattiin ainakin pitää oman maan ja sen teollisuuden puolia. Suomessa kartellivirasto ja muut yksitotiset virkamiehet jaksoivat ahkeroida oman teollisuuden kilpailijoiden puolesta ja omaa maataan vastaan. EEC-asiassa etuoikeutetut piirit pelastivat oman Suomensa ja myivät enemmistön Suomen.

Jotakin pyhää sentään oli, YYA-sopimus. Epäilijä, entinen rintamaupseeri, joka oli johtanut 3500 sotilastaan saksalaisia vastaan, oli varma siitä, että sopimusta noudatettaisiin, olipa se toinen, sitä loukkaava osapuoli kuka tahansa.

Viimeinen keskustelunaihe oli Suomalainen olemassaolo. Kannattaa muistaa, että nykyisessä mielessä Suomi ei tuolloin ollut lainkaan kansainvälistynyt. Kieliä osattiin huonosti, tilauslennot etelään olivat vasta alkaneet ja ulkomaalaisia täällä asui tuskin lainkaan.

Mutta merkit olivat ilmassa. Tuntiopettaja oli lukenut tiedepoliittisia ohjelmia, joissa toistuivat tutkijavaihto, kansainväliset virikkeet ja niin edelleen. Tutijat eivät tarvinneet tätä maata, vaan tekivät meriittitutkimusta. Älymystöporukka eli enää vain osittain Suomessa.

Toki Suomessa oli hyviä asioita. Talouspoliitikon mukaan niitä olivat ruisleipä, kylmä maito, lenkkimakkara ja Urho Kaleva Kekkonen. Ei tarvinnut olla kuin kaksi viikkoa ulkomailla, kun näitä alkoi kaivata. Ja, kuten toisaalla todettiin, olihan Suomessa naisten asema parempi kuin missään muualla, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta. Neuvostoliitossa myös huolehdittiin vähemmistökansoista ja siinä oli Talouspoliitikon mielestä menty ehkä jopa liian pitkälle, mutta kyseessähän oli leniniläinen periaate. Miksi jotkut ostjakit ja vogulit saivat oman kielioppinsa, un niille olisi voitu opettaa suoraan venäjää?

Mutta suomalaisten määräkin oli romahtamassa. Synnytysten määrä väheni ja olisi vuonna 1980 vain yhdeksäsosa siitä mitä vuonna 1960. Väestön määrä oli absoluuttisesti vähenemässä ja se söi myös talouskasvun. Kansan häviämisen uhka oi konkreettinen, vaikka vauhti oli aluksi pieni.

Kulttuuri oli myös vaarassa. Suomen huomattiin myös olevan Euroopan amerikkalaisin maa, joskin sen henkinen ilmasto muistutti Itä-Saksaa, sieltähän se oli peräisin luterilaisuuskin. Amerikkalaisuus tuli meille myös suoraan, Kalle Anttila oli lainannut sieltä hallimyymälän idean ja firmat lähettivät nykyään uuden miehen aina Amerikkaan opiskelemaan.

Ja näin puhuttiin maassa, jossa suurin osa väestöä oli saanut televisioon katsottavakseen vasta noin kymmenen vuotta aiemmin…

Joka tapauksessa uusi tilanne vaati entistä enemmän kielitaitoa. Talouspoliitikko oli valmis poistamaan ruotsin ja ottamaan englannin kaikille ensimmäiseksi kieleksi. Tosin peruskoulukaan ei ollut vielä toteutunut, vaan vasta alkamassa Lapissa.

Aaltoileva keskustelu ajautui lopulta naisen asemaan. Tuntiopettaja, jota kai vakiintuneen tavan mukaisesti pitäisi nimittää joukon ainoaksi mieheksi, ennusti, että 1970-luvulla jo tulisi entistä selvemmin näkymään se, että naiset ne soutivat ja miehet istuivat perätuhdolla ja vihelsivät.

Ilmeisesti tuo tuleva asiaintila oli onnellinen, sillä Tuntiopettajan käsityksen mukaan naiset ”eivät puukota toisiaan, eivätkä miehiään, eivätkä lapsiaan koskaan”. Elettiin siis vuotta 1972.

Siunatuksi lopuksi hän toivoi, ”ettei vain tule sellaista 1980-lukua, että tällaiset pidot kokoontuisivat uudestaan”.

Tämä oli ilmeinen kirjallinen loppukiekaisu, joka suotta lässähdytti hyvin kiinnostavan, joskin sekavan keskustelun.

Luulenpa, että juuri nyt olisi tilausta samanlaiselle keskustelukirjalle, jossa eri mielipidesuuntien edustajat saisivat kaikessa rauhassa puhua suunsa puhtaaksi siitä, miten maan ja maailman asiat nyt näkevät. Sillä, kuten Paasilinna kirjan alkusanoissa toteaa: ”Monivaiheinen keskustelu näyttää vastustamattomasti kaivavan esiin todellisen kuvan aikakaudesta ja keskustelijoiden asenteista. Se tekee sen tahattomasti keskustelijoista riippumatta. Kuva on paljon todellisempi kuin se kuva, joka keskustelussa pyritään antamaan. Sanat ovat siis petollisia käyttää, keskustelukirjojen tekeminen on vaarallista”.

Hatunnosto kaikkien tuon sarjan keskustelukirjojen vaaroja uhmanneille keskustelijoille. Vuosikymmenet voivat olla ja yleensä omalla tavallaan ovat typeriä, vaikka ihmiset eivät sitä varsinaisesti olisi. Tämä kannattaa aina muistaa ja miettiä, millä tavalla meidän oma vuosikymmenemme tulee olemaan typerä seuraavien aikakausien silmissä ja mitä toisaalta kenties luetaan sen ansioiksi.